Katsoin eilen neuloessani elokuvan, joka teki teininä suuren vaikutuksen. Orlando oli edelleen hieno, kaunis, vähän outo, välillä hauska, ei liian raskas (ainakaan tunteille). Minä en juuri katso elokuvia, varsinkaan kotona. Se saattaa johtua siitäkin että täällä ne on pakko katsoa tietokoneelta työtuolissa istuen, mutta elokuvat tuntuvat vievän liian paljon aikaa. Lukeminen on helpompaa, vaikka siihenkin menee tietysti aika paljon aikaa. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä etten osaa arvostaa elokuvia tarpeeksi, minä kyllä pidän niiden katsomisesta mutta yleensä teen mieluummin jotain muuta.
Minulla ei ole varsinaista lempielokuvaa (niin kuin ei ole -kirjaa, -laulua tai -ruokaakaan). Kun mietin mitä elokuvia voisin katsoa uudestaan ja mitkä haluaisin jopa omistaa (suppea dvd-kokoelmani käsittää vain animaatioita, japanilaista, ranskalaisen ja sen yhden jossa olin itsekin mukana) niin mieleeni tulivat Orlandon lisäksi seuraavat: Ihanneaviomies, Priscilla, aavikon kuningatar, Totoro ja Vihreän papaijan tuoksu. Voi olla että niitä olisi muitakin mutta ei nyt tule mieleen. En tiedä mitä yhteistä noilla on (muu kuin se että kaikki ovat reilusti alle kaksituntisia), paitsi että visuaalisuudella on niissä suuri rooli, niin kuin on Orlandossakin. Pelkkä kauneus ei riitä minulle mutta kauneus (mitä se sitten onkaan) on tärkeää minulle taiteessa (kaikkia noita elokuvia ei ehkä voisi taiteeksi kutsua).
Lukiossa löysin Oscar Wilden ja hänen tyylinsä vetoaa minuun. Dorian Grayn muotokuva oli sen verran rankka lukukokemus etten ole sitä voinut lukea uudestaan (enkä tiedä jaksaisinkokaan nykyään), mutta komedioita olen lukenut useampaan otteeseen, varsinkin Ihanneaviomiehen. Rupert Everett on aika täydellinen lordi Goringin roolissa. Priscilla oli teini-iässä suosikkielokuvani (pidin myös Get Shortystä ja jostain syystä kävin katsomassa yhden Batman-elokuvan varmaan kolme kertaa), se taas vetoaa sisäiseen drag queenini, siihen osaan minusta joka piileskelee asiallisen julkisivun takana. En kyllä tiedä onko julkisivukaan nykyään niin kauhean asiallinen. Joillekin Hugo Weaving Elrondina muistutti agentti Smithista, mutta minulle hän on aina Mitzi. Totoro on sopivan kiltti ja suloinen, mutta ei ylisöpö. Vihreän papaijan tuoksun näin joskus ehkä lukioikäisenä elokuvateatterissa ja sitten kerran telkkarista ja molemmilla kerroilla vaikutuksen teki elokuvan hitaus ja kauneus. Sekään ei ole mikään raskas elokuva.