Päässäni on viime aikoina pyörinyt epämiellyttäviä ajatuksia, tietysti työnhakuun ja tulevaisuuteen liittyen. Käynti työvoimatoimistossa meni kai ihan hyvin, tosin onnistuin kehittämään kauhean ahdistuksen pikkujutusta ja olin varma että kaikki on pilalla (äitini, joka on alalla, oli sitä mieltä että kaikki on kunnossa). Huomenna pitäisi käydä Kelassa, sekin tuntuu vaikealta. Suurin ongelmani tällä hetkellä on se etten saa nukuttua kunnolla. Olen väsynyt mutta illalla en saa unta, sitten herään joskus aamuyöstä ja aamulla en saa nukuttua tarpeeksi pitkään. Koko päivän olen puolinukuksissa, kunnes piristyn silloin kun pitäisi mennä nukkumaan. Onneksi nyt ei ole mitään tärkeitä juttuja tehtävänä, muuta kuin työnhakua.
Epämiellyttävät ajatuksetkin ovat aika iso ongelma. Jos en usko itseeni ei varmaan kukaan muukaan usko ja itsevarmuuteni on tällä hetkellä kadoksissa. Tunnen itseni huonoksi työssäni, katson jotain kuvituksia tai taittoja tai jotain ja tiedän etten itse ikinä osaisi tehdä sellaista. Kadun että menin kouluun, joka ei varsinaisesti valmista siihen mitä haluan tehdä. Miten voin kilpailla oikeiden graafisten suunnittelijoiden kanssa? Tunnen itseni surkeaksi kun en pysty kauheasti kiinnostumaan niistä töistä, joita on saatavilla, mainostoimistoista ja sanomalehdistä. Mieluiten kai haluaisin tehdä töitä kustannusalalla mutta en tiedä miten se onnistuisi. Ajattelen että on ihan turhaa hakea töitä kun en niitä kuitenkaan saa. Ja mitä teen jos en ole saanut töitä siihen mennessä kun asumisoikeuteni päättyy, pitäisikö minun etsiä asuntoa täältä tai sitten jostain toisesta kaupungista josta mahdollisesti saattaisi löytyä töitä? Ja millä rahoilla saan senkin hoidettua? Olen aamusta iltaan hermostunut ja jännittynyt ja minun tekisi mieli lähteä takaisin äidin luo ja olla ajattelematta oikeaa maailmaa. Ahdistaa. En sentään vielä ajattele kuolemaa tai maailmanloppua, ehkä tämä menee ohi kun saan tehtyä mieltäni vaivaavat asiat (kuten kysyttyä yhdestä painosta mitä työnäytteiden tulostaminen maksaisi, jostain syystä se on kauhean pelottavaa).
Kadehdin tiiviitä ystäväporukoita melkein enemmän kuin parhaita ystäviä. Minulla on vain yksittäisiä ystäviä, sekin on tietysti hyvä juttu. En tiedä kaipaanko oikeasti ystäväporukkaa vai tunnetta siitä että olisin normaali ja sosiaalinen ja pidetty, en tiedä mikseivät yksittäiset ystävät tyydytä sitä tarvetta. Tai sitten kyse on jostain teini-iän traumasta, yläasteella minulla oli ryhmä ystäviä, olimme olleet yhdessä päiväkodista alkaen. Lukiossakin olin osa porukkaa, en ollut ehkä kaikkien kanssa ylin ystävä mutta kuvittelin että olimme ainakin jonkinlaisia kavereita, sellaisia joiden kanssa voi käydä syömässä jos ei muuta. Yläasteen ystäväni lopettivat vain yhtenä päivänä minulle puhumisen, syytä en koskaan saanut tietää, kai se johtui yleisestä sopimattomuudestani siihen imagoon johon porukkamme johtaja pyrki, lukion kaveriporukan hylkäämiseen en keksi mitään syytä, muuta kuin sen että paras kaverini heistä muutti toiselle paikkakunnalle, ehkä muut olivatkin vain hänen ystäviään. Yläasteen aikaisille kavereilleni en ole katkera, en olisi itsekään varmaan pystynyt taistelemaan johtajaamme vastaan jos joku muu olisi hylätty. Sitä paitsi oikean imagon ylläpitämisellä ei näytä pääsevän välttämättä kovin hohdokkaaseen elämään. Lukioaikaisille kavereilleni olen vähän katkera, niin typerää kuin se onkin. En minäkään varsinaisesti rakastanut heitä (ehkä he vaistosivat sen?). Tai oikeastaan paheksun heitä, miten vaikeaa on osoittaa alkeellista kohteliaisuutta ihmiselle, jonka kanssa ei ole edes missään riidoissa? Minulla ei ole mitään vaikeuksia olla kohtelias sellaisillekaan ihmisille, joista en pidä lainkaan, luulisi niinkin fiksujen ja kilttien tyttöjen "eliittikoulussa" osanneen sen. Eräs heistä hylkäsi minut vielä myöhemminkin (toinen ei hylännyt koko aikana, mutta voi olla että hän oli jo irtaantunut porukastamme), kai pakanallisuuteni takia. Tai ehkä minä tunnen itseni vain typeräksi, yritin olla mukava ihmisille, joista en edes pitänyt kauheasti ja jotka eivät olleet mitenkään erityisen kiinnostavia ja he vain halveksuivat minua.
