Kävin tänään koululla ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen. Ei minulla ollut sinne mitään asiaa, en vain jaksanut laittaa ruokaa ja kävin koululla syömässä. Viime vuonna minua hermostutti mennä ensimmäistä kertaa kouluun, kuvittelen kirjoittaneenikin siitä mutta en löydä kirjoitusta. Tänä vuonna puolellani on se etu että olen viidennen vuoden opiskelija koulussa, josta pitäisi päästä pois neljässä vuodessa, se antaa kummaa varmuutta. Ala-asteelta asti ylempien luokkien oppilaat ovat pelottaneet minua, viimeinkin pääsin tilanteeseen, jossa ylempiä ei ole (paitsi ne mahdolliset kuudennen vuoden opiskelijat jotka ovat saaneet erikoisluvan opintojen jatkamiseen). Viime vuonna kadehdin uusia opiskelijoita, heidän elämänsä vaikuttaa helpommalta kuin minun. Tänä vuonna valmistuminen ei tunnu niin pahalta. Uudet opiskelijat olivat aika nuoren näköisiä. Ja aivan eksyksissä.

Olen myös miettinyt koulujuttuja, sitä voisinko valmistua sittenkin joulukuussa marraskuun sijaan (marraskuussa valmistumisessa ei tunnu olevan mitään järkeä) ja ehdinkö saada työharjoittelujutut valmiiksi syyskuun puoleenväliin mennessä (luultavasti, minulta ei puutu kauheasti tunteja, tänään en kyllä saanut tehtyä mitään) ja olisiko minulla tänä vuonna mahdollisuuksia tulla valituksi projektiassistentiksi. Eniten hermostuttaa se että minun pitäisi oikeasti valmistua.
Olin saanut aivan liian pitkäksi venyneistä ja aika traumaattisista projektiopinnoista (15 op, pitäisi suorittaa yhdessä lukukaudessa, ei puolentoista vuoden aikana kolmessa projektissa) parhaan mahdollisen arvosanan, se tuntuu hyvältä. Ehkä teen jotain oikein vaikkei opinnäytetyöstäni (tai sen produktio-osasta, vielä pitäisi tehdä jonkinlainen tutkielma) kovin hyvää tullutkaan.