Anonyymi kirjoitti:
Ei sille mitään voi, kaikki ihmiset kaipaavat parisuhdetta niin kauan kuin sitä ei ole. Usein, kuten omassa tapauksessani, sitä suhdetta lopulta katuu ja alkaa kadehtia taas yksineläviä, mutta tiedän että ellen olisi sitä askelta koskaan ottanut, elämäni tuntuisi vajaalta. On hyvin vaikeaa olla onnellinen.
MInä en tiedä olenko jotenkin kauhean kummallinen mutta aktiivisesti en kaipaa parisuhdetta tai seksiä tai läheisyyttä, en edes tunne itseäni erityisen yksinäiseksi vaikka vietänkin suurimman osan ajastani yksin. Seurustelemattomuuteeni liittyvät kriisit ovat liittyneet siihen että olen jotenkin epänormaali kun olen näin vanha enkä ole seurustellut (pääsin tuosta eroon pari vuotta sitten kun olin niin vanha että vaikka olisin alkanut seurustelemaan heti olisin silti ollut vanha ensimmäistä kertaa seurustelevaksi ja ehkä se auttaa ettei minun tarvitse ajatella olevani kauhean vanha neitsyt) ja että olen jotenkin epänormaali kun en osaa kiinnostua miehistä (tai naisista) niin paljon että haluaisin seurustella heidän kanssaan, silloinkaan kun olen ollut ihastunut niin se tunne ei ole kestänyt kauaa (enkä ole kyllä ollut pitkään aikaan kunnolla ihastunut) ja että olen jotenkin kauhean epänormaali kun en tiedä mikä seksuaalinen suuntautumiseni oikein onkaan. Mutta koskaan en ole tuntenut kaipuuta parisuhteeseen (ilman ihastusta johonkin tiettyyn ihmiseen), päinvastoin se vaikuttaa minusta kauhean pelottavalta seuraukselta siitä että kohtaisi jonkun josta oikein pitäisi ja joka vastaisi tunteisiin. Kuvittelen että tuollainen parisuhteen kaipuu on samankaltainen tunne kuin vauvakuume, sellainen joka estää onnellisuuden vaikka asiat muuten olisivatkin hyvin.
Olen joskus laittanut useammankin seuranhakuilmoituksen nettiin mutta luulen että niissä oli enemmän kyse siitä että toivoin taianomaisesti tapaavani jonkun ihmisen joka tekisi minusta vähemmän epänormaalin. Tai ehkä olen joskus halunnut seurustella mutta en sitä vain muista nyt.
Voi hyvin olla että minulla on alitajuinen rakkauden ja läheisyyden ja muun sellaisen kaipuu, luulen että on aika yleisinhimillistä mutta se ei ole tietoista eikä saa minua toimimaan (jos todella oikeasti haluaisin seurustella niin varmaan suurempi osa miehistä vaikuttaisi houkuttelevammilta seurustelukumppaneilta kuin nyt). Kyse on varmasti siitä etten tiedä mitä menetän, kokemukseni seksistäkin ovat olleet sen verran tympeitä (puhumattakaan siitä että minulla meni vuosia siihen ettei tapahtunut enää ahdistanut minua vaikkei mitään varsinaisesti ahdistavaa tapahtunutkaan) ettei minun ole kauheasti tehnyt mieli kokeilla sitä uudestaan. Jos minulla olisi positiivisia kokemuksia seksistä ja seurustelusta niin varmasti olisin valmiimpi niihin. Olen itseriittoinen eikä minulla ole vaikeuksia kestää omaa seuraani ja nautin yksinasumisesta (olen kyllä miettinyt sitä että ehkä näkisin vähemmän sellaisia unia joissa joku tuntematon on kotonani jos asuisin jonkun kanssa). Osansa on varmasti silläkin että opin teini-iässä että kaikki pojat halveksivat minua (koska muunlaisesta ei ollut todisteita, jos ei oteta lukuun sukulaisia ja muutamaa lapsuudenystävää) ja edelleenkin minun on huomattavasti vaikeampaa olla miesten seurassa kuin naisten. Ja tällä hetkellä (ja ehkä aiemminkin?) syytä on siinäkin että olen tainnut olla oikeasti masentunut tänä vuonna ja seksi ja seurustelu ovat olleet ajatuksistani aika kaukana. Ja ehkä en ole vain tavannut sopivaa ihmistä.
Ja tuosta päädytään toiseen kommenttiin ja aika suureen syyhyn tähän tilanteeseeni.
Toinen anonyymi kirjoitti:
Miksi et usko että parisuhteesi voisi olla onnellinen?
