Ensimmäinen ystäväni oli kai naapurin tyttö, Kaisa tai Hanna tai joku sellainen. Hän oli minua vanhempi ja ystävällisempi kuin ne kerrostalomme tytöt, joista taisi kasvaa sellaisia suosittuja ja omahyväisiä tyttöjä joilla oli juuri oikeanlaiset tarravihkot ja penaalit ja myöhemmin permanentit. Naapurintytön isovanhemmilla oli siirtolapuutarhamökki meidän mökkimme vieressä, tapasimme jonkun kerran kun olimme jo vanhempia. Kuulin myöhemmin että hän muutti Turkuun opiskelemaan taidetta. En muista hänestä kuin oven, joka saattoi johtaa heidän asuntoonsa ja kirjahyllyn olohuoneessa, Lundiaa kai.

Aloitin suuressa päiväkodissa ehkä neljävuotiaana, sitä ennen olin perhepäivähoidossa ja kerhossa ja kotona. Suuri päiväkoti ei sopinut minulle, en sopinut muottiin. Tai en osannut nukkua päiväunia, en edelleenkään osaa. Minut pakotettiin kuitenkin lepäämään makuusalissa, pilkkopimeässä, muiden nukkuessa. Ehkä silloin aloin keksiä tarinanpäkiä viihdyttääkseni itseäni. Päiväkodissa oli taas mukava vähän isompi tyttö. Minulle ei riittänyt paikkaa kerrossängyssä ja nukuin lattialla patjan päällä, tai siis yritin nukkua. Tuo ystävällinen tyttö kutitti jalkapohjaani joskus pimeässä. Minulla oli toinenkin ystävä, Mauri. Muistan että eräs tyttö yritti varastaa ystäväni, hänen nimensä oli Kristiina ja hänestäkin oli tulossa suosittu tyttö. En muista onnistuiko hän. Minä purin Mauria käteen kerran niin että siihen tuli reikä ja hänen äitinsä oli varma että Mauri oli traumatisoitunut loppuiäkseen. En tiedä oliko hän, kuulin monta vuotta myöhemmin että häntä pidettiin vähän kummallisena (anteeksi Mauri, jos se oli minun vikani).

Kun olin viisivuotias me muutimme asumaan yhteisöön, jolla oli oma päiväkotinsa, pieni ja siellä minua ei pakotettu nukkumaan päivällä. Pihassa asui kolme samanikäistä tyttöä, kolme vähän vanhempaa poikaa ja muutama vähän nuorempi tyttö. Samanikäisten tyttöjen ja yhden niistä pojista kanssa olimme koko ala-asteen samalla luokalla, yläasteella yksi tyttö siirtyi toiselle luokalle ja löysi muita ystäviä. En tiedä oliko ystävyytemme erityisen hyvää, mutta emme tunteneet muitakaan lapsia. Minä kävin kuvataidekoulussa mutta en osannut ystävystyä siellä. Leikimme metsässä roolileikkejä (vanha intiaanimies, minä, järjestää nuorelle päällikkökokelaalle initaatioriitin johon osallistuu myös kaksi paikalle osunutta hienoa naista, jotka heittävät keihästä paljon nuorta intiaania paremmin). Isommat pojat pitivät noitakoulua, minä olin ylpeä siitä että pääsin ylemmälle luokalle. Ensimmäinen hampaani alkoi heilumaan kun purin yhtä vanhemmista pojista (olin lapsena aika hurja).

Ala-asteella minulla oli vihamies, tai vihatyttö. En tiedä miksi me inhosimme toisiamme, tai miksi hän inhosi juuri minua. Se liittyi kai asuinpaikkaani (joka oli oikeastaan hyvin normaali), mutta hän ei kai inhonnut niitä muita tyttöjä. Ystävystyimme myöhemmin vastahakoisesti, en koskaan tullut kysyneeksi syytä sille inholle. Kävimme pitkillä kävelyretkillä teini-iässä ja juttelimme, sitten elämämme muuttuivat vähän liian erilaisiksi. Tapasimme viimeksi viime jouluna ja juteltavaa riitti edelleen, vaikkei meillä olekaan tarvetta tavata kauhean usein (ehkä ensi jouluna uudestaan?). Hänen kanssa minulla on aina kauhean boheemi olo. Meitä yhdisti ratsastus, ensin puuhevosilla, sitten leireillä ja satunnaisilla ratsastustunneilla. Ystäväni oli aina järjestelmällisempi, hän kävi ratsastamassa joka viikko ja hänellä oli hoitohevonenkin.

Yläasteella vanhat ystäväni hylkäsivät minut melkein koko vuodeksi, uusia en löytänyt tai osannut etsiä. Heidän annettuaan minulle anteeksi sen, että olin varjo enkä johtaja (huvittavaa kyllä minua oli painostettu varjon ja seuraajan rooliin eikä se yhtäkkiä enää sopinutkaan) välimme palautuivat melkein ennalleen. Aina täytyi tosin ottaa huomioon se että porukkana heihin ei voinut luottaa ja ikinä ei tiennyt mistä johtajamme suuttuisi. Yläasteen alussa porukkaamme liittyi uusi tyttö, vanhempi, hän oli käynyt bileissä ja melkein seurustellutkin. Sellainen henkilö siis johon pitää tehdä vaikutus.

Menin eri lukioon kuin suurin osa ystävistäni (niistä jotka lukioon menivät), se teki minulle hyvää. Ensimmäisenä päivänä tapasin tytön, joka ei vaikuttanut minusta kauhean kiinnostavalta (hän oli kerrannut koko kesän matikkaa, aika outoa), sitten osuin puhumaan hänen kanssaan ja huomasimme pitävämme molemmat fantasiakirjoista. Porukkaamme liittyi muitakin, kuvittelin että he olivat minun ystäviäni. Ystäväni muutti pois toisen luokan jälkeen ja huomasin että yksi porukkamme tyttö oli ollut vain tuon poismuuttaneen tytön ystävä, toinen taas oli lähinnä hänen ystävänsä ja kaksi jäljelle jäänyttä tyttöä eivät olleet enää puheväleissä, minulle he kuitenkin puhuivat joskus (lukion jälkeen törmäsin toiseen, iloisena kuvittelin hänen olevan edelleen ystäväni, ilmeisesti uskonnottomuuteni tahrasi hänen uskoaan ja niin minulle ei voinut edes puhua kohteliaasti). Alkuperäistä ystävääni näin ehkä kerran vuodessa, viimeksi puolitoista vuotta sitten. Ystävyytemme on tainnut kuihtua. Siihen yhteen tyttöön, joka lukion lopussa suhtautui minuun vielä ystävällisesti olisi mukavaa ottaa yhteyttä, jos tietäisin miten. Hän oli mukava.

Lukion jälkeen, välivuoden jälkeen päädyin ammattikouluun. Tai käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen. Kahden vuoden aikana en saanut yhtään ystävää, paitsi netissä. Kämppikseeni minulla oli kyllä ystävälliset välit, olimme vain liian erilaisia varsinaisiksi ystäviksi ja hän oli minua neljä vuotta nuorempi. Silloin se tuntui suurelta ikäerolta. Hänkin on nyt 22-vuotias, outoa. Viimeksi tavatessamme hän ei tainnut olla edes täysi-ikäinen.

Ouluun muutin varmana siitä etten saa ystäviä, jos en käy bileissä. Outoa kyllä niin ei käynyt.