Kotiin päästyäni sain kesän toisen palokuntakokemukseni. Rappukäytävämme palohälytin soi, oli ilmeisesti pitänyt meteliä jo yli tunnin. Siellä ei haissut savulta joten se vaikutti taas turhalta hälytykseltä mutta ääni oli niin hirveä etten halunnut mennä kotiinkaan. Onneksi palokunta saapui silloin eikä minun tarvinnut päättää mitään, hälytyskin oli lakannut sopivasti. He katsoivat paikat ja poistuivat paikalta, päättelin että vaaraa ei ollut.
Odottaessani ajauduin juttelemaan jonkun naapuruston pikkupojan kanssa. Hän kysyi muun muassa olenko elossa silloin kun hän on aikuinen.
Ja sitten lauantaina oli se pelottava asia, olen iloinen että uskalsin. Vaikka luonteeni tekikin siitä tarpeettoman vaikean (esim. yhteissaunominen on minulle mahdotonta). Siihen liittyi mukava ihminen ja hänen ystäviään, uskomattoman hieno paikka yhdessä saaressa, lampaita, kanoja, iloinen koira, hurja myrsky, jättimäinen hepokatti, grillaamista, aamu-uintia (hyvin nopeasti), retki vanhaan ruukkiyhteisöön melkein viisikymmentä vuotta vanhalla autolla ja muuta sellaista.
Tekstit
3 kommenttia:
Hei kivaa, että uskalsit! Olen iloinen puolestasi. Ja kuvat on mukavia kanssa. Kiehtova tämä tummatiilinen rakennus, tarinallinen.
T: Harri
Minäkin olen iloinen että uskalsin, huolimatta satunnaisista hermoilusta paikan päällä minulla oli kivaa. Tummat rakennukset ovat Taalintehtaalta, kirkko ja hiiliuuneja ruukin tarpeisiin, ne on rakennettu aineesta joka on jäänyt yli kun on tehty rautaa. Majoituspaikassa oli siitä tehty navetta, se oli aika hieno.
No kuulostaa kyllä upealta! Olen ihan kade :D
Lähetä kommentti