Minusta on tuntunut siltä että suurin osa parisuhteista on onnettomia, että täytyy käydä tosin hyvä tuuri että päätyy onnelliseen suhteeseen ja että on todennäköisempää että minä päädyn huonoon. MInusta tuntuu hölmöltä että tajusin vasta viime viikolla että ehkä tuurilla ei ole niin suurta merkitystä, että ihmiset vaikuttavat omilla teoillaan siihen onko suhde hyvä. Yksi ihminen ei tietysti voi pelastaa suhdetta mutta ehkä jos kaksi ihmistä tekee töitä yhdessä niin heidän ei tarvitse vain odottaa mitä sattuma tuo mukanaan ja onko heillä käynyt hyvä tuuri.
Silti minusta tuntuu siltä etten olisi hyvä parisuhteessa. En osaa käsitellä konflikteja ja menen helposti puolustusasemiin (niin että tunne siitä että itse on oikeassa ja toinen väärässä kaiken suhteen tulee tärkeämmäksi kuin yhteistyö) ja olen huono puhumaan negatiivisista tunteistani ja olen kamalan huono tekemään aloitteita. Muun muassa.
Lapsuuteni oli mukava ja onnellinen mutta en saanut lähipiiristäni hyvä parisuhteen mallia. Isovanhemmillani oli käsittääkseni onnelliset avioliitot (ja suuret rakkaustarinat) mutta muuten näin vain onnettomia tai epämiellyttävän oloisia suhteita, kaipa sillä on jotain vaikutusta. Kaikkea se ei tietenkään selitä, siskoni on ollut vuosikausia onnelliselta vaikuttavassa suhteessa, mutta ehkä lapsuutemme tilanne sai hänet sitoutumaan hyvin nuorena.
Tekstit
13 kommenttia:
Ahdistuvan ihmisen voi olla vaikea solmia parisuhdetta. Pelkkä ajatuskin voi jo ahdistaa tarpeeksi ja estää lähemmän kontaktin syntymisen.
Lämin, rakkautta täynnä oleva parisuhde on yksi elämän tärkeimmistä asioista.
Itse olen myös elänyt koko elämäni seurustelematta (ensi vuonna tulee 22 vuotta täyteen). Seksiä kyllä kaipaan, mies kun olen, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mutta loppujen lopuksi tulen toimeen ilmankin sitä. Minä myös pidän yksin asumisesta ja omasta rauhasta. Toisaalta taas olisi kiva jos olisi joku jonka kanssa käydä konsertissa tai leffassa jne.
Eniten suhteessa pelottaa yksityisyyden menettäminen - en oikein osaa rentoutua muiden ihmisten seurassa vaan aina yritän antaa parhaan mahdollisen kuvan itsestäni joka on erittäin rasittavaa. Siitä varmaan johtuu nykyinen tilanteeni; olen erakoitunut ja kaikki sosiaaliset tapaamiseni tapahtuu töissä ja koulussa.
Luulen, että minulle voisi sopia paremmin ystävä - "paras ystävä"-tittelin ansaitseva sellainen. Jonka kanssa tulisi vietettyä joka päivä paljon aikaa. Olisi seuraa erillaisiin tilanteisiin jolloin en olisi yksinäinen, mutta kuitenkin päivän päätteksi hän (tai minä) lähtisi(n) kotiin jolloin yksityisyyden tarve täyttyisi. Naispuolinen hänen kuitenkin tarvitsisi olla koska en voisi kuvitella olevani ystäviä miehen kanssa - en kykene olemaan oma itseni vaan aina pitää esittää jotain roolia.
Toisaalta kokemuksen puutteen takia en tiedä onko mahdollista olla oma itsensä ja rento sellaisen ihmisen seurassa johon on rakastunut? Itse ainakin ajattelisin, että silloin on vieläkin enemmän hermostunut ja stressaa sillä, että mitä mieltä hän on sinusta. Ehkä kun suhde etenee ja kestää pidempään osaa antaa huonojenkin puolten näkyä?
Summa summarum: Ei kannata ajatella, että olisit jotenkin epänormaali, kyllä meitä muita samanlaisia löytyy pilvin pimein sukupuolen molemmin puolin.
Usein olen miettinyt, että jos asuisit Helsingissä niin ottaisin varmasti yhteyttä, koska luulen, että saisin sinustä hyvän ystävän jonka kanssa viettää aikaa juuri niinä iltoina kun sinkkuna vieläkin oleminen pahiten painaa mieltä. :)
Ehkä vielä joskus.
Kai se on niin, ettet ole vaan törmännyt "siihen oikeaan". Koska silloin se on erilaista, tai itse on valmis seurusteluun ynnä muuta.
Tosin kohtaloa pitää joskus vähän avittaa ja ottaa riskejä, jopa mennä tyrkylle.
Oletko miettinyt, että voisit olla aseksuaali?
Anonyymi 1, Tuo on kyllä aivan totta. En usko että tähänastisista pariutumisyrityksistäni olisi tullutkaan mitään sen kummempaa mutta niihin liittynyt ahdistus voitti niihin liittyneen hauskuuden.
