29.8.2007

Hämärä tarina kiltistä tytöstä ja huonosta itsetunnosta

Ahdistusta auttaa vähän se että tekee edes jotain. Käyn edelleen läpi kauhean pitkää listaani vähänkään sopivista yrityksistä Turun seudulla, niiden määrä on ehkä huojentava. Toisaalta myös masentavaa. Tiedän omat vahvuuteni ja taitoni ja tiedän etten ole koulutukseeni ja kokemukseeni nähden huono. Toisaalta en ole paras mahdollinenkaan ja pelkään etten työllisty jos en ole täydellinen. Tuskin löytyy tarpeeksi pieniä yhdistyksiä, joka haluavat perustaitetun kirjan mahdollisimman nopeasti ja edullisesti, sellaiset pitävät minusta. En ole pitkään aikaan muistanut sitä miten Oikeat Graafikot (samoin kuin Oikeat Tytöt) saavat minut tuntemaan itseni alemmaksi olioksi. He ovat tietysti itsevarmoja, he ovat kokeellisia, he soittavat bändeissä ja suunnittelevat t-paitoja ja ovat luovia ja urbaaneja ja pelottavia. Ja työllistyvät tai työllistävät itsensä ja heillä on hieno työhuone, jossa he työskentelevät muiden coolien suunnittelijoiden kanssa ja käyvät klubeilla ja piirtävät sarjakuvia ja voivat käyttää niitä hauskoja t-paitoja. Tai en minä tiedä mitä sellaiset ihmiset tekevät. En edes tiedä onko heitä olemassa ja ehkä hekin ovat epävarmoja julkisivunsa takana.
Eräällä nettisivulla törmäsin yhteen tyttöön, jonka joskus tunsin, en tosin kovin hyvin. Olimme samassa lukiossa ja myöhemmin samassa harjoittelupaikassa. Hän oli siellä erään ystävänsä kanssa, joka hänkin oli ollut samassa lukiossa, itse asiassa molemmat olivat samalla luokalla kanssani, jos lukiossamme olisi ollut luokkia. Minusta pidettiin tuossa harjoittelupaikassa, niin minulle ainakin väitettiin. Ainakin olin hyödyllinen. Järjestelin komeroita ja pari tuntia päivässä hoidin yhtä äärettömän tylsää tehtävää, joka muuten olisi vienyt toimistosihteerin aikaa. Oli paljon kätevämpää laittaa siihen ilmainen harjoittelija. Enkä minä valittanut, ei minulla ollut siihen mitään syytä kun sain lukea pari tuntia töissä ihan rauhassa ja välillä siellä kävi asiakkaitakin. Olin siis eräänlainen päivystäjä.
Nuo tytöt taas eivät odottaneet että joku huomaisi heidän arvonsa ja palkitsisi heidät. He ottivat mitä halusivat ja valtasivat erään projektin. Ei siinä mitään, olisin itsekin voinut mennä siihen mukaan enemmän, jos en olisi ollut niin ujo. Ja jos olisin halunnut. Olin siinä mukana kyllä vähän, ihan tarpeeksi. Ja olin hyödyllisempi päivystäjänä ja komeroiden siivoajana. Työpaikalle hyödyllisempi siis. Nuo tytöt kuitenkin ottivat vastuulleen yhden osan projektia ja valtasivat toisen niin että kun projekti oli valmis ei se ollutkaan kokonaisuus, joka muodostui eri ihmisten tekemisistä, vaan puolet oli noiden tyttöjen ja puolet muiden, niin että tyttöjen tekemiset dominoivat muita. Ja se yksi osa jonka he ottivat tehtäväkseen oli pinnalta hauska mutta huonosti toteutettu, he tekivät kyllä mielellään hauskat jutut mutta eivät sitä tylsää työtä. He onnistuivat myös hyötymään taloudellisesti projektista, kun muut kustansivat itse tekemisensä niin heille annettiin avustusta.
En nyt sano että itse olisin osannut hoitaa heidän roolinsa paremmin. Enkä pidä itseäni Tuhkimo-raukkana, joka raatoi kun ilkeät siskopuolet juhlivat, ainakaan paljon. En tiedä olinko tytöille kateellinen, ehkä paheksuin heitä sen takia. En tiedä saiko se minut myös pitämään heidän tekemistensä laatua niin huonona. Ehkä olin katkera siitä että kiltteys ei auta eteenpäin, pitää olla itsekäs ja röyhkeä. Siitäkin huolimatta etteivät he olleet ehkä kauhean suosittuja työpaikalla, saivat he kuitenkin julkisuutta ja tehdä mitä halusivat ja saivat siitä rahaakin.
En tiedä miksi en ikinä syyttänyt toista tytöistä, sitä jonka kuvan näin tänään netissä (hän ei ole graafikko ja oli suunnitellut aika hauskan t-paidan). Hän tuntui minusta aina seuraajalta, vähän sellaiselta kuin olin itsekin ollut, hänen johtajansa päätti heidän tyylinsä ja tekemisensä. Mutta en minä tiedä, ehkä he olivat yhtä paljon mukana. Sitä toista tyttöä inhosin, minun täytyy tunnustaa. Ja ehkä kadehdinkin, hän näytti siltä kuin halusin näyttää nuorena ja hänelle se tyyli sopi. Sellainen tyyli, jossa pitää olla laiha ja pienirintainen, tai muuten näyttää tyhmältä. Taiteellisia lahjojaan en kyllä kadehtinut, minusta hänen tyylinsä siinä oli tylsä.

