5.10.2006

Nyt ei onneksi tarvitse matkustaa minnekään vähään aikaan. Hauskaahan se on, paitsi se kuuden ja puolen tunnin junamatka kun silmät eivät meinaa pysyä auki ja pelkää ajavansa Tampereen ohi.

Messuilla oli hauskaa ja jännittävää ja rasittavaa ja väsyttävää.
Isäni oli Petroskoissa lauantaihin suomalaisten kirjailijoiden matkassa (en tiedä missä ominaisuudessa, vaikka hänkin on suomalainen kirjailija) ja minä ja hänen harjoittelijansa Niina olimme vastuussa osaston pystytyksestä ja myynnistä ja vaikka mistä. Pystytys sujui hyvin, tosin hienossa korttitelineessämme oli liian vähän taskuja korteille (ompelija ei ollut aivan ymmärtänyt mikä ero on neljällä ja kuudella rivillä taskuja) ja pöytäliina oli liian pieni (kävimme ostamassa perjantai-iltana mustan parivuoteen satiinilakanan, se tuntui aika dekadentilta) ja erään julisteen eräät kuvat olivat muuttuneet negatiivisiksi, valkoinen tausta mustaksi (ne kyllä näyttivät huomattavasti paremmilta). Osastomme näytti kuitenkin hyvältä ja Niina oli mukava (tosin viikonlopun aikana hänenkin seuransa alkoi ärsyttämään minua. Voi olla ettei minusta olisi seurustelemaan, en näytä kestävän tiivistä yhdessäoloa toisten kanssa paria päivää kauemmin).
Perjantai oli hiljainen päivä, koululaisiakaan ei ollut yhtä paljon kuin aikaisemmin. Jaoimme arvostelukappaleita ja yritimme olla häiritsemättä asiakkaita ja puhuimme kun kysyttiin.
Lauantai oli vilkkaampi, vähän, tosin myynnillisesti se olisi voinut olla parempikin. Sunnuntai oli paras päivä, kaikin puolin.
Puhuin vieraiden ihmisten kanssa, Niinan kanssa vähän syvällisemmin, isäni opiskelijoiden (jotka mainostivat julkaisukurssiaan) kanssa vähän kevyemmin, kirjailijoiden kanssa niin kuin tietäisin keitä he ovat (yleensä arvasin jossain vaiheessa vaikka en olisi tunnistanut, niin kävi senkin naisen kanssa joka tuli kysymään onko hänen kirjaansa esillä ja kun kysyimme mikä kirja se oli, vastasi hän "minun kirjani tietysti!") ja asiakkaiden kanssa ystävällisesti. Vain muutama tuli kysymään mikä firma tämä on ja onko se uusi (seitsemän vuotta on tietysti lyhyt aika maailmankaikkeuden näkökulmasta).
Tekemiäni kansia ihasteltiin ja tunsin itseni huonoksi ihmiseksi kun se ei tunnu oikein miltään. Tuntui kyllä ihan hyvältä kun joku udmurtialainen kirjailija oli sanonut isälleni että hänen tyttärensä on todellinen taiteilija mutta kuvittelen tietäväni töideni todellisen arvon ja muiden mielipiteet eivät kauheasti vaikuta siihen. Taidan tarvita murskakritiikkiä. Olen hyvä pienkustantamon graafikoksi, vaikka itse niin sanonkin, mutta se johtuu lähinnä siitä että pienkustantamoiden graafikoiden taso ei ole kovin korkea (eräällä pienkustantamolla oli ihan kiinnostavan oloinen kirja, jota oli melkein mahdoton lukea koska sen sisämarginaali oli niin pieni). Ison kustantamon graafikoksi minusta ei taitaisi olla, vaikka se onkin unelma-ammattini.
Ostin yhden järkyttävän kalliin mutta uskomattoman kauniin valokuvakirjan, halpoja pokkareita, 17 vanhaa valokuvaa, erikoisen muotoisen avaimen ja liikaa karkkia.
Bongasimme julkkiksia tiukoilla säännöillä ja saimme kokoon pitkän listan. Hienoin bongaus oli Danny, joka istui vastapäisellä osastolla, joka oli tyhjennetty juhlapyhän vuoksi (kyse oli erään vieraan valtion osastosta, johon kuului myös turvamiehiä). Niina käski minua katsomaan ja Danny katsoi meitä ja minua alkoi naurattamaan niin että minun piti alkaa järjestelemään kassalipasta ja kuulakärkikyniä. Meillä oli vähän tylsää välillä.
Pääsin kokemaan senkin miltä tuntuu kun rintojani kommentoidaan julkisella paikalla: "Ei auta, push-upit myyntityössä". Teki mieli sanoa, että sitten on hyvä etten niitä käytäkään tai jotain vastaavaa, mutta hämmentynyt hiljaisuus, minulta ja osastolla silloin olleelta opiskelijalta saattoi olla paras reaktio. Ainakaan en pitänyt toisen huonoa kätöstä jotenkin omana vikanani (syypää taisi olla samaan aikaan järjestettyjen ruokamessujen olut- ja viinirata).
Orange seedsin kirjoittaja (vai pitäisikö sanoa Orange seeds?) kävi sunnuntaina tervehtimässä ja oli mukavan oloinen ja hyvin kaunis.

