27.8.2007

Sininen maanantai


Olen viime aikoina törmännyt taas siihen että minulle aivan itsestään selvät asiat eivät avaudukaan muille samalla tavalla, jostain kummasta syystä (mikä ei tietenkään ole viestin vastaanottajan vika). Minulle itselleni on niin selvää mitä huonot päiväni ovat ettei minulle tullut mieleenkään etteivät muut ehkä ajattelisi samalla tavalla.
Minun elämäni ei ole mitenkään kamalaa eikä minulle varsinkaan yleensä tapahdu kamalia asioita niinpä huonot päivätkään eivät liity siihen mitä sinä päivänä on tapahtunut. En pidä tilaani sairautena (se taitaa olla yhdistelmä angstia, saamattomuutta, ujoutta ja arkuutta ja olosuhteita) mutta huonot päivät ovat tavallaan sellaisia jolloin "oireet" estävät normaalin elämän ja olemisen ja jolloin en tunne olevani vanha itseni. Sellaisia jolloin en saa unta tai herään liian aikaisin ja näen painajaisia miehistä jotka väijyvät asunnossani. Ja olen koko päivän horroksessa ja ahdistunut ja haluaisin vain piiloutua peiton alle ja paeta hömppäkirjoihin. Jollain minusta tuntuu siltä että minun on mahdotonta selvitä tästä kaikesta.
Hyviin päiviin päivän tapahtumat vaikuttavat enemmän, ystävien ja perheen tapaaminen, marjastaminen, mukava kirja, sellaiset jutut. Tai olen vain ollut osaava ja pätevä ja tehnyt mitä on pitänyt eikä ahdistus ole ollut kovin pahaa.

Tuolla mittapuulla tämä päivä on ollut puolihyvä. Sain tehtyä sen mitä pitikin, kävin läpi pitkää listaa Turun seudun yrityksistä, jotka toimivat edes vähän samalla alalla. En päässyt edes puoliväliin, eliminoin sellaisia firmoja, jotka eivät ainakaan voi työllistää minua. Se ei parantanut oloani, päinvastoin tulin aika epätoivoiseksi.

Pyöräilin iltapäivällä parin kilometrin päähän katsomaan yhtä kirpputoria, löysin sieltä yllätyksekseni yhden kirjan Georgette Heyer -kokoelmaani (tuo maksoi 40 senttiä, ilmeisesti niitä ei kauheasti keräillä kun ne jotka sattuvat löytymään ovat aina halpoja) ja sievän vanhan lautasen, minulla ei olekaan tarpeeksi matalia lautasia. Ne tekivät tästä päivästä vähän hauskemman.

Kotimatkalla nautin sateesta ja viileydestä ja syksyn tunnusta. Kotona hemmottelin itseäni, vaahtokylvyllä (minulla on juuri sen pituinen amme että mahdun sinne mukavasti makaamaan), hyvällä reilun kaupan kaakaolla kauneimmasta kupistani ja sopivan sitkeillä sämpylöillä.
Jos tavallista voimakkaampaa ahdistusta ei oteta lukuun on tämäkin päivä ollut ihan hyvä.

8 kommenttia:

orange seeds kirjoitti...

Kurjaa, että sinua on ahdistanut. Toivottavasti ne huonot päivät siitä vielä vähenevät.

Nätti lautanen, Arabiaako lienee? Muinaisina (kurjina) siivooja-aikoinani muistan nähneeni vastaavanlaisen kahviastiastin siivoamani pankkikonttorin kahvihuoneessa, ja se oli muistaakseni Arabian.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

On Arabiaa, hyvin tunnistettu. Pidän siitä ettei se ole ihan priimaa, tai on muuten kuin tuon koristelun osalta. Se on vähän eri sinistä kuin aiemmat lautaseni mutta luulen että ne tulevat toimeen keskenään.

Minun pitäisi varmaan jotenkin hankkiutua ahdistuksesta eroon, mutta en tiedä auttaako siihen muu kuin elämäntilanteen muuttuminen, tai ainakin se että työkuvioni vähän vakiintuisivat ja minulla olisi enemmän kuin noin 7 työtuntia kuussa. Syyskuussa saattaa kyllä olla vähän enemmän, yksi kannen suunnittelu ainakin on varma.

Anonyymi kirjoitti...

Tuohon ahdistusasiaan kommentoisin, olen sinua n. 15 v vanhempi ja sinun iässäsi olin pikkasen samassa elämäntilanteessa, työtön jne. oli laman aika ja kun tv:stä kuului tavanomainen litania "säästö, leikkaus, työttömyys" tulin pahoinvoivaksi.
Minusta vaikuttaa, että kun kerrot ahdistuksesta, se on sellaista ohimenevää, vaikkakin ärsyttävää. Et vaikuta minusta siltä, että olisit mitenkään romahduspisteessä siis.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Niin minäkin luulen, että en ole romahtamispisteessä. Kokemuksesta tiedän, tai luulen, että selviän tästä kunhan vain elämäntilanteeni selviää, olin aivan samassa tilanteessa yhtenä keväänä kun en päässyt opiskelemaan ja kaikki oli epävarmaa. Paitsi että silloin saatoin olla huonommassa kunnossa. Kävin silloin pari kertaa psykologin luona puhumassa, se saattaisi olla nytkin ihan hyvä juttu mutta en tiedä miten saisin sen järjestettyä kun enää ei ole paniikissa olevaa äitiä joka hankkii minulle vastaanottoajan nuorten mielenterveyspoliklinikalle.

Saanko kysyä että miten selvisit tuosta tilanteesta? Minä olin laman aikana vasta peruskoulussa mutta luulen että se vaikutti jotenkin minuunkin, ainakin niin että työnsaanti tuntuu ajatuksenakin pelottavalta ja masentavalta.

Anonyymi kirjoitti...

Taitaa olla pitkä juttu kerrottavaksi, mutta lyhyesti sanoen: se meni vain ohi, monien mutkien kautta. Se tosin palaa vieläkin joskus, mutta ihan lievänä ei ole sellaista kuin silloin, koska elämäntilanne on niin erilainen nyt.
Sitten tosiaan en uskonut koskaan saavani töitä, mutta kumma kyllä sain töitä myöhemmin aika hyvin, jopa muutamien pätkätöiden jälkeen vakinaisen paikan, jossa olen vieläkin.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Hauskaa kuulla :) Minä luulen etten minäkään pääse ahdistuksesta kokonaan eroon, se on ollut mukana "parempinakin" kausina, tosin ei näin jatkuvana. Pitää varmaan vain kestää.
Minusta on mukavaa kuulla ihmisistä jotka ovat olleet jollain tavalla samanlaisessa tilanteessa kuin minä ja selvinneet. Ei se tietysti takaa sitä että itse selviäisin mutta antaa toivoa.

Tuazophia kirjoitti...

Meinasin kommentoida jotain ylentävää, mutta ei sanat oikein toimi. Well, sanon kuitenkin, että minä pidän nahkeiden sämpylöiden lisäksi nahkeista rinkeleistä. Ja nahkeasta näkkileivästä.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Nahkeat rinkelit ovat kyllä hyviä, kuten ovat myös paahdettuina. En muistakaan milloin olisin niitä viimeksi syönyt.

Blog Widget by LinkWithin