19.8.2009

Paino- ja koulumuistoja

Olen onnistunut laihtumaan noin kilon, mikä ei tietysti ole mitään mutta suunta on oikea. Ja toivottavasti pysyy.
Olen ollut hermostunut siitä että painoni on ollut klassisen jojomainen, lisäystä, laskua, enemmän lisäystä ja pelkäsin että seuraavalla kerralla päädyn yli 90 kilon. Mutta sitten tajusin että vaikka kiloni ovat tulleetkin syömällä niin olosuhteissakin on ollut syytä. Johonkin vuoteen 2005 asti painoni pysyi aika tasaisena. Olin sitä mieltä että minun pitäisi laihtua, painaa 65 kiloa 69 sijaan mutta se ei ikinä onnistunut. Pysyin kuitenkin alle 70 kilon.
Sitten lähdin Hollantiin ja ruokailurytmini meni sekaisin enkä osannut sopeutua uusiin olosuhteisiin. Olin tottunut siihen että lounas on päivän pääateria, mutta Hollannissa ei harrasteta sellaista vaan syödään lounaaksi ehkä voileipä. Voi olla että jossain muualla oli oikeita lounasravintoloita mutta meidän koulussamme oli välipala-automaatti ja täti joka myi voileipiä ja keittoa aika kalliilla. En muista enää olinko kokonaan syömättä lounasaikaan, joskus ostin sämpylän mutta niistä ei ikinä tiennyt (ostin vahingossa juustosämpylän, jonka sisällä oli myös raakaa sipulia). Koulun jälkeen piti käydä vielä kaupassa ostamassa jotakin päivälliseksi (inhosin ruuanlaittoa asunnossa ja ilmeisesti sen takia en voinut suunnitella syömisiäni pitemmäksi aikaa) ja kun kello oli noin viisi ja olin syönyt aamiaisen joskus kuuden maissa, oli houkutus ostaa karkkia suuri. Tai en tiedä voiko sitä laskea houkutukseksi kun en edes yrittänyt vastustaa sitä. Joka tapauksessa lihoin puolessa vuodessa kuutisen kiloa, kaikille tuntemilleni vaihtareille kävi samoin.
Kun pääsin kotiin ahdistuin vain lihavuudestani ja saatoin jatkaa uusia ruokailutottumuksiani. Lopulta kyllästyin, liityin Kiloklubiin ja aloin käymään vesijumpassa ja syömään vähemmän sokeria ja laihduin takaisin alle 70 kiloon. Ja saatoin pysyä siinä jonkin aikaa, en enää muista, mutta seuraava suuri mullistus oli ahdistukseni Turkuun muuton jälkeen. Ensin menetin ruokahaluni ja laihduin, sitten söin mitä tahansa ja huomasin painavani taas lähes tai yli 70 kiloa ja paino vain nousi, masennuslääkkeen kanssa oli enemmän ruokahalua ja kun vaihdoin vielä lääkettä niin lihoin kymmenisen kiloa sen puolen vuoden aikana kun niitä käytin. Ja kyllä minä söinkin karkkia mutta olen silti sitä mieltä että osa painosta oli lääkkeenkin syytä (ainakin se oli sen tunnettu sivuvaikutus).
Nyt sitten pitäisi päästä takaisin, 68 on lopullinen tavoitteeni, se on paino jossa minusta tuntuu hyvältä, vaikka en olekaan silloinkaan laiha. Olen viime aikoina ollut vähän ahdistuneempi ja pelkään että minulle käy taas huonosti, että joudun turvautumaan taas lääkkeisiin ja lihon ja niin edelleen. Mutta ehkä selviän paremmin nyt.
Tulipa tuosta sekava tarina.


