Kuulumisia

Olen edelleen Helsingissä ja pidän edelleen Helsingistä. Vähän tunnen syyllisyyttä siitä miten huonosti tunnen vaikka Itä- tai Pohjois-Helsinkiä, liikun vain tietyillä alueilla. Toisaalta en Turussakaan ollut käynyt kaikissa lähiöissä tai osannut sijoittaa niitä kartalle.

Ikävämpää on, että olen taas työtä vailla, keikkatöitä lukuunottamatta. Yritän olla vaipumatta epätoivoon ja uskoa itseeni, vaikka aika vaikeaa se välillä on. Syksyllä olin mielenkiintoisessa projektissa Porvoossa ja tammikuussa hain opiskelemaan, jännittävästi oman alan maisteriohjelmaan. En usko tässäkään suuresti mahdollisuuksiini mutta ainakin sain toteutettua pitkäaikaisen haaveeni.

Yllättävintä tämänhetkisessä elämässäni on, että asumme nyt M:n kanssa yhdessä. Ja se on mennyt oikeastaan aika hyvin. Pidin Kalliosta sen vuoden aikana, jolloin siellä asuin mutta en ikinä oikein kotiutunut sinne ja olin vähän huono kalliolainen. Kaipasin myös puita. Asumme nyt Länsi-Pasilassa ja olen yllättänyt itseni sillä miten paljon pidän tästä alueesta. Minulla on kuva itsestäni kantakaupunkilaisena, joka pitää vanhoista taloista mutta jälleen kerran järkivalinnat voittivat. Täällä on hyvät liikenneyhteydet melkein kaikkialle Helsingissä  (sinne Porvooseenkin pääsi bussilla näppärästi) ja keskustaankin pääsee kävellen aika kivaa reittiä. Keskuspuisto on lähellä jos haluaa edes jonkinlaiseen metsään ja pidän siitä miten alue on suunniteltu jalankulkijoita varten. Itä-Pasila on kuuluisampi ja radikaalimpi, länsipuolella autot on vain siirretty pihoilta parkkihalliin. Pidän myös siitä miten alue on piilossa valtavien toimistotalojen takana ja monet helsinkiläisetkin tuntuvat tuntevan sitä huonosti. Ainoa huono puoli on palveluiden puute ja sekin korjaantuu, jos asumme täällä tarpeeksi kauan. 

Parasta asunnossa on kyllä parveke.  

Helsingissä

Minulle kävi niin erikoisesti että päädyin väliaikaisesti Helsinkiin töihin. Välillä on ollut vähän vaikeaa, muutenkin kuin ennen muuttoa. Esim. työ- ja vuokrasuhteen päättymisajat eivät ole vielä aivan varmat. Syyt ovat erittäin hyvät mutta epävarmuus ei ole ystäväni. Toisaalta nyt on hyvä harjoitella sitä. Ylipäätään parin kuukauden kokemuksella tuntuu siltä että kannatti lähteä toiseen kaupunkiin ja Helsinki on aika kiva paikka asua (olen kyllä ollut sitä mieltä aina). Siihen tietysti vaikuttaa se että minulla kävi erittäin hyvä tuuri asunnon kanssa ja pääsin asumaan mukavaan paikkaan kävelymatkan päähän työpaikasta ja matkan varrella on paljon kaikkea kaunista. Kuten vaikka Tuomiokirkko ja meri. Hämmentävästi sekä työpaikka että asunto järjestyivät tavallaan blogin ansiosta. Aktiiviset blogiajat tuntuvat nykyään aika kaukaisilta mutta sen positiivinen vaikutus tuntuu vieläkin elämässäni (ja on minulla edelleen se blogin ansiosta saamani parisuhdekin, tällä hetkellä taas vaihteeksi etäsuhteena).

On Helsingissä kaikkea muutakin hauskaa:

Raitiovaunut. Yritän kävellä työmatkan toiseen suuntaan mutta toisen matkan menen yleensä raitiovaunulla. Pidän erityisesti pienistä (vähän kummallisista) asioista, kuten siitä miten vaunu mutkittelee Hakaniemen kohdalla (erityisen hauskaa kun istuu selkä menosuuntaan) ja kun lumisateen jälkeen harjavaunu kävi lakaisemassa raiteet puhtaiksi. Muussakaan julkisessa liikenteessä ei ole tietysti valittamista. Tuli suhteettoman aikaansaava olo kun kävin bussilla Espoossa (suosittelen Weegee-talon näyttelyitä, erityisesti modernin taiteen museo Emmaa). Onneksi on älypuhelin, joka kertoo millä kannattaa matkustaa ja missä jäädä pois.  

Olen muutenkin harrastanut museoita (lukeminen sen sijaan on jäänyt vähälle ja painottunut hömppään, toisaalta olen päässyt Helmetin suuremman hömppävalikoiman ääreen niin kai sitä hyödyntääkin). Museokortti on loistava ja Helsingistä löytyy tietysti vaikka mitä hyviä museoita. Ateneumissa on tällä hetkellä perusteellinen näyttely japonismin vaikutuksesta pohjoismaiseen taiteeseen ja uusi kokoelmanäyttely. Vähän ihmettelin kun sen ripustusta kehuttiin lehdessä mutta se oli vaikuttava. Ernesto Neton näyttely Kiasmassa saa hyvälle tuulelle. Tänään kävin vähän pidemmällä ja harrastin venäläistä taidetta (ja nautin melkein kesäisestä säästä). Didrichsenin taidemuseossa on vielä kuukauden verran näyttely vähemmän stereotyyppisestä neuvostotaiteesta (ja upea merellinen sijainti), Sinebrychoffilla pari viikkoa taas vanhoja venäläisiä mestareita (ja kotimuseon puolella muitakin eurooppalaisia) ja komea rakennus. Paljon olisi muitakin museoita, joissa pitäisi käydä, helposti käyn vain Ateneumissa ja Kiasmassa kun ne ovat niin helppoja. Työpaikan lähellä on Arkkitehtuuri- ja Designmuseot, ne voisivat olla ensi viikon kohde.    

Olen vähän hullaantunut Helsingin arkkitehtuuristakin. Tiedän kyllä että täälläkin on rumia taloja mutta ne alueet, joissa liikun yleensä tuntuvat olevan täynnä kauneutta. Engeliä ja jugendia ja 20-lukua ja ihania rapattuja funkkistaloja (olen päässyt itsekin sellaiseen asumaan, vielä keltaiseksi rapattuun). En ole mikään 1800-luvun kertaustyylien erityinen fani mutta niistäkin löytyy täältä kauniita. 

Olen yrittänyt käyttää hyväksi Helsingin mahdollisuuksia ja harrastaa tapahtumia. Tunnen välillä syyllisyyttä siitä etten ole ollut tarpeeksi aktiivinen mutta joka viikko olen tehnyt jotain ja käyn kuitenkin kokopäivätöissä ja välillä teen sivutöitäkin ja käyn Turussakin niin ei aikaa riitä älyttömästi. Museoiden lisäksi hauskin on ollut lähikirjaston Novellikoukku, neulontaa samalla kun luetaan ääneen novelleja. Sitä voisi varmaan harrastaa vaikka joka viikko jossain päin Helsinkiä mutta minulle on riittänyt lähikirjasto (joka on muutenkin aika ihana kirjasto, kävin tietysti hakemassa kirjastokortin heti ensimmäisenä, ennen kuin olin edes muuttanut kunnolla).

Ota erittäin mielelläni vastaan menovinkkejä ja vinkkejä kiinnostavista paikoista.

Kuvittelen, etten ole erityisen taikauskoinen. En kuitenkaan tiedä miksi muuksikaan voisi sanoa sitä, ettei uskalla iloita etukäteen tulossa olevista hyvistä asioista, kun pelkää etteivät ne sitten toteudukaan. Aivan kuin olisi joku velvollisuus stressata ja ahdistua niin että lopulta voi ansaitusti nauttia.

(Enkä tietysti uskalla kirjoittaa noista tulevista asioista vielä, minun täytyy vielä stressata vähän reilu kuukausi.)

(Ja ehkä täytyy sanoa ettei kyse ole mistään hurjan suuresta mullistuksesta, niin kuin raskaudesta tai mistään sellaisesta.)

***

Sain luettua lukuhaasteeni loppuun pari viikkoa sitten. Olen vähän yllättänyt siitä että oikeasti onnistuin siinä, en niinkään luettujen kirjojen määrästä vaan siitä, että sain luettua paljon monipuolisemmin kuin moneen vuoteen. Yllättäen lukuhaasteen kirjoissa oli eniten kotimaisia, se on uutta. Luin myös paljon enemmän mieskirjailijoita kuin yleensä (tosin siinä joukossa oli esimerkiksi Ben Aaronovitch, jolta luin kolme kirjaa), luin enemmän ei-genrekirjallisuutta ja myös jonkun verran ei-eurooppalaista kirjallisuutta.

Ensi vuodellekin puuhataan ilmeisesti samankaltaista haastetta mutta luulen että haluan lukea vapaammin. Haluan kuitenkin jatkaa monipuolisempaa lukemista niin päätin tehdä itselleni vapaamuotoisen haasteen lukea laajemmin maantieteellisesti. En aio pyrkiä lukemaan kirjoja jokaisesta valtiosta (niin kuin jotkut) mutta ajattelin pitää sen kuitenkin tavoitteena, lukea enemmän kirjoja muualta kuin angloamerikkalaiselta kulttuurialueelta. Aloitin sen jo joululomalla, lukemalla israelilaisen, irakilaisen (Blasim asuu nykyään Suomessa ja hänen novellejaan on suomennettukin, minä törmäsin kirjaan sattumalta kirjaston uutuushyllyssä tietämättä siitä mitään) ja islantilaisen kirjan. Näköjään pelkillä i-kirjaimella alkavilla mailla pääsisi jo pitkälle. 

Suositun kirjailijan ensimmäinen kirjaAnja Kauranen: Sonja O kävi täällä

Yllätyin siitä, että pidin kirjan tyylistä ja ajankuvasta.

