9.2.2006

Epätarkkkoja muistoja

Minä olin aika tätimäinen lapsi, en ikinä tyttömäinen. Oli minulla vaalanpunainen puhvihihainen mekko kerran, mutta se ei riittänyt tekemään tyttömäiseksi. Minun mielestäni oikeilla tytöillä oli pitkät hiukset, ei sellainen siisti ja tasainen polkkatukka kuin minulla (miten iloinen olinkaan silloin kun tajusin ettei kukaan estä minua kasvattamasta hiuksiani ja kun hiukseni alkoivat laineilla, enää ne eivät ole siistit ja reippaat).
Oikeilla tytöillä oli epäkäytännölliset vaatteet ja tarravihot täynnä kiilteleviä ja nukkapintaisia jättitarroja (ne tarravihot erottivat ensimmäisellä luokalla menestyjät tulevistä näkymättömistä tytöistä) ja pinnejä ja he alkoivat kokeilemaan meikkejä ala-asteen lopulla eikä heille tuottanut mitään vaikeuksia luopua asioista jotka olivat ennen olleet itsestäänselviä (minusta pojista pitäminen oli noloa pitkälle yläasteelle, pitkään sen jälkeen kun muut olivat lopettaneet poikien inhoamisen).
Minä olin isokokoinen lapsi, yli 160-senttinen ala-asteen lopulla ja minulla oli isot jalat. Ja jotain ongelmia niiden kanssa, niin että kenkien piti olla tukevat ja käytännölliset. Siirryin kymmenvuotiaana aikuisten kenkiin, harmaisiin Eccoihin. Minä näytin opettajaltamme.
Teini-iässä kun olisi pitänyt opetella poikien kanssa olemista ja meikkaamista ja juhlimista olin mieluummin yksin. Meikit tuntuivat noloilta, toisaalta häpesin huonoa ihoani (joka ei vanhoissa valokuvissa näytä niin pahalta kuin muistoissani). Poikien kanssa en puhunut, ikinä. Ihastuin välillä, mutta en kovin vakavasti ja enkä tuttuihin. Olin minäkin välillä ulkona perjantai-iltaisin, mutta alkoholiin en olisi uskaltanut koskeakaan (ihan hyvä vain). Kerran tai kaksi tunsin itseni oikeasti nuoreksi ja vapaaksi, yötivolissa vappuna (joka vuosi meitä varoiteltiin tulevista joukkotappeluista mutta ikinä ei tapahtunut mitään, paitsi yhtenä vuotena joku mies tippui sillalta Jyväsjärveen ja hukkui, sen jälkeen kun me olimme lähteneet pois).

Oikeastaan minun piti kirjoittaa tyttömäisyydestä ja siitä miten oudolta tuntuu että joku tekee päätöksiä sen mukaan mikä on naisellista ja mikä sopii tietynikäisille. Minä olen välillä kateellinen tyttömäisyydestä. Siihen liittyy tietty keveys, jota minäkin haluaisin, minä olen tukevasti maan pinnalla, vakava ja luotettava eivätkä pitkät hiukset tee minua tyttömäiseksi. En kyllä tiedä pitäisikö olla siro tai ainakin hoikka voidakseen olla tyttömäinen, ehkä maaemon muotoisilla ei ole siihen mahdollisuuksia. Välillä kadehdin ihmisiä jotka osaavat pukeutua yksityiskohtiin. Minun hiukseni ovat joko kiinni tai auki, ne eivät ikinä ole koristellut. Kengillä pitää pysttyä kävelemään, tietysti on hyvä jos ne eivät näytä niiltä lapsuuteni kengiltä (kitti on väri joka pitäisi kieltää lailla).
Välillä haluaisin olla salaperäinen ja seksikäs ja leijaileva ja epäkäytännöllinen.

12 kommenttia:

Orange seeds kirjoitti...

Naah. Ei se hoikkuuskaan tytöstä välttämättä tyttömäistä tee. Hoikkana sitä on sitten varsin helposti poikamainen. Tiedän omasta kokemuksesta...

Neljännellä luokalla ollessani hiukseni oli juuri leikattu sellaiseksi käytännölliseksi pottatukaksi joka oli minusta hieno, kunnes muut lapset alkoivat luulla minua pojaksi. Pukeuduin aina vain kollegepaitoihin yms. ei-tyttömäisiin vaatteisiin. Se ketutti.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tuota en tullutkaan ajatelleeksi. Luulen että pojaksi luuleminen olisi ollut pahempaa kuin se että minua kerran kuviteltiin opettajaksemme, varsinkin kun pojat olivat siihen aikaan ällöttäviä.

Hahmo kirjoitti...

Aivan kuin minä olisin tuon kirjoittanut... Tuon sinun postauksesi. En minäkään ikinä ole ollut tyttömäinen! Pukeuduin yläasteella hyvin tätimäisesti. Minua varmaan aina luultiin vanhemmaksi kuin on.

Mutta nyt on käynyt toisinpäin! Mitä vanhemmaksi tulen, sen nuorekkaammin pukeudun ja minua luullaan nuoremmaksi mitä olen.

Ehkäpä sinullakin joskus tapahtuu se käännekohta? Ne jotka olivat silloin kauan sitten tyttömäisiä ovat nyt rupsahtaneita ja kulahtaneen näköisiä täti-ihmisiä. Me taas olemme tuoreen ja elinvoimaisen näköisiä nuorekkaita aikuisia naisia!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minulla tapahtui sse käännekohta joskus 15-vuotiaana, kun hiukseni olivat kasvaneet pois tätimallista. Pukeudun nykyään paljon nuorekkaammin (tai ainakin niin että vartaloni erottuu, teininä pidin pitkiä hameita ja säkkimäisiä neuleita) ja minua luullaan paljon nuoremmaksi, tosin ei kyllä välttämättä nuorekssi aikuiseksi. Joskus minusta tuntuu että hiusmallini on liian lapsellinen, ehkä joku toinen tyyli olisi pukevampi (niin että näyttäisin nuorelta aikuiselta enkä alle 18-vuotiaalta). Pitkistä hiuksista luopuminen olisi kyllä vaikeaa.

