9.12.2006

Olen asunut Oulussa yli neljä vuotta mutta en ole oikeastaan kotiutunut tänne kunnolla. Vielä viime vuonna olin varma että mieluiten jäisin tänne mutta enää en ole niin varma. Jotenkin haluaisin palata Etelä-Suomeen (sen verran oululaistunut olen että Keski-Suomi kuuluu nykyään Etelä-Suomeen). Jyväskylässä huomaan sen entistä paremmin, kuuden vuoden poissaolonkin jälkeen olen huomattavasti paremmin perillä sen asioista kuin Oulun, oloni täällä tuntuu väliaikaiselta. En erityisesti halua palata Jyväskylään, vaikka voisinkin jos saisin sieltä töitä (voisin jopa muuttaa Lahteen vaikka joskus vannoin etten enää palaa niille seuduille. Olisi kuitenkin aika eri asia olla siellä töissä kuin jumissa asuntolassa maalla Lahden vieressä). Oloni on vain siellä erilainen. Voin luottaa siihen että paikallislehdestä löytyy juttu jostain tutusta (ei nyt aina mutta aika usein, sitä auttaa että suuri osa vanhoista naapureistani on erilaisia tutkijoita joita haastatellaan ties minne), parhaimmillaan siellä on kuva lapsuudenystävän isästä, jonka on ottanut toisen lapsuudenystävän isä (minulla on itse asiassa kaksikin lapsuuden ystävää, joiden isien kuvia löytyy useinkin lehdistä). Voi myös luottaa siihen että jos käy joulumarkkinoilla (jotka olivat taas aivan kauheat) niin törmää tuttuihin, jos äitini työkaverit lasketaan. Siihenkin voi luottaa että serkkuni löytyy yleensä kaupungin paremman tavaratalon kosmetiikkaosastolta ja muihinkin sukulaisiin saattaa törmätä, vaikkei yleensä törmääkään. Suurempi todennäköisyys siihen kuitenkin on kuin Oulussa, jossa tietääkseni olen koko kaupungin ainoa sukunimiseni (toinen löytyy kyllä hautausmaalta ja tarkemmin ajateltuna äitini serkku taitaa asua parin kilometrin päässä. En vain osaa pitää sukulaisenani ihmistä, jota en ole ikinä tavannut). Siinäkin on tiettyä turvallisuudentuntua että tietää keitä mielipidepalstan vakiohullut ovat.

Lauantaina tapasin sukulaisiani enoni 50-vuotispäivillä. Siellä oli mukavaa, vaikka onnistuimmekin eksymään matkalla. Olemme käyneet siellä ennenkin, mutta aina tätini perheen kyydillä emmekä ole kiinnittäneet kauheasti huomiota reittiin. Äitini oli tulostaneet netistä ajo-ohjeet, jotka olisivat toimineet ihan hyvin, jos meillä olisi ollut käytössämme jeeppi tai traktori. Kapea, mutainen ja mutkitteleva tie oli kyllä hyvin mielenkiintoinen, harmi vain ettei siskon miehen auto selvinnyt melkein pystysuorasta päällystämättömästä mäestä ja jouduimme kääntymään takaisin. Oli hauskaa tavata sukulaisiani, tosin vähän vierastan miespuolisia serkkujani, en ole juuri ollut heidän kanssaan tekemisissä. Vauvaserkkunikin oli muuttunut puolessa vuodessa murrosikäiseksi (mikä on tietysti ihan hyvä juttu yläasteella, mutta järkyttävää. Vastahan hän syntyi). Suvussani on kuitenkin uusi vauva, enoni ensimmäinen lapsenlapsi, kaikin puolin ihmeellinen lapsi, joka tyytyväisenä siirtyi sylistä syliin (minäkin sain pitää häntä vähän aikaa). Vauva oli juhlien kiinnostavin ohjelmanumero.

Muuten vain leivoin ja neuloin ja olin jouten. Tänä vuonna päätimme olla äitini kanssa radikaaleja ja jättää joululeivonnat vähiin, vain kuivakakkua ja piparkakkuja ja kaneliässiä ja jälkiruuaksi suklaakääretorttu. Joskus meillä on ollut neljää lajia pikkuleipiä, piparien lisäksi. Ja pullia ja kakkua ja joulutorttuja ja paljon muuta syötävää. Olin teini-iässä aika innokas leipoja, se on vähentynyt sen jälkeen kun olen joutunut syömään kaiken leipomani itse (ikävä kyllä minä osaan tehdä parhaiten kaikkea rasvapohjaista, kakkuja ja pikkuleipiä, hiivataikinaa en saa ikinä onnistumaan täydellisesti).