Kirja, josta on tehty elokuva 

Anna-Leena Härkönen: Akvaariorakkautta

Toinen ikinä lukemani kirja Härköseltä ja kolmas "nuoret, sekaisin olevat naiset" -genressä. Tämä oli kuitenkin puuduttavampi kuin Jojo ja Sonja O kävi täällä, en taida olla kauhean kiinnostunut lukemaan ihmissuhdeongelmista.

Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle 

J. P. Alanen & K. P. Alare: Perkeros

Sarjakuvan lukeminen tuntuu vähän huijaukselta. Tavallaan pidin Perkeroksesta, mutta voi olla etten ole ihan kohderyhmää. Tai ehkä oli tarkoituskin tuntua käsittämättömältä miksi naiset olivat kiinnostunut päähenkilöstä. Olen satunnaisesti lukenut saman piirtäjän Villimpää pohjolaa, joka on paljon hauskempi.

Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä

Harry Bingham: Love Story, With Murders

Wales on kai se paikka, jossa olen halunnut käydä pisimpään mutta oli yllättävän vaikeaa löytää sinne sijoittuva kirja, joka olisi kiinnostanut minua ja löytynyt kirjastosta. Olisin halunnut lukea esimerkiksi jotain hienon tv-sarja Hinterlandin kaltaista mutta tyydyin tähän aika epäuskottavaan dekkariin. 

Syntymävuonnasi julkaistu kirjaTuulikki Soini: Hyvää huomenta meri

Yhtä vaikeaa oli löytää kirja, joka olisi julkaisu synnyinvuonnani. Olin siitä aika yllättynyt eikä asiaa helpottanut se, että kirjaston järjestelmät eivät toimineet sopivasti juuri sinä viikkona eikä kirjoja pystynyt varaamaan tai näkemään niiden saatavuutta saati lainaamaan. Lopulta päädyin tekemään listan runokirjoista (ehtii lukea kirjastossa) ja yksi niistä löytyi hyllystä. Soini on sopivasti naantalilainen ja teoksen runot olivat yllättävän hauskoja, lähinnä merestä ja merimiehen vaimon elämästä.

Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa

Toni Morrison: Jazz

Tähän sain apua kirjastosta, heillä oli juuri sopivasti meneillään kiellettyjen kirjojen viikko. Jazz tuntui esillä olevista kirjoista kiinnostavimmalta ja olikin, yllättävän helppolukuinen ja mukaansatempaava. 

Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit

Christopher Moore: Coyote Blue

Tämä oli viimeinen kirja haasteessani ja vaikeimmin löydettävissä. Olisin halunnut lukea modernin saamelaisromaanin mutta en onnistunut löytämään sellaista (lähimmäksi tuli ranskalaisen toimittajan kirjoittama dekkari). En onnistunut löytämään muillakaan hauilla mitään sopivaa ja lopulta valitsin kirjan aika lailla sattumalta. Vaelsin englanninkielisten kirjojen osastolla ja yritin löytää kirjan tai kirjailijan nimen, joka sopisi teemaan. Valinta osui Christopher Mooren Coyote Blueen, mikä ei ollut mikään huono kirja, trickster-jumala Kojootti onnistuu sotkemaan elämän, joka ehkä vaatikin sotkemista.

Pessimismi kantoi niin pitkälle että pääsin yhteen haastatteluun mutta siihen se jäi. Sain kuitenkin haastattelussa niin hyvää palautetta että tunsin saaneni takaisin ihmisarvon, jota en ollut edes tajunnut menettäneeni.

(Tietysti se, etten päässyt siihen työpaikkaan taas laski uskoani itseeni mutta luulen että se olisi vaatinut enemmän itsevarmuutta ja ehkä erilaista luonnetta kuin minulla on. Ja enemmän kokemustakin, vaikka minua kiitettiinkin mainostoimistokokemuksesta.)

Muuten olen käynyt tapaamassa perhettäni, isääni ja äitipuoltani heidän uudessa kotikaupungissaan Helsingissä (aika kätevää kun on siellä tukikohta), ollut pitkästä aikaa kirjamessuilla töissä, tehnyt yllättävän paljon töitä, ommellut vähän, neulonut vähän. Ja stressannut ja angstannut aika paljon. Oma elämä ja ulkopuolinen maailma ovat vähän turhan ankeita, aivan liian usein.

Löysin kuitenkin paikan, jonne pääsemisestä voin haaveilla. Olen miettinyt mikä minua kiinnostaisi matkailussa kun en niin välitä rannoista tai ravintoloista tai paikallisiin ihmisiin tutustumisesta tai auringosta, museoista ehkä mutta en ehkä matkustaisi pelkästään niiden takia. St Kilda olisi täydellinen minulle, ei juuri ihmisiä, viileä ilmasto, merta, valtavasti lintuja, mielenkiintoisia lampaita ja upeita maisemia. Ja erittäin mielenkiintoinen historia. Pidän myös saarista.

***

Jos muu ei oikein onnistu niin ainakin lukuhaaste on edistynyt. Olen hyvin aikataulussa, enää seitsemän kirjaa jäljellä.

Tietokirja
Oliver Sacks: On The Move
Jossain vaiheessa innostuin lukemaan Oliver Sacksia, minua kiinnostaa ihmismielen kummallisuus. Suosikkini on The Island of the Colorblind, joka kertoo muun muassa saarten viehätyksestä. On the Move ei ole minusta yhtä hyvä mutta mielenkiintoinen, omaelämäkerta aika erikoisesta elämästä. Valinta oli valitettavan ajankohtainen. Sacks oli monta kertaa vieraana erinomainen podcastissa Radiolabissa, suosittelen kuuntelemista.

Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon
Tytti Parras: Jojo
Löysin kirjan lukuhaasteen linkkaamasta listasta, joka oli tarkoitettu kohtaan "Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja" mutta minusta alkoi tuntua että siihen voisi sopia joku tunnetumpi (tällä hetkellä kesken Sonja O. kävi täällä), Jojo on onneksi voittanut J. H. Erkon palkinnon niin että se kävi tähänkin. Pidin kirjasta, yllätyksekseni. Jojo oli ilmeisesti ilmestyessään 1960-luvulla skandaalinomainen, reippaasti seksiä ja ryyppäystä ja yksityiskohtainen kuvaus abortista. Voisi ajatella ettei se olisi ihan minun kirjani mutta pidin tekstin tyylistä, näin lyhyessä tarinassa tajunnanvirta toimi. Olen pitänyt lukuhaasteessa siitä että olen lukenut aivan uudenlaisia kirjoja, esimerkiksi paljon enemmän suomalaista kirjallisuutta kuin aikaisemmin.

Tositapahtumiin pohjautuva kirja
Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia
Jotenkin kuvittelin että minun olisi pitänyt löytää jotenkin amerikkalaisten tositapahtumiin perustuvien tv-elokuvien tyylinen melodraama mutta tämä toimi minulle paremmin. Erikoisia ihmiskohtaloita eri puolilla maailmaa, perustuen kai jollain tavalla Väisäsen tapaamiin ihmisiin, tai ainakin sellaisen kuvan sain. Lukuhaastetta on nopeuttanut se, että tajusin voivani lukea puhelimella kirjastosta lainattuja e-kirjoja, silloin pystyn lukemaan niitä vaikka bussimatkoilla (eikä tarvitse tyytyä ilmaisiin Kindle-kirjoihin, joissa ehkä yksi sadasta on hyvä). Sieltä voisi lainata ulkomaalaistakin aineistoa mutta jostain syystä en saa sitä toimimaan vaikka kuinka noudatan ohjeita.

Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Tässä ei ole paras kansi mitä olen viime aikoina nähnyt (tänä vuonna on ilmestynyt todella hyvän näköisiä kansia) mutta se on tyylikäs ja huomiota herättävä, tekijänä Elina Warsta, joka tuntuu tehneen kaikki kannet joita olen viime aikoina ihaillut. Kannen perusteella olisin kyllä ehkä odottanut jotain synkempää ja ruumillisempaa, voodoomaista. Kirja oli aika kuiva, ei varsinaisesti tylsä mutta päähenkilöön, vanhaan rutinoituneeseen lääkääriin sopiva. Mukana oli myös salaperäinen elokuva, Suomi-filmin kulta-ajalta, jonka tekijöillä oli sopivan elokuvalliset ja taiteelliset nimet. Niinpä pidin kirjassa eniten siitä, että nimien joukossa oli isotätini Vieno Laineen kaima.

Kirja, jota äitisi rakastaa
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli (yhteisnide, jossa on Onnellin ja Annelin talo, Onnelin ja Annelin talvi ja Onnelli, Anneli ja orpolapset)
Lapsuuteni suosikkeja ja toimii aikuisellekin, jos haluaa rauhoittavan ja lohduttavan kirjan. Se uusi elokuva oli aivan kamala (kävimme sen tietysti katsomassa äitini kanssa mutta voi olla ettemme olleet ihan kohdeyleisöä).

Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase
Minulla ei oikeastaan ole mitään kirjoja, jotka olisivat jääneet lukematta koulussa. Meillä oli tosi vähän pakollisia kirjoja luettavana, yläasteella yksi vapaavalintainen klassikko (Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo), lukiossa yksi ulkomainen klassikko (Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva, järisyttävimpiä lukukokemuksiani) ja yksi kotimainen (Joel Lehtosen Putkinotko, olimme tainneet käydä lomamatkalla oikeassa Putkinotkossa). Siksi valitsin kirjan, joka ehkä olisi pitänyt lukea ja monissa kouluissa kai luettiinkin. En tiedä mitä odotin Häräntappoaseelta, mutta se oli yllättävän mukaansatempaava. En tiedä olisinko hyötynyt siitä teininä, silloin luin lähinnä fantasiaa ja dekkareita enkä viettänyt stereotyyppistä teinielämää hormonimyllerryksessä ryypäten ja rellestäen (vaikka oikeastaan päähenkilö oli aika kiltti).