Anonyymi 2, toivottavasti löydät ystävän ja/tai rakkauden :)
Anonyymi 3, joskus olenkin ottanut vähän riskejä, tänä vuonna muut asiat ovat vieneet huomioni.
Anonyymi 4, olen kyllä miettinyt sitä. Luulen että jos seksuaalisuus on jana olen lähempänä aseksuaalisuutta mutta en samaistu siihen. Huomaan kyllä että tietoni aseksuaalisuudesta ovat hatarat, en tiennyt että masturbointi ei tarkoita sitä että olisi seksuaalinen eikä myöskään ihastuminen. Olen tutkinut aiheeseen liittyvää sivustoa (www.asexuality.org) ja monet asiat kuulostavat kyllä jollain tavalla tutuilta, mutta minulta puuttuu kyllä myös täysi kiinnostumattomuus seksistä ja olen jopa tuntenut seksuaalista viehätystä yhtä ihmistä kohtaan. Se minusta kyllä tuntuu hauskalta että aseksuaalit saattavat kai sanoa etteivät tiedä ovatko homoja ja heteroita, se ainakin tuntuu tutulta.
Täytyy tutkia asiaa enemmän, mutta ehkä se etten haluaisi olla aseksuaali, että haluaisin jossain vaiheessa suhteen johon kuuluisi seksiä, että minusta se on parisuhteen olennainen osa, kertoo etten ole aseksuaali. Enemmän sitä kyllä kuin sen vastakohtaa, mikä se sitten onkaan.
Minusta sinulla on erittäin realistinen kuva parisuhteista, nimittäin että yleensä ne eivät ole superonnellisia, uskaltaisin jopa sanoa että useimmiten ne ovat onnettomia, kuten omani. Minua pelottaa kovasti tuo mitä mainitsit siitä millaisen kuvan vanhemmat antavat omille lapsilleen parisuhteesta, sillä 10-vuotias poikani on jo ilmoittanut ettei aio mennä koskaan naimisiin "varmuuden vuoksi". Ymmärrän häntä hyvin, kyllä yksinelo voittaa moninkertaisesti tällaisen jatkuvassa jännitteessä elämisen.
M
M, voimia parisuhteeseesi. Minun vanhempieni suhde oli ehkä jatkuvassa jännityksessä elämistä, he eivät juuri tapelleet mutta ilmapiiri oli ankea ja epäystävällinen eikä meillä puhuttu. Kaipa se on vaikuttanut minuunkin. Toisaalta siskoni on tosiaan ollut onnelliselta vaikuttavassa suhteessa vuosikaudet niin että minä saatan olla vain vähän kummallinen. Muistan kyllä että joskus 12-vuotiaana olin jo aika varma siitä etten koskaan mene naimisiin eikä se tuntunut mitenkään kauhealta asialta.
Musta on kauhean jännä, että niin monet ihmiset esittävät tietyntyyppisiä väitteitä "universaaleina totuuksina": "Jokainen ihminen kaipaa parisuhdetta." "Kaikki naiset haluavat lapsia jossain vaiheessa." Ymmärrän toki, että kun itselle lapset ja/tai parisuhde ovat SE juttu, joka tuo elämään keskeisen sisällön, niin helposti ajattelee että kyseessä on joku kaikille ihmisille yhteinen ominaisuus. Mutta kun ei se ole. Ja nämä ihmiset* eivät sitä koskaan tule uskomaan.
*en tällä nyt viittaa kehenkään blogisi kommentoijaan, en ole näitä kommentteja edes kaikkia lukenut, vaan ihan yleisellä tasolla kohtaamiini ihmisiin.
t. Soffi
Haa. Komppaan Soffia.
Minullekin särähti hieman korvaan tuo ensimmäisen anonyymin yleistys parisuhteesta elämän tärkeimpänä asiana. Itselleni tämän hetkinen parisuhteeni on toden totta tärkeimpiä ja hienoimpia asioita elämässäni. Kuitenkin olisi puusilmäistä sanoa sen perusteella, että parisuhde olisi sitä kaikille muillekin. Ei suhde eikä lasten saanti ole todellakaan mikään hyväm elämän mittari tai välttämättömyys, vaikka melkein kaikki niitä harrastavatkin. Lähinnä ne ovat aika pinttyneitä konventioita mielestäni.
Moni tulee varmasti vielä Näkymättömällekin esittämään, että elämästä jää puuttumaan jotain elämälle olennaista, jos ei ole parisuhteillut. Minä puolestani en usko, että ihmiselämälle on ennalta asettettu mitään kaavoja tai ehdottomia rajapyykkejä, joita lman elämä ei olisi ollut oikeanlainen.