4 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Tuo tuttuuden kaipuu on niin... tuttua! Täällä vieraassa kaupungissa pistäessä Vompin kamoja kasaan muuttoa varten tajuan äkkiä, etten tunne täältä oikein ketään. Paitsi että tiedän että sinulla on yhteyksiä Jyväskylään, mutta se on vielä aika vähän! Ja paitsi että tunnen täältä (kirjoitan tätä JKL:ssä) Marginaali-Janin ja Hillan, mutta ei sekään ole sama asia kuin siellä, missä nimet sanovat JOTAKIN.

Muistaakseni Englannissa töissä tuo oli juuri raskainta, oikeastaan samoin yliopistomaailmaan astuessa: ei tiennyt kenestäkään mitään, kaikki pallotellut nimet olivat vain nimiä ilman mitään ihmistä ajatuksineen ja tyyleineen.

Tietysti vähitellen voi kerryttää tietämystään, ja äkkiä sitten onkin taas tuttujen keskellä. Mutta onhan se omalla tavallaan hyvin väsyttävää.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä yllätyin Hollannissa siitä miten paljon energiaa tavallinen arki vei, en ollut tajunnut miten väsyttävää se vieraus on ja se kun ei tiedä miten asiat hoidetaan. Edelleen on joitain asioita jotka ostan aina Jyväskylästä, koska en tiedä mistä niitä saisin täältä ja tuntuu luontevammalta ostaa ne tutusta paikasta.
Toisaalta Hollannissa nautin myös siitä että olin ulkopuolinen, oli jollain tavalla vapauttavaa olla aivan ulkona kaikesta.

orange seeds kirjoitti...

Hauskaa kuinka teillä ollaan selvästi varsin leipomisorientoituneita. Minulle se, että leivon itse pipareita omasta taikinasta ja teen parit joulutortut kaupan taikinasta, on sitä että leipoo paljon. Ja minä kyllä tykkään leipoa. Piparit ovat minusta vaan niin pirun työläitä, kun sitä taikinaa saa jatkuvasti kylmettää uudelleen.
Mutta teillä ollaan selvästi ihan ammattilaisia, jos tuo leipomisen määrä on vähän:)

Minulla oli Jyväskylässä vähän tuollainen vieras olo, vaikka olin kyllä tutustunut siellä ihmisiin. Kaikki olivat kuitenkin uusia tuttavuuksia ja koko ajan oli kait kuitenkin mielessä, että täältä vielä muutetaan pois. Jyväskylä tuntui oloevan niin kaukana etelästä, vaikka entiseen kotikaupunkiin Tampereelle olikin aika lyhyt matka. Turkuun ja Helsinkiin matkaa on kuitenkin jo reippaammin, ja siksipä Jyväskylä tuntui olevan tosi kaukana kotoa, Kun Turku oli muuttokaupunkina lähes aina siintänyt mielessä. Täällä olen käytännössä ihan uusi, mutten silti tunne oloa vieraaksi. Ehkä se on se, että täällä on kuitenkin tullut ennen muuttoa käytyä, tai sitten joissain kaupungeissa vaan on enemmän omanlainen ilmapiiri kuin toisissa.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Piparien leipominen ei kyllä ole ihan lempipuuhaani, niiden paistaminen on liian hermostuttavaa (niinpä leivonkin ne mieluiten äitini luona jo siitäkin syystä että hän voi vahtia uunia). Itse leipominen ei kyllä ole kauhean työlästä kun pitää taikinakulhon koko leipomisen ajan jääkaapissa ja ottaa vain sen verran taikinaa kuin tarvitsee ja vie jämät heti kylmettymään, yleensä yhden palan kaulitsemisessa menee sen verran aikaa että seuraava pala on leipomiskylmä.

Kaikki kaupungit eivät kyllä sovi kaikille (enkä minäkään varsinaisesti kaipaa Jyväskylässä asumista, vain sitä tuttuutta). Minäkin tunnen Oulusta ihmisiä ja tietysti osaan hoitaa arkeni sujuvasti, jotenkin vain olo on väliaikainen, vaikka kuvittelinkin jääväni Ouluun pitemmäksi aikaa. Turku tuntuu minusta aivan mahdolliselta uudelta kotikaupungilta, se ei olisi aivan niin vieras.

Blog Widget by LinkWithin