26.11.2007

Tämä on kai se huono päivä hyvien jälkeen mutta oikeasti taitaa olla kyse että ajatus siitä että joudun huomenna lähtemään Helsinkiin pelottaa aivan kauheasti. Kyse ei ole siitä että pelkäisin Helsingin joukkoliikennettä niin paljon, se kyllä jännittää mutta ei sen enempää. Kyse ei ole varsinaisesti työnantajani tapaamisestakaan, vaikka sekin tietysti jännittää varsinkaan kun en ole aivan varma siitä miltä hän näyttää (kuvittelin tietäväni mutta en tiedäkään). Ei, se mikä kauhistuttaa minua on ajatus siitä että joudun menemään johonkin outoon firmaan, yksin kun matkakumppanini joutui perumaan ja teeskentelemään olevani oikea media-alan ammattilainen ja että olen kiinnostunut heidän tuotteistaan ja ei minulla sellaisia vaatteitakaan joita oikeat työssä käyvät ihmiset käyttävät ja kaikki on niin pelottavaa.
Olen aika säälittävä.

Viime yönä nukahtaminen oli vaikeaa, minulla oli jotenkin outo ja kuvottava olo (ei mikään ihme jos unohtaa syödä oikeaa ruokaa ja syö vain juhlatarjoiluja) ja näin painajaisia ja heräsin neljältä siihen että sydämeni hakkasi, aivan varmasti jotenkin oudosti enkä pystynyt enää nukkumaan. Nukahdin uudestaan kuudelta, näin painajaisia ja heräsin kahden tunnin päästä sekavana.

Yritän lahjoa itseäni sillä että voin ottaa rauhallisesti tämän päivän ja että jos selviydyn huomisesta niin voin ostaa jotain hauskoja kirjoja. Peruisin yritysvierailun mutta silloin minun pitäisi maksaa matka itse ja siihen ei ole varaa. Yritän päättää voinko hyvällä omallatunnolla olevani sairas jos minulla on melkein kuumetta niin että voisin perua työnantajankin tapaamisen mutta se ei tunnu reilulta. Tunnen itseni niin tyhmäksi kun toivon sairastuvani oikeasti.

Ainakaan minulla ei ole enää kuin yksi yö kärsittävänä, kävi miten kävi. Vielä kauheampaa olisi tietysti jos tämä kauhea olo ei johdukaan Helsingistä.

18 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Onnea matkalle!
Mietin kommenttiasi tuosta kampaus-kiltti tyttö-teemasta. Luulen ehkä tajuavani mitä tarkoitat, minulle kauhistuksen huippu on jakkupuku ja ihonväriset sukkahousut, sekä korkokengät. Varsinkin noita sukkahousuja inhoan, kun näen niitä, saan niistä melkein kylmät väreet. Mutta ilmeisesti se on kuitenkin tyylikästä kun katsoo noita mainoskuvia, niin kai se on perinaisellista.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tulin siihen tulokseen etten lähde Helsinkiin. Minulla on sen verran alhainen ruumiinlämpö että 36,9 on jo todella korkea lämpö minulle ja kai olen sitten oikeasti sairas. Tunnen kyllä syyllisyyttä päätöksestäni, olen antanut ahdistukselleni periksi ja pettänyt muut ja niin edelleen. Mutta olen minä oikeasti sen verran sairas että ajatus siitä että joutuisin matkustamaan huomenna tuntuu aivan kauhealta, varsinkin kolmen huonosti nukutun yön jälkeen.

On kyllä aika hassua millainen pikkujuttu saattaa aiheuttaa voimakkaan reaktion. Jakkupuku ja ihonväriset sukkahousut ovat kyllä voimakas symboli vaikkei se minuun niin vaikutakaan, ne eivät ole uhanneet minua.