Maanantaina kävin katsomassa ihanan elokuvan, Turussa se pyöri onneksi dubbaamattomanakin ja teatterikin oli mukavampi kuin Oulussa. Tiistaina ostin sadetakin (kirkkaanpunaisen) varastetun tilalle ja illalla kävimme reippaalla kävelyllä perheenjäsenten ja heidän ystävänsä kanssa. Minusta tuntui että melkein voisin asua Turussa (olen ehtinyt unohtaa sen kauhean talven kun asuin siellä ja kaksi kuukautta satoi räntää ja maa oli jäässä enkä nähnyt aurinkoa).

7 kommenttia:

anu kirjoitti...

Oohhoo, ihan tässä nolostuu:)
Itse olin hämmentynyt siitä, kuinka itsevarma ja jotenkin hallitun ja harmonisen oloinen olit, vaikka niin usein kirjoitat olevasi ujo ja jännittäjä. En saanut kyllä livenä sinusta yhtään sellaista kuvaa.

Tuollainen julkinen ulkonäön kommentointi jota joku oli messuilla harrastanut on kyllä todella omituista. Kuinka kukaan kehtaa?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä tunsin itseni kaikkea muuta kuin hallituksi ja harmoniseksi, minusta sinä vaikutit sellaiselta :) Blogeista on kyllä hyötyä näkee vähän sen julkisen roolin taaksekin. Minä tajusin oikeasti vasta aika vanhana (niin typerää kuin se onkin) että kauniilla ja laihoillakin ihmisillä voi olla ongelmia, heitäkin on voitu kiusata ja heilläkin voi olla huono itsetunto. Oli aika tyhmä olo.
Messuilla on kyllä helppoa olla itsevarmempi kuin oikeasti olenkaan, minulla on siellä rooli jossa olen eikä minun tarvitse tuoda omaa persoonaani esille.

Tuo törkeä mies oli kyllä hyvin hämmentävä, suurin osa messuilla kävijöistä on kuitenkin aika fiksua porukkaa. Onneksi minulla on nykyään sen verran hyvä itsetunto että vaikka tuo tuntuikin epämiellyttävältä niin en pitänyt sitä todisteena huonoudestani. Minä olen myös pitkään miettinyt miten ihmeessä ihmiset kehtaavat huudella ja kommentoida julkisilla paikoilla enkä ole keksinyt vastausta. Tuolla miehellä syynä oli varmaan humala, vaikkei hän mitenkään kauhean huonossa kunnossa ollutkaan, se ei kyllä ole mikään tekosyy huonolle käytökselle mutta toivon että hän selvänä osaisi käyttäytyä paremmin. Huomattavasti pahemmalta tuntui pari vuotta sitten messuilla kun isäni esitteli minut jollekin tutulleen, joka on mukana julkaisutoiminnassa ja tämä sivistynyt ja kulturelli keski-ikäinen täti sanoi että heilläkin on paljon lasten ja amatöörien tekemiä kansia. Siinä vaiheessa olin 24-vuotias ja jo yhden ammattitutkinnon suorittanut...

