Eilen löytäessäni päiväkirjani löysin myös muita aarteita, esimerkiksi paperipussin (peräisin Victor Barsokevitsch -valokuvakeskuksesta, kiinnostava paikka), jossa oli kaksi postikorttia, vanha passikuva ja kuusi väridiaa, kaikki esittivät maisemia, jossain tuntemattomassa maassa (Norjassa?). Isäni on kuvannut diafilmille ja olemme olleet lomalla Pohjois-Norjassa kymmenisen vuotta sitten, ehkä kuvissa ei ole mitään mysteeriä. Silti ne tuntuvat mukavan salaperäisiltä.
onneksi uusi skanneri ymmärtää dioja, ihan tarpeeksi hyvin.

Kevät etenee uskomattoman nopeasti. Mistään vihreästä ja kasvavasta on turha vielä haaveillakaan mutta tiet ovat suurimmaksi osaksi lumettomia ja tuoksuu kostealle maalle ja sataa vettä eikä lunta.

Sain tänään tehtyä rästitöitä, aloitettua opintotukihakemusprosessin (se ei ole yksinkertaista, siihen pitää liittää henkilökohtainen opintosuunnitelma ja työharjoittelusopimus on hyvä olla allekirjoitettuna, koulutussihteerimme sitä kaipaa eikä Kela, ainakin kaipasi viimeksi) ja ehkä siirrettyä opinnäytetyöni nauhalle (en onnistunut katsomaan sitä mutta ohjelma väitti että Recording successful).

Vesijumpassa herää outoja ajatuksia, kuten "onko tämä muka rankka jumppa?" (se oli). En minä ole ryhmän hyväkuntoisin tai paras ja teen koko ajan typeriä virheitä (kun en näe enkä kuule siellä kovin hyvin) mutta kaipaan jotain vähän rankempaa kuin "nostelkaa polvianne mahan lähettyville". Minä saan nostettua polven melkein leukaan, kaipaan vähän enemmän haastetta. En edes hengästynyt.
Vuosi sitten minun olisi ollut hyvin vaikeaa kuvitella että käyn vapaaehtoisesti ja yksin uimahallissa, että riisuudun muiden nähden ja vielä valitan siitä että jumppa ei ole tarpeeksi rankka. Kummallista.