Olen lukenut viime aikoina uusien lukiolaisten angstista ja miettinyt onko koulu oikeasti muuttanut vaikeammaksi reilun kymmenen vuoden aikana. Minä nimittäin pidin lukiosta kun se oli niin helppoa, tai ei välttämättä helppoa mutta en muista ikinä ahdistuneeni läksyjen tai kokeiden takia, vaan tuntemattoman tulevaisuuden. Toisaalta tavoitteeni ei ollut saada huippuhyviä arvosanoja, olin sellainen "kasi kun lukee kokeisiin edellisenä iltana" -oppilas, minulla oli silloin erittäin hyvä muistikin ja se auttoi paljon (jos olisin mennyt jatko-opiskelemaan paikkaan jossa olisi ollut oikeasti tenttejä olisin joutunut vaikeuksiin). Tiesin jo siinä vaiheessa ettei arvosanoillani olut kauheasti väliä (taidekoulut ovat yleensä kiinnostuneempia ennakkotehtävistä ja sellaisesta) ja luin lähinnä kursseja, jotka kiinnostivat minua enkä sellaisia joista olisi hyötyä. Tai olen sitä mieltä että graafikoilla pitäisi olla laaja yleissivistys ja kiinnostus erilaisia asioita kohtaan, sen kannalta lukujärjestykseni oli hyvä.
Englanti oli paras aineeni, mutta vain koska luin englanninkielisiä musiikkilehtiä, se oli väline eikä mikään erityinen kiinnostuksenkohde. Minulla oli pitkä matikka (koska lyhyt vaikutti liian käytännönläheiseltä ja pysyin kohtuullisesti mukana pitkässä, hyvin vaihtelevin arvosanoin) mutta ei fysiikkaa tai kemiaa (olen viime aikoina huomannut miten nolostuttavan vähän tiedän niistä). Luin C-saksaa koska tuntui tuhlaukselta jättää se kesken, vaikka en ollut ikinä erityisesti pitänytkään siitä ja olin valinnut sen vain koska jotain kieltä piti lukea ja yläasteelle ei tullut venäjän ryhmää ja ranska vaikutti liian vaikealta (nyt valitsisin toisin). Luin reaaliaineista kiinnostavia kursseja, kehitysmaiden historiaa ja hasardimaantiedettä ja sellaisia, joilla ei ollut mitään hyötyä kirjoituksissa (niinpä en kirjoittanut reaalia lainkaan, mikä aiheutti suurta paheksuntaa tietyissä piireissä ja teki lukioni vielä helpommaksi). Kuvaamataitoa kävin yllättävän vähän ja sen arvosanasta olen vieläkin aavistuksen verran katkera, tai en katkera mutta katuvainen tai jotain, se oli aina ysi ja se tuntuu taas yhdeltä osoitukselta siitä että olen "ihan hyvä" mutta se ei tietenkään riitä kun pitäisi olla erinomainen. Mutta olen kyllä hyväksynyt oman keskinkertaisuuteni aika hyvin.
Minulla oli lukiossa ystäviäkin, ensimmäistä kertaa sellaisia joiden kanssa en ollut ollut asunut samassa pihassa lapsesta asti. Se oli vapauttavaa, vaikka paras lukiokaverini muuttikin abivuonna pois ja jäljelle jääneet olivatkin olleet hänen kavereitaan, eivät minun ja sain myöhemmin tietää että he olivat vältelleet minua (ja minä olin niin ulkona etten edes tajunnut). Olin kouluaikoina tietyllä tavalla ärsyttävä, luulen. Jos en olisi ollut hirvittävän ujo, olisin varmaan ollut sellainen stereotyyppinen hikipinko, jonka pitää päästä aina vastaamaan, ja jos olisin oikeasti jaksanut päntätä (mutta luin mieluummin Belgarionin tarua kuin koulukirjoja). Mutta pidin opettajista, tai ainakin joistain ja halusin olla avulias vaikka en olisi pitänytkään. Minulle ei ikinä tullut mieleen että se olisi voinut jotenkin vaikuttaa arvosanaan, mikä kuulostaa aika hölmöltä, mutta olin vain kiltti ja aika naiivi ja autoin mielelläni. Meillä oli eräs englanninopettaja, joka ei ollut erityisen miellyttävä, aika vanha ja vähän pelottava. En muista mitä luimme silloin, mutta jostain syystä äitini päätyi antamaan minulle englanniksi käännetyn listan suomalaisista oppiarvoista ja -laitoksista ja sellaisista, he käyttivät sitä töissä ja se oli virallinen käännös tai jotain ja opettaja oli hyvin iloinen siitä. Niin iloinen että toi minulle seuraavalle tunnille suklaalevyn. Se oli vähän noloa.

13 kommenttia:

Elean kirjoitti...

Minusta on hyvä, jos osaa olla itselleen myös armollinen. Tietyssä, stressaavassa elämäntilanteessa lihominen on niin ymmärrettävää. Pystyn hyvin samaistumaan lihomiseesi Hollannissa, minulle kävi samoin Kreikassa. Nyt sitten yritän karistaa niitä kiloja pois ja jo aiemmin kertyneitä (olen ollut yläasteelta lähtien ylipainoinen).

On tärkeää ymmärtää syyt oman lihomisensa takana. Olen itse ainakin lohtusyöjä, ja vaihdossa eri ympäristö aiheutti sen, että esim. kaupasta en osannut ostaa terveellistä ruokaa, vaikka vakaa aikomukseni sinne lähtiessä oli syödä terveellisesti.

