Yliluonnollisuus, hömppäkirja ja muovipussikassi

Ajauduin joku aika sitten väittelyyn yliluonnollisesta Brimin blogissa (täytyy painottaa että linkitän sinne vain koska tämä ajatuskulkuni alkoi sieltä, en pilkatakseni toisten uskoa tai mitään sellaista, enkä siinäkään keskustelussa pilkannut. Ylipäätään en ole kauhean pilkallinen ihminen, tai niin kuvittelen. Voin olla kyllä väärässäkin, yleensä ihmiset kai pitävät itseään suhteellisen hyvinä ja mukavina). Ajatukseni taitavat kulkea aika hitaasti kun vasta nyt tajusin mikä minua häiritsi tuon keskustelun aikana (ja siksi siihen puutun vasta nyt ja omassa blogissani ja edelleen, en hyökätäkseni ketään tai heidän uskomuksiaan kohtaan. Korkeintaan perusteluitaan). Se oli se käsitys että ajattelee ihmisten olevan luomakunnan korkeimpia olentoja, jos on sitä mieltä ettei usko että on olemassa asioita, joita ei pysty selittämään vaikka tiede kuinka edistyisi. Se on siis minun määritelmäni yliluonnollisesta, kun taas keskustelussa määritelmänä tuntui usein olevan "asia jota tiede ei pysty selittämään tällä hetkellä", mikä minusta tuntuu vähän rajoittuneelta eikä kauhean loogiselta. Yliluonnollisen pitäisi kai olla luonnonlakeja rikkovaa ja taianomaista tai jumalallista tai vastaavaa alkuperää, sellaista jota ei pystyisi ikinä selittämään luonnonlaeilla. Mutta siitä luomakunnan kruunuudesta. Se ei ollut tullut minulle mieleenkään enkä mitenkään erityisesti usko siihen että ihmisten tiede selittäisi joskus kaiken mahdollisen, mutta en ole erityisesti uskomattakaan. Se on vähän kuin avaruudellisen elämän olemassaolon, se tuntuu minusta ihan mahdolliselta mutta siihen uskominen tuntuu vähän oudolta etukäteen (mutta minulta taitaakin puuttua kyky uskoa uskonnollisella tavalla, minulta tuntuu myös puuttuvan tarve kuolemanjälkeiselle elämälle, sen ideakin tuntuu ahdistavalta). En siis ota kantaa siihen saako ihmisten tiede joskus kaikki universumin salaisuudet selville (yksi hyvä tapa saada aikaan ahdistusta itselleni on ajatella maailmankaikkeuden rajoja ja sitä missä se on, se tuntuu minusta niin käsittämättömältä että ahdistun), voi olla että siihen vaaditaan älykkäiden merivuokkojen sivilisaatio joltain kaukaiselta planeetalta, mutta minusta tuntuisi oudolta että olisi asioita joita ei voisi selittää, joiden perimmäinen luonne olisi niin mystinen ettei niitä voisi ikinä missään tapauksessa selittää.
(ja nyt kun luin keskustelun viimeisimmät kommentit niin huomasin että ajatukseni kulkee niin hitaasti että siellä oli sanottu suunnilleen sama, mutta olkoon kun nyt tuon kirjoitin)

Minulla on kesken kirja joka ärsyttää minua (tosin hylkäsin sen Hilja Valtosen vuoksi), monestakin syystä. Sen sankaritar on väliamerikkalainen entinen vapaustaistelija, nykyinen bostonilainen yliopisto-opiskelija. Hänen setänsä oli sitä mieltä että hän kaipaa sivistystä ja käytöstapoja ja hillittyä naisellisuutta, mitä hänellä ei ilmeisesti ole vietettyään nuoruutensa viidakossa konekiväärin kanssa. Tuossa tehtävässä häntä auttaa amerikkalainen toimittaja, joka oli sankarittaren kotimaassa tekemässä juttua, joutua vangiksi ja kidutetuksi ja vietti aikaa viidakossa tytön kanssa. Ja tietenkin he olivat valtavan ihastuneita toisiinsa mutta peittivät tunteensa kun tyttö oli 17-vuotias ja oli sota ja muuta sellaista. (kyseessä on tietysti puhdas viihdekirjallisuus mutta siihen lukeutuu paljon parempiakin kirjoja, tuoltakin kirjailijalta). Nyt he ovat sitten Bostonissa ja eivät vieläkään voi toimia tunteidensa mukaan, jostain syystä. Eikä se jaksa minua kiinnostaa kauheasti.
Minua ärsyttää muun muassa se että missään vaiheessa ei selitetä miksi sankarittaresta pitäisi tulla lempeyden ja hienostuneisuuden (olipa tuo vaikea kirjoittaa, aivoni ovat tosiaan hitaat) perikuva, hänen käytöstavoissaan ei ole varsinaisesti vikaan ja ihmiset pitävät hänestä. Toisekseen minua ärsyttää sankarittaren saarnaavuus. Hän saa kauhean kohtauksen kun sankari yrittää ostaa hänelle kalliita juhlavaatteita, koska kalliiden vaatteiden käyttäminen olisi kauheaa syntiä kun ihmiset ovat nälissään ja niin edelleen (mistä en välttämättä ole eri mieltä) mutta sitten hän ylpeilee kun löytää mekon alle kahdellakymmenellä dollarilla. Tarkoitus on kai osoittaa että hän on teeskentelemätön ja vapaa turhamaisuudesta mutta minun oli vaikeaa olla ajattelematta missä ja millaisissa oloissa hänen halpa vaatteensa on tuotettu, eikö hänen olisi ollut parempi käyttää vähän enemmän rahaa vaatteeseen jonka alkuperän hän tietäisi ja jonka tekijöille olisi maksettu kunnon palkkaa? Varsinkin kun hän puhuu siitä miten hänen kotimaansa naiset joutuvat tekemään suunnilleen orjatyötä ja antamaan pienen palkkansa vielä miehilleen.
Tuo on tietysti aika typerä ärsytyksen aihe kirjassa joka on aika typerä muutenkin ja ihmiseltä joka ostaa itsekin halpoja vaatteita joiden alkuperästä ei tiedä, mutta silti.

En tiedä olenko ollut viime aikoina liikaa yksin kun mietin tällaisia asioita. Jotenkin minusta tuntuu ettei minun olisi pitänyt kirjoittaa niitä mutta olkoon.


Ja sitten jotain ihan muuta. Yritän välttää muovipussien ottamista ja ostamista, varsinkin jos kyseessä on pieni ostos jonka pussia ei voi käyttää roskapussinakaan mutta on niitä silti kertynyt ja olen säästänyt niitä kun pois heittäminen tuntuu tuhlaavaiselta vaikka olen sitäkin tehnyt. Eilen ripustaessani pyykkiä ulos kuivumaan huomasin taas ettei minulla ole niille kunnollista säilytyspaikkaa ja muistin ne pienet muovipussit ja illalla virkkasin niistä jonkinlaisen säilytyspussin. Siitä tuli vähän muotopuoli mutta minusta se on aika sympaattisen näköinen eivätkä pyykkipojat välitä.

Pesin eilen venyneen kesäneuleeni lakanoiden kanssa kuudessakympissä ja laitoin sen kuivausrumpuunkin. Nyt se on aivan sopivan kokoinen, kunnes venyy taas. Olen siihen oikeastaan aika tyytyväinen, aika hauskaa että voi tehdä itselleen vaatteita jotka sopivat, ainakin heti pesun jälkeen.