Hylly ja elokuva

Tässä on se "kuuluisa" uusi kirjahyllyni. Sen järjesteleminen on vielä vähän kesken, olen järjestänyt kirjat teemoittain (kaunokirjallisuus, hömppäpokkarit, omatekoiset, tietokirjoja) mutta ne eivät ole aakkos- tai missään muussakaan järjestyksessä. En kyllä tiedä tarvitseeko niiden ollakaan, yhdellä hyllyllä on sen verran vähän kirjoja että ne kyllä löytää muutenkin. Tuon hyllyn perusteella näyttäisi siltä että minulla on todella vähän kirjoja mutta eteisen matala vitriinikaappi on täynnä Jayne Ann Krentzia ja vanhassa kirjahyllylipastossani on kirjoja kolmella hyllyllä. Ei sillä että minulla olisi mitenkään paljon kirjoja.
Minua hermostutti vähän laittaa hömppäkirjat noin näkyvälle paikalle, taidan vähän hävetä harrastustani. Tai en muuten mutta en ehkä haluaisi että isäni ja äitipuoleni näkisivät ne, he ovat niin korkeakirjallisia. Toisaalta he tietävät että luen muun muassa fantasiaa ja dekkareita, miksi romanttisen viihteen pitäisi olla yhtään nolompaa? Ne kirjat jotka säilytän itselläni ovat melkein yhtä hyvin kirjoitettuja kuin säilyttämäni fantasiakirjatkin. Ja aika monissa fantasiakirjoissanikin on romantiikkaa. Samoin kuin dekkareissani. Se vain kiinnostaa minua, tarinoina. Muistan kun joskus lapsena kehittelin päässäni romanttisia tarinoita, ne eivät olleet fantasioita siitä mitä haluaisin tapahtuvan itselleni vaan enemmänkin seikkailukertomuksia.
Tuon uuden hyllyn yksi parhaista puolista on se että siihen jäi noin paljon tyhjää tilaa, samoin siinä on paljon lisätilaa aarteilleni. Nuo kaappiosatkin toimivat hyvin, oikeanpuoleisessa on askartelupapereita ja vasemmanpuoleisessa tällä hetkellä pari kenkälaatikollista sekalaisia askartelujuttuja ja vyyhdinpuut ja kerimislaitteeni (niiden jälkeä näkyy yhdellä hyllyllä sinisissä lankakerissä). Kenkälaatikot olisi tarkoitus päällystää tyylikkäästi niin että voisin laittaa nekin esille. Kukkatason alla on vanha gramofonikaappini, siellä on lukemista odottavia kirjoja ja kirjastoon meneviä.

Olen tainnut kirjoittaa siitä että olen vähän huono katsomaan elokuvia. Minun on vaikeaa istua paikallani vain katsomassa jotain (kotona, elokuvateatterissa se kyllä onnistuu), yleensä minulla on kirja tai käsityö seurana. Ja noloudensietokynnykseni on sen verran matala etten oikein kestä aika normaalejakaan kohtauksia. Lauantaina löysin kuitenkin kirjastosta aivan täydellisen elokuvan, Katharine Hepburnin, Cary Grantin ja James Stewartin tähdittämän Skandaalihäät (Philadelphia Story). Se oli aika täydellinen minulle, hauska ja älykäs ja sopivalta ajalta. Ja katsoin sen kokonaan edes miettimättä muuta tekemistä, lumoutuneena melkein (tosin pari kohtaa oli sen verran noloja että minun piti käydä muualla).

Tässä sankarittaren pikkusisko esittää hienostunutta, sipsuttelee balettitossuissa ja sitten esittelee musikaalisia taitojaan, jotka ovat ehkä hieman eri tyyliä.

Sankaritar saapuu juhlista kotiin ja kohtaa entisen aviomiehensä (Cary Grant) ja nykyisen sulhasensa).