Teeskentelyä

Minusta tuntuu että seurustelemattomuuteni on teeskentelyä, koska on olemassa ihminen joka on ainakin halunnut seurustella kanssani (mikä tuntuu oudolta ja ihmeeltä). Olenko oikeutettu pitämään itseäni ikuisena vanhanapiikana ja kärsimään siitä, jos minulla on ollut mahdollisuus valita toisinkin? Siitä herää kysymys miksi en halunnut seurustella hänen kanssaan kun kuitenkin pidin hänestä paljon. Olenko minä yksinkertaisesti kykenemätön seurustelemaan? Toisaalta elin 24 vuotta ilman minkäänlaista seurusteluun viittaavaakaan, ja se on vaikuttanut elämääni. Olen ehkä liian tottunut olemaan yksin.
En ole aivan varma siitä mitä teininä ajattelin, hermoromahdukseni jälkeen olen tuntenut olevani uusi ihminen enkä pysty muistamaan kaikkia tunteitani. En kuitenkaan muista että olin erityisesti halunnut poikaystävää. Enemmän mietin sitä miten friikki olen kun en ryyppää eivätkä pojat ole kiinnostuneita minusta ja se häpeä on jatkunut. Vasta ehkä viimeisen vuoden (en tiedä onko ajoitus sattumaa) aikana olen alkanut vähän kaivata jotain mutta en ole varma mitä. Taidan olla todella estynyt mutta minua nolostuttaa sanoa että kaipaan sitä että minua kosketettaisiin. (yksi tämän blogin kirjoittamisen syistä on ehkä yrittää selittää jotain asioita itselleni ja tuolle ihmiselle, jos hän tätä sattuisi lukemaan. Suuri syy on myös puhdas huomionkipeys)

Vanhempani erosivat kun olin 19, sitä ennen he viettivät vuosikymmenen puhumatta toisilleen. En ole saanut kotoa onnellisen parisuhteen mallia ja meni pitkään ennen kuin pystyin uskomaan että rakkaus on todellista, ehkä se on vaikuttanut. Ymmärrän miksi en ole seurustellut (ujous, syrjäänvetäytyvyys, alkoholittomuus, ulkonäkö) mutta miksi en ole edes halunnut seurustella?
Tiedän etten halua olla toisista riippuvainen ja kiitollisuudenvelassa. Minun on vaikeaa ymmärtää miksi ihmiset haluaisivat olla minun kanssani, edes ystävinä (nykyään ihmiset tuntuvat pitävän minusta, tai eivät ainakaan välttele minua ja lopeta minulle puhumista. Olinko teininä erilainen?). En tiedä mahtuuko elämääni toista ihmistä.
Uudet tilanteet ovat vaikeita minulle, minun pitää totutella muutokseen vähitellen (vanhempieni avioerossakin vaikeinta oli se että se tuli yllätyksenä). Kun olen ollut kohta 25 vuotta yksin ja tottunut siihen niin seurustelu tuntuu liian isolta ja vaikealta ja pelottavalta ja monimutkaiselta asialta. Pelkään muutosta.
Ja pelkään sitä että olen kykenemätön voimakkaisiin tunteiiin (jos ahdistusta ei lasketa mukaan). Pelkään etten kykene rakastamaan.
En pelkää yksinäisyyttä, minua pelottaa se miten helppoa minulle on olla yksin.

Pakkojuhliminen

En saa näköjään aloitettua oikean elämäni tärkeiden töiden tekoa (huomennakin ehtii). Ilmeisesti on totta että tähän tulee addiktio. Olen aina ollut kuvallisesti suuntautunut ihminen ja minusta on tuntunut että kirjoittaminen on parasta jättää oikeasti lahjakkaille (kuten jotkut perheenjäseneni), minulla ei ole ollut motivaatiota kirjoittamiseen. Nyt yhtäkkiä kirjoittaminen on helppoa ja jopa hauskaa. Olisi voinut tulla motivaatio ylioppilaskirjoitusten aikaan, m häiritsee vähän vieläkin. (tuo jonkuntasoinen kuvallinen lahjakkuus on pelastanut minut, olen aina tiennyt etten ole aivan mitätön, minulla on ainakin jotakin mikä erottaa minut muista. Ja taiteilijat saavat olla outoja).