Anonyymi kirjoitti...

oireesi kuulostavat kyllä ihan stressiltä. en toki tiedä mitään terveydentilastasi, mutta pahoinvointia myöten kaikki kuvaamasi oireilu on tyypillistä stressi/jännitystilassa. stressitoleranssia saanee kasvatettua parhaiten uskaltamalla mennä niihin vaikeisiinkin tilanteisiin. harmi että peruit matkan.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä minä sinun kanssasi samassa tiimissä työskentelisin, joten kyllä sinusta hyvän työkaverin saisi :)


Fanta

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Anonyymi, tässä on minusta kyse useammasta eri oireitten aiheuttajasta. Olen ollut koko syksyn flunssassa, enemmän tai vähemmän, minulla on muitakin siihen liittyviä oireita. Kuvotus johtui vain ja ainoastaan siitä että oikeasti eilen en syönyt kuin suklaata, pipareita homejuustojen kanssa ja tonnikalapasteijoita. Tai se on ainakin todennäköisin syy ja minun on aika vaikeaa uskoa että olisin yhtäkkiä aika monen vuoden stressaamisen ja ahdistuksen jälkeen yhtäkkiä kehittänyt uuden oireen joka vain sattumalta osuu yhteen typerän syömisen kanssa... (samoin kuin kuumeen ilmaantuminen) Tuo muu taas, minusta se ei ole varsinaista stressiä vaan ihan puhdasta jännitystä ja ahdistusta, totta kai tiedän että se menee ohi menemällä jännittäviin tilanteisiin mutta tällä hetkellä en kauheasti välitä siitä että olen pelkuri, olen tilanteessa jossa sinunkin varmaan ihan ystävälliseksi tarkoitettu viestisi saa minut itkemään, se tästä päivästä vielä puuttuikin. Ei se tietysti sinun vikasi ole, mutta viestisi sai minut tuntemaan itseni entistä typerämmäksi ja syyllisemmäksi ja vaikka ihan oikeasti olenkin sairas niin tunnen itseni luulosairaaksi pelkuriksi. Tai ehkä pitää olla 39 asteen kuumeessa ennen kuin saa peruuttaa henkisesti ja fyysisesti raskaan matkan, joka työnantajan tapaamista lukuun ottamatta ei ollut edes minun kannaltani erityisen hyödyllinen, olin menossa koulutukseen/info-tilaisuuteen vain koska matkani maksettiin ja koska pystyin järjestämään tapaamisen työnantajani kanssa ja aihe oli lievästi kiinnostava. Jos siinä olisi ollut kyse oikeasti tärkeästä jutusta olisin tietysti mennyt sinne, jos en olisi sairaana, mutta se ei ollut eikä ollut sen angstin arvoinen minkä se aiheutti. Kunpa osaisin vain päättää että jotkut jutut eivät ole reagoinnin arvoisia niin säästyisin monilta itkuilta mutta en valitettavasti osaa.

Fanta, kiito.s

ilias kirjoitti...

Sympatiat täältä päin. Älä turhaan tunne syyllisyyttä. Minusta ainakin jos ruumiinlämpö muuttuu niin se kuulostaa jo sellaiselta, että täytyy siinä muukin vaikuttaa kuin pelkkä stressi.

Tiedän kyllä, miten inhottavaa on, jos tulee sairaaksi juuri ennen tuollaisia juttuja, eikä ole ihan varma, onko kyseessä ahdistus vai ihan "salonkikelpoinen" flunssa esimerkiksi. Olen itse ainakin sellainen, että jännitän ihan hirveästi kaikenlaisia juttuja, esimerkiksi kun lukio alkoi (enkä tuntenut sieltä ketään) niin oksensin joka aamu varmaan viikon ajan ja voin tosi huonosti. En vieläkään tiedä, olinko "oikeasti" sairas vai johtuiko se vain jännityksestä, mutta joka tapauksessa olin yhden päivän poissa koulusta ja tunsin oloni hirveän syylliseksi, vaikka pikku juttu se ehkä olikin.

