Perhesiteitä

Isäni ja hänen vaimonsa olivat kylässä viime viikon. Pidän molemmista paljon mutta hermot kiristyivät puolin ja toisin varsinkin alkuvaiheessa. Huomasin taas miten minun on vaikea kertoa että minulla on paha mieli, vielä vaikeampaa on hyväksyä se että itse olen käyttäytynyt huonosti ja loukannut toista. Loppumatkan ajan olin varovainen ja tulkitsin hiljaisuuden merkiksi taas siitä että olin sanonut väärin. Ilmeisesti minulla on liian terävä kieli ja olen liian kärsimätön. Hyvin mahdollista.
Mutta oli heidänkin kommunikaatiossaan vikaa, jos he olisivat alunperin sanoneet mitä he halusivat tehdä ja miten olisin osannut ottaa sen huomioon paremmin.

Opin myös toisen asian itsestäni. Olin hankkinut harjoittelupaikan elokuuksi ja sain nyt tietää että työnantaja oli unohtanut koko jutun ja ottanut sinne yhden kaverini. Päällimmäinen tunteeni on helpotus, ajatus siitä että olisin joutunut menemään töihin siihen paikkaan oli vähän ahdistava ja saan toisen paikan järjestettyä, jos vain koululleni käy. Minulle on normaali reaktio luopua eikä pitää puoliani mutta nyt minusta tuntui että jos todella olisin paikan halunnut olisin kyllä osannut sen sanoa, minä olin vain oikeasti sitä mieltä että kaverini sopii työhön paremmin ja ehkä tulee työnantajankin kanssa hyvin toimeen. Voi tietysti olla että vain kuvittelen niin ja oikeasti olen taas pelkuri mutta en jaksa tapella asiasta jolla ei minulle mitään merkitystä, vain periaatteen vuoksi. Varsinkin kun voitto merkitsisi sitä että joutuisin luopumaan paljon helpommasta ja kiinnostavammasta työstä (tekisin töitä isälleni ja työni olisi omien kirjoitusteni saattaminen painokuntoon, kirjan taitto ja muu sellainen, toisessa paikassa työt olisivat sellaisia kuin pienessä mainostoimistossa tuppaavat olla. Minä en edes halua mainosalalle).

Eilen tapahtui jotain outoa. Olimme juhla-aterialla viimeisen illan ja kaksien syntmäpäivien (tuntuu oudolta mutta täytän 25 vuotta ensi keskiviikkona) vuoksi heidän hotellinsa baariravintolassa (minäkin join aluksi jo lopuksi alkoholia, minusta on tullut suorastaan paheellinen). Ravintolassa oli myös seurue nuoria jalkapalloilijoita (en tiedä liittyivätkö he tässäkin kaupungissa pelattuihin nuorten jalkapallon MM-kisoihin vai olivatko he muita nuoria jalkapalloilijoita, minua nuerempia kuitenkin). Kun lähdimme pois kuljimme heidän ohitseen ja he huomasivat minut ja nauroivat. Ei kivaa. Muut olivat sitä mieltä että he suhtautuivat minuun positiivisesti (ehkä siitä syystä että olin ainoa alle kolmikymppinen nainen ravintolassa). Todella outoa oli sitten mistä ahansa kysymys. Toivon että toiset olivat oikeassa, aika masentavaa jos tuntemattomat nauravat kun olin ihan normaalin näköinenkin eilen (ja tänään tunnen itseni melkein hyvännäköiseksi tai ainakaan en ole niin lihava kuin kuvittelen).