Minun piti puhua vapusta. Koska minulla ei ole mitään halua juoda itseäni humalaan enkä pidä humalaisten seurasta juhlapyhät ovat aina olleet ongelmallisia. Jos jäin kotiin tunsin itseni surkeaksi, ja yleensä minulla ei ollut muitakaan mahdollisuuksia. Monta vuotta poikkeus oli vappu. Vaikka olin vähän vieraantunut niin kutsutuista ystävistäni niin monta vuotta kävimme yhdessä yötivolissa vappuna. 14-vuotiaana se tuntui hurjalta paikalta, ennen vappua kiersi huhuja joukkotappeluista. Yleensä siellä oli aika kesyä, lähinnä jouduin kaitsemaan ystäviäni. Nykyään vietän juhlat suuremmin ahdistumatta kotona, yleensä syön jotain hyvää. Äidillänikin on vilkkaampi seuraelämä.
Tänä vappuna minun ei tarvitse tuntea itseäni luuseriksi, en ole Suomessa. Toisaalta täälläkin juhlitaan, mutta aivan muusta syystä.
Teini-iän harvoihin juhlimiskokemuksiin liittyy yksi "entä jos" -muisto. Koulut olivat loppuneet ja olimme kaveriporukalla rannalla, siellä oli paljon muitakin. Olisin lähtenyt pois aikaisin mutta kaverini eivät halunneet enkä halunnut kävellä yksin kaupungin toiselle laidalle. Joka tapuksessa meitä istui jonkinlainen joukko nuotion ympärillä. Olin tainnut aloittaa silloin jo lukion ja vieraantua vanhoista ystävistäni mutta nyt olimme vielä yhdessä. Meitä oli saman pihan tyttöjä ja poikia ja heidän tuttujaan (jostain syystä tytöillä ei juuri ollut ulkopuolisia ystäviä). Yksi pojista oli mielestäni hyvännäköinen mutta tiesin ettei hän ollut mukava tai luotettava enkä usko että minulla oli niin huono arvostelukyky että olin oikeasti ihastunut häneen. Joka tapauksessa istuimme nuotion ympärillä ja hän sanoi minulle "tuu tonne"tai jotain vastaavan viehättävää. En tiedä vieläkään mitä hän oikeastaan tarkoitti sillä luonnollisesti kieltäydyin. Joskus vieläkin mietin että olisiko minusta tullut taianomaisesti tavallinen teini, jos olisin lähtenyt hänen mukaansa (mitä hän sitten halusikaan, ehkä kuvittelin koko jutun).
Tuo ilta loppui oudosti. Kävelimme kotiin kolmen aikaan tyhjän kaupungin halki. Mukana oli kaverini tapaama Andy McCoyn näköinen mies.

Taisi olla viimeinen kerta kun olin kaverieni kanssa kun he ryyppäsivät.