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin olin yläaste ja vielä lukioajankin enemmän sellainen sporttityttö (kuulostaa trendikkäältä, mutten tarkoita sitä)eli vaatteina varsin mukavat löysät vaatteet. Haaveilin hyvin pukeutumisesta, mutta jotenkin olin jumittunut siihen tiettyyn tyyliin. Lukion jälkeen olenkin pukeutunut eri tavalla ja sanoisinpa jopa hyvin. Siltikin löysät sporttivaatteet on mukavimmat.
Ja kyllä sinusta näkymätön tyttö saisi seksikkään ja muodikkaan näköisen, tarvitaan meikkiä ja oikeanlaiset vaatteet. Samoilla konsteilla nekin pelaa, jotka on sitten seksikkäitä ja muodikkaita.
Itse kadehdin ihmisiä, jotka onnistuvat näyttämään hyvältä aina menivätpä minne tahansa.

Jansu

Anonyymi kirjoitti...

Ehkä minun pitäisi päästää R kimppuusi meikkeineen ja vaatevarastoineen. Mitäköhän tapahtuisi :D

Omalla kohdalla olin ensimmäinen tyttö kahden pojan ja seitsemän vuoden jälkeen. Äiti halusi pukea minut punaisiin mekkoihin ja minä tappelin sitä vastaan heti kun vain älysin mistä on kyse. Kammoan edelleenkin ajatusta siitä, että minun pitäisi pukea päälle punaista taikka mekko. Punainen mekko on kamala ajatus (vaikka yo-pukuni olikin sellainen).

Tyttömäinen? Sellaiselta taisin aika usein näyttää (paitsi kun sain välillä pitää veljieni vanhoja vaatteita), mutta en koskaan tykännyt tyttömäisyydestä. En ollut niitä pikkuprinsessoja jotka haluavat hurmata muut, vaan halusin takaisin kiipeilemään puuhun. Kun 14-vuotiaana siirryin pitkistä hiuksista lyhyisiin (ja onnistuin laukaisemaan uuden trendin koulussani ja tämänkin tajusin vasta vuosien päästä) se tuntui aivan ihanalta - kivan poikamaista.

Nyt lähes kymmenen vuoden jälkeen siirryin taas pitkiin hiuksiin monien traumaattisten parturivierailujen jälkeen. Ja ehkä en enää häpeile niin paljoa naisellisuuttani, mutta en edelleenkään halua olla vastakkaisen sukupuolen huomion kohteena. Kiva vain olla, naisena näin sattumoisin, mutta se vaatii totuttelua.

Tyttömäiset tytöt on lapsia, muiden muokkaamia ihannekuvia. Naiset ovat aikuisia ja päättävät itse (jos sen uskaltavat) että mitä naiseus heille on.


Fanta

Anonyymi kirjoitti...

"Välillä haluaisin olla salaperäinen ja seksikäs ja leijaileva ja epäkäytännöllinen."

Minä en tiedä sinusta mitään muuta kuin sen minkälaisen kuvan blogisi välittää. Ja sen perusteella vaikutatat juuri salaperäiseltä, seksikkäältä ja leijalevalta.

Mikko Moilanen kirjoitti...

Ei saatana, hyvät naiset, älkää nyt herrajumala suunnitelko upean ja seksiä pursuavan näkymättömän tytön raiskaamista muoviseksi kiiltokuvaksi.

Anna kirjoitti...

Tyttömäisyyden aika on vasta kolmikymppisenä ;) 14-vuotiaana venähdin honteloksi ja pitkäksi ja tyyli oli täysin hukassa. 17-25-vuotiaana pukeuduin tätimäisiin jakkupukuihin kun halusin olla AIKUINEN. Häpeäkseni napapaitojen ja pissisfarkkujen aika minun kohdallani vasta nyt kun ikää on 30+...

M kirjoitti...

Minusta on aina ollut hurjan hauskaa olla tyttö/nainen - ja korostaa sitä!! Olisi kerrassaan kamalaa olla poika/mies.. Itse asiassa luulen, että jos tälläinen kömmähdys olisi tapahtunut (että olisin syntynyt toiseen sukupuoleen) minusta olisi varmaan tullut transu.. Eräs ystäväni kerran totesikin, ettei ole koskaan tavannut ketään, joka kokisi itsensä yhtä vahvasti naiseksi kuin minä. En kuitenkaan ole mikään bimbo, vaikka nautinkin (miesten) huomiosta, ja tykkään meikkaamisesta ja vaatteilla "koreilusta".
Siksi onkin niin omituista ja hämmentävää (ja ennenkaikkea avartavaa!) lukea näitä kommentteja..

petja kirjoitti...

Minä olen aina pitänyt muodollisesta pukeutumisesta, joskin muoto on ollut välillä hieman vanhahtava, kuten liveripuvussa. Saapashousut ja pikkutakki yhdistelmä on myös toisinaan ok. mutta lähinnä viikonloppuisin

Pikkupojasta asti olen aina käyttänyt solmiota ja pukeutunut mieluummin liivipukuun kuin maataloustyöväestön housuihin ja aluspaitaan

Anonyymi kirjoitti...

Minusta beige pitäisi kieltää jopa kittiä ennen.

Blog Widget by LinkWithin