Nuo alemmuudentunteet tulevat vaikka uskonkin että minun pitäisi olla oma itseni. En minä voita mitään teeskentelemällä olevani trendikäs ja nuorekas graafikko, ei sitä voi teeskennellä. Minun täytyy vain yrittää pärjätä sellaisena kuin olen. Ja ymmärtää omat vahvuuteni. En ole kokeellinen mutta ei sitä aina tarvitakaan, osaan ainakin klassisen tyylin jotenkin. Minulla ei tarvitsen olla koko ajan hauskaa, nautin vähän "tylsemmistäkin" töistä. Olen nopea tekemään töitä tai ideoimaan. Minulla on oma taiteellinen tyylini ja minun on parempi kehittää sitä kuin yrittää muuttua. Olen helppo työntekijä. En ole ihan huono työssäni vaikka tällä hetkellä tunnenkin itseni aika surkeaksi. Mutta ainakin suurin osa työnantajistani on ollut tyytyväisiä työhöni ja yksi on jopa suositellut minua eteenpäin kolmelle taholle (joista kahdesta ei tullut mitään ja yksi on vielä epävarma).

11 kommenttia:

Mikko Lahti kirjoitti...

Ehkä sinulla on vain liian kovia suorituspaineita kun tuntuu ettet arvosta itseäsi tarpeeksi.

Olethan saanut projekteja hoidetuksi kunnialla joten ole itsellesi armollisempi.

Herramme siunausta ja näkymättömän maailman näkyväksi tulemista.

-TC- kirjoitti...

Yritin etsiä googlella enkelin rintoja, koska mietin, että onko niitä. Kuulin, että keskiajalla enkelit olivat suht seksikkäitä, joten osalla kai oli rinnatkin.
Hakutuloksissa ensimmäisellä sivulla tulee vastaan blogisi. Onko sinulla rinnat kuin enkelillä? ;)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Mikko Lahti, hyvin mahdollista. En kyllä tiedä miten erottaa sen onko kyseessä liian korkeat vaatimukset vai vain se että on huono.

Tearcandy, huvittavaa :) Kun kirjoittaa tarpeeksi pitkään niin onnistuu saamaan aika outoja hakutuloksia Googlessa.
Enkelien rinnat ovat kyllä aika mielenkiintoisia, en tullut ajatelleeksikaan niitä. Eikä tule mieleen olenko nähnyt niitä maalauksissa. Jossain vaiheessa muodissa taisivat olla hyvin lihaksikkaat miesenkelit hulmuavissa viitoissa, hekään eivät olleet erityisen sukupuolettomia.

Annette Sinclair kirjoitti...

Lohduttavan rehellinen teksti. Kiitos. Tulee parempi mieli, kun ymmärtää olevansa täysin normaali ajatuksissaan: joku muukin miettii, pohtii, analysoi. Joku muukin myöntää olevansa pelokas, kateellinen, surullinen, iloinen pienistä asioista.