Identiteetti

Minulle on outo kokemus olla nimettömänä. Minusta tuntuu että minulla on jotain piilotettavaa, että teeskentelen. Toisaalta on huomattavasti helpompi puhua noloista asioista, oikeassa elämässä olen pystynyt puhumaan näistä asioista vain muutamalle ystävälle. Pystyn puhumaan kenelle tahansa ahdistuksestani, tai melkein kenelle tahansa, ja olen puhunutkin. Jostain syystä seurustelemattomuuteni on pahempi häpeä kuin se että pari kuukautta vain itkin ja ajattelin kuolemaa ja pelkäsin etten ikinä parannu. Siinä ei ole oikeasti mitään hävettävää, en ole koskaan syyttänyt itseäni siitä vaikka tunnenkin helposti syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta (alkaen otsonikadosta). Toisaalta pääsin ahdistukseni kanssa todella helpolla, vaikka se aina välillä palaakin kiusaamaan minua.
Joka tapuksessa, haluan säilyttää nimettömyyteni tämän tekstin kanssa ja se on minulle uusi kokemus. Tähänastisessa internetelämässäni olen kertonut itsestäni melkein kaiken, myös useita täällä käsittelemiäni asioita. Pidän itsestäni puhumisesta ja puhun mielelläni elämästäni, ainakin sen ulkoisista puolista. Toisaalta nimettömyydessä on puolensa, se vapauttaa.

Seurustelemattomuudesta on tullut osa identiteettiäni, samoin kuin siitä että käytän äärimmäisen vähän alkoholia enkä käy baareissa enkä käytä korkokenkiä enkä minihameita enkä voisi kuvitellakaan käyttäväni huumeita (vaikka nykyisessä asuinpaikassani voisin harrastaa sitä jossain määrin laillisesti, siinä näette, en pysty olemaan puhumatta ulkoisesta elämästäni). Ne ovat kaikki asioita, joita muut ihmiset tekevät. Minun identiteettini on rakentunut asioille, joita en tee. Jos alan tekemään niitä hukkaan itseni.
Toisaalta olen hellittänyt vähän. Ostin viime kesänä sandaalit joissa oli korkoa ainakin neljä senttiä! (äitini joka kannattaa mahdollisimman käytännöllisiä kenkiä oli järkyttynyt) Yläasteaikainen pukeutumiseni oli mahdollisimman peittävää, minulla oli pitkiä hameita ja polviinulottuvia villapaitoja (ehkä aikainen fyysinen kehittymiseni sai minut häpeämään vartaloani?). En voi sanoa pukeutuvani nykyään paljastavasti, enkä edes halua, mutta ainakaan en enää piilota itseäni.

