Keskiviikko

Käyntini työnhakuapupaikassa meni yllättävän hyvin. Paikan taustalla mielenterveysyhdistys sillä idealla että työttömät ovat mielenterveysongelmien riskiryhmässä ja ajattelin että on vähän ironista että omat mielenterveysongelmani tekivät sinne menosta vaikeaa, se oli kauhean hermostuttavaa. Mutta tapaamani ihminen oli hyvin ystävällinen, tunsi alani ja sen työtilanteen ja minulle tuli tunne että he ovat minun puolellani. En tiedä onko siitä jotain hyötyä työnhaulleni mutta heistä voi olla hyvinkin apua neuvottelussa harjoittelupaikan kanssa, jos se menee siihen (minun pitäisi hakea nyt yhtä paikkaa johon olen täysin ylipätevä mutta se on vain puolen vuoden pätkä niin ehkä he eivät välitä. Työ ei vaadi mitään koulutusta ja saattaa olla pitkäveteistä mutta sitä kannattaa varmaan hakea harjoituksen vuoksi).

Kävin hoitamassa muutenkin asioita, kun kerran olin kaupungissa. Verotoimisto on minusta vähän hermostuttava paikka, minulta tuntuu aina puuttuvan joku paperi tai tieto tai heidän on vaikeaa ymmärtää miten ei voi tietää etukäteen kuinka paljon tienaa. Silti se voittaa puhelinpalvelun ja netissä ei ehkä edes pystyisi vaihtamaan tavallisesta kortista pelkkään sivutulokorttiin eikä nyt edes tarvinnut jonottaa kuin parikymmentä minuuttia. Ja virkailija oli ystävällinen eikä välittänyt tulojen epävarmuudesta.
Sitä en kyllä tiedä missä välissä kaikkien virastojen työntekijät ovat muuttuneet suunnilleen minua nuoremmiksi.

Kaupassa kassa huusi toiselle työntekijälle joka pelasi rahapeliä työvaatteissa. Antaa huonon kuvan työntekijöistä.

Jouduin vahingossa jäämään pois väärällä pysäkillä kotimatkalla. Nousin ylös mutta en tajunnut paina pysäytysnappia, yleensä joku muukin jää aina siinä. Seuraava pysäkki on onneksi lähellä, se oli kätevä siltäkin kannalta että jos olisin joutunut jäisen jalkakäytävän uhriksi niin terveyskeskus olisi ollut aivan vieressä.

Tein kirjastolle hankintaehdotuksia ja ne menivät läpi (se on kai tapa jolla köyhä ihminen pääsee lukemaan haluamiaan kirjoja, mutta en kyllä harrasta sitä usein ja vain kirjoille joiden ajattelen kiinnostavan muitakin). Toinen oli Emily Geen Thief With No Shadow, alennusmyynnistä sattumalta löytynyt The Laurentine Spy oli sen verran hyvä että halusin lukea muutakin samalta kirjailijalta. Se oli juuri minun tyylistäni fantasiaa, yksittäinen kirja (kärsivällisyyteni ei enää riitä loputtoman pitkiin sarjoihin), maailma sopivan elävä (mutta ilman ties mitä maailmanluontimyyttejä ja muuta sellaista), lyhyehkö ja romanttinen (en yllättynyt lainkaan siitä että kirjailija kirjoittaa myös historiallista romantiikkaa). Ja aika jännittävä, en voinut lukea kaikkia kohtauksia. Suosittelen, jos pitää tuon tyyppisistä kirjoista.

Tänään minulla on viimein lääkäri, saa tietää onko sisälläni ollut pallo kadonnut lääkityksellä. Toivottavasti.