Olen asunut Oulussa yli neljä vuotta mutta en ole oikeastaan kotiutunut tänne kunnolla. Vielä viime vuonna olin varma että mieluiten jäisin tänne mutta enää en ole niin varma. Jotenkin haluaisin palata Etelä-Suomeen (sen verran oululaistunut olen että Keski-Suomi kuuluu nykyään Etelä-Suomeen). Jyväskylässä huomaan sen entistä paremmin, kuuden vuoden poissaolonkin jälkeen olen huomattavasti paremmin perillä sen asioista kuin Oulun, oloni täällä tuntuu väliaikaiselta. En erityisesti halua palata Jyväskylään, vaikka voisinkin jos saisin sieltä töitä (voisin jopa muuttaa Lahteen vaikka joskus vannoin etten enää palaa niille seuduille. Olisi kuitenkin aika eri asia olla siellä töissä kuin jumissa asuntolassa maalla Lahden vieressä). Oloni on vain siellä erilainen. Voin luottaa siihen että paikallislehdestä löytyy juttu jostain tutusta (ei nyt aina mutta aika usein, sitä auttaa että suuri osa vanhoista naapureistani on erilaisia tutkijoita joita haastatellaan ties minne), parhaimmillaan siellä on kuva lapsuudenystävän isästä, jonka on ottanut toisen lapsuudenystävän isä (minulla on itse asiassa kaksikin lapsuuden ystävää, joiden isien kuvia löytyy useinkin lehdistä). Voi myös luottaa siihen että jos käy joulumarkkinoilla (jotka olivat taas aivan kauheat) niin törmää tuttuihin, jos äitini työkaverit lasketaan. Siihenkin voi luottaa että serkkuni löytyy yleensä kaupungin paremman tavaratalon kosmetiikkaosastolta ja muihinkin sukulaisiin saattaa törmätä, vaikkei yleensä törmääkään. Suurempi todennäköisyys siihen kuitenkin on kuin Oulussa, jossa tietääkseni olen koko kaupungin ainoa sukunimiseni (toinen löytyy kyllä hautausmaalta ja tarkemmin ajateltuna äitini serkku taitaa asua parin kilometrin päässä. En vain osaa pitää sukulaisenani ihmistä, jota en ole ikinä tavannut). Siinäkin on tiettyä turvallisuudentuntua että tietää keitä mielipidepalstan vakiohullut ovat.

Lauantaina tapasin sukulaisiani enoni 50-vuotispäivillä. Siellä oli mukavaa, vaikka onnistuimmekin eksymään matkalla. Olemme käyneet siellä ennenkin, mutta aina tätini perheen kyydillä emmekä ole kiinnittäneet kauheasti huomiota reittiin. Äitini oli tulostaneet netistä ajo-ohjeet, jotka olisivat toimineet ihan hyvin, jos meillä olisi ollut käytössämme jeeppi tai traktori. Kapea, mutainen ja mutkitteleva tie oli kyllä hyvin mielenkiintoinen, harmi vain ettei siskon miehen auto selvinnyt melkein pystysuorasta päällystämättömästä mäestä ja jouduimme kääntymään takaisin. Oli hauskaa tavata sukulaisiani, tosin vähän vierastan miespuolisia serkkujani, en ole juuri ollut heidän kanssaan tekemisissä. Vauvaserkkunikin oli muuttunut puolessa vuodessa murrosikäiseksi (mikä on tietysti ihan hyvä juttu yläasteella, mutta järkyttävää. Vastahan hän syntyi). Suvussani on kuitenkin uusi vauva, enoni ensimmäinen lapsenlapsi, kaikin puolin ihmeellinen lapsi, joka tyytyväisenä siirtyi sylistä syliin (minäkin sain pitää häntä vähän aikaa). Vauva oli juhlien kiinnostavin ohjelmanumero.

Muuten vain leivoin ja neuloin ja olin jouten. Tänä vuonna päätimme olla äitini kanssa radikaaleja ja jättää joululeivonnat vähiin, vain kuivakakkua ja piparkakkuja ja kaneliässiä ja jälkiruuaksi suklaakääretorttu. Joskus meillä on ollut neljää lajia pikkuleipiä, piparien lisäksi. Ja pullia ja kakkua ja joulutorttuja ja paljon muuta syötävää. Olin teini-iässä aika innokas leipoja, se on vähentynyt sen jälkeen kun olen joutunut syömään kaiken leipomani itse (ikävä kyllä minä osaan tehdä parhaiten kaikkea rasvapohjaista, kakkuja ja pikkuleipiä, hiivataikinaa en saa ikinä onnistumaan täydellisesti).