Kiltin tytön roolikin taitaa määrittää elämääni. Olen kaiken lisäksi vanhin lapsi, minun piti käyttäytyä hyvin, tosin edellisestä tekstistä ehkä huomaa etten oikeasti käyttäytynyt kovin hyvin tai ollut suunnattoman kiltti tai noyrä, äitini on verrannut minua Pikku Myyhyn. En saanut puolustautua siskoani vastaan koska olin niin paljon isompi. Meillä ei saanut riidellä. Minusta tuli kiltti tyttö, tein aina läksyni, en ikinä lintsannut, en varastanut enkä kiusannut pienempiäni. Toisaalta en ole ikinä ollut säntillinen tai siisti enkä päntännyt, koulusta selvisin lähinnä hyvän muistini ansiosta. Opettajat ovat aina pitäneet minusta (paitsi liikunnanopettajat). Minä näytän kiltiltä ja rehelliseltä (minä olisin mieluummin ollut salaperäisen näköinen). En ole koskaan kapinoinut ja murrosikänikin oli kiltti. Jossain vaiheessa äitini alkoi patistamaan minua lähtemään ulos (esim. kotikaupungissani pahamaineiseen yötivoliin). Totta kai menin lukioon (mutta vain sen takia että siihen aikaan halusin arkkitehdiksi).
Täytyy tarkentaa että olen kyllä kapinoinut mutta se on ollut pientä. Kapinoin mielessäni olevaa kiltin tytön kuvaa vastaan. Olen yrittänyt selittää sita toisille mutta he ymmärsivät vasta kun mainitsin Absolutely Fabulous -sarjan Saffronin. Mielessäni kiltillä tytöllä on vaalea kukkakirjottu palmikkoneule ja siistit vaaleansiniset farkut, hän pukeutuu aina vaaleisiin väreihin. Hänellä on siistit, en juuri mikäänväriset hiukset ja ne ulottuvat ehkä olkapäille. Hän opiskelee jotain kilttiä, kasvatustiedettä tai jotain vastaavaa humanistista, tai sitten terveydenhoitoa. Mutta mielikuvissani hän haluaa ala-asteen opettajaksi. Hänelle on tärkeää täyttää muiden odotukset ja hän on pärjännyt hyvin koulussa. Vapaa-aikanaan hän tekee varmaan jotain hyödyllistä. Monta vuotta taistelin tuota tulevaisuutta vastaan, nyt tiedän ettei minusta olisi koskaan voinut edes tulla sellaista (ja syvät pahoitteluni kaikille kuvatunkaltaisille luokanopettajiksi haluaville, jos sellaisia löytyy). Minusta tuntui että jos en ole koko ajan varuillani muutun tuollaiseksi yhdessä yössä.
Pukeudun lähinnä mustaan, toiveammattini ovat olleet lähinnä taiteellisia (jos ratsastuksenopettajaa ei oteta lukuun), ja hiukseni ovat pitkät (teininä taistelin mitäänsanomatonta väriä vastaan värjäämällä ne kirkkaanpunaisiksi, nyt olen huomannut ettei luonnollinen värinikään ole mitäänsanomaton). Hiusten kasvattaminen oli ensimmäinen ja viimeinen suuri kapinani. Ala-asteen loppuun minulla oli siisti polkkatukka, äitini oli sitä mieltä että pitkät hiukset ovat epäkäytännölliset. Sitten päätin etten halua hiuksiani leikattavan, halusin mahdollisimman pitkät hiukset. Kolmessatoista vuodessa ne ovat kasvaneet vyötärölle enkä sen pitempiä hiuksia haluakaan. Eivätkä ne ole epäkäytännölliset, päinvastoin. Säästyy kampaamokuluissa kun voi itse leikata hiuksia kun tarvitsee (otsahiukset kynsisaksilla). Joka tapauksessa hiusten kasvattaminen oli kapinaa. Samoin kuin se että minulla on toisessa korvassa kolme korua ja toisessa ei yhtään. Hurjaa. Mustiinpukeutuminen ei ole kapinaa. Eikä liity metallimusiikkiin tai muuhun vastaavaan. Enemmän on kyse taas piiloutumisesta. Yritän ostaa muunkinvärisiä vaatteita mutta tunnen itseni liian paljaaksi. Musta on turvallista.
En edes opiskele mitään kilttiä alaa, tosin taidan olla itse liian kiltti sille alalle.
Sisäisesti olen kyllä kiltti tyttö. Uskon että pystyn sanomaan ei jos on tarvetta mutta harvoin on. En pysty puhumaan negatiivisista tunteistani tai siitä että olen loukkaantunut. Haluan miellyttää toisia ja pelkään että tuotan pettymyksen. Tunnen syyllisyyttä jos toisilla on huono olo. Pyydän anteeksi vaikka ei olisi tarvettakaan. En osaa pitää puoliani.
Toisaalta, ajattelen toisista pahaa ja juoruan (mutta toivottavasti en aivan pahantahtoisesti). En pidä itseäni hyvänä ihmisenä. En tee mitään hyvää, se etten ole aktiivisesti paha ei kai tee minusta hyvääkään. Tunnen syyllisyyttä passiivisuudestani. En tiedä olenko oikeasti kiltti. En osoita vihaani. En tunne vihaa.

Katkeruus

Vältellessäni järkevämpää tekemistä olen lukenut lievästi sisäsiittoisilta vaikuttavia suomalaisia blogeja. En ollut aikaisemmin tajunnutkaan että niin monet miehet ovat katkeria naisillle. En tiedä millaiset kokemukset ovat heidät siihen ajaneet mutta ehkä minullakin olisi aihetta katkeruuteen miesten suhteen.