Tearcandy kirjoittaa blogiseksikkyydestä. Epäseksikkäänä ihmisenä seksikkyys vaikuttaa yliarvostetulta ja miksi ihmeessä se pitää sotkea blogien lukemiseenkin, eikö riitä kiinnostavuus ilman että haluaisi harrastaa seksiä ko tyypin kanssa? Onneksi tavoitteenani ei ole kirjoittaa miellyttääkseni esimerkiksi Tearcandya, hulluksihan siinä tulisi jos koko ajan pitäisi pyrkiä miettimään miltä tämä nyt vaikuttaa muista (minä välitän kyllä siitä mitä muut ajattelevat minusta mutta en ole ikinä ollut kiinnostunut elämään heidän ristiriitaisten odotustensa mukaan tai luomaan jotain imagoa tai pitämään kulisseja pystyssä, teen paljon mieluummin asioita joista itse pidän. En tiedä miten tuo liittyy siihen että kuitenkin haluan miellyttää ihmisiä ja olla tuottamatta heille pettymystä), olenko tarpeeksi seksikäs ja särmikäs. Varsinkaan kun niitä ei voi teeskennellä.
Oikeastaan minun piti kirjoittaa siitä miten kommenteissa jotkut sanoivat haluavansa kaikkia tapaamiaan naisia/miehiä, kunhan he eivät ole ihan kamalia. En paheksu sitä, mutta mietin miltä se tuntuu. En ole frigidi tai aseksuaali ja mielelläni kokisin hyvää seksiä, en ole vain koskaan halunnut ketään. Kerran ollessani tarpeeksi ihastunut pääsin lähelle, mutta sekin tunne kesti vain yhden tapaamisen ajan. Naiset ovat minusta ulkonäöltään seksuaalisesti kiinnostavampia, alastomat miehet esimerkiksi eivät kauheasti innosta minua (olen kuvitellut että jos olisin kunnolla ihastunut tai rakastunut tai jotain niin haluaisin sitä toista oikeasti, vaikka hän sattuisikin olemaan mies. Eivät alastomat miehet rumia ole, en vain saa mitään erityistä nautintoa heidän katselemisestaan). Kai tuokin liittyy seksuaaliseen identiteettikriisiini, joka on tainnut jatkua viimeiset kymmenen vuotta. Minulle ei ole mikään ongelma hyväksyä sitä että olen kiinnostunut naisistakin, ongelma on se etten tiedä olenko oikeasti kiinnostunut miehistä. Olisi aika paljon helpompaa jos voisin lopettaa naurettavat ajoittaiset yritykseni tutustua miehiin, niistä ei seuraa kuin angstia. En kyllä tiedä olisiko naisiin tutustuminen yhtään sen helpompaa, ei varmaan minulle, mutta ehkä ahdistuksen määrä vähenisi. Toisaalta ihastun kyllä miehiin, en ole koskaan varsinaisesti ihastunut naisiin, tosin joidenkin kanssa olen ollut lähellä. Ja niin edelleen. En taida ikinä tietää varmasti enkä tiedä onko sillä mitään väliäkään. Ehkä minun pitää vain odottaa sitä oikeaa ihmistä?
Pitkään odottamani flunssakin on tainnut saapua.
Tekstit
14 kommenttia:
Huh. Aika omituista menoa. Kummallista rinnastaa panetus ja blogin hyvyys toisiinsa. Itse en kyllä haluaisi (edes sinkkuna) suurinta osaa kanssaihmistä, muttei se silti estä minua pitämästä heistä tai heidän kirjoituksistaan. Kuulostaa siltä, että silloin on enemmän poikaystäväkandidaatti kuin lukublogi hakusessa, jos toivotaan että kirjoittaja olisi seksikäs ja lähettelisi sähköpostia silloin kuin ei päivitä.
