31.7.2006

Paljastuksia




Tämä saattaa olla sellainen teksti kuvituksineen jota katuu myöhemmin.

Eksyin viime viikolla johonkin blogiin, jossa oltiin luettu (tai aikomassa lukea) Anna-Stina Nykysen toimittamaa kirjaa Parhaat puoleni, jossa eri ikäiset suomalaiset naiset kertovat eri ruumiinosistaan. Sen inspiroimana (kirjaan lukuja mukaillen):

Hiukset
Minä pidän hiuksistani, se ei taida olla mikään yllätys. Lapsesta saakka sukulaistädit ja kampaajat ovat kehuneet paksuja hiuksiani, muuta eivät juuri ole kehuneetkaan. Lapsena minulla oli aina siisti polkkatukka, nykyinen tyylini on sen pidempi muunnos (en millään jaksaisi kasvattaa otsahiuksia pois, sitä paitsi minusta ne sopivat minulle paremmin kuin otsatukattomuus). Tajusin joskus 12-vvuotiaana ettei mikään estänyt minua kasvattamasta hiuksiani, sitä ennen olin aina kadehtinut pitkähiuksisia tyttöjä. Kyse oli osittain kapinasta, en halunnut olla järkevä polkkatukkatyttö. Samasta syystä värjäsin (tai äitini värjäsi, itse se olisi ollut liian hankalaa) hiuksiani teininä. Yleensä punaisiksi, niin punaisiksi kuin mahdollista (teini-iän kuvissani hiukset näyttävät kyllä melkein luonnollisilta), muutaman kerran sinisiksi ja vihreiksi. Olisin halunnut harrastaa kummallisia värejä mutta hiukseni olisi pitänyt ensin vaalentaa, värit eivät näyttäneet juuri miltään. Lopetin värjäämisen siinä vaiheessa kun hiukseni alkoivat lähestyä vyötäröä, en halunnut vahingoittaa niitä turhaan (en myöskään käytä hiustenkuivaajaa enkä kihartimia ja muita sellaisia). Yllätyin siitä etteivät hiukseni olleetkaan maantienväriset vaan oikeasti vaaleanruskeat ja joissain valaistuksissa aika kauniin värisetkin. Punaiset hiukset ovat silti minusta kaikkein kauneimmat, niistä haaveilin jo lapsuudessani. Halusin myös kiharat hiukset ja olin iloinen kun jo alun perin hyvin taipuisat (letit märissä hiuksissa saivat aikaan kunnon kiharat ainakin kahdeksi päiväksi) muuttuivat kihartuviksi myöhäisessä teini-iässä.