Kirjatrilogia
Jacqueline Carey: Kushiel's Legacy (Kushiel's Dart, Kushiel's Chosen ja Kushiel's Avatar)
Olin alunperin ajatellut Tarun sormusten herrasta lukemista (luin sen viimeksi ennen elokuvien ilmestymistä) mutta minulla oli vähän kiireitä ja ajattelin etten ehdi lukemaan niin pitkää kirjaa. Niinpä valitsin moneen kertaan suositellun trilogian, tietämättä että yksittäiset kirjat ovat jokainen ehkä vähän ohuempia kuin koko Taru... Mutta suosittelut eivät olleet väärässä, näissä kirjoissa on kaikkea, romantiikkaa, seikkailua, bdsm-seksiä ja erittäin mielenkiintoinen vaihtoehto-Eurooppa ilman kristinuskoa. Ja hyvä naispäähenkilö (ja muut henkilöt) ja perusfantasiasta poikkeava maailmankuva. Suosittelen.

Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Inhosin edelleen Jääskeläisen tylsiä mutta omasta erikoisuudestaan ja erinomaisuudestaan vakuuttuneita päähenkilöitä (en tiedä onko heistä tarkoitus pitää, olen nyt lukenut häneltä kolme kirjaa, joiden päähenkilöt ovat minusta kaikki olleet aika samanhenkisiä siinä mielessä. Mutta ehkä tämä on taidekirjallisuutta, jossa ihmisten kuuluu olla ankeita). Keski-ikäisen miehen elämänkriisi on aiheena aika tylsä, vaikka sitä olikin yritetty kuvailla maagisemmin. Siitä huolimatta kirja oli yllättävän luettava enkä löytänyt helposti kiinnostavampaakaan Jyväskylään sijoittuvaa kirjaa.

Runokirja
Hannu Kankaanpää: Hesari ja muita runoja 1980-1998
Hannu Kankaanpää on ehkä suosikkini runoilijoista, joille olen tehnyt kansia. Tämä on kokoelma hänen varhaisempaa tuotantoaan, toiselta kustantajalta. En osaa oikein lukea runoja mutta pidin näistä, vähän synkkää ja oivaltavaa.

Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut mutta jättänyt kesken
Juliet Marillier: Cybele's Secret
Juliet Marillier on nykyään suosikkejani fantasiakirjallisuudessa (olen pitänyt kaikesta mitä hän on kirjoittanut, paitsi Bridei-sarjasta, johon en päässyt sisään). Hän kirjoittaa historiallista fantasiaa, aika paljon Irlannista ja Skotlannista mutta tämä kirja sijaittuu poikkeavasti Romaniaan ja Turkkiin. Pidin sen alkuosasta (Wildwood Dancing) mutta jotenkin tähän oli vaikea päästä sisälle. Mutta kun sain aloitettua sen uudestaan se tempasi minut mukanaan ja oli nautittava (jos ei yhtä hyvä kuin suosikkini Heir to Sevenwaters tai Shadowfell-trilogia tai viime vuonna alkanut aikuisempi Blackthorn & Grim -sarja).

Klassinen rakkausromaani
E. M. Forster: A Room with a View
Yritin lukea Jane Austenin Persuationia, jota en ole aiemmin lukenut mutta en päässyt siihen sisään. Sen sijaan valitsin helpon kirjan, jonka olin lukenut ennenkin. Se oli edelleen yhtä hyvä.

Pilkullinen maisema, vektorigrafiikkakokeilu. Siitä saattaa huomata, että pidän Kristian Krokforsin geometrisistä maisemista.

On minulla tietysti ainakin yksi epärealistinen haave, se että voisin ansaita elantoni koulutustani vastaavassa työssä. Tai edes ansaita. Olen ollut kesän melkein kokopäiväisesti töissä ja se on ollut aika ihanaa mutta syyskuussa alkaa taas epävarmuus. Nyt sentään on ollut viime viikkoina auki kaksi työpaikkaa, joihin olen pätevä ja joihin minua tuskin valitaan (yritän valmistautua pettymykseen, varsinkin siihen etten pääse edes haastatteluun firmaan, johon hain nelisen vuotta sitten ja sain haastattelussa ymmärtää ettei minulla ole tarpeeksi kokemusta mainosalalta). Se taitaa hermostuttaa, niin etten oikein saa nukuttua.

En tiedä missä vaiheessa pitäisi luopua haaveistaan ja keksiä jotain muuta (mutta mitä), vallitseva ajatus tuntuu olevan, että pitäisi vain taistella vaikeuksien kautta loppuun ja olla luovuttamatta mutta jossain vaiheessa kyllästyy taisteluun. Tai ei osaa taistella oikein.

On elämässäni kyllä positiivisiakin puolia, esimerkiksi tämän kesän marjasato. Alkukesästä ajattelin etten varmaan jaksa kerätä mitään tänä vuonna mutta marjamania vei minut taas niin että heinäkuun alkupuolelta asti olen käynyt marjassa pari kertaa viikossa melkein joka viikko (marjat säilyvät yleensä jääkaapissa niin kauan että tuolla rytmillä niitä riittää myös joka päivälle syötäväksi). Pakastimeni on jo melkein täysi mutta kummasti lähimetsäni pienestä marjapaikasta on riittänyt. Minua ei haittaa se etten saa kerralla kymmentä litraa, marjastus toimii hyvänä terapiana (ainakin jos malttaa lähteä kotiin parin tunnin jälkeen, marjastusasentoni ei ole erityisen ergonominen ja selkäni ei oikein pitänyt viiden tunnin retkistä). Voi olla, että teen sen väärin että kuuntelen samalla podcasteja (suosittelen esimerkiksi näitä: 99 % Invisible, Ask Me Another ja Answer Me This) enkä metsää ja omia ajatuksiani mutta ajatukseni lähtemään kiertämään niin helposti samoja ratoja päätymättä mihinkään ratkaisuun. Mieluummin kuuntelen hyvin tuotettua faktapohjaista viihdettä.

***

Olen vähän myöhässä lukuaikataulustani. Toisaalta olen ollut kiireinen ja toisaalta nyt joudun etsimään kirjoja, jotka sopivat lukuhaasteeseen enkä saa sovitettua lukemiani kirjoja siihen niin helposti. Esimerkiksi viimeisin lukupiirikirja, Jaakko Markus Seppälän Lemen (tosi perinteistä ja stereotyyppistä kyberpunkkia markkinoidaan nykyään "teknotrillerinä") ei mahtunut haastaseen kun olin jo lukenut kirjan, jonka nimi on yksi sana ja kirjan, joka on ilmestynyt tänä vuonna ja joka sijoittuu tulevaisuuteen ja jonka kirjoittajalta en ole lukenut mitään aikaisemmin. Tarvitsisin myös suosituksen kirjasta, joka sijoittuu Walesiin ja ehkä tositapahtumiin perustuvasta kirjasta, joka ei olisi kauhean ankea.

Mutta jotain sentään olen lukenut:

Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias kun kirja julkaistiin

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kirja ei vastannut odotuksiani, vaikka toisaalta en tiedä mitä varsinaisesti odotin. Se ainakin oli yllätys, että suuri osa tarinasta sijoittui menneisyyteen ja oli niin rankka. Enkä yhtään ihmettele, että kirja on palkittu.

Novellikokoelma

Dragons and Warrior Daughters (toimittanut Jessica Yates)

Naisten kirjoittamaa fantasiaa sisältävä kokoelma 1980-luvulta. Mukana miekkaa ja magiaa (ei suosikkigenreni) mutta myös suosikkini Robin McKinley ja Diana Wynne Jones, jotka eivät pettäneet. Ehkä liian helppo valinta mutta osui sopivaan aikaan käteen. Harmillisesti se tarkoittaa että syksyllä lukupiirissä luettavat kaksi novellikokoelmaa eivät mahdu mukaan haasteeseen. 

Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta

Robin McKinley: Spindle's End

Luulisi, että jos päätän itse miten tulkitsen haasteen säännöt (joita ei nyt varsinaisesti edes ole) en voisi huijata mutta jotenkin tämän kirjan lukeminen tuntui huijaukselta. Se on helppo kirja (siis kaikin puolin nautittava, ilman sotaa tai naisten ankeaa roolia Kosovossa tai muuta sellaista) ja olen lukenut sen montaa kertaa aiemminkin, asuessani Oulussa. Kirja on joka tapauksessa hyvä uudelleenkerronta Prinsessa Ruususen tarinasta, hieman epätyypillisellä prinsessalla. McKinley on kertonut uudelleen muitakin satuja, esimerkiksi Kaunottaren ja Hirviön kaksi kertaa (Beauty ja Rose Daughter).

En kyllä tiedä miksi oikeasti kirjan lukemisen pitäisi olla vaikeaa.

Hauska kirja

Joonas Rinta-Kanto: Fok_It: Elämä

Samaistun. 

Kirja, kirjailijalta jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla

Kate Noble: Let It Be Me

Tämä on viimeisin haastekirjoistani, luin sen tänään aamulla loppuun (jotain hyvää siitäkin että heräsin puoli viideltä). Haastekirjoissani ei ole kovinkaan montaa puhtaasti romanttista kirjaa, haasteeni yksi tavoite oli lukea muutakin (siinä olenkin onnistunut aika hyvin ja ehkä voin olla tyytyväinen enkä syyttää itseäni liian helpoista kirjoista) ja ehkä minua vähän hävettää kirjoittaakin niistä julkisesti. Tämän valitsin kuitenkin sillä perusteella, että se olisi nopea lukea, etten jäisi enempää jälkeen aikataulustani vaikka en olekaan oikein ehtinyt lukea viime aikoina (sen sijaan olen tehnyt kirjoja). Se ei ollut huono kirja mutta ei ehkä ihan vastaa sitä mikä minua kiinnostaa romanttisessa kirjallisuudessa. Kirja sijoittuu kiinnostavasti Venetsiaan 1800-luvulla, sankaritar on pianisti, joka saavuttaa taiteellisen huippunsa ja sankari sympaattinen mutta jotenkin tarina oli vähän ohut ja päähenkilöt tuntuivat liian nuorilta (jossain vaiheessa minusta tuntui että 27 oli täydellinen ikä romanttisen kirjallisuuden sankarittarelle mutta nyt se on noussut ehkä vähän yli kolmeenkymmeneen, mikä ei välttämättä toimi historiallisissa kirjoissa).