Olen joskus aiemmin ihan irl ollut huomaavinani, että tosi monilla ihmisillä on taipumus määrättää muut ihmiset pelkästään sen perusteella, ovat he pantavia vai ei. Kai sitä itse kukin tekee aina jonkilaisia enemmän tai vähemmän tiedostamattomia arvostelmia itse kiinnostavan sukupuolen seksikkyydestä, mutta ei se ainakaan minulla ratkaise sitä, haluanko olla ihmisen kanssa tekemisissä vai en. Monella kuitenkin tuntuu ratkaisevan, ja se on minusta aika ällöttävää. Maailma pyörii ihan liikaan seksikkyyden ympärillä. Oikein tuskasttutaa.
Tavallaan vielä erityisesti ärsyttää blogien seksikkyden arvostelu. Ei kai nyt blogin tarvitse olla seksikäs, kun moni kirjoittaa saadakseen jossain vapaasti ilmaista ajatuksiaan tarvitsematta poseerata tai esittää kenellekkään. Itsestäni tuntuu pöljältä miettiä, ketä panisi blogin perusteella. Itse en kyllä panisi ketään.
Tuo eliittikoulu (lukio) herätti huomion - jotenkin tuli mieleen että olenko itse samassa koulussa. Olet joskus tainnut mainita paikkakuntani, ehkä vaan sotken ajatuksissani nämä asiat.. Voitko kertoa mikä kaupunki?
Orange seeds, minä olen yrittänyt miettiä tunnenko edes seksikkäitä ihmisiä tai olenko tavannut sellaisia, siis ihmisiä, jotka ovat omasta mielestäni seksikkäitä, kovin montaa ei tullut mieleen. En ole edes varma siitä mitä pidän itse seksikkäänä. Oikeastaan minua ärsyttää se että seksikkyyttä pidetään yleisen kiinnostavuuden synonyymina, ehkä sen takia että pidän itseäni aika epäseksikkäänä (mutta toki omasta mielestäni kiinnostavana).
Siili, kotikaupunkini ei ole mikään salaisuus ja "eliittikoulu" (omasta mielestään ja kaupungin mittapuulla, tosin Norssiakin täytyy varmaan pitää siihen "eliittiin" kuuluvana niin että voiko puolet lukioista olla "eliittiä"?) on Jyväskylän lyseon lukio. Huvittava paikka, ainakin silloin kymmenisen vuotta sitten (Alvar Aallon juhlavuonna rehtori piti ala-aulassa alttarin tapaista). Itse pyrin sinne lähinnä koska se oli minusta kaunein rakennus. Vasta myöhemmin sain tietää olevani tavallaan neljännen polven lyseolainen (jos lasketaan mukaan isoisäni setä, joka kuoli mielisairaalassa myöhemmin). Isoisäni sai sieltä potkut.
Jahah, väärin sitten meni, mutta eräs ystävistäni on kyllä paraikaa ko. koulussa. Olen kuullut että se on tasokas paikka, samoin kuin tuo oma 'eliittikouluni'.
"Eliittikoulun" maineella oli kyllä hyvätkin puolensa, opetus oli laadukasta ja mahdollisuuksia oli vaikka mihin. Minä käytin lukioaikani lähinnä outoihin mutta kiinnostaviin kursseihin ja nautin ajastani siellä, vaikka koulun omahyväisyys vaatikin hyvää huumorintajua.
Minäkin olen äimistyneenä seurannut keskustelua siitä, mitkä blogit ovat seksikkäitä (tai seksittömiä). Miksi tuollaista pitäisi edes miettiä? Huvikseenko? Keksin paljon parempiakin asioita, joita miettiä huvin vuoksi.
RASITTAA jatkuva seksitulva joka puolelta! Tosin pidin analyysistäsi omasta seksuaalisuudestasi.
Minä mietin mieluummin vaikka sitä keiden bloginpitäjien kanssa olisi hauskaa käydä kahvilla/teellä, kenen kanssa unohtuisi juttelemaan senkin jälkeen kun olisi pitänyt jo lähteä omille teilleen, se on minusta oikeasti kiinnostavan ihmisen merkki (kerran kävelin koulusta kotiin erään ystäväni kanssa, joka asui vähän eri suunnalla ja taisimme päätyä kävelemään reittiä edestakaisin kun meillä oli niin paljon puhuttavaa).
