13.12.2006


Sain joululahjani valmiiksi enkä ole oikein varma niistä. Näkemääni vaivaan verrattuna ne vaikuttavat typeriltä ja saajilleen sopimattomilta. Ovat varmaan väärän kokoisiakin. Mutta ajatushan on se tärkein.

Santa Lucia on soinut tänä aamuna radiossa kolme kertaa erilaisina versioina, se on kaunis laulu. Joskus ala-asteella pääsin mukaan Lucia-kulkueeseen, en tietenkään itse Luciaksi mutta kantamaan kynttilää tai jotain sellaista. Minut ja ystäväni taidettiin valita lähinnä siitä syystä että olimme ehkä koulun pisimpiä tyttöjä (olen niin tottunut olemaan pitkä etten oikein tajua sitä etten ole kasvanut ala-asteen jälkeen kuin muutaman sentin ja nyt olen hyvin keskimittainen). Yhtenä vuonna esitimme opettajamme pyynnöstä noitatanssin, meillä oli mustat kaavut ja taisimme heiluttaa jotain juttuja ja tanssimme piirissä ja lauloimme, se oli hieman outo esitys ala-asteen joulujuhlaan. Minulla oli krepatut hiukset, niin kuin aina juhlissa.
Minulla ei ole mitään ongelmia juhlia joulua ja pääsiäistä ja muita kristillisiä juhlia, noudatan vain kirkon esimerkkiä ja omin itselleni toisten juhlia (vaikka olenkin lievästi pakanallinen agnostikko en voi silti väittää juhlivani erityisen pakanallisesti).
Taidan olla jouluihminen, pidän leipomisesta ja syömisestä ja läheisten lahjomisesta.

Meteoriitit ovat kiinnostavia.
Pääsin tänä aamuna tavoitepainooni.

8 kommenttia:

orangeseeds kirjoitti...

Tuo oman pituuden mieltäminen on kyllä joskus hassu juttu. Äitini on 170cm pitkä, saman mittainen kuin minä, ja on mielestään kamalan pitkä nainen (eikä siksi voisi koskaan pitää korkokenkia). Ammattikoulussa ollessaan hän oli luokkansa pisin, ja on siksi jotenkin traumatisoinut itsensä ajatelemaan että on Liian Pitkä. Itse olen siis myös 170cm, enkä koskaan ole tuntenut itseäni erityisen pitkäksi. Yläasteaikainen hyvä ystaväni esim. kun oli 176cm. Eikä 170 tosiaan nykyään ole paljoa, kun moinet naiset ovat 180senttisiäkin jo. Äitiäni en ole tästä tosin vielä vakuuttanut, hän on edelleen liian pitkä ja itse olen normaalin mittainen:)

Itsekin pidän joulussa ruokien lisäksi eniten lahjojen antamisesta. Saaminen oli lapsena tietty tärkeää, mutta nykyään saan kyllä aidosti enemmän ilos siitä, jos olen onnistuntu löytämään läheiselle lahjaksi mieluisan yllätyksen. Ja sukulaislapsia esim. on tietty helppo ilahduttaa, kun ovat vielä niin pieniä.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tuo pituuden suhteellisuus on kyllä aika hassua :) Minusta on kyllä outoa että pidän itseäni niin pitkänä, lapsuuden kavereistani pari pääsin yli 170 cm:n. Mutta ehkä tärkeää on se että joskus silloin 12-vuotiaina olimme samanmittaisia ja kun he sitten kasvoivat vielä (heitä ei kirottu aikaisella murrosiällä) niin minäkin varmaan ajattelin kasvaneeni. Olen kyllä todella huono arvioimaan ihmisten pituuksia.

Kyllä minusta on mukavaa saadakin lahjoja mutta antaminen on hauskempaa, vaikkakin liian stressaavaa. Minulla tapana ottaa pieniä riskejä lahjojen kanssa ja olla antamatta kaikkein helpointa (esim. isälle voisi joka vuosi antaa piirustuksen ja hän olisi tyytyväinen) lahjaa, sitten saan jännittää jouluun asti. Onneksi ensimmäiset lahjat annan jo lauantaina, pääsee siitäkin jännityksestä. Minä annan lahjoja vain perheelleni, lapsia ei vielä ole, heitä olisi kyllä hauskaa lahjoa. Serkuillani on kyllä lapsia mutta jotenkin tuntuisi oudolta antaa lahjoja lapsille joita ei ole ikinä tavannut ja joiden vanhempiakaan ei oikeastaan tunne.

orange seeds kirjoitti...