Oli muuten yllättävän vaikeaa löytää kirjailija, jolla olisi samat nimikirjaimet kuin minulla ja mielenkiintoisia kirjoja. Kirjaston hyllystä löytyi romaaneja alkoholisoituneista maalaismiehistä EU:n  puserruksessa, rankka rikostarina ympäristöongelmista ja ihmiskaupasta ja japanilainen novellikokoelma, jonka lainasin mutta jossa en päässyt alkua pidemmälle.

Huomasin, että itseinhoni saa minut inhoamaan muitakin ihmisiä. Siitä olisi varmaan hyvä päästä eroon, niin kuin myös itsensä vertaamisesta muihin (kuten samanikäisiin ihmisiin, joilla on vakityö ja asuntolaina ja muuta aikuisuuteen kuuluvaa, vaikken edes haluaisi heidän elämäänsä).

***

Tulevaisuuteen sijoittuva kirja
Margaret Atwood: Uusi maa

Tämän piti olla jo lukupiirin toukokuun kirja, mutta kun se ilmestyi vasta silloin niin kirjastosta sitä ei vielä saanut. Vähän jännitin sen lukemista, ennakkokäsitykseni Atwoodista oli jotain synkkää, taiteellista, vaikeaa ja kaikinpuolin ankeaa, en ole mitään muuta häneltä lukenut. Uuden maan perusteella voisin lukeakin, se oli yllätyksekseni helppolukuinen, mukaansatempaava ja oikeastaan optimistinen vaikka kyse onkin maailmanlopun jälkeisestä maailmasta. Pelkään oikeasti maailmanloppua, en nopeaa jumalallista iskua vaan hidasta maailman tuhoutumista, vähän niin kuin tässä kirjassa on tapahtunut. Siihen nähden tämä ei ollut oikeastaan yhtään ahdistava kirja, ehkä kaikki ankea oli jo tapahtunut. Aiempia osia en ole lukenut (tarinassa pysyi mukana ihan hyvin ilmankin, varsinkin kun kirjan takana oli tiivistelmä niiden tapahtumista), enkä taida lukeakaan, ne kuulemma ovat ahdistavia.

Asioita, joita olen tehnyt. Synttärikakku (kai 35-vuotiaana saa olla niin lapsellinen kuin haluaa, tuli mieleen kun ystävien neljävuotiaalla on sama lempielokuva kuin minulla) ja vähän liian lyhyt kesämekko (sain muuten tuona päivänä äärettömän hyvää palvelua Stockmannilla, en tiedä johtuiko se asusta).

***

Kirja, jonka lukemista olet harkinnut pitkään
Kate Atkinson: A God in Ruins
En tiedä voinko varsinaisesti sanoa harkinneeni tämän kirjan lukemista pitkään, olen odottanut sitä yli vuoden mutta varsinaisesti kirja ilmestyi vasta tänä keväänä. Atkinson on ollut lempikirjailijoitani silloinkin kun olen lukenut lähinnä hömppää. Törmäsin hänen kirjoihinsa 90-luvulla, vaikutuin niiden outoudesta, nautin hänen Jackson Brodie -dekkareistaan ja hänen edellinen kirjansa, Life After Life on luultavasti paras kirja, jonka olen lukenut tällä vuosikymmenellä (tai vuosisadalla). A God in Ruins on rinnakkaisteos sille, se kertoo sen päähenkilön veljestä ja tämän elämästä halki 1900-luvun. Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu ja pidin sen epäkronologisesta rakenteesta ja henkilöhahmot olivat monitahoisia ja eläviä mutta lopulta en pitänyt siitä niin paljon kuin Life After Lifesta. Mutta Atkinsonin aavistuksen verran huonompi kirjakin on hyvä.

Kirja, jonka nimessä on väri
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Kirjan nimessä ei ehkä ihan varsinaisesti ole väriä mutta väreillä on suuri merkitys kirjassa. Ehkä ensimmäinen Keltaisen kirjaston kirja, jonka olen lukenut. Meille on tulossa loppuvuodesta toinen Murakamin kirja lukupiiriin ja tämä sijoittuu osin Suomeen, mikä oli tarpeeksi herättämään kiinnostukseni kirjastoautossa. En ole lukenut muuta häneltä niin en tiennyt oikein mitä odottaa mutta  kirja oli ainakin niin kiinnostava että valvoin liian myöhään saadakseni luettua sen loppuun. Kuvittelin että se olisi ollut rankempi kokemus, kirja kertoo miehestä, jonka ystäväjoukko oli hylännyt yllättäen, ajattelin että samaistuin siihen ja päähenkilön värittömyyteen. Kirja olikin yllättävän helppolukuinen, pidin siitä miten menneisyyden salaisuuksia selviteltiin vähän melkein dekkarityyliin eikä mitenkään erityisen tunteisiinvetoavasti. En pitänyt siitä miten suuri osa mysteereistä jäi selviämättä mutta ehkä se kuuluu tällaisiin taiteellisempiin kirjoihin.

Kirja, jonka nimessä on numero
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta 
Tässä ei ainakaan joutunut huijaamaan että sai sen mahtumaan lukuhaasteeseen. Luimme lukupiirissä viime kesänä Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Inhosin sitä, sen ylipitkää tarinaa, tylsiä mutta samalla tympeän omahyväisiä henkilöitä (oletan että se oli tarkoituksellista), hometta, sadetta, sieluja. Minulle ei siksi ollut kovin suuret odotukset tätä kirjaa kohtaan mutta voi ehkä sanoa että yllätyin positiivisesti. En olisi ikinä itse tarttunut kirjaan mutta kirjastossa sai toukokuussa täyttää lukureseptilomakkeen, jonka perusteella henkilökunta suositteli kolmea kirjaa. Minä taisin kirjoittaa, että inhoa onnettomia loppuja, tulehtuneita ihmissuhteita ja pidän taitavasta juonenkäsittelystä ja maailmankuvauksesta. Tämä oli yksi niistä, perustelu taisi liittyä huumoriin. Henkilöt olivat edelleen omahyväisen tylsiä ja kirjoitustyylissä oli ärsyttäviä piirteitä mutta tarina oli huomattavasti mielenkiintoisempi ja mukaansatempaavampi.

Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle
Jennifer Egan: Sydäntorni  
Tämäkin on lukureseptikirjoja enkä oikein tiedä mitä ajatella siitä. Maailma oli rakennettu taitavasti, keskiaikainen linna tuntui yhtä todellisesta kuin amerikkalainen vankilakin ja henkilöiden päänsisäinen maailma. Kaikenlaisia asioita tapahtui, monikerroksellisesti ja taiteellisesti mutta helppolukuisesti. Onneksi en joudu kirjoittamaan kirjoista, saati analysoimaan niitä.

En tiedä voiko naivististista kukkateepannutaulua pitää kapinallisena mutta ainakin purin siihen ahdistusta ja turhautumista ja kaikenlaista yleistä angstia. Ja olen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka tuntuukin siltä ettei niin saisi sanoa (Oikea Taiteilija ei ole ikinä tyytyväinen vaan aina pyrkii vain parempaan, mikä tuntuu aika ankealta tavalta elää mutta saattaa selittää paljon taitelijoista). Minä olen kuitenkin tyytyväinen, käytän yleensä maalia vain väritysaineena, en maalauksellisesti niin tuo on poikkeus totutusta ja se on kai aina hyödyllistä.

Ehkä se on myös kapinaa synkkyyden oletettua syvällisyyttä vastaan.

***

Olen harrastanut kulttuuria muutenkin vähän enemmän viimeaikoina. Sain etukäteen syntymäpäivälahjaksi museokortin ja se on kyllä hieno keksintö. Olen huono käymään näyttelyissä mutta nyt olemme käyneet kerran viikossa. Ensin oli Ars Novassa Annu Vertasen kauniita puupiirroksia, sitten Forum Marinumissa huonosti toteutettu risteilynäyttely, joka sai sisäisen graafisen suunnittelun kriitikkoni villiksi ja viime viikonloppuna Turun linna ja Girl King -näyttely, joka kertoo Kaurismäen elokuvan puvustuksesta ja kuningatar Kristiinasta. Sen graafisesta suunnittelustakaan ei löytynyt valittamista (toisen kuin perusnäyttelystä, huonosti kontrastinen teksti painettuna helmiäiskartongille niin että sitä pystyy lukemaan vain yhdestä kulmasta toimii aika huonosti hämärässä näyttelytilassa).

***

Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä

Yoshida Kenkō: Joutilaan mietteitä

Lukuhaasteeni on edennyt huonosti, innostuin jotenkin niin että aloin lukemaan viittä kirjaa yhtä aikaa eikä mikään niistä edennyt. Tämä on ainoa, jonka sain luettua ja siihenkin meni yllättävän paljon aikaa niin ohueksi kirjaksi. Kirja edustaa kai samaa genreä kuin aiemmin lukemani Sei Shōnagon, huomioita ihmisluonteesta, elegantista elämästä ja hovitavoista. Tässä on mukana myös buddhalaista saarnausta, toisaalta Sei Shōnagonin halveksunta köyhiä kohtaan puuttuu, päinvastoin Kenkō ylistää yksinkertaista ja niukkaa elämää. Naisia hän sen sijaan vihaa, että kehtaavatkin olla niin viehättäviä vaikkeivät välitä hänestä. Toisaalta hänellä on hyviä ohjeita hyväsydämiseen elämään, oikeudenmukaiseen hallitsemiseen (tärkeintä on pitää huoli siitä että kansalla on asunto, ruokaa ja vaatteita) ja yleiseen elämään ("Talo on rakennettava kesää silmälläpitäen. Talvella voi asua missä hyvänsä, mutta helteiden tullen on huono asunto sietämätön." Olen aivan samaa mieltä).

Huonoja ystäviä on seitsemänlaisia: ensiksikin ylhäinen mies, toiseksi nuori, kolmanneksi aina terve ja hyvinvoipa, neljänneksi juoppo, viidenneksi peloton ja kiivas sotilas, kuudenneksi valehtelija, seitsemänneksi ahne.

