12.9.2007

Kävin tänään masentumassa työnhaun teemapäivässä, jossa puhuttiin täsmähausta massahaun sijaan. Ei siellä tullut oikeastaan mitään uutta tietoa, vain vanhaa ja ahdistavaa. Täytyy olla aika hyvä tuuri jos onnistuu työllistymään ujona ja puhelinkammoisena (työlliset lukijat, soititteko työpaikkaan?). Ohjaaja ei ollut yhtä kannustava kuin edelliskerralla mutta ihan mukava. Meneehän tuo ainakin vaihteluna ja tekee hyvää olla vieraiden ihmisten joukossa.
Hieman minua kyllä ärsyttää se että onnistuin hankkimaan lukion jälkeen niin pahat traumat yrityksiin soittamisesta etten pysty siihen. Yritän sanoa itselleni että ehkä he eivät ole yhtä tympeitä ammattitaitoiselle ihmiselle kuin tuoreelle ylioppilaalle mutta en usko.
Sen verran työnhaku kuitenkin edistyy että minun pitäisi sopia haastatteluaika yhteen vuokratyöfirmaan, jos sitä voi pitää edistymisenä. Minun pitäisi kirjoittaa tänään vielä yksi hakemus, en kyllä yhtään tiedä mitä siinä sanon. olisin tehnyt sen eilen jos en olisi hermostunut tietokoneesta.

Kotimatkalla olin pyöräilemässä ison tien varrella kun puhelimeni soi. Se ei onneksi ollut mitään hermostuttavaa vaan mukava muistutus siitä että kelpaan jonnekin ja kelpaisin muuallekin jos en olisi niin saamaton ja laiska ja itsekäs. Häpeän sitä että olen niin passiivinen joten olen iloinen että sain ilmoittauduttua Nälkäpäivä-kerääjäksi ( se onnistuu vieläkin). Olen ollut kaksi kertaa aiemminkin ja se on ollut oikeastaan hauskaakin puuhaa, ensimmäinen kerta oli ensimmäisellä kouluviikolla Oulussa kun uusi luokkakaveri kysyi: "Lähekkönää keräämään rahaa?" (kiitos Hanna, että houkuttelit minut kokeilemaan sitäkin). Toisen kerran olin viime vuonna. Yllätyin kun Turun Spr:n ihminen kysyi haluanko olla yhden vai kaksi tuntia, Oulussa minulle tuli kuva että neljä tuntia oli aika vähän (lopulta se meni aika nopeasti). Menen sitten seisomaan sinä perjantaina kahdeksi tunniksi isäni toimistoon lähelle, jos mikään ei mene vikaan.

Olen varovasti toiveikas tietokoneen suhteen. Eräs asiantunteva henkilö oli sitä mieltä, että kummalliset lyhenteet nimeltä SMU ja PRAM saattoivat vain vähän sekoilla ja jos niin on, niin saatoin heidät kuriin ja nuhteeseen. Tai sitten kyseessä voi olla myös oikea vika ja tulossa kallis lasku. Mukavaa.

Olin eilen Orange S:n kanssa puolukassa. Saalis kalpenee äitini parissa tunnissa kerätyn kahdeksan litran rinnalla mutta aurinkoisessa syysmetsässä on hauskaa, varsinkin kun voi syödä eväitä pirunpellon liepeillä. Voi olla että jos joku olisi ollut lähistöllä olisi hän saattanut hieman kummastella juttujamme.

Lähden huomenna käymään äitini luona, nyt tuntuu olevan taas sopiva aika, varsinkin kun Jyväskylässä on viikonloppuna syysmarkkinat joille olen yrittänyt aina mennä. Ahdistuskin on sitä mieltä että maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää.

14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"työlliset lukijat, soititteko työpaikkaan?"

Minä olen kylläkin ollut töissä vain ns. "hanttihommissa" - siivoamassa, kouluavustajana ja pesulassa, mutta vastaan silti :) Eli joo, kaikkiin paikkoihin on pitänyt kyllä soittaa, ja esimerkiksi kouluavustajaksi tai pesulaan en olisi päässyt, ellen olisi soittamalla "ohittanut" useita muita hakijoita.

Terveisin toinen soittokammoinen

Annette Sinclair kirjoitti...