Mutta eikö se ole jo ihan riittävä syy olla pois jos olo on oikeasti huono, johtui se sitten mistä hyvänsä? Jos ihan pikku jännitykselle antaa aina periksi, se ei ole ehkä hyvä, mutta minusta kuulosti siltä, ettet yleensä jännityksen takia oireile noin pahasti.

Yritän siis sanoa, että vaikka nuo sinun oireesi johtuisivatkin jännityksestä (mitä en ehkä usko), niin minusta olisi OK jäädä pois tuon yhden kerran, kun oireet ovat noin pahat.

Toivottavasti vointisi paranee! :)

Anonyymi kirjoitti...

Onpa monimutkaista. Ymmärrän kyllä että ensisijaisesti sinun pitää ajatella omaa hyvinvointiasi. Sinä olet kuitenkin elämäsi tärkein ihminen.

Toisaalta tosiasia taitaa olla että jänistit. Miten oppisit näkemään että sinulla olisi paljon annettavaa muille ihmisille? Miten oppisit luottamaan itseesi? Näkeehän sen jo näiltä sivuilta että sinulla on paljon annettavaa.

No. Älä pahastu viestistäni. Tiedän että kaikki tuo on helpommin sanottu kuin tehty. Minun pitäisi nimittäin oppia samoja asioita..:)

Anonyymi kirjoitti...

Jos huomenna helpottaa niin kannattaa suunnata elokuviin Thaliaan. Manufactured Landscapes on hieno.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ilias, kiitos, minäkin tulin siihen tulokseen että voin nyt tämän kerran antaa periksi oireille. Ja tänään ei ole kyllä sellainen olo että olisin mielelläni lähtenyt matkalle, vaikka päätöksen tehtyäni nukuinkin koko yön heräämättä ja heräsin ihan järkevään aikaan. Minun pitäisi kyllä varmaan etsiä jotain apua jos tuo reaktio toistuu yhtä voimakkaana, en minä yleensä ole tuollainen.

Anonyymi 1, kyllä minä uskon että minulla on annettavaa muille ja yritän sopia uuden tapaamisen työnantajani kanssa. Nyt jälkikäteen minua huvittaa se että se tapaaminen ei ollut syynä reaktiooni vaan ajatus siitä että joutuisin menemään jonnekin firmaan kuuntelemaan sitä kun he kertovat tuotteistaan ja oletettavasti yrittävät myydä niitä, se oli se kauhea juttu. Minua ei harmita lainkaan että menetän sen mahdollisuuden, se ei ollut mikään kauhean kiinnostava tilaisuus, vain sellainen että jos saan seuraa niin mikä ettei, voinhan mennä sinne. Matkakumppanini oli sitä mieltä että hänkään ei olisi lähtenyt sinne yksin. Se minua harmittaa että jouduin pettämään työnantajani mutta kyllä minä olin oikeasti kipeä. Vaikka sitä ei varmaan usko kukaan :)

Anonyymi 2, vaikuttaa kiinnostavalta mutta minusta tuntuu etten ehkä kestä nyt mitään mikä voi olla vähänkään ahdistavaa :)

Anonyymi kirjoitti...

Älä välitä, varmaan ihan järkevää, ettet lähtenyt. Uusia tilaisuuksia tulee jne. Mene nyt ihmeessä lääkäriin. Tutullani oli korvatulehdus, vaikkei ollut kuumetta eikä mitään oireita niin hän oli viikkokausia ihan romuna, kunnes kolmas lääkäri huomasi katsoa korviin. Sitten häneltä menikin vatsa kuralle niistä antibiooteista. Sellaista se on.

Helsingissä on tänään lunta, mikä on ihanaa. Onko Turussa? Täällä olisikin varmaan ollut vähän kylmä tänään, tosin en ole vielä käynyt ulkona (hyi mikä laiskuri). Mukavaa päivän jatkoa!

Anonyymi kirjoitti...