Hyviä ystäviä on kolmea lajia: ensinnä ystävä, joka antaa lahjoja, toiseksi lääkäri, kolmanneksi viisas ystävä. 

 

Ilmeisesti ihmisellä olisi hyvä olla haaveita ja unelmia ja suunnitelmia, aivan hullujakin ja kunnianhimoisia. Kai pelkkä suunnittelemisen aloittaminen hyväksi, tai jotain (niin ainakin sanottiin oudoissa mindfulness-paperiaskartelu-lehdissä, joita olen lukenut). Joskus mietin onko ongelmani se, että olen luonteeltani suunnitelmia tekevä ihminen mutta en osaa tehdä suunnitelmaa, jolla pääsisin jonnekin. Tai en osaa nähdä mitään päämäärää ja kellun vain odottamassa että jotain tapahtuisi. Ja ahdistun siitä epävarmuudesta.

Olen myös miettinyt sitä etten osaa haaveilla kunnolla. Olisi kivaa esimerkiksi käydä joskus Madeiralla tai Islannissa tai Walesissa tai Hollannissa kaikissa niistä paikoista, joista pidin mutta ne tuntuvat niin mahdottomilta toteuttaa etten uskalla edes haaveilla. Tai niin kuin joskus kymmenen vuotta sitten kun ajattelin että poikaystävä voisi olla kiva olemassa, mutta sellaisesta haaveileminen tuntui täysin epärealiselta. Ehkä työkin tuntuu samanlaiselta, että ei voi edes haaveilla suhteellisen turvatusta työstä, tai ainakin sellaisesta että tietäisi mitä tapahtuu puolen vuoden päästä. Mutta joillekin ihmisille tuollaiset asiat ovat itsestäänselvyyksiä, että totta kai on parisuhde ja työpaikka ja omistusasunto, ilman neurooseja ja epävarmuutta ja huonoutta.

Minä olen uskaltanut unelmoida pienistä asioista, esimerkiksi siitä Aurajoella melomisesta. Sekin tuntui vähän uskaliaalta, vaikka oli toteutettavissa helposti (parilla kympillä saa vuokrattua kanootin Aurajoen opastuskeskuksesta, suosittelen).

Mietin näitä kun kävimme eilen lähikunnan idyllisen asuinalueen pihatapahtumassa. Että miten ihmiset pääsevät elämään sellaista elämää, vanhassa tehdasrakennuksessa ja puutaloissa ja järven rannalla. Rahaa se tietysti vaatii (asunnot siellä näyttävät maksavan noin kaksi kertaa sen mitä minun lähiössäni, mutta on puitteissa vähän eroa) mutta kai siellä asuu ihan tavallisia ihmisiäkin, taiteilijoitakin. Vähän saattoi käydä kateeksi, mutta en kyllä ehkä itse haluaisi asua siellä vaikka olisi varaakin, sen verran huonosti julkinen liikenne siellä toimii. Sen sijaan minun epärealistiselta tuntuva asuntohaaveeni on parveekkeellinen kaksio vähän viihtyisämmässä lähiössä lähempänä merta.

***

Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Tämä kirja huolestutti minua etukäteen, se nimittäin kertoo hullujen unelmien rohkeasta toteuttamisesta ja sen Sei Shōnagonin "tyynynaluskirjasta", johon kirjoittaja oli hullaantunut. Minä kun en varsinaisesti hullaantunut. Kirjasta pidin yllättävän paljon, varsinkin kun kirjoittaja oli hullaantumisessaan hyppinyt tylsien seremoniakuvausten yli ja nauttinut terävistä listoista. Se selitti paljon. Minua viehätti sekin, että kirjoittaja väittää olevansa ujo ja epäsosiaalinen epävarma, se sai hänet vaikuttamaan sympaattisemmalta (vaikka hän tuntuukin olevan aika kaukana siitä). Taidan pitää siitä että muutkin kirjoittavat matkakirjoja, joissa he paljastavat epävarmuutensa ja haahuilevat vailla dynaamisuutta ja extreme-seikkailuja. Ja Japani taitaa kuulua nyt listalle paikoista, joissa saattaisi olla kiva käydä, ehkä, jos joskus tulee sellainen mahdollisuus. Tavallisetkin ihmiset matkustavat sinne, kuten pikkusiskoni useamman kerran. 

Tuli mieleen, että ehkä kirjablogissa pitäisi kertoa enemmän kirjasta eikä omista traumoistaan. Tässä keski-ikäinen (tai 38-vuotias, mikä ei minusta tunnu vielä keski-iältä) nainen kyllästyy elämäänsä, jää vuorotteluvapaalle ja matkustaa ympäri maailmaa idolinsa jäljillä etsimässä itseään. Ja näkee kirsikankukkia ja muinaisia temppeleitä ja sammalmetsiä.   

Lukulistalleni päätyi vähän lisää vanhaa japanilaista kaunokirjallisuutta. Ehkä tämä olisi pitänyt merkitä tietokirjaksi niin nekin mahtuisivat lukuhaasteeseen, jos saan ne luettua (Kenkōn Joutilaan mietteitä voisi olla kirja, joka kertoo ihmisestä, joka on eri sukupuolta kuin sinä ja Keisarinnan hovineidon päiväkirja olla runokirja tai tositapahtumiin perustuva kirja).

Sen verran olen tainnut muuttua aiemmista ajoista etten pysty kirjoittamaan enää yhtä avoimesti. Osittain sen takia että elämässäni on nykyään enemmän asioita joista ei voi kirjoittaa, ainakaan yksityiskohtaisesti, osittain tuntuu siltä että kirjoitin kaiken olennaisen aikoinaan. Se tuntuu niin tylsältä kirjoittaa niistä samoista asioista. Pelkään vieläkin melkein kaikkea (erityisesti muutosta ja maailmanloppua, muun muassa), olen edelleen/taas vailla työtä, ahdistunut sen(kin) takia ja niin kuin työttömyys ei olisi tarpeeksi ankeaa olen onnistunut hoitamaan veroasioita huonosti niin että joulu- ja tammikuussa on aivan liikaa maksettavaa. Tunnen häpeää siitä miten huonosti pidin kirjaa viime vuoden palkoistani mutta osasyynä oli sekin että kuvittelin että päätyöni loppuisi maaliskuussa, sitten kesäkuussa ja lopulta työt loppuivat oikeasti joulukuussa. Aika lailla epäonnistunut ihminen. (Ja ehkä minun olisi pitänyt lääkärintarkastuksessa muistaa mainita ahdistus eikä keskittyä outoon möykkyyn joka on ollut jalassa vuosikausia. Kuulemma siitä ei tarvitse huolestua.)

Sain kyllä vähän aikaa sitten kuulla, että kun osaan vielä ommellakin niin pärjään missä vain. Ehkä niin on, jos ei tarvitsisi tehdä muuta kuin ommella perusvaatteita suoraan kaavoista. Se on vähän huono taito muuttaa rahaksi. Siinä se kyllä auttaa, että kun nyt rahattomana tarvitsisin jotain vaatteita kesäksi niin ei tarvitse ostaa mitään (mikä on tietysti kaikin puolin hyvä juttu, ainakaan noiden vaatteiden ompeluun ei ole tarvittu orjatyötä). Ainakin jos riittää siisti musta pellavahame, outo hellemekko (käytin tätä ohjetta mutta lopputulos ei ihan sopinut ihmiselle jota muutenkin epäillään raskaana olevaksi ja muokkasin sitä aika karusti) ja kukkamekko, joka saattaa olla liian kukallinen minulle arkikäyttöön. Sitten vielä t-paitoja, onneksi hamstrasin trikoota pari vuotta sitten. Muutkin kankaat ovat löytyneet omista varastoista.

***  

Olen edistynyt vähän lukuhaasteessani (ja taidan ruveta puolikirjabloggariksi).

Yli sata vuotta vanha kirja

Sei Shōnagon: The Pillow Book

Kirjan idea tuntui mielenkiintoiselta, 1000-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen satunnaisia muistiinpanoja elämästään ja asioista, joista hän pitää ja ei pidä ja mitkä paikannimet ovat erityisen runollisia. Minulta taitaa kuitenkin puuttua jokin runollisuus kun jouduin taistelemaan päästäkseni kirjan loppuun (siihen menikin kolmisen viikkoa, muuta tietysti välissä lukiessa, ja lukuaikatauluni meni aivan sekaisin). Luin sitä osittain kuin fantasiakirjaa, kirja tapahtuu niin kaukana ajassa ja paikassa, että sitä on vaikeaa ymmärtää (vaikka kirjassa olikin hyvä selitysosio, lista henkilöistä, vaatteiden väriyhdistelmien merkityksistä, arvonimistä ja yleisistä termeistä, olen tainnut tottua liian helppoihin kirjoihin) mutta toisaalta mukana on yleismaailmallisia mielipiteitä huonosti käyttäytyvistä lapsista ja siitä miten ärsyttävää on kun vastaviestin lähetettyään muistaa jotain tärkeää mitä siihen olisi pitänyt lisätä. Ja sitten on pitkiä kuvailuja siitä, mitä ihmisillä oli päällään, miten he saapuivat vaunuillaan katsomaan uskonnollista seremoniaa ja miten esimerkiksi kaunis kuutamo on aivan haaskattu, jos se valaisee vain köyhää mökkiä. Tuntui vähän oudolta lukea englanniksi käännettyä kirjaa, mutta tätä ei ole suomennettu. Seuraavaksi sopisi hyvin kirja siitä, miten yksi lukija oli haltioitunut kirjasta niin että jätti työnsä ja matkusti Japaniin. 

Dispiriting things – A letter from provinces arrives without any accompanying. You might say the same for a letter sent from inside the capital, but this would contain plenty of things you wanted to hear about and interesting news, which makes it a very fine to receive in fact.

Luin seuraavaksi kaksi helppoa kirjaa, että pääsin taas aikatauluuni (koska se tietysti on lukemisessa tärkeintä...)

Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
Mary Marck: Yhteiskoululaisia
Äitini tutustutti minut paitsi dekkareihin ja fantasiakirjallisuuteen niin myös tyttökirjoihin. Niiden joukossa oli Mary Marckin Eeva-sarja, joka tuntui jotenkin tuntemattomammalta ja erilaiselta kuin Anni Swan ja Pikku Naisia ja Pieni runotyttö. Tämä kirja antoi minulle epärealistisen kuvan ylioppilaiden elämästä mutta on edelleen turvallinen ja hauska (poislukien luokan lihavan tytön pilkkaaminen). Eevalla on luokka, joka on äärettömän paljon interesantimpi kuin muut luokat. Hänen serkkunsa on samalla luokalla, kiltti ja rauhallinen, heidän paras ystävänsä on raisu ja taiteellinen Hertta. Ja on heillä poikatuttujakin, villimpi Harri ja pidättyväinen mutta suorastaan nero Ossi:

Hän oli usein ajatellut, että koko luokka oli lapsellinen. He eivät osanneet ajatella yhtään filosofista ajatusta, eikä ainoallakaan heistä ollut yhtenäistä maailmankatsomusta. Hänellä itsellään oli jo ollut kaksi, ja nyt joulun jälkeen hän oli melkein siirtynyt kolmanteen.

Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja 
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä
Turvakirjoille on ehkä hyväksi, se että tietää mitä saa. Tässä päähenkilö on Leena, hänen hurja ystävänsä Elsi, luokan villein poika Tomi ja Allan pidättyväinen nero (josta käy ilmi, että toisin kuin kaikki kuvittelevat niin hän ei suinkaan vihaa kaikkia muita, ainakaan koko aikaa). Mukana tässäkin on luokan yhteisiä retkiä, hikarityttö, joka on kateellinen vilkkaalle sankarittarelle (Luokan ikävin tyttö on kirjoitettu tämän hahmon näkökulmasta), pikkusisaruksia ja väärä epäilys rikoksesta.

Sen verran elämäni on kuitenkin muuttunut, että minulla oli hauska vappu. Vaikka olinkin väkijoukoissa ja piknikillä (2011 olin oppinut sietämään vappua). Olin aattona kavereitten kanssa lakituksessa ja mietin millaista elämäni olisi voinut olla jos olisin osallistunut opiskelijaelämään, kun siinä olisi voinut olla jotain muutakin kuin ryyppäämistä. Sitten kyllä muistin miten vaikeaa kaikki sosiaalisuus silloin oli (on nytkin välillä mutta onneksi vähemmän) ja miten ammattikorkeassa kaikki tekeminen tuntui olevan suunnilleen saunomista ja ryyppäämistä ja sellaista. Mutta huvittelen ajatuksella siitä, että olisinkin opiskellut Turussa ja asunut yhteisöllisessä Ylioppilaskylässä ja opiskellut vaikka yliopistolla jotakin ja ollut mukana sci-fi-seuroissa ja ainejärjestöissä ja mitä yliopisto-opiskelijat harrastavatkaan. Todellisuudessa olisin kyllä ollut varmasti yhtä epäsosiaalinen täälläkin ja oli Oulussakin sci-fiseuraa ja lautapelijuttuja ja yhtä vaikeaa se varmaan täälläkin olisi ollut mennä niihin mukaan.

Mutta vappu oli hauska, jopa piknik vappupäivänä ja ainoa angsti tuli siitä että minulla oli vain pikkuleipiä ja muilla vaikka mitä (niin paljon ruokaa ettei läheskään kaikki mennyt).

Muuta kivaa on esimerkiksi Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan kukkivat magnoliat. Ja valkovuokot ja kevätesikot ja muut.

Toisesta yöpöydän laatikosta oli lähtenyt viilupinnoitus osittain irti niin ajattelin ettei tule kauheaa vahinkoa jos poistan sen kokonaan ja maalaan laatikon. Se on maalattu akryyliväreillä vähän läpikuultavasti, pilvet on tehty washiteipistä.

***

35-vuotiskriisiini liittyy se, että aloin huolestua terveydestäni, olen ollut viimeksi jonkinlaisessa terveystarkastuksessa joskus ehkä kymmenen vuotta sitten ja terveysvalistus on purrut niin että olin huolissani ainakin diabeteksestä. Sain yllättäen nopeasti ajan omaan terveyskeskukseeni, paljon nopeammin kuin joskus kun minulla on ollut oikea ongelma mutta siitä on kai kiittäminen sitä että tuo on opetusterveysasema. Kuulemma minun ei tarvitse huolestua diabeteksestä erityisesti, kun sitä ei meillä ole suvussakaan ja kaikki veriarvot olivat hyvät (jopa hemoglobiini, jos tulkitsen sitä oikein, aiemmin se oli aika alhainen). Sen sijaan verenpaine pitäisi mitata jossain kotioloissa, siitä en ollut osannut kauheasti huolestua mutta kai pitäisi vähän. Mutta muuten kai terve eli ilonaihe tuokin.

Olen tehnyt sitä Helmet-kirjastojen kirjan vuoden lukuhaastetta noin yhden kirjan viikkovauhtia ja tajusin vasta nyt että niistähän olisi hyvin voinut kirjoittaa kirjoittaa blogiin, jos ei olisi ollut niin varma että blogielämä on aivan ohi minun kohdaltani (ja näköjään Blogilista lopettaa juuri sopivasti kun harkitsen paluuta, tai ainakin aion kirjoittaa jos siltä tuntuu).

Tähän asti olen lukenut kirjoja, jotka ovat jollain tavalla osuneet vastaan, jotkut kohdat vaativat ehkä vähän etsimistäkin. Henkilökohtainen sääntöni on ollut että yksi kirja voi käydä yhteen kohtaan mutta kirjoja ei tarvitse lukea järjestyksessä. Sitä en tiedä saanko pysyttyä mukana koko vuoden mutta jo nyt se parantanut elämääni niin sitä voi kai sanoa menestykseksi.

Tässä ne ovat lukujärjestyksessä:

Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä: 
Joël Egloff: Edmond Ganglion ja poika
Innostuneena haasteesta lainasin lähikirjaston uutuushyllystä erilaisia kirjoja. Muita en saanut luettua mutta tämän luin tunnissa. Outo, musta huumoria ja ranskalaisia hautausurakoitsijoita.

Jännityskirja tai dekkari: 
Ben Aaronovitch: Moon Over Soho
Törmäsin Ben Aaronovitchin kirjoihin joskus viime vuonna, niiden kannet kiinnittivät huomioni ja ensimmäinen kirjoista, Rivers of London, teki niin suuren vaikutuksen että olen lukenut loputkin julkaistut (joista näköjään Whispers Underground ei mahtunut haasteeseen).  Näissä kirjoissa on vaikka mitä, nyky-Englannin poliisibyrokratiaa, tieteellistä taikuutta (Newtonilaisittain), päähenkilö, joka on kiinnostunut myös videopeleistä ja arkkitehtuurista, rotuasioita ja rakkautta Lontooseen. Ja paljon huumoria ja oikeaa jännitystä ja tarina pysyy hyvin kasassakin kaikista noista elementeistä huolimatta. Tässä oli mukana myös jazzia.

Elämäntaito- tai self help -kirja: 
Gretchen Rubin: The Happiness Project
Ostin kirjan joulun jälkeen alennusmyynnistä tosi halvalla ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Ajattelin että tämän vuoden käytän itseni kehittämiseen, että minusta tulee Hyvä Ihminen ja elän terveellisesti ja urani kääntyy nousuun ja vapautan luovuuteni ja vaikka mitä muuta. Kolmisen kuukautta yritin olla niin, että joka kuukausi oli jokin teema, jota tarkkailin ja jota olisi pitänyt harrastaa joka päivä. Lopputuloksena oli se, että lopulta vain ahdistuin siitä etten saanut tehtyä sitä mitä oli tarkoitus ja lopetin sen. Olen kuitenkin onnistunut nyt tiskaamaan useammin, niin kaipa sitä voi pitää jonkinlaisena menestyksenä.

Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole lukenut aikaisemmin: 
Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane 
Tämä on ehkä vähän huijaamista, kun en voi sanoa että Neil Gaiman olisi varsinaisesti nykyään suosikkikirjailijoitani mutta joskus ennen kuin vieraannuin vanhoista suosikeistani hän oli. Tämä oli odotettavan hyvä, yllättävän pelottava (eivät yliluonnolliset olennot vaan se miten oma vanhempi voi pettää) ja tehokas.

Kirja, jossa on yli 500 sivua:
Lucinda Riley: The Seven Sisters
Törmäsin tähän kirjaston palautushyllyssä. Genre on ehkä romantiikka, tai sukutarinat tai itsensä löytäminen. The Seven Sisters on sarjan ensimmäinen osa, joka kertoo seitsemästä sisaruksesta, jotka salaperäinen miljardööri adoptoi ympäri maailmaa ja jotka on nimetty Seulasten tähtikuvion tähtien mukaan. Oletan että muutkin sarjan kirjat noudattavat samaa kaavaa, päähenkilönä on joku siskoksista, joka isänsä kuoleman jälkeen saa salaperäisen (tämä on hyvin salaperäinen kirja) vihjeen alkuperästään ja matkustaa selvittämään sitä. Samalla kun hän oppii oman historiansa, hän saa selville myös esi-äitinsä traagisen rakkaustarinan, johon liittyy jollain tavalla jokin merkittävä historiallinen tapahtuma tai taideteos tai muu, se tarina kerrotaan takaumina. Ja siinä sivussa sankaritar löytää rakkauden. Ja tarina heijastaa jollain tavalla mytologisen kaimansa tarinaa. Tässä kirjassa sisarista vanhin, Maia, päätyy Brasiliaan selvittämään juuriaan ja takautumatarina kertoo hänen isoisoäidistään, joka seuraa Rio de Janeiron Kristus-patsaan suunnittelua ja valmistumista ja opiskelee taidetta Pariisissa. Kirja oli viihdyttävä, en erityisesti välitä takautumista enkä traagisista rakkaustarinoista mutta pidän kyllä menneisyyden mysteerien selvittelystä.

Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias kun kirja julkaistiin: 
Susan Elizabeth Phillips: Heroes Are My Weakness
Tämä on puhtaampaa romantiikkaa, tosin vähän erilaista, goottilaisten romanssien tyyliin. Synkkä saari, synkkä kartano, synkkä sankari. Ja sankaritar, joka on vatsastapuhuja.

