Yksi ilon aihe on eilen aloittamani neule (sen kunniaksi että äitipuolen toinen sukka on enää vailla varpaita ja sitten jäljellä on enää päättely, siinä kyllä riittääkin työtä). Siitä tulee huivi, Tukholmasta ostamastani alpakkalangasta (alpakat ovat muuten aika suloisia). Sitä voisi sanoa unelmanpehmeäksi. Minulla on vihertävää lankaa keväthattuun ja jonkinlaisiin sormikkaisiin ja keväistä lankaa jolle ei ole vielä mitään suunnitelmia (siitä voisi tulla vaikka huovutettu laukku tai ehkä säärystimet, en tiedä käyttäisinkö sellaisia), kaipaan keväällä vihreää.
Sain äidiltäni vehnän siemeniä, niitä voisi istuttaa pian.
Olen lukenut sinkuille suunnattua ruokavaliokirjaa, joka voisi olla hyödyllinen ellei terveellinen ruokavalio alkaisi vaikuttaa sen perusteella suunnattoman monimutkaiselta. En tiedä uskallanko lukea sitä pitemmälle kun en kuitenkaan jaksa kiinnittää ruokavaliooni niin paljoa huomiota, vaikka tietysti pitäisi, siis siihen onko joka aterialla sopivassa suhteessa kaikkia eri ravintoaineita ja etten vain saa liikaa toista omega-juttua ja liian vähän toista, siitä seuraa jotain pahaa. Pelkästään sopivan (halvan ja syötävän ja terveellisehkön) aterian keksiminen suunnilleen joka päivälle tuntuu minusta vähän liian vaativalta. Ehkä minun pitäisi sijoittaa taas johonkin Kiloklubin (ei kuitenkaan siihen sillä ilmeisesti se on muuttunut Hyvän Terveyden kestotilaajien eduksi) tapaiseen, sellaiseen paikkaan joka kertoisi onko ruokavalioni tasapainossa. Viime vuonna se toimi aika hyvin kunnes lopetin jäsenyyden rahapulassa. Onko kellään suosituksia?
Minun piti kirjoittaa oman keskinkertaisuuteni hyväksymisestä ja siitä miten tunnen syyllisyyttä siitä että minulta puuttuu tietynlaista omistautumista ja kunnianhimoa ja että vaikka en mielestäni ole työssäni mitenkään huono niin on myös aika epätodennäköistä että minusta tulisi yksi alani ehdottomista huipuista. En tiedä miksi tunnen siitä syyllisyyttä, suurin osa ihmisistä on kuitenkin aika keskinkertaisia. Oikeastaan reaktioni on aika huvittava, minun ei ole vaikeaa hyväksyä sitä että olisin ihan hyvä mutta en paras vaan tunnen syyllisyyttä siitä että hyväksyn sen. Minusta tuntuu että minun pitäisi omistaa kaikki vapaa-aikani (tai edes suuri osa) kykyjeni parantamiseen ja kun en niin tee olen laiska ja surkea ja ensimmäinen versio tästä kappaleestakin minun piti poistaa kun se näytti niin hävettävältä (mitä mahdolliset työnantajatkin siitä ajattelisivat). Teen kyllä työni niin hyvin kuin osaan ja minusta en ole ihan huonoimmasta päästä alallani ja nautin työstäni mutta en ole sellainen tinkimätön ja kunnianhimoinen ja innostunut ja rajojarikkova taiteilija kuin minun pitäisi olla, omasta mielestäni. Tai ei minusta kyllä graafinen suunnittelija saisi ajatella itseään taitelijana vaan enemmänkin käsityöläisenä, asiakaspalvelijana mutta kuitenkin. Pelkään (tai tiedän tai kuvittelen tietäväni) ettei se ole tämä ahdistus joka on lamaannuttanut minut vaan että olen vain sellainen. Ja ajattelen että kyse on vain vaivannäöstä, että minun pitäisi alkaa vain kaikin puolin aktiivisemmaksi ja luovemmaksi ja ties mitä.
Kai sellaiseksi graafikoksi joita kohtaan tunnen alemmuutta, jotka piirtävät sarjakuvia ja suunnittelevat juttuja vapaa-ajallaan ja muokkaavat jatkuvasti nettisivujaan ja jotka pääsevät tietysti töihin heti valmistuttuaan tai ainakin työhaastatteluihin. Minä kadehdin innostuneita ihmisiä. Olin itsekin joskus sellainen, ennen kuin pääsin sisään ensimmäiseen kouluuni, muistan miten luin kaikki kirjaston graafista suunnittelua käsittelevät kirjat ja olin innoissani ja ties mitä muuta. Se koulu kyllä tappoi osittain luovuuttani, ehkä he tappoivat intonikin. Tai sitten se olin minä itse tai aikuisuus tai masennus tai joku (salaa toivon että jos aloitan masennuslääkkeet niin muuttuisin taas siksi ihmiseksi joka ei voinut kuvitella olevansa piirtämättä, joka päivä ja joka innostui, vaikka mistä). Olen kyllä oikeastaan sitä mieltä ettei ole hyvä idea tehdä harrastuksestaan työtä (muut periaatteeni ovat ettei ystävien kanssa kannata muuttaa yhteen tai perustaa yrityksiä, kai minulla on muitakin), en vain oikein ollut kiinnostunut juuri muusta kuin kuvallisuuteen liittyvistä ammateista ja muut vaihtoehtoni eivät olisi sopineet terveydelleni (kondiittori) tai olisivat olleet muuten epävarmoja (kirjastoala). En kyllä kadu ammatinvalintaani.
