6.6.2005

(persoonallisuustestistä tuli sama tulos kuin ennenkin. En pidá itseäni sellaisena mutta varmaan sitten olen).

Aioin kirjoittaa Lord Boredomille kommentin mutta oikeastaan voisin kirjoittaa tänne.
Koululiikunta taitaa olla aika loppuunkulutettu aihe mutta sen verran traumaattinen että siitä voisi kirjoittaa.
En ollut erityisen urheilullinen lapsi mutta rakastin vettä. Opin uimaan helposti ja en välittänyt kylmästä vedestä enkä mistää. Sitten alkoi koulun uimaopetus. En tiedä missä oli vika. Tajusinko että uimapuvussa olin aika tukeva vai oliko näköni jo silloin sen verran huono etten nähnyt opettajaa. Joka tapauksessa muistan uimahalliretket lähinnä kidutuksena. Meidät jaettiin ryhmiin ja harjoittelimme erilaisia potkuja ja meitä arvosteltiin. Voi olla että ongelma oli sama kuin suomalaisessa opetuksessa muutenkin, tekniikkaan ja sen täydelliseen oppimiseen kiinnitetään liikaa huomiota. Koulu-uinti oli joka tapauksessa kamalaa. Sai myös pelätä kuukautisten alkamista, olisi ollut noloa jos olisi joutunut kertomaan siitä opettajalle. Joskus minulla taisi olla äidin kirjoittama lappu mukana.
Olin hyvä ainoastaan yhdessä lajissa. Minulla on hyvät refleksit pallojen kanssa, väistän niitä automaattisesti. Yleensä siitä ei ole hyötyä, mutta kahden tulen válissä oli kuin minulle suunniteltu peli. Väistelin palloja iloisesti ja olin aina viimeinen pelaaja, muut heittivät minua pallolla. Muuten olin jo ala-asteella huono liikunnassa. Kotimme ei ollut erityisen liikunnallinen enkä harrastanut liikuntaa. satunnaisesti kävimme uimassa ja talvella luisteltiin, muuuten liikuntaa tuli epäsäännöllisillä ratsastustunneilla ja leikkiessä. Olin poissa kun opetettiin oikea pesäpallolyönti, en oppinut sitä kuin vasta lukiossa (todella noloa), opettajamme oikeasti kieltäytyi opettamasta minua. Olin aika hyvä juoksemaan pesältä toiselle, varsinkin kun olin lyönyt kolme hutia. Tai miten pesäpallon säännöt toimivatkaan. Väistelin minua päin tulevia palloja. En osaa pituushypätä edelleenkään ja korkeushypyssä en oppinut oikeaa tekniikkaa. Pääsin kyllä rimaa päin juoksemalla ja jotenkin hyppäämällä metristä yli. Olin suhteellisen notkea ja enkä aivan onneton telinevoimistelussa. Yleisesti ottaen olin kyllä aika huono. Paljon vikaa oli itsessäkin mutta syytän opettajaani, hän ei vaatinut minulta mitään. Olin hyvä lukuaineissa ja kiltti ja vähän tukeva tyttö, eihän minulla ollut mitään syytä yrittää liikunnassa. Sama jatkui myöhemminkin.
Yläasteella saimme luonnollisesti uuden opettajan. Hän oli vanhempi naishenkilö, oikea liikunnanopetuksen veteraani. Ja hän inhosi luokkaamme, me olimme joko huonokuntoisia ja onnettomia tai sitten häiriköitä jotka lintsasivat koko ajan. Parhaimmillaan tunnilla oli kolme tyttöä. Ei auttanut yhtään että liikuntaryhmämme oli yhdistetty musiikkiluokan ryhmään. He olivat kaikki hoikkia ja kauniita (ja aika ärsyttäviä), he olivat hyvistä perheistä ja kaikessa hyviä, he olivat koulumme prinsessoja (kaikki paitsi yksi outo poikkeus). Liikunnanopettajamme rakasti heitä. Muistan kun kerran tunnilla erehdyin sanomaan jotain väliin kun hän keskusteli parempiluokkaisten kanssa, hän ei ollut mukava täti.
Siitä seurasi hyvääkin, yhdeksännellä hän hylkäsi meidät ja saimme kaksi nuorta ja pätevää naista peräkkäin. Yhtäkkiä liikuntatunnilla olikin ihan hauskaa, he kannustivat ja huomioivat muutkin kuin liikunnallisesti lahjakkaat (tuntuu että yleensä keskitytään opettamaan niitä jotka eivät opetusta tarvitse). Kävimme seinäkiipeilemässä ja teimme muutakin.
Pahin yläasteen trauma taitaa olla tanssiminen. Voisi olla parempi jos tytöt harjoittelisivat keskenään, siltä se ainakin tuntui. Vieläkin selkein muisto yläasteelta on tanssitunti ja se miten tanssiessani jonkun pojan kanssa pahin natsikiusaaja sanoi parilleni miten kamalaa oli että hän joutui tanssimaan minun kanssani. Ärsyttää vieläkin. Kunpa vain minulla olisi ollut rohkeutta sääliä hänen partneriaan siitä että hän joutui tanssimaan ruman ja ilkeän uusnatsin kanssa. Hän ei todellakaan ollut mikään unelmien prinssi.
Lukiossa liikunnanopetukseni epämääräisyys korostui. Olin edelleen huono ja huonosti varaustautunut enkä osannut yhdenkään lajin sääntöjä. Olin selvinnyt siihen asti pysymällä sivussa ja antamalla muiden pelata mutta lukiossa se ei onnistunut. Jouduin opettelemaan korkeushyppytekniikkaa ja pesäpallolyöntejä. Minulla oli kaksi opettajaa, toinen periaatteessa mukava mutta ylipirteä ja täysin mielikuvitukseton, hän ei voinut uskoa etteivät kaikki olleet samanlaisia kuin hän. Toinen oli vanhempi ja epäluuloinen, hän syytti minua lintsauksesta. Pelkäsin häntä. Kurssilla ei saanut olla yhtä ainoaa poissaoloa ja suoritin niitä kuntosalilla kärsien. Ei ole sen jälkeen tehnyt mieli käydä salilla.
Minua suututtaa se miten paljon resursseja minunkin opetukseeni hukattiin ilman mitään tuloksia. Vähän erilaisella opetuksella lopputulos olisi voinut olla erilainen. Liikunnanopetuksessa muukin on tärkeää kuin tuntimäärät.
Ehkä syy on siinä että opettajiksi hakeutuu reippaita kilpaurheilijoita jotka sitten keskittyvät seuraavan kilpaurheilijaporukan kasvattamiseen.
Minun kokemukseni ovat vielä aivan tavallisia eivätkä opettajani olleet sadistisia tai tahallaan kiusanneet.

