Merry Christmas!
Originally uploaded by Ereine.

Kun kerran tavallaan pyydettiin.

Tämä saattaa olla ensimmäiseltä vuodelta (2001) kun olin vastuussa piparkakkutalosta yksin ja yksi kapinallisimmista.

Tämä on seuraavalta vuodelta. Kuvasta ei ehkä käy ilmi että sen on tarkoitus olla walesilaisen lammaspaimenen maja (talon lähellä olevat eläimet ovat lampaita, etualalla saattaa olla koira).

Ja vielä yksi kesämuisto talven keskelle: minä kymmenen vuotta sitten protu-leirin jälkeen. Ei siellä oikeasti niin kamalaa ollut (silloin sanottiin että kannattaa käyttää empire-linjaisia mekkoja jos on vähän tukevampi. Se ei ollut hyvä neuvo).

Talvi on kaunis / työn iloa / isot rinnat

On vaikeaa olla ärsyyntynyt kun ulkona on juuri sopivasti pakkasta, puut huurtuneet yön aikana ja kuu keltainen, pyöreä ja valtava. Ja se ihana melkein valo juuri ennen auringonnousua.

Tänään työskentely sujui melkein hyvin, ikävä kyllä kyse ei ollut opinnäytteestäni. Aamulla tosin käytimme useamman tunnin ulkoisen kovalevyn asentamiseen (se olikin vaativa toimenpide, virtajohto kiinni, piuha kiinni tietokoneesee). Iltapäivällä uppouduin niin puhtaaksipiirtämiseen että maailmani täytti valopöydän hurina ja musta viiva valkoisella paperilla.
Siinä työn jälki kärsii helposti väsymyksestä.
Ja väsynyt olen. Luin eilen illalla pelottavan tarinan, jossa ei oikeastaan ole mitään todella kammottavaa. Kuitenkin minun piti lukea rauhoittavaa kirjaa että pääsin eroon tunteesta että joku vaani minua (joskus tämä pieni asunto on aivan tarpeeksi iso ja monihuoneinen). Ei oikein tehonnut ja näin outoja unia.


Sitten aivan muusta aiheesta, hieman henkilökohtaisemmasta (tämä on varoitus, jos ei halua lukea naisjuttuja niin kannattaa jättää väliin).
Molempien iltapäivälehtien lööpeissä julistettiin mullistava uutinen: isot rinnat ovat riesa. Minä en tiedä mitä hyviä puolia niistä pitäisi olla, muuta kuin se että väitetään että miehet niistä pitävät (voi olla mahdollista mutta minä en ole siitä nähnyt mitään todisteita). Ainakaan minua isot rinnat eivät tee onnelliseksi, tai saa minua tuntemaan itseäni erityisen naiselliseksi tai pienirintaisia paremmaksi. Se ei ajatuksena tuo mitään erityistä tyydytystä (olen lukenut että osa transseksuaaleista miehistä kiihottuvat suunnattomasti ajatuksesta että heillä olisi rinnat. Jos he käyvät läpi leikkauksen he yleensä pettyvät naisen elämään). Toisaalta ei isoista rinnoista ole suunnatonta harmiakaan. Minua ei kiusaa se että miehet tuijottavat rintojani, varmasti se kiusaisi jos olisin joskus huomannut jonkun miehen tekevän niin. Enemmän häiritsee se että juoksemisen voi unohtaa (tai hankkia extratukevat ja suunnattoman kalliit urheiluliivit) eikä hyppiminenkään tunnu kivalta. Vaatteet pitää valita rintojen ehdoilla, voi unohtaa liian pienet kaula-aukot (jos ei halua näyttää tanttamaiselta), liian isot kaula-aukot (viattomminkin näköinen paita saattaa osoittautua sovittaessa pelottavan paljastavaksi), jäykät materiaalit voi unohtaa (ellei halua näyttää tynnyriltä). Rintaliivit ostetaan erikoisliikkeestä, koska niiden pitää olla hyvät ja tukevat ja alle neljälläkympilla niitä ei saa (tai sitten tuo on vain alusvaatenirsoiluani, joka ilmenee oudosti, sukat ja alushousut ostan aina tarjouksista). Paitapuseroille saa sanoa hyvästit, jos ne menevät hyvin kiinni rintojen päältä ovat ne muuten liian isoja, muuten sopivista näkyy yleensä sivusta sisään. Eikä voi edes haaveilla löytävänsä kohtuuhintaista uimapukua, jossa on otettu huomioon kuppikoko.
D-kuppi tuntui jo vähän nololta, huomion hakemiselta. Kun olin kaikessa muussakin keskiverto niin miksi en voinut pysyä C:nä. Ja E-kuppi se vasta nolo onkin, seurausta e-pillereistä. Se tuntuu epänormaalilta. Ja tulevaisuus pelottaa, entä jos rintani vielä kasvavat, jos saan joskus lapsia tai muuten. Ehkä tulevaisuuden kohtalonani on olla yksi niistä mummoista, jotka lapsuuteni kesämökin naisten saunassa heittivät rintansa olan yli peseytyessään.

