Epätarkkkoja muistoja

Minä olin aika tätimäinen lapsi, en ikinä tyttömäinen. Oli minulla vaalanpunainen puhvihihainen mekko kerran, mutta se ei riittänyt tekemään tyttömäiseksi. Minun mielestäni oikeilla tytöillä oli pitkät hiukset, ei sellainen siisti ja tasainen polkkatukka kuin minulla (miten iloinen olinkaan silloin kun tajusin ettei kukaan estä minua kasvattamasta hiuksiani ja kun hiukseni alkoivat laineilla, enää ne eivät ole siistit ja reippaat).
Oikeilla tytöillä oli epäkäytännölliset vaatteet ja tarravihot täynnä kiilteleviä ja nukkapintaisia jättitarroja (ne tarravihot erottivat ensimmäisellä luokalla menestyjät tulevistä näkymättömistä tytöistä) ja pinnejä ja he alkoivat kokeilemaan meikkejä ala-asteen lopulla eikä heille tuottanut mitään vaikeuksia luopua asioista jotka olivat ennen olleet itsestäänselviä (minusta pojista pitäminen oli noloa pitkälle yläasteelle, pitkään sen jälkeen kun muut olivat lopettaneet poikien inhoamisen).
Minä olin isokokoinen lapsi, yli 160-senttinen ala-asteen lopulla ja minulla oli isot jalat. Ja jotain ongelmia niiden kanssa, niin että kenkien piti olla tukevat ja käytännölliset. Siirryin kymmenvuotiaana aikuisten kenkiin, harmaisiin Eccoihin. Minä näytin opettajaltamme.
Teini-iässä kun olisi pitänyt opetella poikien kanssa olemista ja meikkaamista ja juhlimista olin mieluummin yksin. Meikit tuntuivat noloilta, toisaalta häpesin huonoa ihoani (joka ei vanhoissa valokuvissa näytä niin pahalta kuin muistoissani). Poikien kanssa en puhunut, ikinä. Ihastuin välillä, mutta en kovin vakavasti ja enkä tuttuihin. Olin minäkin välillä ulkona perjantai-iltaisin, mutta alkoholiin en olisi uskaltanut koskeakaan (ihan hyvä vain). Kerran tai kaksi tunsin itseni oikeasti nuoreksi ja vapaaksi, yötivolissa vappuna (joka vuosi meitä varoiteltiin tulevista joukkotappeluista mutta ikinä ei tapahtunut mitään, paitsi yhtenä vuotena joku mies tippui sillalta Jyväsjärveen ja hukkui, sen jälkeen kun me olimme lähteneet pois).

Oikeastaan minun piti kirjoittaa tyttömäisyydestä ja siitä miten oudolta tuntuu että joku tekee päätöksiä sen mukaan mikä on naisellista ja mikä sopii tietynikäisille. Minä olen välillä kateellinen tyttömäisyydestä. Siihen liittyy tietty keveys, jota minäkin haluaisin, minä olen tukevasti maan pinnalla, vakava ja luotettava eivätkä pitkät hiukset tee minua tyttömäiseksi. En kyllä tiedä pitäisikö olla siro tai ainakin hoikka voidakseen olla tyttömäinen, ehkä maaemon muotoisilla ei ole siihen mahdollisuuksia. Välillä kadehdin ihmisiä jotka osaavat pukeutua yksityiskohtiin. Minun hiukseni ovat joko kiinni tai auki, ne eivät ikinä ole koristellut. Kengillä pitää pysttyä kävelemään, tietysti on hyvä jos ne eivät näytä niiltä lapsuuteni kengiltä (kitti on väri joka pitäisi kieltää lailla).
Välillä haluaisin olla salaperäinen ja seksikäs ja leijaileva ja epäkäytännöllinen.