Itsensä hyväksyminen on kauhean vaikeaa puuhaa.
Maaliskuussa aion lahjoa itseni piirtämään.
Minusta tuntuu siltä etten saa ilmaistua ajatuksiani nykyään selkeästi ja niin että saan ilmaistua juuri sen mitä tarkoitan mutta en kyllä tiedä olenko ikinä onnistunut siinä. Olkoon.
Tekstit
9 kommenttia:
Miksi kirjastoala on epävarma?
A
Voi olla että kyse on vain mielikuvistani mutta minulla on sellainen käsitys että edelleenkin voi olla vaikeaa löytää töitä (tai ainakin silloin oli kun tein päätöstä ammatinvalinnasta) ja määrärahat ovat surkeat ja palkkaus onnetonta. Oli minulla kyllä muitakin syitä, hyviä ja ehkä huonompia. Silloin minusta tuntui että kirjastoala olisi ollut aivan liian itsestään selvä valita minulle ja jostain syystä se vaikutti päätökseeni, vaikka muut vaihtoehtoni olivat minusta kyllä kiinnostavampia. Kirjastoalalle minulle olisi kyllä aika paljon sukurasitetta (äitini oli kirjastossa töissä nuorena, isäni teki niissä pitkän uran, tätini on kirjastokonsultti ja äitipuoleni on Turun kirjastotoimenjohtaja) ja näkemäni perusteella se vaikuttaa minusta kiinnostavimmalta "ei-taiteellisista" aloista.
Joo ja olisiko vielä kirjaston täti sellainen "kiltti" ammatti. Tulee (tietenkin vähän väärin) mielikuva jostain nutturapäästä ankeasta henkilöstä (mikä ei yhtään pidä paikkaansa). Itsellä vaikutti myös kaikki noi asiat ettei kirjastoalalle.
Hassu ajatus tuli mieleen kun luin tuota kirjoitustasi. Mikset rupeaisi kuvataiteilijaksi? Tai rupeaisi ja rupeaisi. Jospas se olisi sopiva, olla itsenäinen työntekijä, tehdä vaan taidetta. Olet taitava joka tapauksessa. Sen näkee noista kuvista. No vaikea siinäkin on tietysti elanto ansaita...
Joo, se kilttiyden leima oli vaikuttamassa, minusta tuntui että olisin ollut aivan liian stereotyyppinen kirjastoihminen (tiedän kyllä etteivät he oikeasti ole välttämättä sellaisia vaikka jotkut kyllä ovatkin eikä siinäkään ole mitään pahaa) ja joskus minusta tuntui tärkeältä toimia vähän odottamattomasti. Mutta jos kirjastoala olisi ollut se unelma-ammattini niin olisin sille varmaan pyrkinyt.
Olen toki miettinyt vapaata taiteilijuutta, olin kuitenkin yli kymmenen vuotta lasten ja nuorten kuvataidekoulussa ja pidin itseäni taiteellisena (käsitykseni itsestäni on muuttunut niin ettei se nykyään ole sana jolla kuvailisin itseäni) mutta en ole koskaan harkinnut sitä vakavasti. Toimeentulo on liian epävarmaa minulle, tai niin se on nykyäänkin mutta koulutuksellani on kuitenkin mahdollista päästä kokopäiväisiin vakitöihin (vaikka se tuntuukin minusta vähän mahdottomalta). Ja minulta puuttuvat mielestäni taiteilijalle tärkeimmät ominaisuudet, täytyy olla pakko tehdä sitä ja taiteen täytyy olla tärkein asia ja sille täytyy omistautua. Voi olla että käsitykseni taiteilijuudesta on vähän turhan romanttinen mutta sen täytyy mielestäni olla sellaista että tekisi taidetta vaikkei sillä pystyisi elämäänkään kun ei pystyisi olemaan tekemättäkään. Ja minusta ei kyllä tunnu siltä. Minulle ei ole työssäni myöskään tärkeää ilmaista itseäni (ja ehkä sen takia vapaa-ajan piirtämiseni on vähentynyt tai lakannut) vaan toteuttaa asiakkaan näkemys mahdollisimman hyvin. Tarvitsen sen toimeksiannon.