Sen unohtaa helposti että se oman elämän tärkein juttu ei välttämättä ole muille sitä, vaan ajattelee etteivät he ole vain tehneet sitä oikein tai tavanneet oikeaa tyyppiä tai muuta. Aseksuaalien (ja aromanttisten vielä enemmän) on aika vaikeaa puolustautua syytöksiä vastaan, jos heille sanotaan etteivät he ole vain tavanneet oikeaa ihmistä tai he ovat vain traumatisoituneet lapsuudessaan niin etteivät edes tajua sitä.
Kuvittelen että olen tässä vaiheessa hyväksynyt sen ettei "normaalien" asioiden tekeminen tee minusta "normaalia" ja esim. parisuhteen haluaisin vain jos se tekisi minut onnellisemmaksi kuin yksin oleminen. Luulen että olen jossain määrin myös aromanttinen, parisuhde tuntuu ajatuksena miellyttävältä niin kuin seksikin mutta kumpaankaan en tunne pakottavaa tarvetta ja ehkä sen takia olen jotenkin pitänyt ATM:iä vähän kuin sellaisina pikkutyttöinä jotka kinuavat ponia ja kiukuttelevat kun eivät sitä saa mutta minun täytyy yrittää olla empaattisempi vaikka en osaakaan kuvitella miltä se tuntuu.
En tiedä miten romanttisen viihteen lukeminen istuu tähän kaikkeen.
Se yksi prosentti taas loukkaantui kun sitä ei ollut otettu huomioon kun joku sanoo että “kaikki” kaipaavat parisuhdetta. “Kaikki” ei varmaankaan tässä yhteydessä ollut tieteellinen termi vaan luultavasti tarkoitti “yleisesti ottaen” ihmiset sitä etsivät, eikä sitä tietenkään voi mitenkään kiistää. Suurin osa ihmisistä asuu parisuhteessa, ja suurin osa yksinelävistä etsii paria. Jos joku haluaa tilastojen lisäksi muita todisteita, kannattaa lukea kirjoja, katsoa elokuvia, kuunnella musiikkia, tutkia kuvataidetta ja kuunnella ihmisten murheita, joista niin suuri osa liittyy toisen ihmisen etsimiseen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että nillä “epänormaaleilla” jotka eivät parisuhdetta kaipaa, ei olisi oikeutta elää elämäänsä täsmälleen niin kuin haluavat. Olen täysin eri mieltä siitä että kumppania haettaisiin jonkun konvention takia, siihen ajaa sisäinen draivi. Traagista tästä kaikesta tekee nimenomaan se minkä joku tuolla aiemmin jo totesikin että rakastuminen ja parisuhteeseen ryhtyminen ei yleensä saa aikaan onnea vaan usein suorastaan onnettomuutta.
Varmasti suurin osa ihmisistä etsiikin parisuhdetta (itse asiassa kai aika suuri osa aseksuaaleistakin etsii), en minä ainakaan ole ärsyyntynyt siitä että yleistetään (toisaalta en mielläkään itseäni aseksuaaliksi), enemmän minua ehkä ärsyttää se parisuhteen oletetaan automaattisesti kuuluvan hyvään elämään tai takaavan sen. Mutta ei kauheasti. Kukaan ei ole painostanut ainakaan minua parisuhteeseen ja vapaa-ajallani luen toisten parisuhteista (tosin romantiikassa se suhde-aspekti ei ole minulle erityisen kiinnostava).
Ja varmasti suurin osa (tai suuri osa) parisuhteista muodostuu aivan muista syistä kuin vain halusta olla "normaaleja", viittasin vähän epämääräisesti siihen tunteeseen mikä minulle joskus tulee esim. atm:ien kirjoituksista, että sosiaalinen hyväksyntä on tärkeämpää kuin rakkaus tai mikäliekään. Syy voi tietysti olla huonossa sisälukutaidossa. Se on myös viittaus siihen että kun olen tuntenut joskus itseni niin epänormaaliksi että menetin neitsyyteni tunteakseni itseni normaalimmaksi niin ei olisi ollut poissuljettua että olisin seurustellutkin siitä syystä. Ja aika monet ihmiset esim. kaappiaseksuaalit saattavat niin tehdäkin. Nykyään en vain usko että tuntisin oloni normaaliksi vaikka elämäni olisi kaikin puolin keskivertoa.
Jaahas, anonyymi no 1:nä viimeinen sanomani lause ei suinkaan tarkoita, että juuri kaikkien pitää elää parisuhteessa onnen löytääkseen. Ei, vaan lämmin, rakkautta täynnä oleva parisuhde on Y K S I elämän tärkeimmistä asioista. Se on pitkään kestäneen parisuhteemme perusteella oma mielipiteeni.
Meillä jokaisella on lyhyen elämämme tärkeysjärjestykset valittu oman tahtomme mukaan.
Lähetä kommentti