Minun sukulaislapseni ovat veljen lapsia (3kpl) ja minusta tuntuu että minun odotetaan vievän jokaiselle lahjat. Nyt ovat vasta parin vuoden kieppeillä, joten lahjat eivät tule kovin kalliiksi, mutta odotan kauhulla sitä jos joskus kasvavat vaativiksi teinitytöiksi. Tosin aion kyllä silti viedä lahjaksi aina pelkkiä kirjoja:) Olen se tylsä täti. Hieman ahdistaa vaan tuo rahan meno, kas kun siipallakin on iso katras veljen tyttöjä, niin aika kumman paljon menee tällaisella lapsettomalla nuorella parilla rahaa lasten lahjoihin. Huoh. Aikuisille perheenjäsenille on mukavampi ostaa/tehdä lahjoja, niissä on vähän enemmän haastetta ja järkeä. Lapset halauvat aina vaan leluja ja lasten vanhemmat lapsille vaatteita. Kun lapset ovat vanhempia, olisi kiva ostaa lahjaksi sellaisia asioita kuin esim. maalaustarvikkeet tai kaukoputki tähtien katseluun tms. Siis jotain joka saattaisi innostaa johonkin kehittävään harrastukseen. Mutta mahtaisivatko nykytenavat moisista välittää...

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minun ainoalla siskollani on vain kissa, ja sille ei ole jaksanut hankkia lahjoja pariin vuoteen. Voi hyvin olla ettei hänelle edes tule lapsia. Luulen että antaisin lapsillekin jotain itse tehtyä, heille neulominen olisi helpompaa. Ostaminen kyllä voisi tulla aika kalliiksi. Kirjat ja kaukoputket kuulostavat hyviltä, minä saattaisin antaa niitä vaikkeivat kelpaisikaan lapsille :)

Veloena kirjoitti...

Minä taas pidän itseäni todella pienenä, koska kasvoin niin myöhään ja etenkin tulin myöhään murrosikään. Venyin pari senttiä vielä yliopistossakin; usein näet toiset ihmiset ISOINA vaikka saatan olla heitä pidempikin. Vompilta minun oli jossain vaiheessa tosin kysyttävä, onko hän minua pitempi ja kuinka pitkä hän oikein on. Jotakin hän vastasi, mutta koska numerot eivät kuulosta miltään - eihän ihmisten pituutta senteissä yleensä tiedetä - unohdin vastauksen tietysti samantien. On hän kuitenkin minua pitempi; se yllättää minut aina uudestaan. Minua yllättää myös aina se, että kissat ja koirat ovat oikeasti niin pieniä eläimiä. Kun esim. kävelen Nasun kanssa ulkona tai paijaan Lohta, ajattelen sen jotenkin paitsi tasa-arvoiseksi, myös yhtä suureksi itseni kanssa. Sitten kun tulee väsyneenä kotiin eikä jaksa aivoilla temppuilla, näkee äkisti, miten pieni parkuva kolli oikein on.

Olisi kyllä kiinnostavaa tietää, onkohan sellaisia ihmisiä, jotka osaavat arvioida objektiivisesti pituutta? Tiedän olevani itse aika hyvä näkemään esim. kasvonpiirteidne suhteet, osaan piirtää ne helposti paperille mallin läsnäollessa; ehkä pituuttakin voisi oppia tarkastelemaan objektiivisesti, jos tuollaiselle tiedolle olisi jokin järkevä käyttökohde.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minulla on yksi lapsuudenkaveri, jolla ei ollut juuri lainkaan mielikuvitusta ja joka oli aina kauhean järkevä ja osasi arvioida muita materiaalisilla perusteilla (hän oli myös ihan mukava), luulen että hän osasi myös arvioida ihmisten pituuksia.
Minä näen itseni paitsi pitkänä myös isona, rotevana ja harteikkaana ja lanteikkaana. En tietysti ole mitenkään siro mutta en myöskään niin iso kuin kuvittelen olevani.

orangeseeds kirjoitti...

Kuinka pitkä sitten oikeasti olet? Tuskin yli 170? En ainakaan muista pitäneeni sinua kovin pitkänä, olit itseasiassa mielestäni pienikokoisempi kuin mitä olin kuvitellut:)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

En ole kuin 166 cm pitkä, en siis pitkä lainkaan. Kuvittelen vain olevani :)

Blog Widget by LinkWithin