(persoonallisuustestistä tuli sama tulos kuin ennenkin. En pidá itseäni sellaisena mutta varmaan sitten olen).

Aioin kirjoittaa Lord Boredomille kommentin mutta oikeastaan voisin kirjoittaa tänne.
Koululiikunta taitaa olla aika loppuunkulutettu aihe mutta sen verran traumaattinen että siitä voisi kirjoittaa.
En ollut erityisen urheilullinen lapsi mutta rakastin vettä. Opin uimaan helposti ja en välittänyt kylmästä vedestä enkä mistää. Sitten alkoi koulun uimaopetus. En tiedä missä oli vika. Tajusinko että uimapuvussa olin aika tukeva vai oliko näköni jo silloin sen verran huono etten nähnyt opettajaa. Joka tapauksessa muistan uimahalliretket lähinnä kidutuksena. Meidät jaettiin ryhmiin ja harjoittelimme erilaisia potkuja ja meitä arvosteltiin. Voi olla että ongelma oli sama kuin suomalaisessa opetuksessa muutenkin, tekniikkaan ja sen täydelliseen oppimiseen kiinnitetään liikaa huomiota. Koulu-uinti oli joka tapauksessa kamalaa. Sai myös pelätä kuukautisten alkamista, olisi ollut noloa jos olisi joutunut kertomaan siitä opettajalle. Joskus minulla taisi olla äidin kirjoittama lappu mukana.
Olin hyvä ainoastaan yhdessä lajissa. Minulla on hyvät refleksit pallojen kanssa, väistän niitä automaattisesti. Yleensä siitä ei ole hyötyä, mutta kahden tulen válissä oli kuin minulle suunniteltu peli. Väistelin palloja iloisesti ja olin aina viimeinen pelaaja, muut heittivät minua pallolla. Muuten olin jo ala-asteella huono liikunnassa. Kotimme ei ollut erityisen liikunnallinen enkä harrastanut liikuntaa. satunnaisesti kävimme uimassa ja talvella luisteltiin, muuuten liikuntaa tuli epäsäännöllisillä ratsastustunneilla ja leikkiessä. Olin poissa kun opetettiin oikea pesäpallolyönti, en oppinut sitä kuin vasta lukiossa (todella noloa), opettajamme oikeasti kieltäytyi opettamasta minua. Olin aika hyvä juoksemaan pesältä toiselle, varsinkin kun olin lyönyt kolme hutia. Tai miten pesäpallon säännöt toimivatkaan. Väistelin minua päin tulevia palloja. En osaa pituushypätä edelleenkään ja korkeushypyssä en oppinut oikeaa tekniikkaa. Pääsin kyllä rimaa päin juoksemalla ja jotenkin hyppäämällä metristä yli. Olin suhteellisen notkea ja enkä aivan onneton telinevoimistelussa. Yleisesti ottaen olin kyllä aika huono. Paljon vikaa oli itsessäkin mutta syytän opettajaani, hän ei vaatinut minulta mitään. Olin hyvä lukuaineissa ja kiltti ja vähän tukeva tyttö, eihän minulla ollut mitään syytä yrittää liikunnassa. Sama jatkui myöhemminkin.
Yläasteella saimme luonnollisesti uuden opettajan. Hän oli vanhempi naishenkilö, oikea liikunnanopetuksen veteraani. Ja hän inhosi luokkaamme, me olimme joko huonokuntoisia ja onnettomia tai sitten häiriköitä jotka lintsasivat koko ajan. Parhaimmillaan tunnilla oli kolme tyttöä. Ei auttanut yhtään että liikuntaryhmämme oli yhdistetty musiikkiluokan ryhmään. He olivat kaikki hoikkia ja kauniita (ja aika ärsyttäviä), he olivat hyvistä perheistä ja kaikessa hyviä, he olivat koulumme prinsessoja (kaikki paitsi yksi outo poikkeus). Liikunnanopettajamme rakasti heitä. Muistan kun kerran tunnilla erehdyin sanomaan jotain väliin kun hän keskusteli parempiluokkaisten kanssa, hän ei ollut mukava täti.
Siitä seurasi hyvääkin, yhdeksännellä hän hylkäsi meidät ja saimme kaksi nuorta ja pätevää naista peräkkäin. Yhtäkkiä liikuntatunnilla olikin ihan hauskaa, he kannustivat ja huomioivat muutkin kuin liikunnallisesti lahjakkaat (tuntuu että yleensä keskitytään opettamaan niitä jotka eivät opetusta tarvitse). Kävimme seinäkiipeilemässä ja teimme muutakin.
Pahin yläasteen trauma taitaa olla tanssiminen. Voisi olla parempi jos tytöt harjoittelisivat keskenään, siltä se ainakin tuntui. Vieläkin selkein muisto yläasteelta on tanssitunti ja se miten tanssiessani jonkun pojan kanssa pahin natsikiusaaja sanoi parilleni miten kamalaa oli että hän joutui tanssimaan minun kanssani. Ärsyttää vieläkin. Kunpa vain minulla olisi ollut rohkeutta sääliä hänen partneriaan siitä että hän joutui tanssimaan ruman ja ilkeän uusnatsin kanssa. Hän ei todellakaan ollut mikään unelmien prinssi.
Lukiossa liikunnanopetukseni epämääräisyys korostui. Olin edelleen huono ja huonosti varaustautunut enkä osannut yhdenkään lajin sääntöjä. Olin selvinnyt siihen asti pysymällä sivussa ja antamalla muiden pelata mutta lukiossa se ei onnistunut. Jouduin opettelemaan korkeushyppytekniikkaa ja pesäpallolyöntejä. Minulla oli kaksi opettajaa, toinen periaatteessa mukava mutta ylipirteä ja täysin mielikuvitukseton, hän ei voinut uskoa etteivät kaikki olleet samanlaisia kuin hän. Toinen oli vanhempi ja epäluuloinen, hän syytti minua lintsauksesta. Pelkäsin häntä. Kurssilla ei saanut olla yhtä ainoaa poissaoloa ja suoritin niitä kuntosalilla kärsien. Ei ole sen jälkeen tehnyt mieli käydä salilla.
Minua suututtaa se miten paljon resursseja minunkin opetukseeni hukattiin ilman mitään tuloksia. Vähän erilaisella opetuksella lopputulos olisi voinut olla erilainen. Liikunnanopetuksessa muukin on tärkeää kuin tuntimäärät.
Ehkä syy on siinä että opettajiksi hakeutuu reippaita kilpaurheilijoita jotka sitten keskittyvät seuraavan kilpaurheilijaporukan kasvattamiseen.
Minun kokemukseni ovat vielä aivan tavallisia eivätkä opettajani olleet sadistisia tai tahallaan kiusanneet.

(tuli vielä mieleen suihkut ja se miten ei ollut kivaa olla luokan ensimmäinen tyttö jolla on rinnat kun kaikki tuijottivat)