Eilen minusta tuntui siltä että olen menettänyt elämäni hallinnan täysin, että päädyn makaamaan vain sänkyyn enkä saa mitään aikaiseksi ja vain lihon ja lihon kunnes en mahdu mihinkään vaatteisiini. Se on ehkä pahimpia pelkojani, se kontrollin menetys vaikka oikeasti se on ehkä aika turha pelko. Paitsi ehkä se lihominen. Pitäisi taas vähän ryhdistäytyä ja alkaa syömään taas illalla kunnon ruokaa. Ehkä se vähentäisi karkintarvetta.
Eiliset "syntini" olivat aika vähäiset. En tiskannut, mutta kyseessä ei ole hirveä tiskivuori. En mennyt ompelukurssille, mutta minulla oli huono olo ja ompeluni ovat sellaisessa vaiheessa että pitäisi päättää seuraava työ ja en oikein tiedä mikä se olisi, muu kuin suunnittelemani pellavapaita jota en halua tehdä ennen kuin olen vähän laihtunut (jos onnistun siinä). Nukuin myös päiväunet ja luin sängyssä päivällä mitä yritän välttää mutta sekin on kyllä aika harmitonta.
Tilkkutäkkini on aika mukava torkkupeitto.
Viime yönä en ehkä herännyt kertaakaan ennen kuutta. Tai jos heräsin niin en ainakaan noussut ylös tai muista sitä. Rohkaisevaa, vaikka olenkin vielä väsynyt.
Minua ei jännitä oikeastaan yhtään mennä työpaikalle sopimaan asioista, aika kummallista. Pelkään kyllä vähän että jokin menee vielä pieleen mutta tuo on aika sopiva ensimmäinen työpaikka minulle, pieni työyhteisö, hyvin rennon oloinen työyhteisö, osa-aikatyö sopii hyvin minulle, voin tehdä muitakin hommia ja on tietysti helpompi aloittaa niin kun on ollut pitkään kotona. Ja työtehtävienkin pitäisi olla helppoja, yleistä toimistopuuhaa (postituksesta minulla onkin kokemusta viime ajoilta) ja välillä taittamista. Pääsen kokeilemaan lehden taittamista, siitä minulla ei ole kokemusta, mutta samat periaatteet siihenkin pätevät ja työssä en pelkää uusien asioiden kokeilemista.
Ellei sitten jotakin kummallista tapahdu enkä saakaan työtä. Jos vaikka työpaikka tuhoutuu tulipalossa tai muuta sellaista.
Tekstit
1 kommentti:
Tiedätkö, kun luin tätä, minulle tuli yksi kohta mieleen siitä kirjasta, jota suomennan. Se jotenkin kolahti minuun täysillä, ja vaikken tietysti tiedä, kolahtaako se sinuun, niin jaanpa nyt kuitenkin: Sinä hetkenä, kirjoittaa tuo vanha, viisas setä, sinä hetkenä, kun ihmiseen iskee pelko kontrollin romahtamisesta, se on jo romahtanut. Ei siis ole enää mitään lisää pelättävää.
Eikö olekin kummallinen ajatus? Minusta tuntui ihan hullulta, pelkäsin lapsena koko ajan, että piankin minut viedään piipaa-autolla sairaalaan ja lobotomiaan (en tietenkään tiennyt, ettei sellaisia enää tehty, olin lukenut lobotomiasta jostakin aikuisten kirjasta, siitä ja sähköshokeista ja pelkäsin piipaa-skenaarion toteutumista tosissani), ja etten saa romahtaa.
On jotenkin niin kumma ajatus, että oikeastaan olin jo romahtanut. Sillä tottahan se tavallaan on. Oikeastaan vasta kun tosissani tajusin sen vuosia myöhemmin, tajusin asioiden olevan pahasti pielessä, vasta sitten aloin varovasti rakentaa elämääni uudelleen. Romahtelen kyllä edelleen mutta jotenkin se pelko siitä, mihin romahdus seuraavan kerran yltää, on hellittänyt.
Hmm, en tiedä, onko tästä sinulle apua, mutta minulle oli. Että voi lakata pelkäämästä sitä, että menettää hallinnan. Kummallinen siirto, vähän kuin pelaisi shakkia itsensä kanssa.
Lähetä kommentti