Nyt ei onneksi tarvitse matkustaa minnekään vähään aikaan. Hauskaahan se on, paitsi se kuuden ja puolen tunnin junamatka kun silmät eivät meinaa pysyä auki ja pelkää ajavansa Tampereen ohi.

Messuilla oli hauskaa ja jännittävää ja rasittavaa ja väsyttävää.
Isäni oli Petroskoissa lauantaihin suomalaisten kirjailijoiden matkassa (en tiedä missä ominaisuudessa, vaikka hänkin on suomalainen kirjailija) ja minä ja hänen harjoittelijansa Niina olimme vastuussa osaston pystytyksestä ja myynnistä ja vaikka mistä. Pystytys sujui hyvin, tosin hienossa korttitelineessämme oli liian vähän taskuja korteille (ompelija ei ollut aivan ymmärtänyt mikä ero on neljällä ja kuudella rivillä taskuja) ja pöytäliina oli liian pieni (kävimme ostamassa perjantai-iltana mustan parivuoteen satiinilakanan, se tuntui aika dekadentilta) ja erään julisteen eräät kuvat olivat muuttuneet negatiivisiksi, valkoinen tausta mustaksi (ne kyllä näyttivät huomattavasti paremmilta). Osastomme näytti kuitenkin hyvältä ja Niina oli mukava (tosin viikonlopun aikana hänenkin seuransa alkoi ärsyttämään minua. Voi olla ettei minusta olisi seurustelemaan, en näytä kestävän tiivistä yhdessäoloa toisten kanssa paria päivää kauemmin).
Perjantai oli hiljainen päivä, koululaisiakaan ei ollut yhtä paljon kuin aikaisemmin. Jaoimme arvostelukappaleita ja yritimme olla häiritsemättä asiakkaita ja puhuimme kun kysyttiin.
Lauantai oli vilkkaampi, vähän, tosin myynnillisesti se olisi voinut olla parempikin. Sunnuntai oli paras päivä, kaikin puolin.
Puhuin vieraiden ihmisten kanssa, Niinan kanssa vähän syvällisemmin, isäni opiskelijoiden (jotka mainostivat julkaisukurssiaan) kanssa vähän kevyemmin, kirjailijoiden kanssa niin kuin tietäisin keitä he ovat (yleensä arvasin jossain vaiheessa vaikka en olisi tunnistanut, niin kävi senkin naisen kanssa joka tuli kysymään onko hänen kirjaansa esillä ja kun kysyimme mikä kirja se oli, vastasi hän "minun kirjani tietysti!") ja asiakkaiden kanssa ystävällisesti. Vain muutama tuli kysymään mikä firma tämä on ja onko se uusi (seitsemän vuotta on tietysti lyhyt aika maailmankaikkeuden näkökulmasta).
Tekemiäni kansia ihasteltiin ja tunsin itseni huonoksi ihmiseksi kun se ei tunnu oikein miltään. Tuntui kyllä ihan hyvältä kun joku udmurtialainen kirjailija oli sanonut isälleni että hänen tyttärensä on todellinen taiteilija mutta kuvittelen tietäväni töideni todellisen arvon ja muiden mielipiteet eivät kauheasti vaikuta siihen. Taidan tarvita murskakritiikkiä. Olen hyvä pienkustantamon graafikoksi, vaikka itse niin sanonkin, mutta se johtuu lähinnä siitä että pienkustantamoiden graafikoiden taso ei ole kovin korkea (eräällä pienkustantamolla oli ihan kiinnostavan oloinen kirja, jota oli melkein mahdoton lukea koska sen sisämarginaali oli niin pieni). Ison kustantamon graafikoksi minusta ei taitaisi olla, vaikka se onkin unelma-ammattini.
Ostin yhden järkyttävän kalliin mutta uskomattoman kauniin valokuvakirjan, halpoja pokkareita, 17 vanhaa valokuvaa, erikoisen muotoisen avaimen ja liikaa karkkia.
Bongasimme julkkiksia tiukoilla säännöillä ja saimme kokoon pitkän listan. Hienoin bongaus oli Danny, joka istui vastapäisellä osastolla, joka oli tyhjennetty juhlapyhän vuoksi (kyse oli erään vieraan valtion osastosta, johon kuului myös turvamiehiä). Niina käski minua katsomaan ja Danny katsoi meitä ja minua alkoi naurattamaan niin että minun piti alkaa järjestelemään kassalipasta ja kuulakärkikyniä. Meillä oli vähän tylsää välillä.
Pääsin kokemaan senkin miltä tuntuu kun rintojani kommentoidaan julkisella paikalla: "Ei auta, push-upit myyntityössä". Teki mieli sanoa, että sitten on hyvä etten niitä käytäkään tai jotain vastaavaa, mutta hämmentynyt hiljaisuus, minulta ja osastolla silloin olleelta opiskelijalta saattoi olla paras reaktio. Ainakaan en pitänyt toisen huonoa kätöstä jotenkin omana vikanani (syypää taisi olla samaan aikaan järjestettyjen ruokamessujen olut- ja viinirata).
Orange seedsin kirjoittaja (vai pitäisikö sanoa Orange seeds?) kävi sunnuntaina tervehtimässä ja oli mukavan oloinen ja hyvin kaunis.

Maanantaina kävin katsomassa ihanan elokuvan, Turussa se pyöri onneksi dubbaamattomanakin ja teatterikin oli mukavampi kuin Oulussa. Tiistaina ostin sadetakin (kirkkaanpunaisen) varastetun tilalle ja illalla kävimme reippaalla kävelyllä perheenjäsenten ja heidän ystävänsä kanssa. Minusta tuntui että melkein voisin asua Turussa (olen ehtinyt unohtaa sen kauhean talven kun asuin siellä ja kaksi kuukautta satoi räntää ja maa oli jäässä enkä nähnyt aurinkoa).