Minusta sellainen taiteilija, joka voi toteuttaa asiakkaan toiveen vaipumatta itse synkkyyteen, olisi erinomaisen piristävä ilmiö. Tunnen kuvataiteilijoita, joille ajatuskin taiteensa 'prostituoimisesta' on aivan liian kauheaa. Kuvittelisin, että joku voisi aivan hyvin elää elämänsä mukavasti maalaillen tilaustauluja, esittivät ne mitä tahansa. Taiteen tehtävä, ymmärtääkseni, on tuottaa elämyksiä, ja ellei ole taiteilijoita, ei ole ainakaan niitä elämyksiä, joita he voisivat tuottaa. Tilauksesta mummolle syntymäpäivälahjaksi maalautettu vaarivainaan muotokuva on aivan yhtä arvokas työ kuin mikä tahansa.
Njaa, taidan yrittää tässä vain sanoa, että olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, teitpä mitä tahansa. Nauti siitä, ja muusta viis.
Nuo periaatteet ystävien suhteen ovat hyviä, joskaan ainakaan itselleni tuo kimppakämppähomma ei missään nimessä muutenkaan tässä elämänvaiheessa enää passaisi. En jaksaisi vieraankaan kanssa kämpätä, mutta ystävän kanssa tulisi kyllä varmaan välitön sota:)
Kotoa minulle on jäänyt mieleen yksi ainoa selkeä periaate joka on sanottu:
"Koskaan et kenellekkään mene takaamaan lainaa." Kumpkin vanhempani on tosin tätä sääntöään rikkonut. Itse olen siinä kyllä ehdoton, en takaisi edes siipalle, eikä hän kyllä pyytäisikään (enkä toki edes le takauskelpoinen:))
Palin zon, minulle ei tuottaisi mitään henkisiä kärsimyksiä maalata muotokuvia tilauksesta mutta olen suoraan sanottuna niin surkea niissä ettei se muuten onnistuisi. Ja oikeastaan nykyinen työni on minusta hauskempaa, se on niin vaihtelevaa ja sopiva sekoitus järjestelemistä ja luovuutta.
Minäkin olen kyllä tuntenut ihmisiä, jotka eivät vain voineet tehdä asiakastöitä ajatellen vain asiakasta ja välittämättä siitä ilmaisivatko itseään vai eivät, se oli minusta vähän hankala ominaisuus koulussa josta valmistutaan esim. graafisiksi suunnittelijoiksi eikä kuvataiteilijoiksi.
Orange Seeds, takaamattomuus on kyllä myös hyvä periaate ja sitä tavallaan noudatankin, kukaan ei kyllä ole onneksi pyytänytkään minua (ja luulen etten minäkään olisi kelpaava takaajaksi). Nuo muut ovat sellaisia jotka olen oppinut muiden virheistä (ja vähän omastani, tosin ammatinvalintani ei ole minusta virhe), lähipiirissäni ei ole onneksi ollut takausten vuoksi vaikeuksiin joutuneita.
Minusta on ihan hauska tehdä myös kuvituksia, vaikka olen valmistunut kuvataiteilijaksi. Olisin siinäkin mielessä mieluummin graafikko, koska näyttelyiden pitäminen on kamalaa.
Yksi asia tuli tätä lukiessa mieleeni: kuinka paljon tapaat kollegoitasi töiden lomassa?
Olen nimittäin itsekin toiminut freelancerina, ja se oli ajoittain todella yksinäistä puuhaa. Aloitin tekemällä töitä kotona, mutta en jaksanut kahtakaan kuukautta ennen kuin piti vuokrata työhuone. Silloin en tuntenut montakaan alalla itsenäisesti työskentelevää ihmistä, mutta onnistuin saamaan työtilan talosta, jossa toimi mainostoimiston lisäksi myös viestintätoimisto ja arkkitehtitoimisto. Kävin melkein joka päivä näissä muissa firmoissa kahvilla ja aina välillä kiusasin kokeneempia tekijöitä omilla töilläni. Tarpeellisen kritiikin lisäksi sain ihan yleisellä tasolla liikkuneista keskusteluista paljon ideoita omiin töihini. (Ja tietenkin hyviä kontakteja, kun heidän tuttunsa ja tutuntuttunsa etsivät projekteihinsa tekijöitä ;-)
Ennen kuin työni edistyvät, tarvitsen ympärilleni paljon ihmisiä. Mitä enemmän mukana on muita graafikoita, sitä enemmän saan aikaan. Tällä alalla työskentelevillä ei onneksi tarvitse olla mitään muuta yhteistä kuin työ; siitä riittää juttua koska loppujen lopuksi kaikki painivat samojen asioiden kanssa. Oma neuvoni luovuuden herättämiseen on siis tämä: tutustu niin moneen kollegaan kuin ikinä pystyt. Luovuutta pitää ruokkia päivittäin, isolla annoksella ulkopuolisia ärsykkeitä!
(...ja aina välillä tosiaan tutustuu niihin supersuorittajiin, jotka näyttävät olevan luovia 24 tuntia vuorokaudessa. Niihin, jotka tekevät toimiston ulkopuolella kaikkea mahdollista paitojen printeistä levynkansiin ja soittavat vielä kitaraa kolmessa eri bändissä. Hyvää näissä tuttavuuksissa on se, että vaikka heidän seuransa saattaa suurina annoksina hengästyttää, tekemisen meininki on silti usein tarttuvaa!)
Lähetä kommentti