23.9.2005

Yritän kovasti vältellä töiden aloittamista (pitäisi survoa vielä kolme litraa puolukoita ja tehdä piirakkaa) ja lueskelin sattumanvaraisia äsken päivitettyjä blogeja. Törmäsin yhteen, jonka kirjoittajalla tuntui olevan ihan kiinnostavaa sanottavaa ja ajatuksia. Kävi ilmi että hän oli lukioaikainen tuttuni, tai pyöri samassa porukassa kuin minäkin mutta ei ollut mitenkään läheisempi kaveri (tiedän toisenkin lukioaikojen ei edes tuttavan pitävän blogia, joskus mietin sitä että muistavatko lukioni ihmiset minut, kun minä kuitenkin muistan aika monia). Bloginsa löytyminen oli hämmentävää, pidin häntä aikoinaan lievästi ärsyttävänä (tai niin muistelen. Toisaalta itsekin taisin olla vähän enemmänkin ärsyttävä ja lukioaikaisetkin ystäväni hylkäsivät minut) ja en olisi uskonut että hän olisi tämän ikäisenä naimisissa ja isä. Outoa.


Lainasin viikonlopuksi viihdyttäviä kirjoja. Ne ja ajatus puolukkapiirakasta piristävät, en jaksa enää murehtia raha-asioitani.
Ainakin minulla on talvivarastoja.

6 kommenttia:

nuuk kirjoitti...

Ihmiset joskus hämmentävät. Joskus törmää myös itseensä, niin kuin olin itse järkyttynyt kun joskus törmäsin vanhaan luokkakaveriin, joka oli naimisissa ja jolla oli lapsi, koska oma elämäntilanteeni ei ole juurikaan muuttunut tänä aikana.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minusta tuntuu ettei minunkaan elämäni ole muuttunut viime vuosina, tai on muuttunut hitaasti. Toiset omistavat asuntoja, käyvät oikeissa töissä ja kasvattavat lapsia. Minulle oli suuri saavutus päästä yksiöön ja pelkkä seurustelu pelottaa. Yleensä en tuollaisesta välitä, olen varmaan alkanut kehittämään 25-vuotiskriisiä, olen kuullut sellaisesta.

marinadi kirjoitti...

Minäkin usein ajattelen, ettei joku ihminen varmaan muista minua, eli jos on esim. tavattu vuosia sitten, niin hän ei enää tunnista tai ei ainakaan muista, missä on tavattu ja mikä on nimeni. Olen kuitenkin huomannut, että yleensä olen väärässä. Hämmästyttävän hyvin sitä muistetaam muita kuitenkin vielä vuosien takaa!

Lukiosta ainakin samaa ikäluokkaa olleet muistan kyllä nimeltäkin, vaikka en olisi kyseisen ihmisen kanssa oikein edes jutellut lukiossa. Minun lukion päättymisestä on kuitenkin kohta jo kymmenen vuotta... Eikä ole vielä lasta tai koiraa, en ole naimisissa, ei ole omistusasuntoa jne. Oikeissa töissä sentään jo käyn!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minulla on vaikeuksia muistaa ihmisten nimiä, tai yhdistää nimiä naamoihin. Enkä varmaan tunnistaisi vastaantullutta puolituttua kouluajoilta. Ihmiset yleensä muistavat minut ja tunnistavatkin. Se voi tietysti johtua siitä että olen aika samannäköinen kuin lukiossa.
Tai ehkä minusta tuntuu vain siltä.

Lord Boredom kirjoitti...

Minä en välttämättä haluaisi löytää vanhojen koulututtujen blogeja; Olisihan se kiinnostavaa, mutta kun sitä väkisinkin ahdistuu sitten toisen automaattisesti paremmasta elämäntilanteesta - tämän vuoksi en nykyään ole enää mielellään tekemisissä koulututtujen kanssa. Joillakin on oma asunto, joillakin on vakituinen parisuhde, jotkut ovat jo vanhempia. Argh.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä oikeastaan lukisin muidenkin koulututtujen blogeja, tosin tuskin vakituisemmin. Nuokaan kaksi eivät jaksa kiinnostaa pitempää aikaa. Minä kuvittelen että elämäni on ihan hyvää, enkä yleensä sitä häpeä.
Yksi poikkeus kyllä löytyy. Eräs ärsyttävä tuttu on päätynyt samalle alalle kuin minä ja on sellainen kuin kuvittelen että graafikon pitäisi olla (tai kuvittelin, enää en sitä niin mieti). Tai sitä tyttöä joka kirjoitusten jälkeen kyseli minne olen lähdössä opiskelemaan (en minnekään), itsellään oli parikin paikkaa. Nykyään on Lontoossa.
On muuten aika outoa että lukioni ihmisistä suurin osa on päätynyt koulukaverit.comin mukaan diplomi-insinööreiksi, mukana muutama lääkäri, opettaja ja lakimies. Ja pari medianomia. Ja on niitä jotka eivät halua itsestään mitään kertoa.

Blog Widget by LinkWithin