Kyllästyttää olla koko ajan näin kauhean väsynyt. Tämäkin päivä on mennyt aika hukkaan, minun piti siivota aamulla ja tehdä kunnon ruokaa, siivottua kyllä sain mutta vasta iltapäivällä, haahuiltuani monta tuntia. Ehkä huomenna olen sen verran pirteä että saisin tehtyä makaronilaatikkoa, siitä riittäisi moneksi tunniksi syötävää.
Pitäisi varmaan tehdä jotain väsymyksen karistamiseksi. En viitsisi syödä rautaa ilman hemoglobiinin mittauttamista mutta se tuntuu liian hankalalta tällä hetkellä. Ulkoilla pitäisi enemmän, ehkä saan ensi viikolla käytyä uimahallissakin. Ja nukkumaan pitäisi mennä ennen yhtätoista vaikka se tuntuukin vähän tylsältä ja epäreilulta, normaaleille ihmisille se ei ole mikään myöhäinen ajankohta. En tiedä miten pääsisin eroon tavastani herätä viideltä, tänään sentään torkuin seitsemään mutta se ei juuri virkistänyt.

Olen taas vajoamassa apatiaan. Olen tällä viikolla tehnyt töitä, ne sujuvat kyllä ja tekevät hyvää, mutta työnhaku on jäänyt. En edes jaksa välittää siitä. Isäni soitti eilen (ja montaa kertaa tällä viikolla), hän oli kauhean innostunut uudesta ideastaan, johon liittyy ainakin verkkokauppa. Hän haluaa että minä, hän, siskoni ja serkkuni, joka on myös medianomi mutta suuntautunut enemmän tekniseen puoleen, tekisimme yhteistyötä. Meillä olisi kyllä aika paljon kaikenlaista osaamista mutta jotenkin en osaa kauheasti innostua siitäkään. Minua pelottaa kun kaikki läheiseni tuntuvat uskovan minuun ja kykyihini ja itse olen aivan hukassa. Miten he voivat olla niin varmoja siitä että löydän töitä ja että kaikki selviää?

Vaikka minusta ei nyt tullutkaan yrittäjää, on siskoni minua rohkeampi (ja myös aivan erilaisessa elämäntilanteessa). Hän on saanut tehtyä kotisivunsa ja luvallaan linkitän: Siskoni, aika hyvä kuvantekijä. Siskoni on myös hyvä kirjoittamaan, luin vähän aikaa sitten yhtä hänen tarinanpätkäänsä. Niissä on vain se ongelma, että lupaavista aluista ei yleensä tule lupaavia kokonaisia tarinoita enkä ikinä tiedä mitä lopulta tapahtuu.