15.1.2008

Turha pelätä että ahdistukseni olisi kadonnut jonnekin lääkärin varaamisen myötä, heräsin tänään puoli viideltä ahdistuneena aivan typerästä asiasta (yleensä ahdistuskohtauksien aikana päässäni pyörivät ajatukset koskevat todella noloja juttuja). Onneksi onnistuin nukahtamaan uudestaan seitsemältä ja nyt en ole sen väsyneempi kuin muulloinkaan.

Kävin tänään isäni toimistossa vähän työasioissa (tai hakemassa yhden koneella kirjoitetun käsikirjoituksen joka minun pitää siirtää tietokoneelle, onneksi se on vähätekstinen). Sain puhuttua ahdistuksestani yllättävän avoimesti, tosin pelkään että isälleni on tullut liian negatiivinen kuva, ei minulla nyt niin pahoja ongelmia ole. Minun olisi pitänyt puhua jo aiemmin mutta jotenkin ajattelin että se menee kuitenkin pois ja en vain tullut sanoneeksi mitään. Toivottavasti he eivät järkyttyneet liikaa. Isäni kysyi että johtuuko ahdistus yksinäisyydestä. Minä yllätyin kysymyksestä, enhän minä ole yhtään yksinäinen mutta voi olla että ulkopuolisesta elämäni saattaa näyttää sellaiselta. En kyllä usko että se on ahdistukseni takana. Puhuimme myös teoriastani koskien sitä mikä voi olla ahdistukseni takana. Saatan hyvinkin olla väärässä mutta jos kuusi sukulaista neljän sukupolven aikana (mukaan lukien minä) kärsii "hermoherkkyydestä" niin ehkä sen voisi ajatella olevan jotenkin periytyvää. Tosin toisesta isoisoisän aikaisesta en ole ihan varma, molemmat olivat mielisairaalassa ja toinen kuolikin siellä mutta hänhän saattoi kärsiä vaikka masennuksesta tai skitsofreniasta ja kaksi muuta on mukana sillä perusteella että tunnistan paljon itseäni heidän puheissaan ja käytöksessään mutta voin olla hyvinkin väärässä. Joka tapauksessa meillä on ollut tällaista käytöstä suvussa (kirjoitin yhden esimerkinkin mutta se oli pakko pyyhkiä pois liian henkilökohtaisena). Tunsin taas itseni huijariksi kun isäni sanoi että voin tulla heille käymään milloin tahansa. Jotenkin tuntuu siltä ettei minulla ole mitään sellaista vaivaa joka oikeuttaisi erityisen ystävällisyyden (toisaalta ovat he kyllä aiemminkin sanoneet että voin tulla käymään kun haluan). Ei minusta ehkä tarvitse olla huolissaan.

Onneksi uuden vuoden lupaukseni koski vain karkkia, muuten se olisi kaatunut mustikkamunkkiin (herkkuja ei saa ostaa viikolla mutta jos tarjotaan jotain eikä sitä tapahdu joka päivä niin saa ottaa vastaan).

Romanttiseen viihteen maailmassa on meneillään skandaali.

5 kommenttia:

Ahdistuneisuushäiriöstä kärsivän puoliso kirjoitti...

Heippa!
Yleinen ahdistuneisuushäiriö on aika yleinen -jopa 20% väestöstä kärsii ahdistuksesta jossakin vaiheessa elämäänsä. Ei ole tarvetta siis häpeilyyn eikä vähättelyynkään. Onhan se elämää rajoittava oire.

Uskoisin, että psykoterapista voisi olla apua (kuten myös mahdollisesta lääkityksestä). Ja juttuhan on niin, että yhden satunnaisesti tavatun terveydenhoitajan kanssa jutustelu ei todennäköisesti ole kovin hyödyllistä, vaan avun saaminen ja siitä hyötyminen edellyttää pidempiaikaista suhdetta.

Toinen asia sitten onkin, miten sitä apua saa...jonot julkisella puolella ovat aivan mahdottoman pitkät ja resurssit riittämättömät.

Hyvä, että jaksat purkaa tuntojasi blogissa. Ja tiedäthän: et ole yksin! Tsemppiä sinulle!

orange seeds kirjoitti...