Kasvot
Opin että kauniilla ihmisillä on aina pienet ja sirot korvat ja hyvä iho. Minulla ei ollut kumpaakaan joten en voinut olla kaunis. Korviani peittelin koko teini-iän, en olisi voinut kuvitellakaan pitäväni hiuksiani kiinni julkisilla paikoilla. Ihon peittäminen olisi vaatinut meikkiä ja sitä en kehdannut käyttää, ehkä se oli ihan hyväkin. Ei minun ihoni ollut pahimmasta päästä, mutta teini-ikäni alkoi niin aikaisin että jo ala-asteella jouduin käymään kosmetologilla (äitini oli kärsinyt näppylöistä ja halusi minulle paremman kohtalon, eivät ne ihonpuhdistukset kyllä juuri auttaneet). Kaikilla muilla tuntui olevan täydellinen iho, minä olin ainoa ruma (ja lihava). Myöhemmin huomasin miten yleisiä kaikenlaiset näppylät oikeastaan ovat ja sentään säästyin aknelta. Tällä hetkellä ihoni on aika hyvässä kunnossa, kiitos e-pillereiden. Pelkään mitä tapahtuisi jos jättäisin ne pois. Silloin lapsena kun haaveilin punaisista hiuksista haaveilin myös pisamista, viime kesänä ne ilmestyivät jostain, samoin tänä vuonna. Ne ovat aika hauskoja, tosin kasvoni ovat vähän turhan läikikkäät muistakin syistä.
Pidän silmistäni, tuon kirjan mukaan useimmat naiset pitävät. Silmäni ovat aika suuret, aika vahvat silmälasitkaan eivät saa niitä katoamaan. Jotkut ihmiset ovat järkyttyneet siitä miltä silmäni näyttävät ilman laseja, en tiedä aivan tarkkaan miksi. Pidän myös silmieni väristä, se on vaikeasti määriteltävissä. Nuorempana sanoin sitä harmaaksi, eräs ystäväni oli sitä mieltä ettei muilla voinut olla vihreitä silmiä kuin hänellä. Eivät ne kyllä ole harmaat eivätkä taatusti siniset eivätkä ruskeatkaan, joten vihreä on kai lähinnä, jonkinlainen sammalenvihreä. Muilla perheenjäsenilläni ja sukulaisillani on siniset tai siniharmaat silmät, on hauskaa olla poikkeava. Silmälasit eivät haittaa minua kauheasti, tosin näkisin kyllä mielelläni hyvin ilman niitä (piilolinssit kauhistuttavat, samoin laserleikkaukset, ei niihin olisi varaakaan).
En erityisesti pidä nenästäni, se on jotenkin liian lyhyt ja ennemminkin söpö kuin kaunis (minä olisin halunnut olla siro ja dramaattisen näköinen). Toisaalta en mitenkään inhoa sitä, ei se ole pahan näköinen. Ja täyttää tehtävänsä.
Jossain vaiheessa tajusin että suuni on kummallisen muotoinen, se ei ole missään nimessä pyöreä tai täyteläinen. Isoisoäidilläni oli samanlainen suu, joskus me olimme muutenkin vähän samannäköisiä (en ole häntä koskaan tavannut, vain nähnyt nuoruuden valokuvan. Hän oli hiusidolini, hänellä oli niin paljon hiuksia että hänen piti käyttää kahta nutturaa).
Nykyään en vihaa kasvojani ja välillä pidän niitä ihan tarpeeksi hyvännäköisinä, tai ainakin ei-rumina. Silti näytän harvoin valokuvissa siltä miltä haluaisin näyttää tai miltä kuvittelen näyttäväni, harhakuvitelmani taitavat olla miellyttävämpiä kuin todellisuus (on muuten aika hankalaa ottaa itsestään valokuvia, varsinkin takaapäin).

Kaula
Välillä kaulani tuntuu liian paksulta tai liian lyhyeltä mutta yleensä se on ruumiinosa joka ei ole aiheuttanut traumoja. Saattaisin kyllä ehkä ottaa mieluummin traumat kuin niskakivut.

Kädet
Pidän käsistäni, ne eivät ole hoikat mutta kuitenkin sirommat kuin vaikka siskollani. Joskus olin ylpeä siitä että sain ranteeseeni vaikka minkälaisia renkaita, jotka jäivät kiinni siskoni rystysiin (sain sitten kuulla ettei minulla ole rystysiä lainkaan). Sormeni eivät ole mitenkään lyhyet eivätkä kauhean paksut, en muista teini-iässäkään kehittäneeni mitään traumoja niistä. Parasta käsissä on tietysti se että ne kykenevät siihen mihin niiden on tarkoituskin kyetä, parhaimmillaan ne ovat kun ne tekevät jotain taitavasti, kun tuntuu siltä että kädet muistavat miten kynää käsitellään.
On minulla yksi käsitraumakin. Ylioppilasmekkoni oli pitkä ja hihaton, kesän alussa käteni olivat valkoiset ja silloin paksummat kuin nykyään, näin joka kuvassa vain suunnattomaan valkoisen käden.

Rinnat
En erityisesti pidä rinnoistani. Tuossa kirjassakin puhutaan siitä miten yleensä isorintaisten naisten kuvitellaan olevan ylpeitä rinnoistaan ja miten he saattavat kuulla kamaliakin kommentteja. Minä olen vain kuullut yleistä puhetta siitä miten pienet rinnat ovat oikeastaan kauniimmat, miten isot rinnat roikkuvat parikymppisinä jo polvissa ja miten pienet rinnat ovat suorastaan älykkyyden ja henkevyyden merkki (isot rinnat on vain karjakoilla ja bimboilla). Häpesin rintojani, eivät ne ole täydellisen pystyt ja kiinteät, ei sinne päinkään, se olisi ollut ainoa keino tehdä isoistakin rinnoista hyväksyttävät. En muista milloin rintani tulivat, yhtäkkiä minulle piti vain hankkia c-kupin liivi. Ja sitten d- ja lopulta e-. Toivon että kasvu olisi loppunut. Rinnat ovat epämukavat, juokseminen esimerkiksi on hankalaa ja rintaliiveihin pitää käyttää kauheat määrät rahaa. Jossain välissä en enää niin välittänyt tästäkään rumuudestani, varsinkin eräs mies oli kehunut rintojani (tuo on muuten ainoa kommentti jonka olen saanut miehiltä, onneksi. Miehet eivät myöskään tunnu erityisesti huomaavan rintojani). Investoin hyviin liiveihin (en ymmärrä miten jotkut naiset kuvittelevat että riittää jos tietää kokonsa, silloin voi ostaa sovittamattakin), käyn mielelläni erikoisliikkeissä, joissa myyjä katsoo että liivit ovat varmasti hyvät (jostain syystä minua ei hävetä näyttää rintojani heille). Ostaisin ehkä rintaliivejä mieluiten kaikista vaatteista, jos olisi varaa ostaa aina todella hyvät. Isoissa rinnoissa on kyllä se hyvä puoli että kaula-aukon saa täytettyä näyttävästi, jos haluaa.