Kirja, jonka lukeminen vähän nolottaa sinua: 
Caroline Cross: Tempt Me
Tämän kirja julkinen kehuminen nolottaa, joten se sopii hyvin tähän kohtaan ja yritän olla välittämättä noloudesta. Täysin harlekiiniromantiikkaa, mutta lajissaan hyvä. Mukana lumimyrsky, autio mökki, hiljainen vahva sankari ja sankaritar, joka on pakomatkalla.

Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aikaisemmin: 
Rebecca Alexander: Elämän ja kuoleman salaisuudet
Luettu lukupiiriä varten enkä erityisesti pitänyt tästä. Taas takautumia, vampyyreitä, synkkyyttä, verta, tylsiä päähenkilöitä, synkkyyttä (en ole erityisesti synkkyyden ystävä). Kansi on kaunis.

Kirja, jossa on taikuutta: 
Ben Aaronovitch: Broken Homes
Lisää Ben Aaronivitchia. Tämä on ehkä suosikkini näistä, tässä taikuus liittyy erityisesti modernistiseen arkkitehtuuriin, mikä tietysti viehättää minua.

Sarjakuva-albumi tai -romaani:
Leela Corman: Unterzakhn
Vaikuttava tarina juutalaiskaksosten erilaisista kohtaloista 1900-luvun alun New Yorkissa.

Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä: 
Ben Aaronovitch: Foxglove Summer
Ja vielä yksi Aaronovitch. Mukana ainakin erään pienen joen jumalatar ja sekalaista keijuväkeä.

Kirja, joka pelottaa sinua:
Marko Hautala: Kuokkamummo
Tämäkin lukupiiriin (teemamme on spekulatiivinen fiktio laajalti, kauhua on ollut, onneksi, vähemmän). Minulla oli vahva ennakkokäsitys tästä, kannessa olisi sarjakuvatyyliin piirretty mummo kuokka kädessä ja veri lentäisi vähän koomisesti. Olin aivan väärässä. Ja pelkäsin oikeasti kirjaa lukiessani.

Kirja, jonka nimi on yksi sana:
Maria Turtschaninoff: Maresi
Lukupiirikirja. Edellisen lukemiseen meni koko kuukausi, tämän luin parissa päivässä lukupiiriä seuranneena viikonloppuna, siksi ne ovat peräkkäin. Facebook mainosti kirjaa minulle jossain välissä "tyttöjen Tolkienina", mikä tietysti ärsytti minua mutta kirja ei ole huono eikä oikeastaan yhtään tolkienmainen, muuta kuin genren perusteella.

Muistelmateos tai elämäkerta:
Patti Smith: Ihan kakaroita
Tätä kehuinkin jo. Olin M:n mukana Kiasman Wikitriathlonissa ja sain kirjan palkinnoksi osallistumisesta. Aloitin lukemaan sitä bussissa paluumatkalla ja vietin pari päivää New Yorkin taiteilijapiireissä ja kirjan loputtua minulla oli vaikeuksia tajuta että se tosiaan oli vain kirja enkä nyt oikeasti tunne Patti Smithiä. Se on kai hyvän kirjan merkki? Smithin musiikki oli jäänyt minulle aivan vieraaksi mutta tästä ainakin pidän.

Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta:
Bashoo: Alati matkalla
Löysin kirjan halvalla Jyväskylän kirjamessuilta, ostin sen kun se sopi niin hyvin haasteeseen (myös kohtiin "kirja, joka on yli 100 vuotta vanha" ja "runokirja"). Luin sitä ollessani itse matkalla, se sopi siihen erityisen hyvin.

Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä: 
Augusten Burroughs: Maagista ajattelua
Kotilähiön lähikirjaston sateenkaarihyllystä. Hauskoja mutta osittain kamalia tarinoita vähän nyrjähtäneestä elämästä.

Vuonna 2015 julkaistu kirja: 
Gillian Anderson ja Jeff Rovin: Liekkien näkijät
Tämä kuuluu kirjoihin, joita en varmasti olisi lukenut ilman lukupiiriä, enkä ole varma siitä olisinko jäänyt paljosta paitsi. Maailma on ehkä loppumassa tai ainakin ydinsota uhkaa ja teineillä ympäri maailmaa on outoja oireita. Siitä pidin että kirjassa oikeasti liikuttiin ympäri maailmaa eikä se ollut niin Amerikka-keskeinen kuin olisi voinut olla. Ja kirja oli nopealukuinen, sain sen luettua loppuun tänään aamulla.

Tällä hetkellä on kesken Jane Austenin Persuation (kohtaan "klassinen rakkaustarina", en ole lukenut sitä aikaisemmin jostain syystä enkä pääse siihen oikein sisään) ja lukuinspiraatiota odottaa Sei Shōnagoni The Pillow Book (josta ei taida olla suomennosta niin täytyy lukea englanniksi), sen Bashoon innoittamana. 1000-luvulla kirjoitettuna se sopii hyvin yli 100 vuotta sitten kirjoitetuksi kirjaksi.

En tiedä eksyykö tänne enää kukaaan mutta ajattelin kirjoittaa ihan sen kunniaksi että blogi täyttää tänään kymmenen vuotta. Tai täyttäisi jos olisi aktiivinen.

Minusta tuntuu siltä että kolmen vuoden tauon jälkeen elämässä olisi pitänyt tapahtua jotain mullistavaa, mutta kaikki on suunnilleen ennallaan. Olin välillä työttömänä, sitten taas reilun vuoden vanhassa työpaikassani ja nyt taas työttömänä/freelancerina/osa-aikaisena vanhassa työpaikassa. Asun samassa paikassa, vaikka olisin valmis muuttamaankin. Ja parisuhdekin on sama, mikä on mukavaa.

Mitähän minulle on sitten tapahtunut tässä valissä?

Olen tehnyt töitä, välillä vähän liikaakin (ja sitten liian vähän). Ainakin neljä isoa kirjaprojektia (joista yksi jatkuu yhä, mahdollisesti kymmenosaisen kirjasarjan kolmas osa tekeillä), aika monta pienempää.

Olen ommellut, ainakin kuusi mekkoa (joista viisi aika kivoja). Nyt haaveissa on nahkainen olkalaukku, materiaaliksi löysin halvalla vanhan nilkkapituisen hameen mutta muut materiaalit odottavat parempaa rahatilannetta. Sen sijaan voi tehdä kesämekon pari vuotta sitten ostetusta kankaasta, joka on vain odottanut oikeaa mallia.

Kävimme viime vuonna lyhyen melontakurssin ja pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni melonnasta Aurajoella. Kurssi oli vähän pettymys, tai kumma kyllä en ollutkaan ihmelapsi vaan kurssin hitaimmin oppivia (en sentään tippunut veteen niin kuin kolme kurssilaista). Kanootilla hiljakseen melominen joessa oli aivan eri juttu (ilmeeni ehkä kertoo sen), se oli aivan niin hauskaa kuin olin kuvitellutkin ja joki oli kaunis siitäkin näkökulmasta.

Toinen pitkäaikaisen haaveen toteutuminen oli taidegrafiikan kurssi työväenopistossa, sielläkin on ollut niin hauskaa kuin olen kuvitellut (yllä viimeisin työni). Ikävä kyllä ensi syksyltä se taitaa jäädä minulta väliin, jos kuulemamme huhut hintojen noususta pitävät paikkansa. Kurssi on ollut minulle tärkeä muutenkin kuin taiteellisesti, meillä on ollut joka vuosi mukava ryhmä, se on käynyt terapiasta.

Olen kehittänyt vähän 35-vuotiskriisiä. Miten voin olla näin vanha ja enkä ole tehnyt juuri mitään? Että tunnun vieläkin olevani urani alkuvaiheessa ja odotan että elämä alkaisi? (Ehkä se pitäisi vain aloittaa, tai jotain.) Tuntuu oudolta että kymmenen vuotta on oikeasti kulunut siitä kun aloitin blogin mutta toisaalta niistä ajoista tuntuu olevan ikuisuus.

Olen tehnyt satunnaisesti muutakin taidetta (tai "taidetta"), esimerkiksi kuvansiirtokollaasijuttuja.

Ja olen lukenut paljon monipuolisemmin. Liityin pari vuotta sitten spefilukupiiriin, että saisin luettua kirjoja, joita en muuten lukisi ja pääsisin vähän ihmisten pariin (meillä oli etäsuhdeaika ja olin vähän vaarassa erakoitua). Sekin on ollut hauskempaa kuin kuvittelin, välillä kirjojen lukeminen on tuntunut työltä (minulla on pakkokirjojen suhteen asenneongelma) mutta se kai tekee hyvää. Tänä vuonna olen lukenut Helmetin Kirjan vuoden lukuhaasteen mukaisesti. Tai olen lukenut muutakin mutta ollut avoimempi uudenlaisille kirjoille ja lukenut haasteeseen sopivia kirjoja niiden osuessa elämääni, kun luultavasti ne olisivat muuten jääneet väliin. Viimeisimpinä elämyksinä on ollut Patti Smithin Ihan kakaroita (äitini saattoi pääsiäisenä kyllästyä kun aihe kuin aihe tuntui aina kääntyvän Patti Smithiin) ja Alati matkalla, johon on koottu japanilaisen Bashoon matkakertomuksia ja runoja (minua viehättää ajatus siitä että matkustetaan katsomaan jotain erityisen kaunista täysikuuta tiettyyn paikkaan tietyssä kuussa).

Kai kaikkeen tuollaiseen saa kolmekin vuotta kulumaan.