On kyllä melko hassua tuntea syyllisyytä siitä, että isäsi sanoo sinun voivan tulla käymään aina halutessasi... Tuskimpa se heille mikään kova uhraus tai kärsimys on:)
Ei tuota kannata ottaa minään erityisenä (ansatsemattomana) ystävällsyytenä. Vanhempien Kuuluu olla tarpeen tullen henkisesti lastensa tukena ja kuuntelevana korvana silloinkin kun nämä ovat jo aikuisia. Sitä varten perhe on.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ahdistuneisuushäiriöstä kärsivän puoliso, olen ehkä kummallinen siinä mielessä etten ole ikinä hävennyt ahdistustani. Vähätellyt kyllä ehkä (mutta kun minun ahdistukseni ei ole niin paha kuin joidenkin muiden). Aikaisemman ahdistukseni aikana ja jälkeen puhuin siitä suunnilleen kaikille mahdollisille vastaantulijoille (joskus ensimmäistä kertaa tavatuille tutuillekin), nyt se ei ole tuntunut niin tarpeellista kun se ei kuitenkaan kauheasti kiinnosta muita välttämättä mutta en ole ikinä yrittänyt peitellä sitä. Olen ajatellut että olen surkea ihminen kun en selviydy joistain jutuista mutta en ole ikinä ajatellut että olisin surkea koska olen ahdistunut. Kummallista.

Tällä hetkellä minua ei välttämättä kiinnosta keskusteluapu, mutta varmaan siitä tai psykoterapiasta tai jostain voisi olla apua. Ajanvarauksen hoitanut ihminen kysyi haluanko psykologille, ilmeisesti siihen ainakin olisi mahdollisuus. Jotenkin tällä hetkellä itse ajattelen että mieluiten söisin lääkkeitä, mikä minusta on vähän yllättävä reaktio minulta, en minä ole ajatellut niin aikaisemmin, päinvastoin. Täytyy katsoa mitä lääkäri sanoo, siihenkään ei ole enää kauheasti aikaa.

Orange seeds, niinhän se on enkä oikein tiedä miksi tunsin niin. Ehkä tunsin jotakin sellaista kuin voisi tuntea jos olisi ihan lievässä flunssassa (sellaisessa kuin nyt minä) ja kaikki perheenjäsenet hemmottelisivat ja hoitaisivat kaikki asiat puolestani ja kantaisivat eteen herkkuja :)

Maria kirjoitti...

Havaintojeni perusteella taipumus ahdistuneisuuteen usein periytyy, mutta johtuuko se geeneistä vai ympäristöoloista, vaikea sanoa. Ja ahdistuneen ihmisen on todella vaikea päästä irti kierteestä. Sitä ikäänkuin vajoaa syvemmälle omiin ajatuksiinsa. Mielestäni et kuitenkaan ole "vaikea tapaus", koska et kuulosta itsekkäältä. Masentuneet ovat usein ongelmiensa syvyydestä johtuen niin itseensä käpertyneitä, että ystävät kaikkoavat ympäriltä.
Terapiaa kannattaa ehdottomasti kokeilla. Psykologilta voi saada todistuksen Kela-korvausta varten, jos terapia katsotaan tarpeelliseksi ja silloin voi käydä yksityiselläkin, vaikkei olisikaan varakas.
Olin itsekin joskus näkymätön tyttö, tai poikatyttö, koska minulla oli huono itsetunto, ja vieläkin ahdistun helposti kaikista ikävistä asioista ja maailman ongelmista. Herkkä ja luova ihminen ahdistuu helpommin.
En ymmärrä, miksi olit niin kiitollinen isäsi huomionosoituksesta. Se on isän velvollisuus ja etuoikeus rakastaa ja huolehtia lapsestaan.
Toivottavasti tulet näkyväksi ja rohkeaksi tytöksi!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Maria, kyse ei ollut varsinaisesti kiitollisuudesta vaan enemmän siitä että toivoisin etteivät vanhempani tuntisi minun takiani syyllisyyttä. Olen kyllä sen verran itsekäs (muissakin suhteissa, mutta se ei kyllä ole tullut ahdistuksen myötä) että oletan vanhempieni rakastavan minua ja haluavan ilahduttaa minua.

Blog Widget by LinkWithin