Soittamisesta ei oikeastaan menetä muuta kuin soittamisesta veloitettava maksu. Ja jos tyyppi linjan toisessa päässä on tympeä, voit aina lohduttautua sillä ajatuksella, että niinkin tympeällä ihmisellä mahtaa olla kurja ja tylsä elämä, kun ei ole ymmärtänyt ystävällisyyden ja valoisuuden tuomia etuja kanssakäymiseen.

Anonyymi kirjoitti...

Kolmeen pestiin olen päässyt joista uusimman aloitin viime viikolla ja ikinä en ole soittanut. Vanhemmatkin aina sanovat, että pitäisi soittaa tai kävellä ovesta sisään, mutta en siihen kykene. Että töitä on löytynyt ilman puhelintakin tosin voi olla, että on ollut vain hyvä tuuri.

Massahaku on mitä itse käytin, koitin olla nirsoilematta ja hakea kaikkiin edes hieman sopiviin töihin. Ja aina sain työn joka miellytti sillä hetkellä pienen yrityksen jälkeen (elämässäni olen alle 50 työhakemusta tehnyt). Tosin tuohon vaikuttaa myös tietysti työpaikkojen tarjonta joka on Helsingissä aivan eri tasoa verrattuna muihin kaupunkeihin.

Ja en edes ole hakenut mitenkään hyvin - kirjoittanut vain emailin vapasti kertoen itsestäni ja tilanteestani ja perustellut hyvin miksi minut pitäisi palkata. 4 kertaa olen haastattelussa ollut ja 3 kertaa minut on palkattu.

Jatkossakin niin aion tehdä jos töitä haen. Kaikkiin mielenkiintoisiin töihin hakemus, johon kirjoitan vapaasti itsestäni ja lisään loppuun suppean CV:n ja sitten jos haastatteluun pääsen puhun itseni sisälle.

Soittaminen varmaan aina auttaa jos siihen pystyy ja osaa olla vakuuttava - yritys johon tulee iso kasa hakemuksia, jos olet soittanut ja jättänyt positiivisen kuvan rekrytoijan mieleen on mahdollisuudet työhön hyvät verrattuna niihin jotka eivät soittaneet.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Anonyymi, luulen että muillakin on tuollaisia kokemuksia. Täytyy varmaan jotenkin vapautua kammosta.

Keksi, kammo alkoi ehkä tympeästä kohtelusta mutta ei nykyään liity siihen mitenkään. Pelkään kaikkia puheluita, paitsi ehkä ihan lähimmille ihmisille. Nykyään olen vähän parempi siinä suhteessa mutta jossain vaiheessa kammo koski siskoanikin eikä hän ole ikinä ollut tympeä. Minua ahdistaa soittaa sellaisiinkin paikkoihin joiden työnä on puhelinpalvelu. Esim. lääkärin varaaminen on kauhean vaikeaa ellei hätä ole kamala.
Tiedän kyllä miten minun pitäisi toimi ja kannattaisi ajatella mutta se ei auta yhtään.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Leonis majoris, onnea hyvästä työnhausta ja kiitos erilaisesta kokemuksesta. Minä en tiedä olisiko siitä jotain hyötyä että saisinkin soitettua, en ehkä pystyisi antamaan itsestäni hyvää kuvaa. Toisaalta tiedän että olen aika hyvä puhelinviestinnässä, kunhan pääsen sen ensimmäisen esteen yli. Työpaikkaan soittaminen saattaisi kuitenkin olla niin hermostuttavaa että en saisi sanottua mitään tai minua alkaisi itkettää (kun vain alankin ajattelemaan soittamista jäykistyy kurkkuni, tavallaan kuristuu ja kyyneleet eivät tunnu olevan kaukana. Minun pitäisi varmaan etsiä apua tähän mutta niihinkin pitää soittaa).
Tuolla massahaulla tarkoitettiin sitä että joko haetaan kaikkia mahdollisia työpaikkoja (esim. toimistoon, varastoon, bussikuskiksi) ja on vaikeaa perustella motivaatiotaan. Toinen on tapa johon olen itsekin sortunut, että lähetetään suunnilleen se sama hakemus kaikille eikä räätälöidä sitä työpaikan mukaan. Sinun työnhakusi kuulostaa kuitenkin toimivalta.

