10.1.2008

Tunnen itseni vähän huijariksi. Eilen ja tänään minulla on ollut aika normaali olo, parempi kuin pitkään aikaan. Ehkä tiistai (ja kyllä sitä edeltäneet päivätkin) olivat vain poikkeuksia, tällaisen ahdistuksen ehkä kestäisinkin. Ehkä olen vain luulosairas tai huomionkipeä oikeasti. Tai sitten kävi niin kuin kai aika usein käy, jo tieto siitä että pääsee hoitoon auttaa. Ja ehkä sekin että tunnistin että taidan olla oikeasti sairas auttoi, ettei tarvitse ponnistella kauheasti yrittääkseen olla normaali, vaan voi vähän rentoutua ja siten energiaa onkin enemmän. Tai terveellisemmät elintapani ovat alkaneet toimia (ei tänäänkään karkkia vaan vähän ulkoilua ja oikeaa ruokaa, paino on kyllä masentavissa lukemissa). Tai jotain, onneksi olen paremmassa kunnossa.

Kävin neuletapaamisessa toteamassa että olen oikeasti vähän ujo. Minut otettiin vastaan ystävällisesti ja muut olivat ihan mukavia, mutta tavallaan passiivisesti ystävällisiä. Tervehdysten jälkeen minulle ei sanottu mitään ja istuin ties miten pitkään neulomassa ja tuntemassa itseni tyhmäksi. Ravintolassa oli aika paljon hälyä ja muut puhuivat keskenään, kaikki taisivat tuntea toisensa aika hyvin. Minun teki monta kertaa mieli osallistua puheeseen mutta se on vaikeaa minulle isommassa ryhmässä kun puheenvuoro pitäisi vain ottaa (nautin ehkä eniten kahdenkeskisistä tapaamisista), varsinkin meluisassa ympäristössä ja mietin jo miten noloa olisi lähteä pois jos en olisi sanonut heille yhtään mitään. Lopulta sain sanottua jotain vähän noloa ja myöhemmin osallistuttua vähän keskusteluunkin ja minulle oltiin ystävällisiä kun lopulta sain suuni auki mutta tuollaisessa tilanteessa, kun tapaan ryhmän ihmisiä jotka tuntevat toisensa, tarvitsisin jonkun joka tekisi aloitteen minun suuntaani. Se ei tietysti ole ryhmän vika jos niin ei käy. Olen kuitenkin iloinen että menin sinne ja ainakin villatakkini edistyi taas jonkun verran.

Olen aikaisemmin selvinnyt hyvin kaikista virallisista jutuista, osannut täyttää kaavakkeita ja hoitaa asiani (ei ollut oikeastaan mikään ihme että aikaisemmin kaikki kysyivät aina minulta oppitunneista ja deadlineista ja sellaista jutuista. Kuvittelen että uusi tukka tekee minut jotenkin vähemmän vakavan ja tietäväisen näköiseksi mutta voin olla väärässäkin). Nyt minusta tuntuu että olen menettämässä sitä kykyä. Asumistukihakemus tuntui hankalalta kaikkine liitteineen (virkailija katsoi palkkakuittinippuani, 16 kpl, en ollut ihan toimeton viime vuonna, ja oli sitä mieltä että kun niistä kaikista on jo kopiot Kelalla niin ehkä niitä ei tarvitse kopioida uudestaan) ja tänään yritin hankkia uutta verokorttia netin kautta (Kelassa jonottaessa meni niin kauan aikaa etten ehtinyt verotoimistoon) enkä osannut. En saanut keksittyä mihin kohtaan minun olisi pitänyt laittaa työmarkkinatuki enkä jaksanut alkaa laskemaan kuinka paljon on koko vuoden työmarkkinatuet miinus puolet palkoista (olettaen että tienaan tänä vuonna suunnilleen saman verran kuin viime vuonna vaikka tietysti pitäisi tienata enemmän) ja en tiedä ilmoittavatko he uuden veroprosentin Kelallekin (niin kuin tekevät toimistosta). Täytyy varmaan käydä paikan päällä, soittamaan en ala. Onneksi tuolla ei ole nyt kauheaa kiirettä.

Isäni ilmoitti antavansa vanhan kännykkänsä käyttööni. Olen vähän haaveillut mp3-soittimesta seuraksi kävelyretkille (mutta en tietenkään voi sellaiseen turhuuteen pistää rahojani) ja mikäli oikein muistan sen miltä se näyttää niin tuossa pitäisi olla sekin mahdollisuus. Se on kai lähinnä suunnattu matkustelevaisille liikemiehille (mitä isänikin tavallaan on, ainakin matkustelevainen) ja sillä voi harrastaa esimerkiksi taulukkolaskentaa, sähköpostien kirjoittamista ja golfia. Minulle on lähinnä hyötyä tuosta sähköpostista ja siitä että kännykkä osaa käyttää langattomia verkkoja, kuulemma (kun olen aina silloin tällöin pitempiä aikoja äidin luona ja siellä ei ole edes tietokonetta ja ei sitä tiedä vaikka minkälainen tärkeä työtarjous tulisi sähköpostiini sillä välin). En tiedä pitäisikö minun hävetä, vuosien varrella olen saanut heiltä kuutisen huonekaluja, kaksi urheiluvälinettä ja yhden kameran, muun muassa, sellaisia joista he ovat luopuneet. Ei se minua varsinaisesti haittaa, kotini olisi huomattavasti ankeampi ilman heitä ja jumppapallo on aika hauska vehje (olen myös kieltäytynyt kotiini sopimattomasta lampusta).