Hiljaiseloa

Olin ajatellut pitää blogitaukoa määrittelemättömän pitkän ajan mutta sen lisäksi että sain kommentteja hiljaisuuteen liittyen minulla onkin yllättäen jotain kirjoitettavaakin. Suuri osa hiljaisuudesta on nimittäin johtunut sen puutteesta. Ei minulle ennenkään tapahtunut mitään mutta nykyään suuri osa elämästäni tuntuu olevan sellaista etten voi edes kirjoittaa siitä, työt ja M ja sellaiset. Töissä on mennyt suhteellisen hyvin (ilman kohtalokkaita virheitä mutta sain aiheellista kritiikkiä juuri) ja suhtaudun varovaisen toiveikkaasti siihen että ne jatkuvat vielä jonkin aikaa ellen tee jotain kohtalokkaan virheellistä). Olen käynyt tänä vuonna melkein joka sunnuntai luistelemassa, se on edelleen hauskaa. Yllätin itseni joululomalla nauttimalla suuresti siitä uudesta Rosa Liksomista (sain sitä lahjaksi kaksi kappaletta). Sain hoidettua asuntooni uuden jääkaapin ja vuokranantaja yllätti ilmoittamalla ettei nosta vuokraa ainakaan heti. Saa kotini tuntumaan vähemmän ankealta. Olen tehnyt aika paljon keikkatöitä ja niiden yhdistäminen kokopäivätöihin on juuri niin hauskaa kuin kuvittelinkin. Olen onnistunut jotenkin laihtumaan viime vuoden aikana kymmenisen kiloa, vaikka tunnunkin vastustavan sitä elintavoillani. Normaalipainoon olisi muutama kilo mutta en taida päästä niistä eroon. Muulle kuin työlle ei tunnu jäävän kauheasti aikaa, käsitöitä olen saanut tehtyä yhden kummallisen pipon (se sopisi ihmiselle jolla on sekä lattea että leveä kallo) ja aloitettua hameen kauniista turkoosista tweedistä (joka on mahdollisesti oikeaa Harris-tweediä, ellei Ebay-myyjä valehdellut, ainakin se saapui Ulko-Hebrideiltä), se ei vain oikein edisty kun ompelukurssi peruutettiin keväältä vähäisen osanoton vuoksi (se oli valtava pettymys). Tuo on kai elämäni tällä hetkellä.

Ja mistä minun piti kirjoittaa. Sain luettua loppuun kirjan, joka oli niin hyvä että halusin julistaa sen hienoutta kaikille. Kate Atkinson on ehkä ainoa vähän niin kuin vakavasti otettava kirjailija, jota luen (Rosa Liksom oli huomattava poikkeus). Löysin hänen kirjansa, joskus teininä ja ihastuin niihin, kieleen ja outouteen, mikä on aika poikkeuksellista kun yleensä pidän enemmän seikkailuista ja onnellisista lopuista. Atkinson ei varsinaisesti harrasta niitä mutta hänen kirjansa ovat paikoitellen hauskoja ja paikoitellen synkkiä ja aina vähän kummallisia. Hänen uusimmat kirjansa ovat tavallaan dekkareita, niissä on päähenkilönä entinen sotilas/poliisi/yksityisetsivä Jackson Brodie, joka sekaantuu erilaisiin tapauksiin, rikoksia tapahtuu ja niitä selvitetään mutta se ei ole olennaista (en kyllä ole varma siitä mikä on, Atkinsonin Facebook-sivuilla eräs fani sanoo "Your books are like abstract paintings that slowly morph into coherent designs." Se on aika osuvaa ja ehkä minuun vetoaa sellainen kerronta ja se on myös oikeastaan yksi syy miksi pidän taittamisesta, kaaoksesta syntyy lopulta siisti järjestys kun kaikki osat löytävät oikean paikkansa). Uusin niistä, Started Early, Took My Dog on ehkä paras tähän mennessä, aika rankka mutta nautittava (muutkin ovat rankkoja, jouduin jättämään sarjan ensimmäisen osan kesken koska se oli aivan liian järkyttävä). Se ei ole mitenkään vaikea kirja, mikään noista ei ole (kun minäkin pystyn nauttimaan niistä). Ja täytyy sanoa että tuo päähenkilö on suuri syy miksi pidän kirjoista.

Luettuani sen loppuun (ajattelin lukea ehkä vartin ennen kuin ryhdyn tekemään töitä, onneksi niillä ei ole kiirettä kun loppuilta meni kirjan kanssa) ryntäsin heti kirjailijan kotisivuille katsomaan jos olisi vaikka tulossa jatkoa. Se ei selvinnyt sen sijaan opin että BBC on tehnyt ensimmäisistä kirjoista tv-sarjan, että se on saatavilla dvd:llä ja että päähenkilöä esittää osuvasti Jason Isaacs, joka on tuossa roolissa kaukana Lucius Malfoysta. Olin ollut vähän ylpeä siitä että olen onnistunut välttelemään nettiostoksia pitempään mutta tuon pitäisi olla sen viidentoista euron arvoinen. Toivottavasti.

Pitkästä aikaa

Blogitauko näköjään venähti huomaamatta. Olen aina ollut sitä mieltä että jos en kirjoita päivittäin se luultavasti jää (enkä kyllä taida nytkään saada kirjoitettua useammin).

Minulle ei taida kuulua mitään uutta, töissä on mennyt ihan kohtuullisesti (olen välttänyt suuremmat katastrofit ja kokenut pari onnistumistakin) ja M on yhtä mukava kuin ennenkin, muuta en ole juuri ehtinyt tekemään viime aikoina. Aika kuluu valtavan nopeasti.

Suurin muutos on ehkä se että työmatkapyöräily on tehnyt minulle aika hyvää. Olen lähempänä ihannepainoani kuin vuosiin, vaikka vielä kyllä ylipainoinen. Kuntonikin on parantunut, pääsen viiden ja puolen kilsan työmatkan parhaimmillaan kahdessakymmenessä minuutissa (ennen se saattoi mennä neljään kilometriin). Siihen auttoi pyörän vaihtaminen, sain äitipuoleltani tarpeettomaksi jääneen maastopyörän ja järkytyin siitä miten hauskaa pyöräily voi olla. Valitettavasti pyöräilykausi ei kestä enää minun kohdallani montaa viikkoa, pelkään miten sitten käy kun on synkkää ja sateista ja nälkä ja väsynyt ja työpaikan vieressä karkkia myyvä kauppa. Täytyy ehkä kehittää jonkinlaista itsekuria.

Tyylilleni pyöräily ei ole kyllä tehnyt hyvää. Ostin alkusyksystä sadepuvun kun kyllästyin kastuneisiin farkkuihin mutta paremman takin puutteessa olen käyttänyt puvun takkia jatkuvasti ja joka paikassa. Se ei ole sentään perinteinen sadetakki vaan tuulta ja vettä kestävä ulkoilu-, mutta jos olisin tajunnut miten paljon sitä tulen käyttämään olisin saattanut valita jonkun muun värin kuin melkein neonpunaisen fuksian. Otin myös uuden kypärän kun entinen tippui asfaltille todistajien läsnä ollessa enkä voinut teeskennellä ettei sitä tapahtunut (niin kuin ehkä aiemmin). Tähän aikaan vuodesta valikoimat olivat aika suppeat ja niin se on valtavan iso ja valkoinen. Välillä vähän nolottaa kaupungilla mutta se on niin käytännöllistä.

Olen saanut töistä aika paljon aikakauslehtiä (ne lähettävät ilmaisnumeroita mainostoimistoihin ilmeisesti siinä toivossa että meihin iskee halu suositella heitä asiakkaillemme). Joskus kun olin ensimmäisiä kertoja ahdistunut, minulla oli tapana lukea sisustuslehtiä kun niissä ei ollut mitään pelottavaa ja ne olivat niin kaukana omasta elämästäni. Nyt sisustuslehdet ovat ahdistavimpia, ne ovat liian täynnä 26-vuotiaita, jotka asuvat valtavissa asunnoissa joissa on lautalattiat ja leveät ikkunalaudat ja jotka ovat täynnä perintöesineitä, kadulta tehtyjä löytöjä (mistä ne kaikki löytävät valtavia kirjaimia? Minäkin haluan) ja designklassikoita. Kun itse asuu epämääräisessä lähiössä asunnossa, joka voisi olla paremmassakin kunnossa ja joka on täynnä hyllyjä ja tuoleja eikä juuri muita kalusteita ja asuntolaina tuntuu yhtä kaukaiselta kuin matka Virgin Galacticilla. Yleisesti ottaen olen kyllä hyvin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, kunhan vain välttelen sisustuslehtiä.

Olen oppinut lehdistä myös sen että tänä syksynä toimistoon kannattaa pukeutua valkoiseen kauluspaitaan ja kultaiseen paljettihameeseen. Taidan pysyä tylsissä farkuissani.




Minulla on uusi laukku. Vannoin kesällä etten vähään aikaan laukkua vaan minulle riittää ostettu. Se hajosi vielä nopeammin kuin itsetekemäni (muun muassa vetoketjun vedin katkesi) ja nyt minulla on laukku jonka suhteen olen aika toiveikas. Se on yltä päältä muovia, ei kauhean söpö mutta asiallinen. Kankaiden löytäminen oli vähän vaikeaa ja tilasin vähän ylimääräistäkin. Päältä se on paksua vedenpitävää nylonia, päällyksen vetoketjut ovat myös vedenpitäviä. Vuori ei ole hirveän kivaa, sitä mainostettiin nettikaupassa hopeanvärisenä vuorikankaana enkä tajunnut että se on tarkoittaa autonpressua. Se on kyllä kestävän oloista, ei vain tunnu aivan miellyttävältä. Lankana oli paksua nylonlankaa ja laukku tuhosi aika monta farkkuneulaa. Viimeisen tikkauksen ulkoistin suutarille yritettyäni sitä liian monta kertaa (se oli hyvä idea ja lopputulos onnistunut). Mukana noin kahdeksan taskua (kolme vetoketjullista), magneettikiinnitys, avainlenkki ja paikka heijastimelle. Ohjeena vanha tuttu, reippaasti muokattuna (se on paras olkalaukun ohje johon olen törmännyt). Käytin ensimmäistä kertaa valmista hihnaa, se toimii niin hyvin etten aio palata itseommeltuun. Aikaa meni parikymmentä tuntia ja rahaa vähän liian paljon, vaikkeivat nuo kankaat mitenkään kalliita olekaan.

Mustan laukun kuvaaminen lokakuussa on hieman hankalaa.