Annette Sinclair kirjoitti...

No sitten ymmärrän. Muitakin puhelukammoisia on, meidän perheessä niitä riittääkin. Mutta kuten leonis majoris tuossa totesi, niin kyllä se pelkkä hakemus riittää vallan mainiosti työnhaussa.

On vaan hassua ajatella, että pelkäisit eri asioita, kun olet tehnyt sellaisia juttuja joita itse en koskaan välttämättä uskaltaisi (kuten se ulkomaanvuotesi). Näkymättömyydestäsi huolimatta pidän sua rohkeana, koska aina yrität ylittää itsesi pienillä jutuilla.

Sisatto kirjoitti...

Puhelin tuntuu olevan valitettavan välttämätön freelancerina. Käytännössä jokainen pidempi avustajasuhteeni mihinkään on alkanut puhelinsoitosta. Mutta sen jälkeen kun lehdessä jo tunnetaan minut, viestintä sujuu oikein hyvin sähköpostitse.

Ihan jonkun kerran lehdessä tai kustantamossa on ollut joku ei-puhelin-ihminen joka on lähestynyt sitten spostitse. Minulle sopii sekin.

Puhelimen etuja on nopeus, vastauksen esimerkiksi siihen, kiinnostaako joku juttuidea, voi hyvässä lykyssä saada heti. Puhelinsoittoa ei myöskään voi ignoroida niin tehokkaasti kuin sähköposteja.

Nuorempana inhosin minäkin puhelimella soittamista, enkä vieläkään aina ole täysin tyynenä kun pitää rimpautella. Kun soittaa toimittajana jonnekin tai myy tuttuun lehteen juttua, se menee ihan rennosti. Samoin pystyn ns. kansalaisena ja kuntalaisena soittelemaan vaikka minne. Ajattelen vain että noiden ihmisten työnä tuolla on palvella minua tässä asiassa.
Mutta kun ensimmäistä kertaa ottaa yhteyttä uuteen potentiaaliseen työnantajaan, kyllä se vieläkin hermostuttaa.

Ankara harjoitus vähentänee puhelinkammoa, luulen että minulla se toimi. Tsemppiä!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Keksi, minä hämmästyn välillä miten olen uskaltanut tehdä joitain juttuja pelosta huolimatta. Toisaalta esim. Hollannissa minua pelotti jatkuvasti, jotenkin vain selvisin kun oli pakko.

Sisatto, minäkin luulen ettei siihen auta kuin harjoittelu, mutta se on vaikeaa :) Olisi hauskaa jo pelota pääsisi eroon vaikka hypnoosilla mutta luulen ettei se ole niin helppoa. Parasta minulle olisi varmaan päästä johonkin työpaikkaan jossa pitäisi soitella mutta jossa se ei tuntuisi niin henkilökohtaiselta.
Minä olen saanut tähän mennessä työt niin että joku on soittanut tai lähettänyt sähköpostia, ehkä työnantajat ovat soitelleet enemmän. Voi olla että freelance-graafikkous eroaa toimittajan työstä siinä että vaikka graafikonkin pitää myydä itseään ei hän myy varsinaista tuotetta vaan palvelua jolle asiakkaalla pitää olla tarve. Vähän hankalaa myydä kirjan taittoa jos asiakas ei ole aikeissa julkaista sellaista :) Mutta kyllä siinäkin soittaminen olisi kätevää, voi olla että heille tulee tulevaisuudessa tarvetta ja sitten he soittavat.

Anonyymi kirjoitti...

Kamala puhelinkammo minuakin vaivannut koko ikäni. Ehkä siksi olenkin ollut aina viraabelihommissa.
Sähköposti on ihana keksintö meikäläiselle. Mutta kyllä suora puhelinyhteys on työhaussa melko pakko opetella.
Myötätuntoa.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Kumina, täytyy varmaan vain harjoitella sitä. Tänään soitin yhden virallisen puhelun ilman ahdistusta, aiemmin nekin ovat olleet pelottavia. Tuo oli kyllä vain ilmoitus työvoimatoimistoon siitä että olen lähdössä matkoille, minun ei tarvinnut saada heiltä mitään.