Mieheni ei "hyväksy" sairauksia jos ne ovat hiemankaan psykosomaattisia, ja esim. päänsärkylääkettä saa ottaa vain jos kipu yllättää kuin keskellä kirkasta päivää ilman stressejä tai muita mahdollisia psyykkisiä tekijöitä, koska ainoastaan silloin se on hänen mielestään aitoa kipua ja ansaitsee tulla hoidetuksi. Minusta tuo on naurettavaa, kipu on kipua riippumatta siitä mistä se johtuu.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Anonyymi, pääsin eroon viimeisestäkin syyllisyyden tunteestani sillä kuume jatkuu tänäänkin. Olen iloinen siitä että kuuntelin kehoani enkä pakottanut itseäni olemaan reipas. Täytyy kyllä varmaan harkita lääkärille menoa, tämä on jatkunut jo ainakin pari kuukautta.

Toinen anonyymi, minusta tuntuu että jollain tavalla suhtaudun kipuun kuin miehesi mutta se on kyllä aika tyhmä asenne. Minulla on kyllä harvoin mitään sellaisia fyysisiä oireita joihin voisi ottaa lääkettä (en tiedä mitä tekisin jos minulla olisi unilääkkeitä, voisinko ottaa niitä jos unettomuuteni johtuisi vain stressistä, toisaalta se ei johdu ikinä mistään muusta) ja kipulääkkeitä syön vain kuukautisiin. Onneksi en tarvitse niitä muuten, sillä nytkin syön niitä aivan tarpeeksi, olen nyt syönyt melkein koko paketin vaikka kipu ei ole edes alkanut kunnolla. Lääkärin neuvosta alan kuitenkin syömään niitä heti kun kuukautiset jotenkin alkavat, mikä tarkoittaa melkein viikkoa.

Anonyymi kirjoitti...

pahoittelen aiheuttamaani mielipahaa; en tietenkään halunnut lisätä kurjuutta mitenkään. taidan itse reagoida liikaa ihmisiin, jotka eivät rääkkää itseään niin kuin minä - kenties kateudesta, kun haluaisin olla yhtä hyvä itselleni.

- toinen anonyymi

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ei se mitään, reaktioni johtui suurimmaksi osaksi muista syistä kuin kommentistasi, se vain laukaisi sen ja siinä tilanteessa varmaan mikä tahansa olisi riittänyt.
Nyt jälkikäteen en tiedä olinko pelkuri vai en, ehkä kammottava olo johtui oikeasti siitä että minä tosiaan olen flunssassa. Toisaalta olen sitä mieltä että taistelut kannattaa valita, ettei ole millään tavalla järkevää pakottaa itseäni tekemään asioita joita en halua tehdä ja jotka tuottavat pahaa oloa vain siksi että todistaisin itselleni etten pelkää. Sillä logiikalla minun pitäisi harrastaa ryyppäämistä ja irtoseksiä ventovieraittenkin kanssa. Eri asia jos jännittävä asia olisi oikeasti tärkeä, työllistymisen tai opintojen kannalta, tai vaikka joku sellainen tapahtuma jonne oikeasti haluaisin mennä. Sellaisissa tilanteissa olen pakottanut itseni vain menemään ja tekemään ja tavallaan tunnen että muuttamalla puoleksi vuodeksi maahan, jonka kieltä en ymmärrä ja jossa en oikeastaan tunne ketään ja jossa teen kaikenlaista yksin, olen lunastanut oikeuden olla joskus menemättä johonkin tylsään mainostustilaisuuteen jos siltä tuntuu.
Sen kyllä tiedän näin jälkikäteen että minun olisi ollut aivan järjetöntä mennä Helsinkiin, minulla oli fyysisesti sen verran huono olo. Ja tänään ei ole kyllä paljon parempi.

Anonyymi kirjoitti...

