Sekalaisia

Eilen muistin yhtäkkiä sen kesän kun täytin 18, ja pihamme juhannusjuhlat. Olin ollut alkukesän sukulaisten luona Englannissa (setäni oli siellä töissä ja minä olin au pairin -tapaisena), ehkä vähän aikuistunutkin. Mieleeni on jäänyt miten minua yhtäkkiä kohdeltiin eri tavalla ja miten minulle tuli epämiellyttävä olo kun yhden kaverini isä puhui minulle.
En minä oikeastaan ole edes halunnut että miehet huomaisivat minut, varsinkaan ulkonäköni takia.

Pidän nettihuomiosta, se on turvallista ja yleensä ei tarvitse edes nähdä niitä ihmisiä. Oikeassa elämässä se on vaikeampaa. Inhoan kulkea kaupungilla, varsinkin Jyväskylän kävelykadun tyyppisissä paikoissa joissa ihmiset istuvat ja katsovat ohikulkijoita. Minä olen todella hyvä kävelemään niin etten huomaa muita.
Olen joskus miettinyt mitä tapahtuisi jos katsoisin vastaantulijoita silmiin ja hymyilisin. Suomessa se ei ehkä onnistuisi mutta täällä sitä olisi voinut kokeilla, ihmiset ovat aika paljon hilpeämpiä (ja laulavat ja viheltelevät kadulla ja saattavat koskettaa tuntemattomia ja suutelevat toisiaan tavatessaan, onneksi eivät minua. Asuntolassanikin ventovieraat tervehtivät). Se tuntuu kuitenkin aivan liian pelottavalta.
En osaa flirttailla, yllättäen. Minusta tuntuu että minulta puuttuu paljon sosiaalisia taitoja.

Jotkut ominaisuuteni tuntuvat rikkovan kokonaisuuden. Jotkut ihmiset tuntuvat ajattelevan että olen hauska (kuten yksi tyttö koulussa joka nauraa melkein kaikelle sanomalleni, mahdollisesti hyväntahtoisesti). Se on tullut vasta aivan viime vuosina, ja ensin olin varma että he nauravat minulle. Mutta ehkä eivät. En ole erityisen kiinnostunut muodista mutta välitän kyllä vaatteistani. Isäni sanoo sukulaistensa olleen tyylikkäitä pukeutujia, sieltä löytyy ainakin yksi räätäli. Mummoni oli modisti ja olen ehkä hänen kauttaan tykästynyt hattuihin. Kesällä niitä on vähän pakkokin käyttää. Tällä hetkellä minulla on todell tyylikäs Brysselistä ostettu musta hattu joka tehty kanttinauhasta ja paperinarusta. Hyvin hienostunut mutta ei liian. Muuten en ole erityisen tyylikäs. Kesävaatteni ovat melkein kaikki mustia. Lapsena kehitin oudon taidon. Meillä oli tapana pelata mummolassa (ei modistimummon luona) korttia ja jokainen teki työt vuorollaan. En tiedä kuka opetti minut jakamaan mutta tein sen yksikätisesti. Ukkini jaksaa siitä vieläkin muistuttaa. Se on mielenkiintoinen mutta aika hyödytön taito enkä tiedä onko se edes vaikeaa. Kaksikätisesti jakaminen on.

Modistimummoni kuoli kymmenen vuotta sitten ollessani protu-leirillä. Hän oli ollut sairaana ja sairaalassa pitkään. Hänellä todettiin astma jokus 70-luvulla ja Jyväskylässä vaikutti silloin kovasti kortisoniin ihastunut lääkäri. Reippaat lääkeannokset aiheuttivt kikenlaisia vaivoja joihin hän sitten parikymmentä vuotta myöhemmin kuoli. Viimeisinä vuosinaan hän ei pystynyt oikein kävelemäänkään. Hän oli suuri persoona (vaikkakin fyysisesti pieni) ja lapsena ollessani aika pelottava. Hän kuoli juuri kun aloin olla tarpeeksi vanha tutustuakseni häneen kunnolla. Hän oli aika teräväkielinen ja todella voimakastahtoinen ja aika erikoinen ihminen. Hän oli nuoruudessaan näytellyt harrastajateatterissa ja piti itseään oikeastaan näyttelijänä. Hän meni naimisiin lapsuudenystävänsä kanssa ja luulen että he olivat onnellisia, pappani kuoli melkein kymmenen vuotta aikaisemmin.
Toinen mummoni on vielä elossa mutta alkaa olla seniili. Ukkini on aika tervejärkinen mutta täyttää huomenna 91. En tiedä mitä tapahtuu kun jompikumpi heistä kuolee, he eivät varmaan tule toimeen yksinään.
En tiedä haluaisinko elää niin vanhaksi.