Kun olin ensimmäisessä päiväkodissani ainoa ystäväni oli eräs poika. Ystävyytemme loppui hänen äitinsä vastustukseen, mutta aivan varmasti hän oli sen takana. Tekosyynä oli se että olin purrut poikaa käteen niin että siitä tuli verta (toivon todella ettei hänestä tullut minun takiani katkeraa).

Kun muutimme uudessa pihassamme ystävissäni oli tyttöjä ja poikia. En muista mitään katkeruutta herättävää, tosin taas kerran purin poikaa (hampaani irtosi sen seurauksena). Ehkä minä olin aivan kammottava 5-vuotiaana.

Ala-asteella minusta tuli sitten sorrettu, tosin ei kiusattu. Ensimmäisellä luokalla minulla ei ollut yhtä hienoa tarravihkoa kuin joillain tytöillä, sen jälkeen minulla ei ole ollut mahdollisuuksia muodikkaiden ja suosittujen tyttöjen joukkoon. Olin ihastunut erääseen luokkani poikaan kunnes kuulin hänen sanovan että pelkään poikia. Ja siitä lähtien taisin pelätäkin. Joka tapauksessa ala-asteen lopulla pojat olivat kammottavia, jotkut luokkamme tytöt seurustelivat jo. Kuvaavaa on että kun luokkamme järjesti discoja minä myin pop cornia kun muut tanssivat hitaita. En tiedä oliko sillä jotain vaikutusta että olin useimpien poikien pituinen ja painoin vähintään yhta paljon. Sen jälkeen en olekaan juuri kasvanut. Kehityin fyysisesti aikaisin (ja minulle huomauteltiin siitä, ehkä se vaikutti kehitykseeni) mutta henkisesti myöhään. En ole vieläkään tanssinut hitaita.

Yläasteen alussa vielä ajattelin että olen normaali, etten ole ruma, että minulla on mahdollisuuksia olla suosittu. Eipä minulla tietenkään ollut. En ollut tarpeeksi laiha, olin liian hyvä koulussa, liian ujo ja hiljainen ja kiltti ja todennäköisesti liian ruma. Ja pelkäsin poikia, ehkä he vaistosivat sen. Luokallamme oli johtava poikaryhmä joka kylla tasapuolisesti haukkui kaikkia tyttöjä ja joitain poikiakin. Minä en ollut missään tapauksessa pahiten kiusattu. Jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän ettei minun olisi ehkä pitänyt välittää keskenkasvuisten uusnatsien mielipiteistä mutta silloin tunsin itseni hylkiöksi. En ollut yhtä hyvä kuin tytöt jotka meikkasivat ja ryyppäsivät ja joilla oli poikaystäviä ja jotka olivat laihoja (itse painoin 65 kiloa, kaikki muut tuntuivat parikymmentä kiloa laihemmilta). Minä olin näkymätön. Myöhemmin olen yllättynyt siitä miten näkyvä oikeastaan olin, ja olen edelleenkin. Ihmiset tunnistavat minut ja muistavat minut, minä en välttämättä edes huomaa heitä (näkymättömien vuosieni peruna en ikinä katso ihmisiä kadulla). En muista olleeni katkera. Olin monella tavalla sietämätön, pikkuvanha ja omahyväinenkin (vain idiootit kanat ryyppäävät ja meikkaavat), toisaalta minulla oli huono itsetunto, olin suunnattoman ujo. Toisaalta minulla oli rohkeutta olla oma itseni ja pitää outoja vaatteita enkä tuntenut painetta olla kuin muut. Olin paljon yksin, ystäväni hylkäsivät minut yhdessä vaiheessa, ilmeisesti tylsyyteni vuoksi. Koska muitakaan ei ollut myohemmin olin taas heidän kanssaan. Minulla oli kaukoihastuksia, en usko että kukaan oli minusta kiinnostunut. Kävin yhdessä koulun discossa ja minulle sanottiin ettei minun kannattaisi tanssia (enkä ole sen jälkeen muuta kuin vähän hyppinyt festareilla).

