Olen ajatellut etten ole turhan ylpeä, että pystyn puhumaan ongelmistani ja että pystyn hakemaan apua kun sitä tarvitsen. Pahimman ahdistukseni (joka ei nyt niin pahaa ollut) puhuin siitä äidilleni, parille muullekin tutulle ja psykologille. Parantumiseni jälkeen puhuin siitä kaikille.
Olen kuitenkin rakentanut elämäni niin etten ole riippuvainen toisista, paitsi perheestäni. Minulla ei ole mitään vaikeuksia maatkustaa yksin tai käydä elokuvissa yksin (jos siihen olisi varaa). Jotkut asiat ovat minulle mahdottomia yksin tehtäviksi, jotkut festarit, baarit, jotkut liikuntamuodot, ne jätän väliin. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia ystäviltäni mitään, täytyy ottaa vastaan se mitä saa. Pyytäminen on ainaa vaikeaa, vaikka olen yrittänyt harjoitella sitä. Oletan aina että muilla on parempaakaan tehtävää ja saan olla tyytyväinen siihenkin mitä saan. Ja olenkin. Pidän ystävistäni, heissä ei ole vikaa.
Aikaisemmin kun minua pyydettiin jonnekin oli vastaukseni automaattisesti kieltävä. Kyllä minua pyydettiinkin, ainakin joskus lapsuuden loppuvaiheissa. Minä vain olin mieluummin kotona lukemassa.
Yläasteella se tietysti muuttui, ystäväni hylkäsivät minut täysin. Siitä kai pyrkimykseni itsenäisyyteen johtuu, jos en ole riippuvainen ystävistäni he eivät pysty satuttamaan minua, ainakaan tuolla tavalla (täytyy vielä toistaa että ystäväni ovat mukavia ihmisiä). Yläasteella olin riippuainen, ilman kaveriporukkaani olin aivan yksin, uusien ystävien löytäminen oli mahdotonta. Eristäydyin senkin jälkeen kun sain anteeksi. Lukiossa sain parempia ystäviä, mutta sellaisia joita tapasin vain koulussa. Oikeastaan vasta aivan viime vuosina olen löytänyt ihmisiä, joita voi tavata vapaa-ajallakin, joita voi kutsua kylään ja joita voi pyytää seuraksi. Jos uskaltaa. Olen kyllä edelleenkin paljon yksin ja nautin siitä.
Viime aikoina olen ollut kateellinen ihmisille, joilla on kaveriporukoita. En tiedä mitä sellaiset tekevät mutta se vaikuttaa hauskalta. On kuitenkin niin paljon turvallisempaa kun on yksittäisiä ystäviä, jotka eivät tunne toisiaan ja jotka eivät kaikki voi kääntyä minua vastaan. Meidän lapsuuden porukallamme oli johtaja, jota tottelimme hänen vihansa pelossa. Jos (tai kun) hän suuttui piti kaikkien muidenkin hylätä suuttumuksen kohde. Oli meillä kyllä hauskaakin, varsinkin silloin kun asiat sujuivat hänen mielensä mukaan.
Minun tekisi oikeastaan mieli järjestää juhlat.
Tekstit
6 kommenttia:
Noita kamalia lapsuuden poeukoita on varmaan ollut monella. Itse jouduin yläasteella tälläisen porukan ulkopuolelle vasten tahtoani, tuntui tosi pahalta aikanaan tulla hylätyksi. Koko tapahtuma vielä tuntui käynnistyvän niinkin tyhmästä jutusta, kuin että menin tietämättömyyttäni ostamaan sen väriset farkut jotka tämä porukan ns. johtohahmo oli aikonut ostaa (tietenkään saman värisiä ei voinut enää ostaa kun minulla oli ne..)Lukiossa olin minäkin aika pitkälti itsenäinen ja pysyttelin "coolisti" etäällä muista.Mitään läheisiä ystävyysssuhteita en siellä solminut. Nämä yläastekaverit olivat kyllä samassa lukiossakin, joskin eri luokilla, ja olimme vielä jonkin verran tekemisissä, mutta olin henkisesti irrottuatunut heistä. Lukion loputtua emme enää pitäneet yhteyttä.
JUHLAT!!! Loistavaa.
Meidän on ainakin tarkoitus järjestää juhlat, ehkäpä hieman maaliskuun puolella kun muutto on ohi... mutta ennen huhtikuuta kun alkaa yhdeksän viikon harjoittelujakso ja elämä menee (taas) sekaisin.
Orange seeds, kuulostaa tutulta, paitsi minä käytin sen verran outoja vaatteita ettei siitä tullut ongelmaa. Tyylittömyyteni oli kai yksi ongelma, toinen se että minut oli niin tehokkaasti koulutettu varjoksi että siinä vaiheessa olin muuttunut riesaksi joka vain seurasi muita.
Nuo riidat tosiaan alkoivat aina jostain tyhmästä asiasta, kuten siitä etten osannut tarkkaan sanoa oliko toisen ripsiväri levinnyt.
Tänään olen jotenkin itseäni säälivällä tuulella, siitä aihevalinta (ainakaan minulla kuukautiset eivät aiheuta järjettömiä raivonpuuskia).
Hanichu, juhlat olisivat todellakin hauskat, ja mielellään jossain asuntoani isommassa paikassa. Saanko tulla teidän juhliinne leipomaan?
Minunkin olisi pitänyt tuparit järjestää, mutta en ole viitsinyt kun koko asunto on vielä niin hajalla. Peli-iltojakaan ei ole tullut pidettyä kun ei vielä ole sopivaa pöytää. Mutta tule sinäkin sitten pelaamaan kunhan se pöytä jostain löytyy. Ja pitää kutsua sinut seuraavalle hämärälle baarikokeilulle mukaan ;)
Fanta
Peli-ilta kuulostaa erittäin hyvältä. Hämärät baarikokeilut saattavat olla minulle liikaa (muistin juuri että minulla on musta gootahtava larppimekko).
Lähetä kommentti