Selkä
Selkäni on minulle aika tuntematon alue. Yllätyin siitä miltä se näytti ottamissani kuvissa paljaana, se oli suorastaan hoikka. Joskus minulla oli selässä yllättävän hyvät lihakset, verrattuna muihin ruumiinosiin, joissa ei lihaksia juuri ollut. Minulla on vähän huono selkä, perinnöllisesti, pitäisi jumpata. Uusi työtuolini auttaa toivottavasti selkäkipuihinkin.

Vatsa
Inhoan mahaani. Edestä päin se näyttää ihan hyvältä, minulla on vyötärö ja muotoja mutta mahani on kummallinen. Se ei ole naisellisen pyöreä, se alkaa rintojen alta ja levenee alaspäin ja näyttää hassulta. Taisin periä sen äidiltäni. Teininä inhosin tietysti vartaloani mutta jossain vaiheessa tajusin että minulla on vyötärö, se oli outo tunne. Pitkään olin varma siitä että minulla on päärynävartalo, kaikilla suomalaisilla naisillahan on. Tiimalasivartalo kuulostaa jotenkin hienolta, siltä että jos laihtuisi tarpeeksi muistuttaisi Marilyn Monroeta. Jos minulla ei olisi mahaani olisin ihan tyytyväinen vyötärönseutuun. En haluaisi kyllä mitään näkyviä vatsalihaksia, en ylipäätään halua mitään erityisen näkyviä lihaksia.

Alapää
Olen sen verran häveliäs etten pystyisi puhumaan tästä yhtä avoimesti kuin naiset kirjassa (nimettöminä, se ei minulle onnistu). Murrosikäni alkoi todella aikaisin, ehkä ensimmäisenä ala-asteen luokallani. Muistan vieläkin miten suositut tytöt supattelivat, tuolla on karvoja alapäässä, hyi. Ja minä olin ihan lapsi vielä, kehityin fyysisesti aikaisemmin kuin henkisesti. Kuukautiseni alkoivat 10-vuotiaana (vai 11, en muista enää), en ollut todellakaan odottanut niitä eikä se ollut mikään iloinen tapahtuma, varsinkaan sen jälkeen kun kivut alkoivat (olen joskus yrittänyt arvioida syömiäni särkylääkemääriä, mutta niitä on ollut liikaa). E-pillerit auttavat siihen, vähän ainakin. Syön myös voimakkaita reseptillä saatavia särkylääkkeitä, silloin kun minulla on niihin varaa.

Takapuoli
Takapuolikin on vähemmille traumoille jäänyt alue. Tunsin itseni sen verran tasapuolisesti paksuksi, etten kiinnittänyt takapuoleen sen kummempaa huomiota, ei se olekaan suhteettoman suuri. Ei kai siitä ole muuta sanottavaa.