Lukiossa pääsin eroon vanhoista ystävistäni, onneksi. Nykyään minua ihmetyttää lapsuuden tärkeimmän ystäväni täydellinen kykenemättömyys ymmärtää minua. En ole nähnyt häntä useampaan vuoteen ja se vaivaa minua, olen kyllä kuullut hänestä juttuja. Joka tapauksessa lukiossa löysin Oikean Ystävän ja joukon mukaystäviä, jotka myöhemmin hylkäsivät minut (minussa on oikeasti jotain vialla). Oikean Ystävän kanssa pidän edelleen yhteyttä. Joukossamme oli ainakin yksi poika ja hän ei taatusti ollut minusta kiinnostunut. Olin välillä ihastunut koulumme poikiin mutta siitä ei luonnollisesti tullut mitään (heidän olisi pitänyt osata lukea ajatuksiani koska en varmasti hymyillyt pojille enkä muutenkaan osoittanut että olisin pitänyt heistä). Vietin edelleen suurimman osan vapaa-ajastani yksin (niin kuin nykyäänkin). Olin lukiossa onnellinen enkä kaivannut poikaystävää, ystävänikään eivät juuri seurustelleet.

Lukion jälkeen elämäni muuttui. Löysin internetin kunnolla ja sain hermoromahduksen. En tiedä kumpi on vaikuttanut elämääni enemmän. Internetissä tutustuin viimein miespuolisiinkin ihmisiin ja oikeassa elämässä en ollut enää niin ujo, pystyin puhumaan miehille. Miehet eivät edelleenkään osoittaneet mitään kiinnostusta oikeassa elämässä mutta netissä olin normaali. Olin sähköpostikirjeenvaihdossa vuosien varrella aika monienkin kanssa, tosin ne loppuivat aina nopeasti (minussa on jotain vikaa). Päädyin ulkomailselle foorumille, jossa oli tiivis suomalaisyhteisö, jonka lähes ainoa tyttö olin. Tilanne oli alussa pelottava mutta opetti paljon. Olin pari vuotta ihastunut yhteen foorumiystävistäni mutta luonnollisesti siitä ei tullut mitään. Mutta nyt sentään olin ihastunut ihmiseen jonka kanssa olin jossain tekemisissä, sen sijaan että olisin ihastunut kadulla nähtyyn tutuntuttuun. Ihastus loppui aikanaan. Nykyään pystyn keskustelemaan miesten kanssa oikeassakin elämässä, mikä ehkä on jonkinlaista edistystä. Tällä vauhdilla olen varmaan valmis seurustelemaan kolmikymppisenä.

En taida oikein voida olla katkera miehille muusta kuin heidän läsnäolonsa puutteesta elämässäni. Aivan varmasti heidän olisi pitänyt tulla hakemaan minut kotoa.
Jotakin minussa varmaan on mistä miehet eivät pidä, tai he eivät yksinkertaisesti huomaa minua. Tai minä en huomaa heitä. Olisi huojentavaa jos kyse olisi viimeisestä.

(vaikken ole katkera en edelleenkään pysty suhtautumaan positiivisesti niihin yläasteen uusnatseihin, vaikka nykyään ovat ilmeisesti kunnon kansalaisia)

Egoismia

Olen harjoitellut jonkinlaisen päiväkirjan pitämistä pari kuukautta ja huomannut netin sopivan paremmin minulle kuin perinteisen päiväkirjan. Voin ainakin teeskennellä etten puhu itsekseni. Olen huomannut että minulla on ajatuksia jotka eivät sovi varsinaiseen päiväkirjaani, lähinnä koska en halua vanhempieni lukevan niitä. Ei suuri syy, mutta minulle tarpeeksi. Eniten kyse on nolouden välttämisestä. En ole tehnyt mitään niin pahaa etteivät vanhempani ymmärtäisi (toivottavasti), en vain halua keskustella heidän kanssaan tietyistä asioista. Mutta selvästi minulla on tarve puhua niistä, vaikka vain netissä.
Toinen syy on se että olen lukenut toisten blogeja ja tuntenut tarvetta kommentoida joitain asioita, en ole vain kehdannut. Ikiomassa blogissani voin kirjoittaa mista haluan.