Joskus kun lukee postauksiasi painoon liittyen, tunnut kauhean ankaralta itseäsi kohtaan (olen sen päätellyt mm. siitä, miten usein tunnet syyllisyyttää ruokaan liittyvissä asioissa). Ehkä voisit löysätä vähän joissain asioissa? :) Itse ainakin ymmärrän sen, että olet lihonut käyttäessäsi lääkitystä. Ja täytyy vielä sanoa, että et ole tosiaankaan lihava, et ainakaan ollut siinä videossa jonka joskus blogissasi julkaisit tai kuvissa sinusta. Toki silti ymmärrän, että haluat pudottaa painoasi jonkin verran.

Uudessa KG-lehdessä (joka on muuten TODELLA hyvä!) kerrottiin intuitiivisesta laihduttamisesta, jossa kuunnellaan omaa kehoa ja mietitään, mikä itselle on tärkeintä. Esimerkiksi jollekin voi olla mahdotonta laihduttaa ilman viikottaista pizzaa/pastaa/karkkipäivää. Omalla kohdallani on niin, että tarvitsen ruuan jälkeen hiukan jotain makeampaa, se on yksi tärkeistä jutuista mulle. Onneksi se voi olla jotain ei-lihottavaakin makeaa, vaikka marjoja ja maustamatonta jogurttia.

Tsemppiä! :)

Anonyymi kirjoitti...

Minä en lihonut vaihtarireissulla :) Tosin minä yritinkin laihduttaa koko reissun ajan, elin lähinnä hedelmillä ja sämpylöillä ja solussani oli vaaka mitä käyttää. Paino oli sama kuin lähtiessä.

Itselläkin on paino työn alla. Lihoin työstressin vuoksi seitsemän kiloa joista neljä on tiputettu ja kolme jäljellä. Nuo kolme kiloa on vain tiukassa :/ Mutta pitänee lähteä taas punttikselle yrittämään :)


Fanta

Anonyymi kirjoitti...

Olen lueskellut blogiasi useampien kuukausien ajan useaan otteeseen. Minua vetää tänne blogille kirjoitustyylisi. Jotenkin minusta tuntuu, että sinusta tulee vielä novellikirjailija. :)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Elean, Blogissa ei olekaan ollut kuvia niiden kymmenen kilon jälkeen :) Vältin nyt täpärästi merkittävän ylipainon, siihen olisi vaadittu joku puolisen kiloa, eli pudotettavaa olisi, parempi tässä vaiheessa kun 15 kiloa riittäisi. Ajattelen sitä tosin hyvin pieninä askeleina, ensimmäinen tavoitteeni on 79 kiloa.

Fanta, sinä oletkin poikkeusihminen :)

Anonyymi, kiitos. Pyrin tietynlaiseen tyyliin, vaikka en kauheasti suunnittelekaan kirjoituksia.

Elean kirjoitti...

Aivan, lihottuaan sitä ei huvita varmaan laittaa kuvia esille. Kyllä minä uskon siihen, että onnistut, kunhan et ole liian ankara itsellesi. :) Ainakin minusta tuntuu, että jos kiellän itseltäni jonkin asian täysin ja liian ehdottomasti, repsahdan juuri siihen (ja tätä asiaa on kuulemma tutkittu ja useimmilla ihmisillä se on niin). Repsahtelen itse aika usein, mutta yritän vain silti sitkeästi jatkaa entisellä laihdutuslinjalla.

Itse siis karppaan, eli syön vähähiilihydraattisesti.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Joo, minustakin kieltäminen on pahasta ja ei kannata ajatella repsahtavansa, parempi vain yrittää tehdä oikeita valintoja yksi kerrallaan. Minulla suurin ongelma on kaikki makea, perusruokavalioni on varsinkin kesällä aika vähäkalorinen ja terveellinen, niin ainakin kuvittelen. Karppaajaksi minusta ei olisi, proteiinien saaminen on minulle muutenkin kaikista vaikeinta. Siihen pitäisi kyllä kiinnittää huomiota. Mutta yritän syödä "hiilihydraattitietoisesti", tai ainakin päivittäiset viljatuotteeni ovat runsaskuituisia, leipä ja pasta ja sellaiset.

Anonyymi kirjoitti...