Annette Sinclair kirjoitti...

Unohdin sanoa: Haastan sinut!

lupiini kirjoitti...

Heh, vähänkö tutun kuuloisia nuo ajatukset "oikeista graafikoista" jne. Itse päätin jossain vaiheessa uhmakkaasti, että SAAN olla epätrendikäs kukkamekkotyttö, joka tykkää enemmän puistossa istumisesta ja askartelusta kuin clubbailusta ja parkourista (vai mitä pirua ne ns oikeat graafikot nyt harrastavatkaan) ja silti olen ihan yhtä oikea (ja luultavasti hanskaan jotkut jutut paremminkin kuin parikymppiset mainostoimistokollit, enhän edes viettänyt nk villiä opiskelijaelämää).

Ja toisaalta, aina kun olen päässyt tutustumaan johonkin oletetun hienoon skeneen sisältäpäin, olen huomannut kuvitelleeni siitä alemmuudentunnoissani AIVAN liikoja (näin kävi, kun olin opiskeluaikoina nykytaidejärjestössä töissä, pidin mediataiteilijoita suunnilleen puolijumalina ja sitten ne kysyivätkin minulta neuvoja photoshopin käyttöön ja olivat muutenkin ihanan inhimillisesti pihalla).

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Keksi, hauskaa että pidit siitä. Minulle tuli vähän tyhmä olo kirjoittamisen jälkeen :)
Ja kiitos haasteesta.

Lupiini, minäkin olen joskus huomannut että täydellisinä ja kaikkitietävinä pitämäni ihmiset ovatkin sitä vain mielikuvituksessani. Se tekee hyvää.
Onneksi minulla ei ole oikeasti mitään kauheaa pakkoa olla sellainen kuin "kuuluu" olla, tai niin kuin kuvittelen sen olevan. En varmaan pysyisi hereillä klubeilla ja parkourissa olisin aika nolo näky :) Eräät lapsuuden kaverini harrastavat sitä nykyään ja se on hienon näköistä mutta vaatii vähän enemmän urheilullisuutta kuin minulla on.

Anonyymi kirjoitti...

Hauskoja nuo sun graafikko-pohdinnat! :D

(Samoin kommentoija Lupiinin.)

Mä oon ehkä "oikea" graafikko siinä mielessä, että rakastan klubbailua/bileitä ehkä enemmän kuin mitään muuta koko elämässä (musiikki siinä tosin on pääosassa; eli musiikkia rakastan), mutta muilta osin en sitten tiedä... Aina on joku toinen, joka on "oikeampi". (Tai joka onnistuu roolin vetämisessä paremmin.)

Musiikillisen nautinnon lisäksi klubbailu myös jotenkin tehoaa yksinäisyyden tunteeseen – usko tai älä. Klubilla on lämmintä, siellä tuoksuu ihmisille, on visuaalisesti kaunista jne. Sellasta rauhottavaa.

Mikään ei ole niin meditatiivista kuin tekno tanssittuna. Velvollisuudet ja maailman kylmyys unohtuvat hetkeksi – joskus pidemmäksikin aikaa.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tarkoitukseni ei ollut väheksyä tai paheksua klubeja, toivottavasti ei tullut sellaista kuvaa. Tiedän ettei se sovi minulle, en pidä sellaisesta musiikista ja kaikki yöllä tapahtuvat jutut ovat vähän huonoja minulle mutta minulla on tuttuja jotka harrastavat klubijuttuja ja tiedän että se voi olla hauskaa.

Anonyymi kirjoitti...

Ei todellakaan tullut sellainen kuva, että väheksyisit klubbailua (tai klubbailevia graafikoita). :) Sain vaan päähäni vähän valottaa, että miksi itse pidät klubbailua (melkein) maailman ihanimpana juttuna.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Pystyn ehkä vähän kuvittelemaan sitä tunnetta ja hauskuutta, olen joskus ollut keikoilla, joilla musiikki on vienyt täysin mukanaan ja se on aika upea tunne. Oletan että jostain vähän sellaisesta on kyse?

Blog Widget by LinkWithin