Tärkein syy on kirjoittaa siitä miksi minusta on tullut tälläinen, ehkä ymmärrän sitten itseänikin paremmin.

On asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni epänormaaliksi. Toisaalta en välitä siitä mitä muut ajattelevat, tai ainakin mielelläni kuvittelen niin. Toisaalta minulle on tarkeää tuntea itseni normaaliksi, etteivät muut pilkkaa ja halveksi minua (kukaan ei ole haukkunut minua tai osoittanut halveksuntaa, ainaaan yläasteen jälkeen mutta minulla on vilkas mielikuvitus).

En ole koskaan seurustellut. 24-vuotiaana (tai melkein 25-vuotiaana) se tuntuu suurelta vialta. Normaalit ihmiset aloittavat seurustelun viimeistään lukiossa. Luulen että siihen on useitakin syitä. Olen itseriittoinen ja viihdyn liiankin hyvin omassa seurassani. Pidän ihmisistä ja kaipaan ystäviä mutta tarvitsen myös aikaa itselleni. Olen tottunut huomioimaan vain omia tarpeitani, en tiedä osaisinko olla suhteessa.
Teininä pidin itseäni suunnattoman rumana ja lihavana, enkä uskonut että kukaan voisi olla minusta kiinnostunut. Eikä varmaan ollutkaan. Jos pitää itseään kamalana ei varmaan tee itsetään houkuttelevaa muille. Olen mielestäni elelleen melkein samannäköinen kuin teininä mutten pidä itseäni enää rumana. En ole kaunis, vaikka minulle on niin sanottu, en pysty uskomaan sitä, mutta olen aivan normaalin näköinen. Minussa ei ole ulkoisesti mitään varsinaisesti rumaa. Joskus minusta jopa tuntuu että näytän ihan hyvältä. En tiedä miksi kuvittelin olevani ruma. Minulla oli huono iho enkä peittänyt sitä millään, finnit eivät ole erityisen viehättävän näköisiä. En kyllä tiedä riittävätkö ne tekemään ihmisestä ruman (eivät ainakaan nayta estävän seurustelua). Syytän mielelläni yläasteen aikaisia luokkakavereitani, erityisesti poikia, jotka onnistuivat ilman suoranaista kiusaamista antamaan kuvan ettei minulla ole väliä ja että olen kamala ja ruma ja olisi parempi ettei minua olisi pilaamassa normaalien ihmisten elämää.
Ei mikään ihme etten seurustellut yläasteella.
En ole oikeastaan edes halunnut seurustella. En viettänyt teini-ikääni katkerana poikaystävällisille, en tuntenut mitään tarvetta seurustella. Minusta tuntui aina aika epätodennäköiseltä että menisin naimisiin. Lapsena ajatus kirkkohäistä kauhistutti minua, onneksi pakanuus pelastaa siltä.

Pelkään että jos joskus päädyn suhteeseen en osaa käyttäytyä oikein ja että onnistun pilaamaan sen. Pelkään etten kykene tarpeeksi voimakkaisiin tunteisiin ja etten osaa tunnistaa niitä.
Pelkäsin nuorempana miehiä, en ollut tottunut heihin. Isäni oli hieman poissaoleva eikä mikään suomalaisen miehen stereotyyppi, naapurimmekaan eivät olleet aivan tavallisia. En tiedä johtiko tuo pelkooni. Päiväkodissa en pelännyt juuri mitään, ainakaan miehiä tai poikia, ala-asteella jossain vaiheessa aloin vierastamaan poikia. Se jatkui ainakin lukioon. Viimeistään parannuin työharjoittelupaikassa, jossa muut olivat miespuolisia. Nykyään kuvittelen olevani aika normaali. Minun on kuitenkin huomattavasti helpompi puhua naisten kanssa. Tämänhetkisessä tilanteessani koulututtuni ovat miehiä ja tulen heidän kanssaan ihan hyvin toimeen, tilanteeni on kyllä aika väliaikainen.

