Olipa huvittava puhelinmyyntisoitto. Mieshenkilö Rovaniemeltä oli lähettänyt minulle Katso-lehden näytenumeron ja halusi nyt tietää halunko tilata sen. En, mutta koska hän oli kohtelias ja puhui selkeästi (en yleensä saa selvää puhelinmyyjien nimistä tai työnantajista ja en aina heti saa tajua onko kyseessä puhelinmyynti) vastasin hänen jatkokysymyksiinsä. Hän halusi tietää oliko jompikumpi osa lehdestä miellyttänyt minua, juorut tai tv-ohjelmat. Juoruja saan lukea aivan tarpeeksi lööpeistä ja tv-opas on tietysti minulle aika tarpeeton. Hän kysyi myös mitä lehtiä minulle tulee ja vastasin rehellisesti (voi olla että olen tulossa vähän mökkihöperöksi ja sitä paitsi harvemmin pääsen puheisiin nuorten miesten kanssa), Koti & Keittiö kuulemma sopisi minulle (jos se on sukua ruotsalaiselle Hus & Hemille niin saattaisi sopiakin, ainakin sille joka minulle joka ostin kauhean määrän niitä sisustuslehtiä aikoinaan). Lehden tieto ei kuulemma vanhene ja siinä on viiniarvioitakin. Tunsin itseni jo tarpeeksi oudoksi enkä viitsinyt sanoa että televisiottomuuden lisäksi olen myös viinitön (tosin voisi olla hyvä idea opetella juomaan viiniä ruuan kanssa mutta kokkailunikaan eivät taida ihan olla tuon lehden tasoa, esim. eilinen neljän viljan puuro omenasoseen kanssa). Olisin myös voinut sanoa että hankkiudun muutenkin eroon lehtikokoelmistani. Jotenkin tuollaiset ruoka-viini-sisustuslehdet eivät tunnu kertovan tällaisen pienessä kopissa asuvan osa-aikapätkätyöläisen arjesta. Sellainen elämä tuntuu aika epätodennäköiseltä omalla kohdallani, enkä tiedä haluaisinkokaan sellaista.
Olen joskus ajatellut etteivät yhteiskunnan vaatimukset ja ihanteet vaikuta valintoihini, mutta nyt yllätyn siitä että voisin vapaaehtoisesti viettää kohtuullisen niukkaa elämää yksiössä tehden epäsäännöllistä työtä (jos sitä vain olisi vähän enemmän), ilman autoa ja etelänlomia ja hyvin todennäköisesti ilman parisuhdettakin ja lapsia (tällä hetkellä maapallon tulevaisuus pelottaa minua niin paljon etten uskaltaisi hankkia lapsia). Yllättävää on se etten ole aiemmin tullut ajatelleeksi että sekin on yksi mahdollinen tapa elää. Tietysti se onnistuu vain sinkuilta, tai niin kuvittelen mutta todennäköisesti pysyn sinkkuna vielä pitkään, ellen loppuelämääni. Ei se ole mitenkään masentava ajatus, ainakaan tällä hetkellä.
Olen kyllä tiennyt etten uneksi omakotitaloista mutta ilmeisesti en haaveile kaksioistakaan. Toisaalta tällä hetkellä olen liian hermostunut haaveillakseni mistään.

Tiistaina sain epämiellyttävämmän puhelun. Joku merkonomi pankistani, kuulosti ehkä minun ikäiseltäni, oli kovin innokas tarjoamaan minulle jotain taloussuunnitelmapalvelua, jonka avulla rahani alkaisivat käyttäytymään tehokkaammin ja tuottavammin. Ei minua haittaa kauheasti puhua raha-asioistani mutta vähän tympi selittää hänelle, useampaan otteeseen, että olen työtön, minulla ei ole ylimääräistä rahaa, en pysty säästämään (tai säästänhän minä muuttoa varten mutta ne rahat menevät pian) eikä minulla ole mitään aikomusta ostaa asuntoa, vaikka se kuinka olisi hänen mielestään ajankohtaista ikäisilleni. Vakuutusyhtiöni lähestyi minua kaksi kertaa talvella, hekin olisivat halunneet tarkistaa palvelujani ja tietysti myydä jotain lisää. Minulla ei ole oikein varaa kotivakuutuksenkaan mutta pyörän takia en uskalla olla ilman, jos se varastettaisiin ei minulla olisi varaa ostaa vastaavaa. En minä silti ole oikeasti köyhä, onhan minulla varaa ostaa välillä vaatteita ja syödäkin ihan hyvin.

Alakerran karjuva ja tunteella kiroileva mies on jääkiekkofani, se ei ole mitenkään yllättävää. Jäähallin vieressä asuessa huomaa kyllä kaikki kotipelit, eilen kauppareissulla tuli vastaan ties minkälaisia ihmisiä Kärppä-huivien kanssa. En tiedä miten kauheasti täällä meluttiin yöllä, olen aika hyvä nukahtamaan hälyssäkin.