Oletko kokeillut ruokailun säännöllistämistä ja välipalojen lisäämistä? Meinaan että ainakin minulla homma toimii niin että kun syö vaikka aamupalan ja lounaan välissä appelsiinin ja lounaan ja päivällisen välissä banaanin ja ennen iltapalaa vielä vähän jotain siinä välissä niin ei tee niin kovasti mieli karkkia. Eli vähän päin vastoin kuin miten kerroit vaihdossa käyneen. Lisäksi aineenvaihdunta pysyy hereillä koko ajan, eli myös levossa keho polttaa kaloreita paremmin...

Sinulla on tosiaan mukava blogi jota on hauska seurata.

- 18is9

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Syön aika säännöllisesti, tosin illalla syön liian vähän, en syö esim. toista isoa ateriaa. Ja oikeastaan se ei ole ongelma jos kotona tekee mieli karkkia, en tavallisesti säilytä herkkuja kotona, vain sen verran minkä voin antaa itseni syödä, viikonloppuisin. Suurin houkutus tulee kun olen liikkeellä jossain, varsinkin jos minulla on tylsää, karkit toimivat hyvänä seurana.
(ja olen syönyt Amerikan karkkejani samalla kun kirjoitan tätä :))

N kirjoitti...

Mulla oli kuviksen kursseista lukiossa puolet ysiä, puolet kymppiä, mut en kyllä usko että sillä on mitään väliä. Sehän riippuu opettajastakin, meilläkin oli pari eri opettajaa sinä aikana, ja muistaakseni toinen piti enemmän mun töistä.

Elean kirjoitti...

Mä olen kans ollut ihan järjetön karkkisyöppö. Pahimmillaan meni tyyliin pussi päivässä. :/

Onneksi se on karppaamalla lähtenyt lähes kokonaan. Milloinkahan oisin viimeksi ostanut karkkia? No, oon mä välillä vähän syönyt, mutta en oo ostanut karkkipusseja aikoihin. Tumma suklaa onkin sallittua karpatessa, ja miksei esim. sokerittomat karkit kohtuudella.

Mun mielestä proteiinin puute juuri aiheuttaa makeanhimoa. (Mulla itsellä oli aina ennen jatkuva makeanhimo melkein 24/7, mikä tahansa makea maistui jätskistä leivoksiin, karkkeihin, makeaan jogurttiin ja suklaaseen, suolaisesta en niin paljon välittänyt.) Proteiini tuo myös paljon kylläisyyttä, siksi syön nykyään paljon lihaa ja esim. turkkilaista jogurttia.

Josefiina kirjoitti...

Todennäköisesti hyvin tyhmä kysymys: johtuuko noiden masennuslääkkeiden (tai yleensäkin joidenkin lääkkeiden) sivuvaikutuksena tuleva lihominen siitä että lääkkeet antavat lisää ruokahalua, vai siitä että niissä lääkkeissä itsessään on joku ainesosa joka aiheuttaa sen että ruumis jotenkin käyttää ravinnon "liian hyvin" hyväkseen?

Minäkään en kirjoittanut reaalia aikoinani, ja itse koulumme rehtori, joka oli psykologian opettaja, puhutteli minua järkyttyneenä ja hieman loukkaantuneena ennen kirjoituksia, ja sanoi kauheat sanat jotka piinasivat minua pitkään: "Tätä päätöstä tulet vielä elämässäsi katumaan!" En ole katunut, mutta muistan reaalikokeesta puhuttaessa aina rehtorini.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Elean, proteiinien syöminen tekisi kyllä hyvää.

Josefiina, en oikeastaan tiedä mistä se johtui, ruokahaluni kyllä parani mutta en tiedä paraniko se niin paljon, tai ainakaan minusta normaalilla ruokahalulla ei liho kymmentä kiloa. Mutta en tiedä, voi olla että syytän niitä suotta.
Ja aika törkeä rehtori. Minulla vain jotkut luokkakaverit paheksuivat lievästi enkä minäkään ole ikinä katunut päätöstäni, päinvastoin.

Jani kirjoitti...

Lääkkeiden aiheuttama painon nouseminen johtuu ruokahalun kasvusta, eli ne vaikuttavat kylläisyydentunnetta vähentävästi. Hyvinkin sen vaikutuksesta voi kymmenen kiloa lihoa, mutta se ei siis ole väistämätöntä vaan syömisen kontrolloinnista se yhäkin riippuu. Se kontrollointi vain on astetta vaikeampaa tuon vaikutuksen takia, ja siksi painon nousu on yleisimpiä haittavaikutuksia sitä kylläisyyttä vähentäviä lääkkeitä syövillä. Etenkin kun niitä yleensä syödään psyyken ongelmiin, jotka jo sinänsä vähentävät jaksamista mm. omasta itsestä huolehtimiseen.

Blog Widget by LinkWithin