Suuri syy seurustelemattomuuteeni taitaa olla elämäntapani. Viihdyn yksin enkä käy juuri missään. En siis koulun ja internetelämäni ulkopuolella tutustu uusiin ihmisiin. En juurikaan käytä alkoholia ja inhoan baareja. Tunnen myös ennakkoluuloja baarituttavuuksia kohtaan, jopa baareissa käyviä ihmisiä kohtaan. Minulla ei ole varaa harrastaa ja yhdistykset pelottavat minua. En ole enää niin ujo kuin nuorempana mutta uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa, ainakin netin ulkopuolella. Olen ollut vuosuen varrella muutaman kerran sähköpostikirjeenvaihdossa miesten kanssa, viimeinen kerta kaatui kai siihen etten halunnut tavata häntä, se tuntui liian pelottavalta. Ja ehkä muuhunkin. Tapaaminen tuntui liian oikealta.

Luulen että pelkään seurustelua myös kokemattomuuteni vuoksi. En ole neitsyt, mutta paljon ei puutu. Menetin neitsyyteni ihmiselle jota en tuntenut ja joka oli kyllä ihan mukava mutta ei mitään sen kummempaa. Tilaisuus vain tuntui sopivalta, ei tuntunut todennäköiseltä että kukaan mies halauisi minua lähiaikoina ja neitsyys tuntui taakalta. Koko tilanteen takana on outo tarina, jota en aio julkisesti kertoa. Tuosta on kohta neljä vuotta enkä ole sen jälkeen harrastanut seksiä, ainakaan toisen ihmisen kanssa. En pidä itseäni frigidinä, minulla on seksuaalisia haluja. Seksi tuntuu vain pelottavalta, en usko pystyäni rentoutumaan tarpeeksi ja vapautumaan estoistani (olen hyvin estynyt). Yhden yön suhteita en voisi kuvitellakaan harrastavani. Seksuaalisen kokemattomuuden lisäksi olen muutenkin kokematon ja lapsellinenkin, en tiedä osaisinko seurustella.

Olen pelkuri. Pelkään kaikkea mahdollista, mukaan lukien sitä että minuun sattuu, että sydämeni särkyy. Ja että satutan toista. En ole hyvä ihmissuhteissa, olen liian keskittynyt itseeni. Minusta tuntuu että vain teeskentelen olevani kiltti ja mukava. Oikeasti olen inhottava. En edes tiedä pitävätkö ihmiset minua kilttinä tai mukavana.

Suuri syy seurustelemattomuuteni on kai se etteivät miehet ole minusta kiinnostuneita. Minusta tuntuu että minussa on jotain vikaa, etteivät miehet huomaa minua. Ainoan poikkeuksen kanssa onnistuin sotkemaan asiat. En tiedä mitä tunnen (syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa ainakin mutta myös oikeasti pidän hänestä ja arvostan ja ihailen häntä) mutta ajattelen häntä usein.

En ole vieläkään varma haluanko seurustella. En tiedä pystynkö luopumaan itsekkäästä elämästäni tai haluanko olla sitoutunut toiseen ihmiseen. Tai edes kykenenkö.

En ole varma auttaako kirjoittaminen mielenterveyttäni, olen vähintään yhtä hämmentynyt ja sekava kuin ennen kirjoittamisen aloittamista. Ajattelin että jos kirjoitan ajatukseni niin eivät ehkä pyörisi koko ajan päässäni.