On isoissa rinnoissa hyviäkin puolia. Välttyy ainakin yhdeltä ulkonäkökompleksilta, koskaan en ole tuntenut itseäni liian pienirintaiseksi. Jos haluaa pystyy kaula-aukon täyttämään ilman push-up-liivejäkin. Voi olla että muitakin hyviä puolia löytyy mutta ei tule nyt mieleen.
Onneksi en näytä kovin isorintaiselta. Ainakin minulla on tasapainottamassa leveähköt hartiat ja leveät lanteet. Siroa minusta ei saisi millään (paitsi moottorisahalla?).

Hyvää uskonnonvapautta

Joulujuhlien seimikuvaelmat ovat uskonnonharjoitukselle välttämättömiä, sanoo Päivi Räsänen radiossa. Maahanmuuttajienkin on hyvä tutustua suomalaiseen kulttuuriin. Ehkä uskonnottomille Suomessa syntyneille ja kasvaneille lapsillekin se on tarpeellista, voi olla etteivät he muuten kuulisi Jeesuksesta.

Minä en edes tiennyt että Suomessa harrastetaan seimikuvaelmia, se kuulostaa jotenkin niin katolilaiselta. Omalla ala-asteellani oli tonttujuttuja ja musiikkia (joka tuskin oli hengellistä). Yhtenä vuonna minä ja muut pitkät tytöt (ala-asteella olin vielä pitkä, sitten lopetin kasvamisen) esitimme noitatanssin mustissa kaavuissa, se oli opettajamme idea. Mitään erityisen kristillistä en muista, en ole edes varma lauloimmeko Enkeli taivaan. Ja tuo oli 80-luvulla.
Räsesen mukaan sellaisenkin koulun, jossa puolet oppilaista ei ole kristittyjä pitäisi harrastaa uskonnollisia menoja joulu- ja kevätjuhlissa.
Ilmeisesti uusi uskonnonvapauslaki määrittelee ettei seimikuvaelma tai virsien laulaminen koulussa ole uskonnon harjoitusta. Jos se pitää paikkansa olen iloinen etten ole enää koulussa.
Joidenkin juhlien aikaan meillä piti olla muuta, uskonnotonta tekemistä. Yhden kerran muistan, erään uskonnottoman oppilaan isä kävi puhumassa kotimaastaan (tai jostain muusta). Muuten meidän annettiin ymmärtää ettei ole ketään joka voisi valvoa meitä palvontamenojen aikana ja saimme vapautuksen. Tai sitten annettiin ymmärtää että olemme kiusankappaleita ja on parempi tulla palvomaan muiden kanssa.
Uskonnonopettaja kutsui kaveriani saatananpalvojaksi siihen saakka kun hän järjesti vaatekeräyksen jonkun sota-alueen hyväksi (en muista tarkoitusta mutta muista ne vaatemäärät).
ET:n opettaja vaihtui joka vuosi oli yleensä epäpätevä. Pahin oli rehtorimme joka kuvitteli opettavansa psykologiaa ja jotain muuta. Kokeessa oli tärkeää osata Suomen aborttilainsäädäntö (siskoni piti seitsemännellä luokalla osata joku mielisairaiden luokitusjärjestelmä). Hänkin oli huolestunut saatananpalvojista ja siitä miten he heittivät tomaatteja paikkakunnan ärsyttävimmän kristityn ikkunoihin (luulen kyllä että asialla olivat pihan lapset jotka halusivat ärsyttää).
Jostain hän ei ollut huolestunut siitä että puolet hänen oppilaistaan oli uusnatseja.