Täällä oli eilen mukavan talvista, tänään ei enää.

11 kommenttia:

Tuazophia kirjoitti...

Sulla kävi kuitenkin parempi tuuri neuletapaamisen suhteen kuin minulla. Menin paikalle oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, mutta en nähnyt ketään neulovaa ihmistä. Käväisin kioskilla ja tulin takaisin. Seisoskelin 15 min odottamassa sopivia henkilöitä (olivat ilmoittaneet olevansa usein myöhässä), mutta kun ketään ei tullut, en kehdannut enää jäädä kahvilaan, vaan liukenin pois. Ja kun ihmettelin myöhemmin, ettei ketään näkynyt, niin minulle vain sanottiin, että kyllä he olivat paikalla...?

No, muistinpahan taas, että joistain paikoista on parempi pysyä poissa. :)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Olipa sinulla kurja kokemus :( Nuo neulojat oli kyllä helppo löytää (ja varmuuden vuoksi olin itse puoli tuntia myöhässä), ravintola ei ollut iso ja he istuivat hyvin näkösällä. Onneksi, muuten en ehkä olisi uskaltanut.

Anonyymi kirjoitti...

Ainakin omalla kohdallani Kela on hukannut papereita, joten kannattaa silti pitää varmassa tallessa

Fanta

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Kela skannaa nykyään kaikki paperit joten periaatteessa ne ovat tallessa elleivät huku koneelta. Omista arkistoistani en kyllä palkkakuittejani hävitä, tarvitsen niitä muuhunkin. Tai ainakin siihen että tiedän että olen joskus tehnyt töitä :)

Annikki kirjoitti...

Ahdistus on varmasti vain maastoutunut, ja hyökkää kimppuun heti kun perut hoitosuunnitelmat. Se on ovela vihulainen.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Niin minäkin luulen enkä aio perua lääkärinaikaa, on minulla ollut aiemminkin ihan hyviä päiviä peräkkäin. Tiistaina vain romahdin niin täydellisesti että tämänpäiväinen olotila tuntuu siihen verrattuna vähän oudolta.

Anonyymi kirjoitti...

Miksi sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että olet ottanut vastaan muiden ylimääräisiä huonekaluja?? He ovat todennäköisesti vain iloisia, että ovat itse päässeet tarpeettomasta eroon.
Ihmettelen myös, etkö voi sanoa sukulaisillesi ja muille tarvitsevasi tiettyjä asioita (lakanoita, mp3-soittimen jne.) ja ehdottaa, että he voisivat ostaa sellaisia sinulle esim. joululahjaksi??
Minusta oli myös vähän surullista, että olit joulun alla niin huolissasi, onko sinulla kaikille läheisillesi varmasti mieleinen lahja ja tarpeeksi lahjoja. Tuli tunne, että näet kohtuuttomasti vaivaa kelvataksesi muille ja saadaksesi heidän hyväksyntänsä.
Terv. Maria

Veronalle kirjoitti...

Kannattaa vielä kokeilla sitä verokortin tilaamista verkossa. Työmarkkinatuki ilmoitetaan kohdassa "Etuudet", joka on pari kohtaa palkkatulojen alapuolella. Kun painat kentän kohdalla olevaa Muokkaa-linkkiä, pääset valitsemaan, mistä etuudesta on kyse, ja ilmoittamaan summat.

Verokorttipalvelun etusivulla on muutama demo, tutkaile niistä sitä Eikka Etuudensaaja -demoa, sekin voi valaista asiaa.

Totta kai voit käydä verotoimistossakin. Siellä on aika ruuhkaista tähän aikaan vuodesta, mutta voithan käyttää ensin vähän vinksallaan olevaa verokorttiakin ja korjata prosentin kohdalleen vähän myöhemmin. Jos tarvitset prosenttiin korotusta, niin senhän voit tehdä itsekin.

