Vähän kateellinen ja myöhässä

Nukuin huonosti ja näin painajaisia esimerkiksi myöhästymisestä.
Olin ennen sellainen ihminen joka on aina noin puoli tuntia etuajassa mutta viime vuosien aikana minusta on tullut välinpitämättömämpi ja olen alkanut myöhästellä. Esimerkiksi ompelukurssilla en ole tainnut olla kertaakaan ajoissa, vaan aina pari minuuttia myöhässä (siellä se on hankalaa kun joku joutuu tulemaan avaamaan oven myöhästelijöille). Työhaastatteluun menin ihan ajoissa ja onneksi en ole myöhästynyt mistään tapahtumistakaan mutta rennommista tapaamisista saatan myöhästyä ja inhoan sitä. En ole yleensä paljon myöhässä, korkeintaan ehkä kymmenen minuuttia mutta sekin on minusta liikaa, varsinkin kun syynä on yleensä vain laiskuus, minun on jostain syystä vaikeaa lähteä liikkeelle. Pelkään että alan myöhästyä enemmän ja enemmän ja työjutuista ja muista sellaisista. Minulla ei ole aikaisemmin ollut mitään vaikeuksia olla ajoissa, siksi se ehkä tuntuu niin pahalta ja vaikealta, vähän samalla tavalla kuin jos yhtäkkiä alkaisin nukkua pitkään enkä heräisikään edes herätyskelloon (kun nyt herään ilman kelloa noin puoli seitsemältä), minulla ei kokemusta sellaisesta.
Ehkä taustalla on vanha haluni olla erilainen kuin muut, jotkut asiat olivat vain sellaisia joita muut ihmiset tekivät, en minä, ikinä, ja olin tyytyväinen siihen että olin erilainen. Muut ihmiset myöhästyvät, nukkuvat pommiin (kyllä minäkin taisin kerran yläasteella...), seurustelevat, harrastavat seksiä, käyvät baareissa, käyttävät alkoholia ja niin edelleen. Ja tietysti käyvät töissä, siinä sentään olen poikkeava vieläkin.
Kuvittelin käyneeni sen kriisin läpi pari vuotta sitten, että hyväksyin että olen oikeastaan aika tavallinen.

Kirjoittaessani mieleeni tuli vallankumouksellinen ajatus. Ehkä se ei ole niin kamalaa jos myöhästyy ystävän tapaamisesta viisi minuuttia, en itsekään ärsyynny jos joku muu tekee niin, ajattelen että tapaaminen sovittu "kahden maissa" eikä "tasan kahdelta", ehkä minusta on vain tullut aavistuksen verran rennompi.
Mutta ompelukurssin kanssa pitää olla täsmällisempi.