Ja meillä sentään oli mahdollista olla pois uskonnonopetuksesta. Lukiokaverini maaseudulta joutui mukaan palvontamenoihin uskonnottomanakin. Olen kuullut opettajasta, joka sanoi ala-asteelaisen joutuvan helvettiin, iltalukiossa järjestetyistä yläasteen ET:n tunneista...

Jotenkin se että saavatko kristityt lapset seimikuvaelmansa tuntuu vähäpätöiseltä kaiken muun rinnalla. Menkööt pyhäkouluun.

Jouluun valmistautumista

Tuosta puuttuu vielä kaikenlaista, sellaisia asioita joita ei voi pakata ennen perjantaita mutta luulen että saan tavarat mahtumaan rinkkaan eikä mukaan tarvitse ottaa isoa matkalaukkua (siitä on vieläkin huonoja muistoja Hollannin ajoilta, kun olin lähtöpäivänä juuttunut neljänkymmenen kilon matkatavaroiden kanssa asemalle, jossa piti vaihtaa junaa ja junia ei sitten kulkenutkaan. Siitä seurasi elämäni kallein taksikyyti, onneksi jaoin sen mallikilpailuihin matkalla olleen äidin ja tyttären kanssa. Taksikuski kutsui minua madameksi. Onneksi suurin osa ahdistuksesta on jo unohtunut). Vaatteita on jotenkin vähännäköisesti ja ne näyttävät aika mustilta (kun tarkasti katsoo niin näkee kolme värillistä vaatekappaletta, olen niistä ylpeä). Alusvaatteet on rajattu kuvasta, jotain yksityisyyttä minäkin haluan säilyttää. Keskellä matkaviihdykettä, pipolankoja ja Terry Pratchettin kirja. Niiden vieressä opinnäytetyön materiaalit, toivon että niiden raahaaminen ympäri maata saa jossain vaiheessa aikaan inspiraation. Oikeassa laidassa lahjapaketteja. Paperipussissa lusikoitavaa kaakaota (se kuulosti kiinnostavalta), sen alla ruotsinkielinen Su doku-kirja (olen ratkaissut niitä myös hollanniksi). Niiden vieressä näkymättömissä lasikuulia kynttilöiden läheisyyteen. Kameran jalusta ei mahdu rinkkaan mutta jos selviän yhdellä laukulla saan sen muutenkin kulkemaan.
Muovilattiani on tavallistakin ankeamman näköinen.

Aloittamalla pakkaamisen jo tänään pääsin eroon osasta laiskuudestani johtuvasta huonosta omastatunnosta (en tehnyt tänään mitään opinnäytetyön hyväksi). Siihen auttoi myös pyykkivuoro ja vesijumppa, joka oli taas hauskaa jos ei oteta lukuun vettä korvissa. Ja sain ruuankin ystävän luona.
Parasta on ahdistuksen katoaminen. Alan melkein olla joulumielellä.

