Minulla on vilkas mielikuvitus ja taipumus ylireagoida (viitaten alempaan tekstiin). Työssäni siitä on tietysti hyötyä ja vielä en ole onnistunut tuottamaan kuvitelmillani haittaakaan, mutta suhteessa taipumukseni saattaisi olla hankala.
Joskus kun olin teini eräs naapurimme soitti minulle ja sanoi, että erään toisen naapurin poika riehuu aseen kanssa, hän on vaarallinen ja pitää pysyä sisällä. Minähän pysyin ja panikoin kun olisi pitänyt lähteä kouluun. Siskoni ei uskonut varoituksiin mutta suostui pysymään sisällä. Tämä tapahtui USA:n kouluampumisten aikoihin ja minusta tuo poika oli vähän epäilyttävä, en tuntenut häntä tarkemmin. Minusta oli aivan mahdollista että poika olisi yhtäkkiä seonnut, mistä niistä ikinä tietää.
Eihän hän tietenkään ollut seonnut, kun poliisit tulivat paikalle kävi ilmi että hän oli ollut esittelemässä jäljitelmäasetta ystävälleen...
Minusta ja naapuristamme epätodennäköisin selitys tuntui aivan mahdolliselta, käytännöllisen järkevä siskoni ei tietenkään uskonut siihen. Onneksi en sentään keksi tuollaisia juttuja aivan omasta päästäni, tulkitsen vain todisteita oudosti ja sitten häpeän. Mutta välillä on kai hyödyllistä asettaa itsensä alttiiksi nolostumiselle.

Eilen tapahtui kaikenlaista kivaakin. Kävin taas marjassa, löysin hyvän, tai kohtuullisen, mustikkapaikan ja todella kauniin kohdan sitä metsää. En ole tottunut tuollaisiin metsiin, jykeviä kuusia ja paljon sammalta, kotimetsämme oli ryteikköä täynnä kiviä (siltä seudulta louhittiinkin hautakiviä).
Varmistui myös aivan varmasti (tai melkein, ei sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Viime aikoina hauskojen asioiden odottaminen on muuttunut ikäväksi, keksin vain millä tavoilla suunnitelmani voisi mennä pieleen) että olen lähdössä Helsinkiin kahden viikon kuluttua, Finnconiin ja vähän muutenkin. En ole tuossa seurassa matkustanut aiemmin, hauskaa nähdä millaista siitä tulee.