Törmäsin eilen sattumalta erään opiskelukaverini blogiin, joka on täynnä valtavan kauniita kuvia ja juttuja (ja täytyy sanoa että olin vähän kateellinen) ja tajusin pari asiaa. Sen että tietyllä tavalla olisi ehkä kätevää pitää genreblogia, olen joskus vähän kateellinen tiiviistä yhteisöistä (taidan olla tänään vähän kateellinen kaikesta), mutta toisaalta on kivaa ettei ole rajoitettu mihinkään suuntaan. Kun kirjoittaa jotain joka päivä on ihan kätevää ettei tarvitse pitäytyä jossain tietyssä teemassa, tämä on ollut ainakin seurustelemattomuusblogi ja masennusblogi ja käsityöblogi ja säilöntä- ja metsäkävelyblogi. Ja "yritän kovasti laihduttaa" -blogi ja olen hyvin iloinen siitä että kaikesta sekavuudesta huolimatta minulla on lukijoita ja saan kommentteja, ne ovat tärkeitä.
Tajusin myös sen että saatan olla väärässä ympäristön vaatimusten suhteen. Tai olen aina ollut sitä mieltä ettei ympäristöni painosta minua käyttäytymään tietyllä tavalla tai toteuttamaan valtavirran käsitystä hyvästä ja hyödyllisestä elämästä ja sellaisia itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita, joita itse olen pitänyt aina aika epätodennäköisinä, kuten sitä että mennään naimisiin ja ajetaan autolla ja hankitaan lapsia ja talo ja niin edelleen (enkä kyllä tiedä tunteeko joku tulevansa painostetuksi sellaiseen rooliin). Mutta sitten tajusin että minun ympäristöllänikin on tiettyjä malleja ja normeja ja muuta sellaista, tietysti. Minunkin ympäristössäni mennään naimisiin mutta sen sijaan että he muuttaisivat mintunvihreään kloonitaloon lietolaiselle pellolle (minun asumispainajaiseni, mutta onneksi on hyvin epätodennäköistä että päädyn sinne, eikä siinä tietysti ole mitään kauhean paheksuttavaa jos joku haluaa asua niin) niin he ostavat vanhan talon ja remontoivat sen kauniisti ja taiteellisesti, se tuntuu kuuluvan taiteellisen, vähän vaihtoehtoisen ihmisen rooliin. Minun mielessäni siis, en taida osata ilmaista ajatuksiani tarpeeksi hyvin tänään (syytän niitä painajaisia joissa tajusin että kello oli viittä vaille ja tasalta olisi pitänyt olla jo elokuvateatterissa), en siis tarkoita että ihmiset jotka tekevät niin toimisivat niin vain toteuttaakseen roolia tai että siinä olisi jotakin pahaa (päinvastoin, olen heillekin vähän kateellinen, esim. toiselle vanhalle koulukaverille, jonka talosta näyttää tulevan aika upea). Enkä edes erityisesti, tai yhtään, haluaisi remontoida vanhaa taloa (ei sillä että minulla olisi sellaiseen varaa tai taitoja) ja minulle riittää oman yksiön sisustaminen, mutta tajusin että minulla on näköjään päänsisäisiä käsityksiä siitä miten pitäisi elää ja olla ja ehkä tunnen itseni epäonnistuneeksi kun en ole niin kuin kuvittelen että pitäisi olla tai jotain. Tai vain kateellinen siitä että muut ovat taitavampia kuin minä ja jollain tavalla ihmisinä parempia, kun ovat onnistuneet pääsemään töihin.
Tänään näyttää olevan vähän tällainen päivä. Toivon että hakemastani työpaikasta ilmoitettaisiin pian (ja uskon että he ilmoittavat kun kerran lupasivat) etten pääse sinne niin voisin yrittää alkaa tekemään muita suunnitelmia. Joita tietysti voisin tehdä jo nytkin jos saisin aikaiseksi.

Lahjoin eilen itseni hoitamaan rästiin jääneitä asioita. Maksoin laskuja, ompelukurssin ja veromätkyt, ne ovat kiusanneet minua kun joulukuu on muutenkin taloudellisesti paha, kunnes tajusin että minulla oli maksettavaa noin 24 euroa ja siihen varaa nyt ja että voin maksaa ne/sen (tuntuu hankalalta ilmaista tuo) jo nyt. Onpa sekin hoidettu. Viimeistelin myös virkatun huivini, mutta se ei tullut aivan valmiiksi. Olin päätellyt viimeisen langanpään ja leikkasin sen poikki, tai niin ainakin kuvittelin, mutta se olikin joku muu lanka, sellainen aika tärkeä ja jouduin purkamaan palan pois (virkkaus on kyllä siitä kätevää että tuollainen vahinko on helppo korjata, toisin kuin neuloessa). Se ei haittaa, viimeinen pätkä oli aika huono muutenkin kun lanka loppui ja jouduin käyttämään epämääräisiä pätkiä, nyt voin ostaa lisää lankaa, sille voi olla muutakin käyttöä. Virkkasin myös melkein valmiiksi baskerimaisen myssyn paksusta langasta, en tiedä tuliko siitä pitokelpoinen, vai onko se liian iso tai jotain. Pidän hiuksiani nykyään aika paljon kiinni ja baskeri on kätevä ponnarin kanssa, kätevämpi kuin hattu. Mutta en halua näyttää siltäkään että haaveilen muutosta Jamaikalle (ei tuon hatun kanssa kyllä, sen hyvin paksu ja lämmin ja pörröinen) tai että minulla on valtava pää, pääni on tarpeeksi iso muutenkin.

Sellainen olo että pitäisi tehdä jotain mutta minulla ei ole mitään hirvittävän kiireellistä. Pari vaihtokäsityötä on mutta niiden eräpäivä on vasta marraskuun puolessavälissä ja on parempi että mietin niitä ensin. Joulujuttujakin voisi kai tehdä jo nyt, sanoo mieleni mutta niillä ei kyllä ole mitään kiirettä vielä, osa joululahjoistani on sitä paitsi valmistunut muiden juttujen kanssa (isä ja äitipuoli saavat luumuhilloa ja runokortin ja ehkä jotain muuta mutta yritän vakuuttaa itseäni siitä ettei minun tarvitse antaa valtavasti lahjoja). Taidan lähteä ensin ulos, se tekee ainakin hyvää.