Minä haaveilen välillä maailmasta, jossa seksistä ja uskonnosta puhuminen julkisesti olisi niin huonoa käytöstä ettei se tulisi mieleenkään. Yksityisesti voisi sitten harrastaa melkein mitä haluaa. Itse tietysti rikon omaa ihannettani.
Anonyymia sympatiaa täältä päin, sanapari "asumisoikeuden loppuminen" on jo alkanut kummitella minunkin päässäni, jotenkin sitä melkein tuntee lähestyvänsä kuilun reunaa... vaikka tiedän etten asunnottomaksi joudu missään tapauksessa. :)
Minuakin kummastuttaa koko termi "blogiseksikkkyys". Ylipäänsä mielestäni ihmisen seksikkyydellä on merkitystä lähinnä jos kiikarissa on seksiä, ja, no, ei sen haluamiseen varsinaisesti seksikkyyttä tarvita vaan ainakin minun kohdallani paljon kiintymystä ja luottamusta. Ehkä seksikkään ihmisen kanssa olisi kiva flirttailla, mutta noin niinkuin tuttavapiiriä ajatellen, päätöntä. Mieluummin mukavia viksuja ihmisiä.
Jotenkin tuntuu, että aina, kun kommentoin tänne jotain, se liittyy seksiin ja menee ihan överiksi. Mutta menkööt taas.
"kommenteissa jotkut sanoivat haluavansa kaikkia tapaamiaan naisia/miehiä, kunhan he eivät ole ihan kamalia."
Tarkoitin omalla kohdallani sitä, että minulla on kyky löytää lähes jokaisesta jossain määrin miellyttävästä miehestä piirteitä, jotka ovat sellaisia, että voisin heihin ihastua tai heidän kanssaan sekstailla, jos oletettaisiin, että olisin sekä sinkku, että kevytkenkäinen. Ja minusta se ei ole huono ominaisuus ihmisessä, sillä se todistaa senkin, että melkein jokaisella on mahdollisuus olla jonkun mielestä pantava, jos oletetaan, että minun kaltaisiani on muitakin. Okei, nyt mun on pakko käyttää sanaa "hottis", koska olen jostain kumman syystä alkanut sitä käyttään ja kaiken lisäksi vielä aina sanoon ääneen, jos joku on mielestäni "hottis". Hottis-adjektiivilla varustamani miehet ovat enimmäkseen ihan tavallisen näköisiä, joissa on kuitenkin jotain, johon minä isken silmäni. Osa hottiksista on kyllä aivan jumalaisen kauniita tai suloisia, mutta on myös niitä, jotka ovat kavereideni mielestä suoraan sanoen rumia, mutta minä näen heissä JOTAIN.
Jotain pantavaa vaikkapa.
Ja se ehkä tulee jostain muualta, kuin ulkonäöstä. Ainakin heidän tapauksessa, jotka tunnen muutenkin, kuin ulkonäöltä. He ovat mukavia ja huomaavaisia, omaavat tiettyjä piirteitä, joihin hullaannun jne ja se kaikki heijastaa silmissäni positiivisessa mielessä heidän ulkonäköönsä ja koko olemukseensa ja paketti on valmis.
Lisäksi haluan seksiä nykyään tuhannesti enemmän, kuin aiemmin, jolloin se oli mulle lähes myrkkyä, joten luonnollisesti seksi pyörii ajatuksissani enemmän ja sitä kautta näen enemmän seksikkäitä piirteitä ihmisissä.