Olen samaa mieltä: miksi pitäisi pakottaa itsensä tekemään asioita joita ei halua? Minulla on esiintymiskammo, en voi puhua yleisölle, edes pienelle. Pitkään kidutin itseäni ajattelemalla että minun pitää kehittyä ihmisenä ja minun on päästävä yli tuosta kammostani - kunnes tuli hetki jolloin kysyin itseltäni: miksi minun pitäisi tehdä niin? Se oli hyvin vapauttavaa. Tajusin muutenkin, että ei pidä yrittää pakottaa itseään liikaa, voi antaa itsensä olla sellainen kun on vaikka se olisikin vastoin yleistä kuvaa siitä millainen kunnon ihmisen pitäisi olla, hmm, no tietenkin yleisten yhteiselämän kannalta välttämättömien sääntöjen sallimissa rajoissa. Mutta kukaan ei kärsi siitä jos minä en pidä esitelmiä, päinvastoin, varmaankin monet kärsisivät jos joutuisivat kuuntelemaan minua puhumassa julkisesti.

Arawn kirjoitti...

Tuo tuollainen syyllisyys menemättä jättämisestä "pienen taudin/kivun" vuoksi näyttää olevan hämmentävän tuttua kaikille - myös minulle. Mistähän se johtuu?

Itse esim. poltin pienehkön alueen etusormestani taannoin ja tuskailin koko illan, mennäkö seuraavana päivänä töihin vai ei. Siihen nousi iso vesikello ja kirjoittaminen hankaloitui, mutta silti mietin, onko se oikeasti kyllin hyvä syy. Työterveyslääkärin ei tarvinnut kuin vilkaista ja oli jo kirjoittamassa sairaslomaa.

Se on jännä, miten omaan terveyteensä suhtautuu vähän vähätellen, kun muita kehottaisi vastaavassa tilanteessa jäämään kotiin.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Anonyymi, minäkin olen kyllä samaa mieltä, tosin kuten huomaa sitä on välillä vähän vaikeaa toteuttaa. Taidan pyrkiä siihen että jos kyse on jostain tärkeästä (esim. työhaastattelua en kyllä jätä väliin jännityksen takia) tai jostain sellaisesta mistä tiedän nauttivani (joku tilaisuus johon yksin meneminen vaikuttaa hermostuttavalta mutta jossa on kuitenkin hauskaa) niin silloin pyrin voittamaan jännityksen ja niin olen aina tehnytkin. Muiden asioiden suhteen voi toimia niin kuin tuntuu hyvältä.

Arawn, minä olen jäänyt koulusta pois aika heppoisinkin perustein (aiemmin minulle ei tullut yleensä kuumetta flunssassa mutta muut oireet kyllä riittivät, tämän flunssan suhteen tuntuu kyllä olevan toisinpäin) ja tuntenut itseni vähän huijariksi, kun toiset olivat koulussa kauheassa kuumeessa. Ehkä sen takia on vaikeaa arvioida onko tarpeeksi sairas. Nyt kyllä mielestäni olin, mutta jotenkin sain sen varmuuden vasta jälkikäteen kun kävi ilmi miten surkea olo minulla oli tiistaina.

Itsensäpelottamislaulu kirjoitti...

Kun ilta saapuu ja varjot metsässä pitenee
On aivan varmaa että silloin siellä joku hiippailee

Kun varjoon katson puun oksalla huomaan pääkallon
Mut kun tarkemmin katson niin näänkin vain jalkapallon

Ja puun takana huomaan kun joku mua väijyy
Ja luonteeltaan se otus lienee tuhma sekä häijy
Voi hirmuinen otus jos sä minut mukaasi kaappaat
Mut kun tarkemmin katson siellä onkin vain vanhat saappaat

Kun tarkasti mä kuuntelen niin kuulen
Pelottavaa murinaa ja luulen
Se on varmasti karhu joka siellä murisee
Mut kun tarkemmin kuuntelen
Se on oma maha joka kurisee

Ja tuolta kulman takaa joku varmasti kurkkii
Sen häijyt silmät vain vaanivasti mua urkkii
Voi kauhistus sen täytyy olla jättiläisrotta
Mut kun tarkemmin katson niin sehän onkin minun vanha potta

Blog Widget by LinkWithin