Jalat
Inhoan reisiäni, ne ovat mielestäni suunnattoman paksut, paksummat kuin kenelläkään muulla. Housujen löytäminen on hankalaa, reisistä sopivat ovat yleensä vyötäröltä liian väljiä ja muuten sopivat housut ovat reisistä liian tiukat. En pidä housuista, käyttäisin mieluummin hameita mutta talvella se ei oikein onnistu (ellei halua käyttää nilkkapituisia hameita, joiden alle voi työntää ties kuinka monet sukkahousut). Polvissani ei ole muuta vikaa kuin se että kipeytyvät välillä, toinen jalkani on ilmeisesti vähän pihtikinttuinen, tai jotain, itse en kyllä ollut mitään huomannut mutta lääkäri väitti niin. Pohkeeni ovat aika hyvät, ehkä runsas kävely on tehnyt niistä suhteellisen hoikat. Pidän jalkateristäni, vaikka ilmeisesti niistä saisi pitää vain jos ne ovat kokoa 36. Minulla oli jo lapsena suunnattomat jalat, 10-vuotiaana kokoa 39 tai jotain, käytin silloin jo aikuisten kenkiä. Jalkojani vaalittiin, ne olivat vähän heikot tai liian liikkuvaniveliset (olen vähän notkeampi kuin keskivertoihmiset), minulla piti olla hyvät kengät. Silloin ne olivat kitinharmaat Eccot, aivan kammottavat. Opin kuitenkin ostamaan kenkiä joilla on hyvä kävellä, jotka ovat tarpeeksi leveälestiset ja korottomat. Siksi minulla ei kai ole mitään ongelmia jalkojeni kanssa nykyään.

Olisi hauskaa lukea toistenkin parhaista puolista.

20 kommenttia:

zache_ kirjoitti...

Jaloista.. katselin tässä nelosen laatudokkaria Paris Hiltonista ja siinä kerrottiin, että neidin jalan koko on 43 tai 44. Ja hän on HOT :)

Tuossa kun äsken googlettelin Parisin jalkojen kookoa, niin osui vastaan tilasto jossa oli, että naisten jalkojen keskimääräinen koko briteissä ja jenkeissä on nykyään 9 ja 60-70-luvuilla se oli 7. Kovin ovat jalat kasvaneet elintason myötä.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

This comment has been removed because it linked to malicious content. Learn more.

Orange seeds kirjoitti...

Olet mielestäni hyvin rohkea kun uskallat kirjoittaa hyvistä puolistasi. Hienoa! Itse en taitaisi uskaltaa. Varsinkaan kun tiedän muutaman tutun (jotka siis tieätvät blogini olevan juuri minun) lukevan blogiani. Tuntuisi kai jotenkin nololta kehua itseään oikein tarkoituksella. Meillä suomalaisilla taitaa olla aika yleisesti juuri tämä ongelma. Miksi on vaikeampi myöntää julkisesti vaikka pitävänsä kasvoistaan, kuin haukkua jotakin osaa ruumiistaan?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minun on aika helppoa kehua itseäni, tai arvioida edes vähän positiivisesti, tosin täydelliseen objektivisuuteen en pysty. Luulen että koulutuksestani on ollut apua, ei ole kauheasti hyötyä siitä jos vain haukkuu omaa työtään. Sitä arviointia on ollut helppo soveltaa muihinkin kohteisiin. Minullakin muutama tuttu lukee tätä, sillä ei ole niin väliä, minulle ei ole oikeasti tullut mieleenkään etten voisi kehua itseäni heille (ei sillä että kauheasti harrastaisin). Vanhempieni en välttämättä haluaisi tuota näkevän, muilla ei ole väliä.
Ja onhan tuossa jutussa aika paljon negatiivisiakin puolia, minusta tuntuu että suurin osa :)

Jossain vaiheessa päätin yrittää pitää itsestäni, minusta tuntuu epätodennäköiseltä että joku muu voisi pitää minusta jos en pidä itsekään.

Valkoturkki kirjoitti...

Vielä jalkineiden koosta. :)

Riippuu tietenkin jalkineesta, mutta merkkivaatteissa kenkien ja vaatteiden koot muuttuvat vuosittain. Yleensä siten, että vuosi vuodelta saa ottaa aina isommat kengät. Itse käytän Salomonin, Adidaksen ym jalkineissa jotain kokoa 43-44 (ja koot vain kasvavat), mutta vanhat uskolliset Birkenstock sandaaleissa jalkaani mahtuu vuodesta toiseen koko 41.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä en ole huomannut kenkieni suurentuneen, kenkien koot kyllä vaihtelevat reippaasti. Minulla on yhdet kengät kokoa 38, suurin osa nelikymppisiä tai neliykkösiä, ikinä ei voi tietää varmasti mikä koko sopii. Vaatteissakin on kaikkea 38:sta 42:een, suurin osa kokoa 40 tai M. Hameet saattavat sopia hyvin koossa 38 (kapeahko vyötärö) mutta housut eivät koskaan (ne paksut reidet).