Koko aamu on radiossa puhuttuu siitä miten miehiä sorretaan. Varmasti se on totta, ainakin huoljtajuusjutuissa (toisaalta minä olen nähnyt vain sellaisia isiä, jotka muuttavat iloisina toiselle puolelle maata, eivätkä uhraa mitään huomiota lapsilleen, voihan tietysti olla etteivät melkein aikuiset tarvitse isiä. Lapsuudenpihassa näkyi kyllä sellaisiakin isiä, jotka muuttivat entisen kodin naapuriin ja lapsista oikeasti huolehdittiin yhdessä, siellä oli ainakin kolme enemmän tai vähemmän sen tyylistä perhettä).

Se mikä jäi vaivaamaan oli se miten huonosti miehillä menee kotonakin. Siinäkin naisilla on varmasti parantamisen varaa, jos haluaa miehen osallistuvan kotitöihin ei häntä kannata solvata (minulle on itsestäänselvyys, että kaikki talossa asuvat osallistuvat sen kunnossapitoon) mutta kuulosti aika ankealta naisten kannalta kun sanottiin ettei miehellä ole omaa huonettakaan. Lapsilla on lastenhuone, koirallakin koirankoppi ja naisella keittiö ja kodinhoitohuone. Mies tarvitsisi sitten jonkun huoneen, jossa hän voi tehdä tärkeitä miesjuttuja, jossa häntä ei häiritä.

Minä ottaisin paljon mieluummin ateljeen kuin keittiön. Mies voi ottaa keittiön ja saa sen kodinhoitohuoneenkin kaupan päälle, pesukoneen kanssa voi toteuttaa stereotyyppistä mieheyttään ja ottaa selvää teknisen vempaimen toiminnasta.

Joskus on ihan kivaa asua yksiössä yksin.

Joulu

Opinnäyte ei edisty joten voisin luovuttaa ja alkaa ajattelemaan joulua (taka-ajatuksena on että lopetettuani yrittämisen ja stressaamisen löydän inspiraation).

Minä pidän joulusta, siihen liittyy niin paljon kaikenlaista mukavaa eikä juuri mitään ikäviä muistoja (paitsi yksi joulu lapsena, jolloin siskoni sai kaksi suunnatonta pakettia. Sillä ei ollut mitään väliä että minun lahjani olivat varmaan arvokkaampia, kamera oli vain niin pienessä paketissa. Hyvä kai kokea välillä pettymyksiä). Meillä ei ollut humalatappeluita (meillä ei ikinä ollut tappeluita, mikä sekään ei ole hyvä asia, ehkä), ei rikottuja lupauksia tai yleistä ankeutta. Minulla ei ole mitään joulupukkitraumaakaan.
Jouluperinteemme ovat muuttuneet luonevasti elämäntilanteen muuttuessa.

En ole varma millaisia joulumme olivat kun olin alle 5-vuotias. Kerran ainakin olimme mummolassa, siellä oli serkkujakin ja joulupukki. En muista mitään mutta olen nähnyt valokuvia.