Anonyymi kirjoitti...

Ohimennen sanoen, luulen että kaikki ärsyyntyvät mukavienkin ihmisten seurassa kun tarpeeksi (väsyneinä) ovat, eivätkä silti heti kiukkuunnu seurustelukumppaniin. Ja oikeastaan harvemmin on pakko olla intensiivisesti yhdessä, voi vaatia omaa aikaa niin paljon kuin haluaa. Jos sitten seurustelukumppani on liimautuvaa tyyppiä, se voi muodostua ongelmaksi - mutta ideanahan nimenomaan on rakentaa omanlainen suhde mistään "tavallisista ihanteista" piittaamatta. :)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

On aivan totta ettei toisen kanssa tarvitse olla jatkuvasti, ja aika harvat taitavat ollakin. Yhdessäasuminenkin saattaisi sujua, jos toista ei tarvitsisi nähdä kuin vaikka aamulla ja illalla, viikonlopun kyllä kestän, lomien kanssa saattaisi tulla tiukkaa (äiti on tietysti vähän eri asia, mutta vaikka hänen kanssaan hyvin toimeentulenkin niin yli kolmen päivän lomamatka saattaisi tehdä tiukkaa). Ja oletan että jos seurusteluun asti pääsisin niin oikeasti haluaisin viettää aikaa sen ihmisen kanssa.
Tarvitsen kuitenkin aika paljon omaa aikaa, en tiedä miten kävisi jos saisin joskus lapsia, toivottavasti osaisin muuttua.

anu kirjoitti...

Itselle ei kyllä tulisi mieleen käydä huomauttelemaan toisille ihmisille mitään heidän vaatteistaan, tai jos vaikka joskus jollain ihme ilkeällä tuulella ollessa moinen mielessä kävisikin, niin en todella kehtaisi. Minusta se on todella törkeää. Vieläpä tuollainen rintaliivikommentti. Tökeröydessään jo lähellä jotain takamuksen puristelua.
Itse vahingossa jokupäivä hyräilin talomme talomme pihalle jotain melodiaa ehkä vähän oudon kuuloisesti ja joku minulle tuntematon asukas jota en huomannut pensasaidan takana kommentoi jotain sen suuntaista, että ei järkevät ihmiset tuollaista tee/ tuollalailla ääntele. (En kuullut tarkkaan, olin jo pyörän selässä). Noloa ja ikävää. Mutta ei kai nyt hyräileminen mitenkään noin sopimatonta tai hullua ole?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ujoudessa on kyllä se hyvä puoli ettei tule sanottua mitään noin typerää muille. Minua jostain syystä häiritsee muiden julkinen laulaminen (kai syynä on teini-iän nolostuminen kun äitini lauloi) mutta en silti siitä sanoisi mitään, varsinkin kun muilla on oikeus hyräillä ja laulaa aivan vapaasti julkisilla paikoilla ja minun täytyy vain kestää se :) Kerran olen kyllä mennyt paheksumaan toisten toimintaa ääneen, kyse oli vähän yli kymmenvuotiaista pojista jotka räjäyttelivät raketteja. Pelkäsin että he räjäyttävät itsensäkin.

anu kirjoitti...

Toiminnan paheksuminen onkin minusta ihan eri asia kuin olemuksen. Itsekin olen joskus sanonut aika kovastikin, kun ala-asteikäiset pojat tökkivät siiliä kepillä. Jos joku käyttäytyy erityisen törkeästi minua tai seuruettani kohtaan (esim. ravintolassa) sanon kyllä siitäkin. Käytöksestä sanominen on minusta ihan asiallista jos siihen on aihetta. Sillähän ei kuitenkaan moiti toista ihmisinä.

Blog Widget by LinkWithin