Tänään muutamaa minuuttia ennen vesijumpan alkua mieleen juolahti kauhea ajatus: olinko varmasti laittanut olkalaukkuni kaappiin ja olinko lukinnut ovet. Kiusaus lähteä tarkistamaan oli kauhea, mutta järkevä puoleni voitti neuroottisen ja jäin jumppaan. Ensimmäiset viisitoista minuuttia olin varma että laukkuni on varastettu ja mietin mitä teen, miten ilmoitan poliisille ja luottokorttipaikkaan jos minulla ei ole puhelintakaan. En olisi päässyt sisään edes ulko-ovesta. Seuraavat viisitoista minuuttia (jumppa kestää onneksi vain puoli tuntia) yritin kuvitella sitä miten laukkuni roikkuu koukusta kaapissa ja yritin vakuuttaa itseni siitä että olin varmasti vain laittanut laukun automaattisesti kaappiin, vaikken sitä muistanutkaan. En tietysti pystynyt nauttimaan jumpasta ja tein liikkeet vähän hajamielisesti, en oikein osannut ajatella muuta kuin laukkuani ja sitä miten hitaasti minuutit kuluivat. Jumpan jälkeen ryntäsin pesuhuoneeseen, peseydyin nopeasti ja jätin saunan väliin.
Laukku odotti kiltisti kaapissa.
Aikaisemmin tällä viikolla minun piti nousta sängystä varmistamaan ettei uuni vain ole päällä. Tai voi olla että kävin tarkistamassa hellaa, se olisi vähemmän noloa sillä sitä olin sentään käyttänyt. Kai tuollaiset ajatukset ovat ihan normaaleja, tai ainakin yleisiä, toivottavasti ne eivät kauheasti lisäänny.
Tekstit
2 kommenttia:
Eh, minä vastustan aktiivisesti halua mennä varmistamaan yhtään mitään. Olen huomannut, että jos minulla on hella päällä, muistan sen kyllä, eikä silloin ole mitään epäilyksiä. Pelkään, että jos alan siihen tarkisteluun, en pääse siitä enää eroon, vaan saan tosiaankin pakkoneurooseja.
Minä yritän toimia samalla tavalla, mutta aina se ei toimi. Annan itselleni luvan käydä katsomassa hellaa, jos olen viereisessä huoneessa mutta pako vesijumpasta olisi ollut aika vaikea antaa itselleni anteeksi. Minäkin pelkään että tarkistelusta tulee tapa, siihen en halua.
Lähetä kommentti