Viisivuotiaana alkoivat yhteisöjoulut. Meidän yhteisömme ei ollut sieltä yhteisöllisemmästä päästä emmekä varsinaisesti juhlineet yhdessä. Meillä oli kuitenkin yhteinen joulupukki, erään kaverini äidin tuttava. Aattoiltana kokoonnuimme kuuden maissa yhteistaloomme ja alkoi loputttoman pitkä odotus. Lapsille ei ollut juuri mitään tekemistä, aikuiset seurustelivat ja joivat glögiä. Lopulta pukki tuli (ladalla), hänelle laulettiin vähän, niin kuin kai tapana on ja hän jakoi jokaiselle lapselle (meitä oli parikymmentä) yhden lahjan, joka avattiin siellä. Sitten pääsi kotiin, jonne joulupukki oli vaivihkaa tuonut lahjat joulukuusen alle (myöhemmin aloin ihmettelemään miksi äitini aina keksi jotain tekemistä kotona sen jälkeen kun muut olivat jo lähteneet yhteistaloon).
Aattoon kuului myös ruokailu, siskoni söi pelkkää kinkkua ja perunoita, minä kalaa ja laatikoita. Äitini teki piparkakkutalon ja se syötiin kavereiden kanssa uuden vuoden tienoilla. Suuret lasipurkit olivat täynnä pikkuleipiä.
En muista aivan kaikkia lapsuudenjoulujen yksityiskohtia. Kävimmekö aina hautausmaalla? Ja oliko mummoni aina mukana jouluaterialla? Ehkä hän oli mukana vasta vuoden 1988 jälkeen, leskeydyttyään. Missä vaiheessa lopetimme joulupukin luona käymisen? Ja milloin joulukuusemme siirtyi takapihalle?
Hautausmaalla käyminen oli mielenkiintoista, isäni kertoi sukulaisista (äidin suvun haudat ovat Savossa) ja hautojen löytäminen oli aina vaikeaa (mummoni kaksi sankarivainajaveljeä, pappani äiti ja sisko ja veli ja pappani oma hauta ja mummoni vanhemmat ja oli niitä ehkä joitain muitakin). Mummoni oli jollain tavalla pelottava, ei ilkeä mutta persoonallinen ja voimakastahtoinen ja värikäs, minä jollain tavalla arastelin häntä aina (hän kuoli siinä vaiheessa kun aloin päästä arastuksesta eroon). Joulukuusi (olen niistä aikaa samaa mieltä nykyään kuin Veloena, puiden tappaminen parin päivään takia tuntuu aika raa'alta) lähti siskoni allergian pahennuttua, se siirtyi takapihalle ja koristeet muuttuivat talipalloiksi ja ulkovaloiksi (takapihaa ja lintuja kaipaan tuosta asunnosta).

Lapsuuden joulujen jälkeen tulivat teini-iän joulut. Niistä en oikeastaan muista paljon mitään, kuten en teini-iästänikään. Kai me edelleen söimme perinteisiä jouluruokia ja kävimme hautausmaalla ja katsoimme televisiosta joulurauhan julistuksen. Yhtenä jouluna sain siskoltani pienen pehmoporon, joka soitti jotain joululaulua (muistaakseni se oli Kulkuset, kulkuset). Minun mielestäni se oli kauhein mahdollinen lahja, siskoni mielestä paras mahdollinen.

Sitten tulivat avioerojoulut. Ensimmäisenä jouluna en tavannut isääni, enkä ehkä seuraavanakaan. Seuraavana vuonna asuin Turussa ja olin työharjoittelussa isälläni, silloin vietimme ensimmäisen Turun pikkujoulun. Pikkujouluihin kuuluu kävelyä joulumarkkinoilla, isäni outo joulupukkiesitys ja jotain ei-perinteistä ruokaa. Siellä on aina hauskaa.

Avioerojoulut äitini luona ovat muuttuneet vähän joka vuosi. Ensin taisimme pitää vanhoista tavoista kiinni, sitten vapauduimme. Jouluihin tuli pian mukaan uusi ihminen, siskoni mies. Ensin he olivat äitini luona koko joulun, sitten he alkoivat vierailla miehenkin sukulaisissa ja pari viimeistä jouluaattoa olemme olleet äitini kanssa kahdestaan. Se toimii yllättävän hyvin, aatosta on tullut rauhallinen päivä. Kävelemme hautausmaalle jos jaksamme tai käymme muuten ulkona, se on hauskaa joulupukkiaikaan. Syömme niitä perinteisiä ruokia, kuuntelemme joulumusiikkia, käymme saunassa ja jaamme lahjat. Viime vuonna luimme Einoa Leinoa puoleen yöhön ja joimme manteliliköörillä terästettyä glögiä (mutta ei liikaa).