Minttu kirjoitti...

Hienosti arvioit itseäsi.
Minä olen alkanut pitää itsestäni viime vuosina, mutta itsensä kehuminen on hankalaa. Pidän eniten silmistäni, käsistäni ja jaloistani polvesta alaspäin. Koko vartalooni olen jo ihan tyytyväinen, varsinkin kun nyt olen pitkästä aikaa samaa kokoa (42/44) ylä- ja alaosasta.

Peggy G. kirjoitti...

Tässäpä oli rehellinen ja avoin kirjoitus! Oikein ihailun tunteet heräävät.

Jalan koko ei minusta ole ainakaan mitenkään OLENNAISTA ihmisessä. Kuka sitä oikeastaan edes huomaa? Itselläni on suurin osa kengistä kokoa 38, pari 37 numeron kenkäparia siellä joukossa. Ei minua haittaisi, vaikka jalka olisi nelikymppinenkin.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minttu, minua alkaa itseänikin hämmästyttämään miten helppoa kehuminen, ainakin näin blogissa. En varmaan kehtaisi tuollaisia puhua, täytyy varmaan joskus yrittää.

Peggy G, ei minullakaan nykyään mitään suuria traumoja kengänkoostani ole, nuorempana se oli suurempi ongelma. Oli aika ankeaa olla se ainoa kymmenvuotias, joka joutuu käyttämään harmaita aikuisten kenkiä, kun muitakaan ei löytynyt. Olin muutenkin sen verran isokokoinen (saattoi se johtua muustakin) että pidin kummallisia tätivaatteita ala-asteella.

sade kirjoitti...

Ihana kirjoitus, hienoa, että uskallat olla noin avoin ja rehellinen.
Kirja oli aika hauska, luin sen itse pari päivää sitten. Herätti ajattelemaan minutkin. Varsinkin, kun useimmiten olen itseeni tyytymätön juuri vartalon osalta. Hiukan harmittaa, että huomasin kirjan luettuani, etten pidä selästäni ;).
Kirjassa myös vähän ärsytti se, että kertojien kohdalla mainittiin paikka, mistä hän oli kotoisin tai missä asui. Tottahan ymmärrän, että naiset piti jotenkin erottaa toisistaan, mutta se alkoi jo aikaisin tuntua toistolta.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Sade, kirja oli kyllä aika hauska. Minuakin henkilöiden asuinpaikan toistaminen häiritsi vähän, mutta toisaalta henkilöistä oli vähän vaikeaa ottaa selvää, lopulta sai pääteltyä että esim. 36-vuotias lesbo, kolmikymppinen keskisuomalainen ja joku muu ovat sama henkilö. Ja minua ärsytti yleistys, kaikki naiset sitä ja kaikki naiset tätä, vaikka ehkä tarkoitettiinkin vain haastateltuja naisia. Mutta aika hauska kirja ja nopeasti luettu.
Minä taas yllätyksekseni huomasin pitäväni selästäni, paremman näköinen se on kuin etupuoli. Innostuin ottamaan kuvia itsestäni takaapäin (vyötäröstä ylöspäin) ja innostuin niin siitä että pidän selästäni että haluaisin esitellä kuvia kaikille mutta ei niitä tietysti kehtaa, täälläkään muuta kuin käsiteltyinä. Alastomuus tuntuu nololta vaikka se olisi hyvin ei-seksuaalista ja sellaista että vähemmänkin vaatteita näkee suunnilleen kaduillakin.

Punainen Nörtti kirjoitti...

Selasin flickrisi, ja söpöimmilläsi olet kyllä siinä talvitakkikuvassa, jossa ikään kuin kurkistat, että uskaltaisikohan tähän kuvaan nyt tulla.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minusta talvitakkikuva on vähän turhan pelokas, olen yrittänyt päästä eroon pelokkaasta imagosta mutta se tuntuu olevan vaikeaa. Pelokkaat kuvat onnistuvat kyllä paremmin kuin iloiset ja itsevarmat.

Keksi kirjoitti...

Ihana kirjoitus :) täytyypi lainata aihettasi kun ehdin taas kirjoittamaan.

Käsistäennustaja sanoisi muuten käsistäsi että sydämenviivasi perusteella olet herkkä. Aivoviivasi taas viittaa luovaan mieleen ja kuunkukkulasi on normaalia kehittyneempi eli olet mielikuvitusrikas ja luova.