Pärjäilehän muutenkin!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Maria, en varsinaisesti pode syyllisyyttä mutta jossain mielessäni taitaa asua tylsä tyyppi jonka mielestä aikuisen ihmisen pitäisi tulla toimeen omillaan. Muuten olen kyllä sitä mieltä että se on hyvää kierrätystä (he lahjoittavat esim. Pelastusarmeijalle ne esineet jotka eivät kelpaa kenellekään lapselle tai tuttavalle) ja tietysti vähäisten rahojeni kannalta kätevää.
Minun on aika vaikeaa esittää tarkkoja joululahjatoiveita, isälleni varsinkin (toisaalta sain heiltä lahjaksi rahaa jonka olisin voinut käyttää vaikka mp3-soittimeen jos se olisi tullut mieleen silloin). Äidilleni esitin toiveen lakanoista, mutta hänen mielestään aluslakanat eivät ole hauska lahja ja kun sain lipun sinne Cirque du Soleiliin niin en mitään muuta isoa kehdannut pyytää (pyysin kyllä yhden lehden tilausta mutta se maksoi alle kaksikymppiä ja sainkin sen). Sain kyllä yllätyksekseni muitakin lahjoja, mutta lähinnä sellaisia pieniä. En kehtaisi pyytää mitään kalliita lahjoja, kamerat ja muut sellaiset olen ostanut itse (paitsi yhtä äitipuolen vanhaa) ja minusta tuntuu ettei äitini osaisi ostaa koneeseeni sopivaa soitinta muutenkaan. En tiedä haenko muiden hyväksyntää, voi olla, sen kyllä tiedän että kelpaan heille eikä minun tarvitse tehdä sen eteen mitään erityistä. Nautin suunnattomasti siitä että saan toisen yllättymään iloisesti lahjasta ja ilahtumaan, ehkä se sitten on hyväksynnän ostamista (lahjat saivat kyllä hyvän vastaanoton).

Veronalle, täytyy varmaan yrittää, tosin en voikaan hankkia uutta verokorttia vähään aikaan eikä minun tietysti tarvitsekaan, yksi työni loppui ja minun pitäisi oikeastaan lähettää verokortti tänään joten käytän vielä vanhaa kun sitä kerran voi. Olen vain jotenkin niin kärsimätön, kun tajuan että jotain pitäisi tehdä niin se pitäisi tehdä heti :)

Anonyymi kirjoitti...

Niin, ymmärrän kyllä tuon "aikuisen ihmisen pitäisi" -ajattelun. Itse asiassa yritin vaan tuoda sellaista näkökulmaa, jossa voisit suhtautua itseesi armollisemmin: Olet työtön työnhakija, jolla ei ole varaa hankkia kaikkea tarvitsemaansa toisin kuin jollain työssäkäyvällä "aikuisella ihmisellä".
Siksi toisekseen ahdistuksesi ja muu rajoittaa toimintakykyäsi tällä hetkellä muutenkin: et jaksa etkä pysty juuri nyt kaikkiin niihin asioihin, joihin muuten varmasti pystyisit.
Ehkä pointtini oli myös se, että kun vanhempasi vaikuttavat kuitenkin hyväntahtoisilta ja avuliailta ihmisiltä, jotenkin tuntuisi, että voisit saada heiltä varmasti vielä enemmänkin apua tilanteeseesi jos vaan kehtaisit pyytää.
Muuten jossain postauksessasi kerroit kuinka olit saanut paljon apua ahdistukseesi puhelinkeskustelusta äitisi kanssa ja siinä yhteydessä totesit jotain, että eikö kuka tahansa äiti haluaisi vastaavassa tilanteessa auttaa lastaan tms., niin näin ei ikävä kyllä ole. Olen itse ollut vaikeuksissani paljon syvemmällä kuin miltä sinun tilanteesi vaikuttaa. Varsinkaan äidiltäni en ole saanut näissä vaikeuksissa minkäänlaista tukea enkä ymmärrystä. En taloudellista tukea tai apua käytännön asioissa saati emotionaalista tukea. Nykyään ymmärrän, ettei hänellä ole siihen kapasiteettia, mutta tämä ymmärrys ei kuitenkaan hirveästi lievitä asian kipeyttä.
Mutta on siis hirveän arvokas asia, että saat omalta äidiltäsi tukea!
Maria

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Kunnollinen aikuinen ihminen tietysti hankkisi niitä töitä helposti :) Ja jos ei saisi oman alan töitä niin menisi vaikka siivoamaan tai kaupan kassalle. Minulla on kyllä se ongelma että oman alan töitä on kyllä silloin tällöin, melkein joka kuussa jotakin ja välillä sen verran paljonkin että sivutyön tekeminen olisi hankalaa. Ja vielä se ahdistuskin. Mutta se sisäinen ankea tyyppi ei vain ole tyytyväinen (se on sellaista tyyppiä joka aina sanoo "normaali-ihminenhän pystyy..." tai "totta kai nyt jokainen...").
Ikävä kuulla ettei äidistäsi ollut sinulle tukijaksi.
En suinkaan ajattele että äitiys tekee ihmisestä jotenkin empaattisemman tai kyvykkään tai halukkaan auttamaan, ajattelin vain sitä huolestumista, mikä ei tietysti sekään päde kaikkiin (inhoan sitäkin että sanotaan että totta kai kaikki vanhemmat haluavat lastensa parasta. Ja joskus vaikka haluaisivatkin ei se välttämättä ole oikeasti parasta). Minun äitini ei ole mitään huolestujatyyppiä luonnostaan mutta tiedän että hän on välillä aika huolissaan minusta ja siskostani, kuvittelen että se ominaisuus on tullut äitiyden myötä.

Blog Widget by LinkWithin