Hakemus ja Englanti

Sain viimeinkin kirjoitettua sen hakemuksen ja lähetettyä sen äidilleni kommentoitavaksi (ei vain sen takia että hän on äitini vaan hän myös tietää työnhakuun liittyvistä asioista aika paljon). Se oli aika kamalaa, blogia lukuun ottamatta en haluaisi näyttää tekstejäni muille. En tiedä miksi blogi on poikkeus, ehkä sen takia että olen alunperinkin ajatellut kirjoittavani sitä ulkopuolisille lukijoille.


Kymmenen vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa (ja viimeistä pitkään aikaan) yksin ulkomailla, tai en aivan yksin vaan ilman perhettäni. Olin kolme viikkoa vähän niin kuin au parina tätini ja setäni luona Pohjois-Englannissa, setäni oli töissä siellä pari vuotta. He asuivat pienessä kylässä Cheshiressä, kohtuullisen lähellä Manchesteria. Minun tehtävänäni oli tiskata ja siivota ja sellaista, en oikeastaan muista enää. Se oli hieno kokemus mutta kolme viikkoa oikeastaan vieraiden ihmisten kodissa oli minulle liikaa, oikeastaan ihmettelen miten hyvin siitä selvisin. Tätini veti jotain kurssia tai pohjanmaalaisten ammatillisten (amk?) opettajien opintomatkaa, he kulkivat bussilla lähiseuduilla ja vierailivat eri kouluissa. He vierailivat tätini ja setäni luona heti oman vierailuni alussa ja minun oli tarkoitus laittaa heille ruokaa. Salaattia ja leipää ja sellaista, vaativin ruokalaji oli perunasalaatti, jota en ollut tehnyt aikaisemmin (enkä sen koommin). Olin 18-vuotias ja en ollut oikeastaan laittanut kauheasti ruokaa, vaikken ollutkaan erityisen uusavuton ja normaalisti osasin kyllä keittää perunoita. Tuolla onnistuin polttamaan ne pohjaan, englantilaiset perunat olivat rakenteeltaan epämiellyttäviä ja kattilat olivat pieniä ja jotenkin ne paloivat vähän. Leikkasin palaneet kohdat vain pois ja laitoin ne salaattiin. En muista mitä muuta siihen tuli, paitsi jotain vähärasvaista majoneesia, muistan sen että minusta koko salaatti oli niin epämiellyttävän näköistä etten edes maistanut sitä (kylmät perunat eivät vieläkään maistu minulle). Ilmeisesti se kuitenkin onnistui, vieraat sanoivat tädilleni etteivät olleet koskaan syöneet niin hyvää perunasalaattia, ja he eivät edes tienneet että se oli minun tekemääni, joten todennäköisesti he eivät sanoneet niin vain kohteliaisuuttaan. Ja he söivät sen kaiken.
Palkkioksi tuosta suureellisesta ruuanlaitostani pääsin mukaan heidän bussiinsa ja pääsin näkemään aika mielenkiintoisia paikkoja. Sillä aikaa kun he tutustuivat kouluihin minä kävelin ympäri Nantwichia, Widnesia ja Colwyn Bayta. En muista tarkkaan mitä tein, lähinnä taisin vain kävellä edes takaisin. Colwyn Bayssa matkustin bussilla, se oli aika jännittävää (menin koulun lähellä olevalle pysäkille ja kysyin menisikö sieltä bussia keskustaan ja eräs ystävällinen täti laittoi erään nuoren miehen huolehtimaan minut oikeaan bussiin). Oikeastaan se oli aika urheaa ottaen huomioon sen että olin silloin vielä ujompi ja en ollut tottunut puhumaan englantia. Kouluvierailuiden jälkeen opettajat harrastivat turismia ja minä muiden mukana. Kävimme Walesissa (Colwyn Bay oli siellä) katsomassa Snowdonia ja Chesterissä laukkakilpailuissa ja Liverpoolissa, kaikki olivat sellaisia paikkoja joissa voisin käydä uudestaankin. Opettajat taisivat pitää minua vähän maskottinaan ja olivat ystävällisiä. Bussikuskimme oli nimeltään Megan, hänen vanhempansa olivat walesilaisia ja juttelimme aika paljon odottaessamme opettajia bussilla. Muistan että hän kehui englannin kielen taitoani, se kuulosti hänestä niin hienolta (hän oli itse aika työväenluokkainen ja puhui siitä miten esim. siellä Widnesissä asuvien oli hankalaa työllistyä kun kaupungilla oli niin huono maine).
En oikeastaan muista miten käytin arkipäivät opettajien vierailun jälkeen. Tätini oli kotona ja joskus kävimme jossain mutta yleensä taisimme olla vain kotona. Minä siivosin ja tiskasin ja joskus kävin lähikaupungissa bussilla kaupassa ja hoitamassa asioita. Viikonloppuisin (tai niinä parina viikonloppuna) vierailimme kartanoissa. Suurin seikkailuni oli matkustaa yksin junalla Manchesteriin, se oli vähän pelottavaa mutta selvisin aika hyvin, vaikka minun piti kulkea bussillakin ja vaikka paikallisen hampurilaispaikan myyjä ei ollut millään tajuta että halusin pirtelön, se olisi pitänyt lausua suunnilleen "malk shaik" (minulla oli vähän vaikeuksia ymmärtää joidenkin paikallisten aksentteja.
Tuon matkan muistoihin liittyy tiettyä häpeää, tai ehkä paremminkin jonkinlaista nolostumista tai epämukavuutta, johtuen kai siitä että olin vaivoiksi, että kodinhoitoni ei korvannut sitä mitä ylläpitoni maksoi. Minun on ehkä aika vaikeaa ottaa vastaan palveluksia tai apua jota en voi korvata jollain tavalla.