Anonyymi kirjoitti...

Mä olin kans puhelinkammoinen, varsinkin jos piti perheen lankapuhelimesta soittaa tärkeitä asioita. Kännykän kanssa voi aina sulkeutua vaikka työpaikan vessaan puhumaan :) Harjoittelu auttaa, nyt kammoan vain erittäin tärkeitä ulkomaankielisiä puheluita. Silloin täytyy kirjottaa tärkeimmät sanat lapulle itselle, ettei mene lukkoon.

Olen huomannut, kun hoidan työasioitani, että olen kehittänyt vapaalle kädelle maneereja, jotka ilmeisesti helpottavat oloani puhelimessa. Suin hiuksiani, oikasen itseni työtuolissa mukavaan asentoon, venyttelen, pyörittelen kynää eli rentoudun, ja samalla tulee puhuttuakin rennosti. Useimmiten kukaan ei näe ;) Kokeile, jos vaikka suakin auttais!

Anonyymi kirjoitti...

Puhelinkammoinen minäkin, nykyisen työni olen saanut rekryfirman välityksellä ilman puheluita. En tosin tee työkseni aivan sitä mitä tahtoisin ja vanhat koulutoverit toitottaa, että kyllä soittamalla ja "itseään markkinoimalla" (yäääh...) lohkeaisi mullekin mieluisampi työ. No, itse en jaksa uskoa tuohon - jos uskaltaisinkin soittaa työnantajille, niin tuskin kykenisin esiintymään luurissa edukseni.

Joten kuten saatan vielä kyetä soittamaan työnhakupuhelun, jos siihen on oikeasti aihetta. Eli esimerkiksi silloin, kun haluan kysyä lisätietoja julkisessa haussa olevasta paikasta ilmoituksen nähtyäni. Mutta viisaammat ovat valistaneet, että todellinen tie kunnon töihin olisi se, että soittelisi sopivilta vaikuttaviin firmoihin, joissa EI ole mitään julkisesti haettavia paikkoja ja myisi itsensä sisään.

Joka tapauksessa tsemppiä työn metsästämiseen! Samassa veneessä olen luultavasti kohta itsekin.

Anonyymi kirjoitti...

Taytyy soittaa ja sanoa olevansa huippuosaaja huippukokemuksella, ja haluavansa huippufirmaan huippuhalvalla huippuhommiin. Huippuosaajille loytyy aina huippuhyvia toita.

No eivaa, toi oli kumminkin aika hyva vinkki mita yksi anonyymi sanoi: tee samalla jotain muuta toisella kadella, tai vaikka koko keholla. Sita ei kukaan nae kumminkaan ja se saattaa rentouttaa tai selvittaa ajatuksia. Itse piirtelen jotain kiekuroita muistilehtioon tai pahimmillaan kavelen ympari kamppaa jos on oikein hiostava puhelu. Sitten toinen vinkki on, etta hymyile puhelimeen, se kuuluu aanesta.

Anonyymi kirjoitti...

Onpa lohdullista (?), että niitä on muitakin, joilla pahoja traumoja yrityksiin soittamisesta. Se on minullekin ollut tosi vaikeaa, ja usein olen saanut sivistyneen tylynsävyisiä vastauksia mikä tuntuu melkeinpä pahemmalta kuin rahvaanomainen sikamaisuus. Mitäpä minua olisi loukannut, jos se hlö siellä langan toisessa päässä olisi haukkunut minua vaikka siaksi, kun en ole sitä, mutta älykkäämpi epäystävällisyys, jossa annetaan ymmärtäää tyyliin, ettei me sua tarvita, ei sinusta ole, meillä on monia hyviä, kokeneita hakijoita sinä et ole mitään heihin verraten...Se todella loukkaa, vaikka eihän he tiet ihan noin sano, mutta sen vaistoaa, että niin he ajattelevat. Nyt olen vanhempana hiukan voittanut mm. rationaalisella ajattelulla puhelinpelkoani, mutta ikäni ja koulutukseni huomioiden olen sangen vähän ollut palkkatöissä ja nekin sellaisia, joihin olisi riittänyt vain peruskoulun käyminen...

Blog Widget by LinkWithin