11.3.2007


Täytyy yrittää ilahduttaa itseään miten vain voi.

Tänään on taas vähän jne.-päivä: väsyttää, ahdistaa, tulevaisuus ja muutos ovat pelottavia, jne.
Tulevaisuuden lisäksi minua pelottaa vähän ensi viikko. Siitä tulee aika kiireinen ja aika stressaava. Aamupäivisin minulla on työnhakuvalmennusta, jonka hyödyllisyydestä en tiedä (mutta se ainakin on hyödyllistä, että saa 8 euroa päivässä ylläpitokorvausta), keskiviikkona on pelottava tapaaminen, iltaisin on kai töitä. Perjantaina lähden Jyväskylään, viikonlopuksi. Se ei ole mikään lomamatka, ikävä kyllä, lauantaina on Kuopiossa ukkini hautajaiset. Täytyy etsiä mustat talvikengät kellarikomerosta. Ja maanantaina pitää tulla takaisin ja odottaa että lääkäri soittaa ja joutua kertomaan vaivoistaan varmaan bussissa. Kai nuo kaikki jännittävät vähän. Ehkä kuitenkin selviän niistä.

Toivon että ahdistus olisi poistumassa, vaikka se vielä tuntuukin ruumiissani, päässäni ei pyöri niitä ahdistavia ajatuksia. Ainakaan koko aikaa. Sain kuitenkin nukuttua kuuteen, vaikka heräsinkin puoli neljän jälkeen varmaan puolen tunnin välein.
Näin ahdistavaa unta jossa oli joku tyttö, joka oli muka ollut jonkun lapsuuden kaverini ystävä ja joka oli teininä ollut vilpillinen juonittelija ja varas, nyt hän oli yksinhuoltaja ja kokenut jotain traagista. Unessa oli myös tyttö, joka oli jotenkin joutunut avaruussukkulaan ja käynyt jollain toisella planeetalla, jolla oli ihmisille sopivat olosuhteet (taas tyttöastronautti). Muistan unessa epäilleeni hänen kertomustaan, miten hän olisi muka selvinnyt avaruudessa pyjamassa. Olin jossain tärkeässä rakennuksessa kun hän saapui sinne perheensä kanssa, lapsia oli useampi enkä ollut varma kuka heistä oli juuri se tyttö. Heitä vastaanottamassa oli muun muassa Ruotsin kuningasperhe. Unessa oli myös alue, jossa oli jotain ikivanhoja hienosti kaiverruksin koristettuja aittoja tai vastaavia (tämä taitaa liittyä siihen että puhuimme eilen Tristiksen kanssa muun muassa dogoneista). Joissakin niistä oli isot kuistit, joilla oli jättimäisiä kanteleita, joiden kielet olivat paksuja vaijereita ja soivat tuulessa.
En tiedä kertovatko levottomat unet muusta kuin siitä että olen aika levoton tällä hetkellä.

Ahdistuksessa on hyviäkin puolia, niin kuin se ettei makeaakaan tee niin kauheasti mieli (ostin eilen karkkipussin ja niitä on vieläkin jäljellä, ennen kuulumatonta). Se on myös ehkä parempi olotila kuin se apatia johon olin vaipunut, nyt saan ainakin aikaiseksi jotain. Joskus silloin seitsemän vuotta sitten kun olin kunnolla ahdistunut, eräs tuttu lohdutti minua, että ainakin tunnen jotain. Ehkä se on lohdullista.

4 kommenttia:

Teemu kirjoitti...

Arvoituksellista. Mutta totta on ettei kaikkea voi eikä saa nettiin kirjoittaa.
Toivottavasti kuitenkin se mitä täällä ei lue on enemmän positiivista kuin negatiivista.
Osanottoni ukkisi poismenon johdosta.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Positiivista, kai, mutta pelottavaa. Muutos on kyllä aina pelottavaa, tai ainakin minulle. Kai voisin siitä täälläkin kirjoittaa, siihen ei ole muuta syytä kuin taikauskoisuuteni: uskon että jos kauheasti puhun suunnitelmistani niin ne eivät toteudu.
Ja kiitos, tosin se oli odotettavissa, siis ukkini kuolema. Hän oli myös yli 90-vuotias ja tuskin olisi enää päässyt sairaalasta kotiin, sen verran itsenäiselle ihmiselle olisi ollut kauheaa joutua laitosvanhukseksi. Me olimme viime vuosina sen verran vähän tekemisissä keskenämme, ettei hänen kuolemansa tunnu edes kauhean todelliselta, enkä ole mitenkään surusta musertunut.

anu kirjoitti...

Ooh. Arvailu ei varmaankaan hyödytä mitään, mutta itse rupesin miettimään, jotta voisikohan tuon pelottavan muutoksen kanssa olla kyse tulevaisuuden suunnitelmista, siis asuinpaikan vaihdosta jne. Jännäää...
Uteloittaa:)
(Itse pidän tietty peukkuja Turkuun muuttamiselle:))

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Muutto liittyy kyllä siihen, mutta se on häämöttänyt pelottavana taustalla jo pitkään. Turku tuntuu tällä hetkellä kyllä hyvin todennäköiseltä paikalta muuttaa.

Blog Widget by LinkWithin