(tuli vielä mieleen suihkut ja se miten ei ollut kivaa olla luokan ensimmäinen tyttö jolla on rinnat kun kaikki tuijottivat)

5 kommenttia:

tpjs kirjoitti...

Tuli mieleen noista "reflekseistä pallojen kanssa", minulla oli aika samanlainen ominaisuus ainakin ala-asteikäisenä. Myöhemmällä iällä ei ole tullut kokeiltua, koska ei minua enää nykyään kukaan heitä pallolla...

Aina kun pallo tuli kohti suoraan sivusta tai ylhäältä, väistin sen ihan automaattisesti. Kaverit nauroivat ja sanoivat että "pelkään palloa". Yritin puolustautua sillä, että evoluution kannalta olen paljon elinkelpoisempi kuin kaikki ne urpot, jotka heittäytyvät suoraan kohti tulevan nopeasti liikkuvan esineen eteen, mutta eivät sen ikäiset lapset oikein tuollaista ajattelua ymmärtäneet.

Anonyymi kirjoitti...

Koululiikunta on juu aika legendaarinen juttu. Ihan helevettiähän se oli. Varsinkin kun ala-asteen ope halveksi.

Ja mitä tulee tanssiin, voit lohduttautua sillä että eräs meistä pärjäsi vielä huonommin; minun kanssani ei suostuttu tanssimaan yläasteella lainkaan. Vietin sitten tanssitunteja punttisalilla. Lukiossa meni sentään ihan kivasti tuo tanssipuoli, vaikkakaan eihän minulle itsestäänselvästi vanhaintansseihin ketään miespuolista partneria, tai yleensä oman ikäluokan partneria, löytynyt, vaan jouduin tyytymään nuorempaan korvauspariin...

No jaa. Kuhmuja tulee, mutta kyllä ne mukana kulkee. ;)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Meillä ei ollut mahdollisuutta päästä tanssimisesta eroon, opettaja määräsi parin. Todennäköisesti kukaan ei olisi halunnut minun kanssani vapaaehtoisesti tanssia.
Vanhojentansseihin en edes yrittänyt saada paria, eikä kukaan minua lähestynytkään. Koulussamme oli niin suuri tyttöenemmistö että pojista oli suuri tappelu. Olin tanssimattoman ystäväni kanssa vain yleisönä. Meidän koulussamme vanhojenpäivä oli kyllä niin inhottava että teki mieli jättää osallistumatta kokonaan.
Kerran tanssiminen oli kyllä hauskaa. Oli yksi vähän vanhempi hyvännäköinen nörttipoika johon kaikki tuttavapiirini tytöt olivat vähän ihastuneita ja kerran osuin hänen prikseen. Hauskaa se ei ollut lievän ihastuksen takia vaan koska hän osasi oikeasti tanssia, lukiopojat harvemmin osaavat. Ei sillä että minä osaisin tanssia (mutta tyttö pystyy teeskentelemään tanssimista jos poika osaa tanssia).

Anonyymi kirjoitti...

Koululiikunnan loppuminen oli kyllä ilo :) Minä olin aina meidän luokalta se joka tuli valituksi viimeisten joukossa (yleensä toiseksi viimeinen, viimeisin vaihteli lajin mukaan) ja urheilukilpailuissa joihin oli pakko osallistua tulin joka kilpailussa toiseksi viimeiseksi kaatuneen tai suksensa kanssa tapelleen kanssa. Noh, eipä meidän perheessä kukaan ole koskaan menestynyt urheilullisesti, mutta onneksi menestystä muualla.

Itse pidän tanssimisesta, vaikka yleensä olekin vähän ujo sen suhteen. Tanssiminen on kyllä niin intiimiä itseilmaisua, että kenelläkään ei kuuluisi olla mitään sanottavaa siihen. Ja sehän on kaikkea muuta kuin askelkuvioita. Minä itse sain vanhojentansseissa itselleni ihme kyllä parin ja vielä parin johon olin ihastunut. Tämä poika lähti sitten minun kanssani pariksi kun hänen suosikkinsa vietiin hänen nenänsä alta (kaverini). Muuten tämä sama ihminen vihasi minua sen vuoksi että olin avoimesti ateisti, mikä tietysti oli hiukan masentavaa.

Anonyymi kirjoitti...

t. Fanta

Blog Widget by LinkWithin