Lunara kirjoitti...

Voi, lukiessani tuota juttua kehittymisestä tuntui, että lukisin omaa tekstiäni! Minäkin olin ala-asteella luokan ensimmäinen tyttö, jolle kasvoi rinnat, jolle tuli karvoja ja alkoivat kuukautiset. Menkat alkoivat kuukautta ennen kuin täytin 11, enkä minä tiennyt mikä oli vialla. Ei äitini osannut aavistaakaan, että ne alkaisivat niin nuorena...

Itsetunto-ongelmiahan tuosta kaikesta seurasi, ja kun vielä ylipainoa tuli, niin paketti itseinhoon oli valmis. Se sitten muhi mielessäni, kunnes paise puhkesi vakavana masennuksena ja suisidaalisuutena 19-vuotiaana. Mutta se on eri juttu se.

Anteeksi pitkä avautumiseni, mutta jotenkin tunnistin itseäni jonkin verran tuosta kirjoituksestasi. Kiva, että löysin blogisi, varmasti alan seuraamaan :)

Hih, risingiläinen minäkin silloin tällöin ;D

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Keksi, ainakin mielelläni kuvittelen olevani mielikuvituksekas ja luova :)

Lunara, minäkään en tiennyt mistä kuukautisissa oli kyse kun ne alkoivat ja sitten yritin piilotella niitä useamman päivän. Itsetunnon kannalta murrosiän olisi hyvä ehkä alkaa joskus 13-vuotiaana, ei tarvitsisi kestää aikaisen kehittymisen häpeää (minä suhtauduin ehkä sen takia todella negatiivisesti poikiin pitkän aikaa, minun piti osoittaa että olen lapsi vielä vaikka jotkut haukkuivatkin rouvaksi) eikä myöskään myöhäisen, sekään ei varmaan ole hauskaa.
Törmäsinkin joskus sattumalta blogiisi ja huomasin että olet myös Risingillä.

Sun äitis kirjoitti...

Jännä lukea, millaisia tuntemuksia varhainen naiseksi kehittyminen herättää. Minä kärsin ihan päinvastaisesta syystä! Kuukautiset alkoivat viikkoa vaille viisitoistavuotiaana ja alustavat rinnannuput alkoivat kasvaa vasta joskus lukion toisella luokalla...

Hyvä kirjoitus. Taidan jossain vaiheessa kirjoittaa jotain aiheeseen liittyvää itsekin.

Sen vielä halusin sanoa, että minusta sinulla on valtavan kaunis suu: tarkkarajainen selkeä aamorinkaari, viehko kätketty hymy. Ja sitten vielä suuhun sopiva leuka.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä en edes muista milloin rintani ilmestyivät, jotenkin tuntuu siltä että ne olivat aina olemassa (olin sellainen aika pullea lapsi), ne vain kasvoivat suuremmiksi. Ensimmäiset rintsikkanikin olivat kokoa 75C, jotenkin ne olivat vain kasvaneet huomaamatta A:n ja B:n ohi.

Kiitos, minäkin oikeastaan pidän suustani tuossa kuvassa. Eikä se muutenkaan aiheuta mitään suurempia traumoja, jossakin vaiheessa vain hämmästyin siitä että se oli jotenkin eri muotoinen kuin muilla.

Anonyymi kirjoitti...

Menkkakipujen hoidosta on ihan pakko vinkata, itse olen niistä kärsinyt valtavasti aina 12-vuotiaasta asti. Yli kolmikymppisenä tuli vastaan mieslääkäri, joka neuvoi syömään tulehduskipulääkkeitä (esim. keto 100 mg, 2-3 tabl/pv) pari päivää ennen menkkojen alkua.
Tämä toimii kohdallani, krampit ja kivut jäämät tulematta.
Kannattaa kokeilla!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Lukiossa harrastin tuota, silloin kuukautiseni olivat vain niin säännöttömät että usein jouduin syömään paketin särkylääkkeitä ennen kuukautisten alkua. Nykyään noudatan sitä periaatteessa, pillerien aikaan vuoto ei ala selvästi vaan hyvin vähitellen, niin ettei alussa ole kipuja. Aloitan silloin lääkkeiden syönnin. Voisi tietysti aloittaa vielä aikaisemminkin, mutta silloin tulisi syötyä vähän liikaa lääkkeitä.

Blog Widget by LinkWithin