Anonyymi, minäkään tuskin asunnottomaksi joudun, hätätilassa muutan vaikka äidin luo. Suurin ongelma on päättää mistä kaupungista etsisin töitä, jos en niitä löydä määräaikaan mennessä. Ahdistavaa, mutta ehkä siitäkin selviän. Onnea sinullekin asunnonhakuun :)
Norsis, se on hyvä ominaisuus :) Luulen että ongelmani ihmissuhteissa/miesten kanssa johtuvat pitkälti siitä että minun on vaikeaa nähdä heitä mahdollisina seksi- tai seurustelukumppaneina. Kokemuksesta tiedän että pystyn seksiin tuntemattomankin kanssa ja sellaisen miehen, josta en erityisesti pidä, kokemuksesta tiedän myös että tuskin nauttisin siitä. Tietysti neitsyyden menetys on vähän erikoislaatuinen tapaus, mutta voi olla että se helvetillinen kipu ja useamman vuoden angsti on entisestään tiukentanut kriteerejäni sille millaisten ihmisten kanssa voisin harrastaa seksiä. Tai ehkä olen lesbo tai niin hitaasti kehittyvä etten osaa katsoa muita sillä silmällä tai sitten itsetyydytys riittää minulle tai voi olla että vanhempieni avioliittokin antoi minulle sen verran huonon kuvan parisuhteista etten niitä edes tavoittele (jossain blogissa kirjoitettiin siitä miten avioero häiritsisi lasta enemmän kuin riidaton huono avioliitto. En tiedä, voi olla että minusta olisi tullut tällainen friikki muutenkin, siskoni vaikuttaa ihan normaalilta). Ja näin neuroottiselle ihmiselle ei irtoseksi oikein sovi. Siitä kun harrastin seksiä ensimmäisen ja viimeisen kerran on nyt viisi ja puoli vuotta ja tapauksen ajatteleminen ei enää aiheuta kauheaa angstia. Silloin ajattelin että hyvä päästä neitsyydestä eroon, mutta voi olla että olisi kannattanut odottaa, ehkä silloin minulle olisi muodostunut miellyttävämpi kuva seksistä. Minusta tuntuu että täytyy olla todella onnekas että löytää ihmisen johon voi rakastua tai ihastua niin paljon että voisi harkita seurustelua, tuntuu liian epätodennäköiseltä että seksikin olisi vielä hyvää (enkä minä varmaan ikinä uskaltaisi sanoa jos en nauttisi), niinpä olen sitten mieluummin yksin ja vain luen rakkaudesta ja hyvästä seksistä.
ei! Olen myös valmistunut media-alan koulutukseen, muttei töitä ole... Eikä niitä saakaan, nauravat paskaisesti kun työhakemuksen laittaa johonkin ko. alan paikkaan. Koulusta päästyäni harkitsin vielä alan opiskelemista, nyt en! Turhaa opiskella taas monta vuotta, että "pääsee" kortistoon muiden työttömien media-alan tyyppien sekaan.
Ratkaisuksi ongelmaani olen löytänyt uuden mielenkiinnon, joka on ollut taka-alalla pitkään. Ainoa asia, mistä alallani olen kiinnostunut on lehtityö ja kirjoittaminen. Työkokemukseni siitä onkin runsas 3 kuukautta kesätoimittajana. Kyllä sillä vielä jotenkin pinnistäisi täälä maasta, mutten taida jaksaa aloittaa uutta soittorumbaa lähiseudun lehtiin ja lisäksi työhakemuksien tekeminen ja postittaminen.
Vinkkini olisikin, jos palavasti haluat tehdä media-alan töitä kannattaa pyrkiä vaikka työelämävalmennukseen johonkin firmaan ja sitä kautta voit saada kesätyötä ja pätkätyötä jne. Jos taas tuntuu ettei kiinnosta niin ei kun alan vaihtoon!
Media-assareiden työmahdollisuudet taitavat olla kyllä aika huonot (omasta luokastani kukaan ei tainnut työllistyä alalle), enkä tiedä meneekö meillä medianomeillakaan yhtään paremmin. Yritän lohduttaa itseäni sillä että ainakaan en valinnut elokuva-alaa, siellä työllistyminen vaikuttaa mahdottomalta. Ala sinällään kiinnostaa, enkä keksi mitä muutakaan haluaisin tehdä, kymmenen vuotta olen vain halunnut olla graafinen suunnittelija.
Olisi aika paljon helpompaa jos voisin lopettaa naurettavat ajoittaiset yritykseni tutustua miehiin, niistä ei seuraa kuin angstia.
Mikäs nyt miehiin tutustumisessa niin angstittaa? tms. verrattuna vaikka naisiin tutustumiseen.
Tuntemattomien naistenkin tapaaminen on hermostuttavaa, mutta ei niin hermostuttavaa kuin miesten. Naisten kanssa en tietysti ole ollut treffien tapaisilla, tällä viikolla pääsen kokeilemaan sitä ensi kertaa. Ehkä sekin on niin ahdistavaa.
Angsti tulee kai siitä että pelkään joutuvani tuottamaan pettymyksen, niin typerä ja omahyväinen ajatus kuin se onkin. Tai en tiedä, pitäisi varmaan jotenkin saada selville miksi en osaa suhtautua rennosti tuollaisiin tapaamisiin. Naisten kanssa on kuitenkin huomattavasti helpompaa jutella ja olla muutenkin.
Lähetä kommentti