Joulun valmistelut ovat osittain minun vastuullani. Leivon pikkuleipiä ja ehkä sen oudon tiikerikakkuni, konjakilla maustetun jouluhalkomuunnelman ja tärkeimmän kaikista, piparkakkutalon. Sen suunnittelu ja rakentaminen on aina pienen stressin aihe mutta kun sain sen hoitaakseni tunsin itseni aika aikuiseksi. Uusi perinne on myös possupiparkakut, suuret, jotka roikkuvat keittiön lampusta ja jotka on koristeltu. Ikkunoilla roikkuu joulukoristeita, jotka ostin kun olin vielä lukiossa, ne auttoivat ahdistustani (minua pelotti se löydänkö asuntoa kun muutan pois, terveydenhoitajan neuvo oli hankkia asuntoon tavaroita. Lopulta sain kyllä sen asunnon mutta en opiskelupaikkaa). Kynttilöitä on paljon, äitini rakastaa niitä. Olohuoneen kristallikruunu (niin sanottu, kaksiosaisen perintölampun kupu hajosi, nyt sen yläosasta roikkuu vaikka minkälaisia kristalleja) alkaa olla jo aika komea, parvekkeella on ihan pieni kuusi valojen peitossa. Ja ikkunasta näkyy vain puita ja peltoa ja vanha maalaistalo, vaikka ollaan melkein kaupungin keskustassa.
Joulupäivänä menemme katsomaan Narnian, tapaninpäivänä ei käy, minä menen silloin vanhan kotipihani entisten lasten juhliin ja siskon mies käy töissä ja hänen lomansa loppuu siihen. Kun kaikki ovat ateisteja voi hyvin käydä joulunakin elokuvissa (jos silloin on näytöksiä), jopa tuollaisia uskonnollisia tarinoita.

Joulun jälkeen voin sitten levätä.

Tänään mikään ei oikein kiinnosta tai innosta.
Voisin nukkua perjantaihin.

Varoitus: katkeruutta

Prometheus-leirit kaipaavat kuulemma ohjaajia, tavallisia aikuisia.
Omasta leiristäni on kymmenen vuotta ja muistot hieman ristiriitaisia. Mummoni kuoli leirin aikana, ja vaikka minuun suhtauduttiin hyvin oli joukossa myös aika epäystävällistä väkeä (kun minulle oli kerrottu tapahtuneesta ja menin soittamaan kotiin, joku toimistovirkailija piti ensin puheen siitä miten minun pitää maksaa ja miten ei saa turhaan soittaa, en minä siinä uskaltanut sanoa mitään siitä että minulle oli sanottu että saan soittaa ilmaiseksi. Illalla keskustellessamme päivän tapahtumista eräss tyttö sanoi ettei hän halua kuulla tuollaisista ankeista asioista, hauskaahan sinne oli tultu pitämään. Eivät muut kuin ystäväni ja apuohjaajat tainneet olla osaaottavia). Leiri oli ihan hyvä kokemus, en missään nimessä kadu sitä mutta se ei ollut ekstaattinen hurmostila, niin kuin aika monilla tuntuu olevan. Leirillämme oli pari aika ärsyttävää ihmistä jotka halusivat tehdä kaiken oman mielensä mukaan (leirin loppujuhlan suunnittelun), ja leirillä oli arvoasteikko, ei tiettyjen ihmisten kanssa olisi voinut jutella ilman aloitetta heiltä.
Hyviäkin muistoja on mutta vuosien saatosssa huonot ovat kasvaneet enkä hyviä enää muista. Yksi parhaista muistoista on öinen retki kynttilöiden kanssa rannalle, jossa eräs leiriläinen soitti, muistimme Hiroshimaa. Ja punaisten hiusteni kehuttiin sopivan hyvin vihreään mekkooni, ainoa miespuoliselta ihmiseltä saatu kohteliaisuus teini-iässä (silloin olin juuri alkanut värjäämään hiuksiani).
Ehkä minua häiritsee eniten se yhteisöllisyys. Protulaiset ovat suvaitsevaisia, tai ainakin mainostavat olevansa, mutta eräs tyttö leirillämme joka harrasti pitkiä kävelyitä yksin sai osakseen aika paljon kritiikkiä. Hän ei vain halunnut olla koko ajan muiden kanssa. Minä en halunnut käydä yhteissaunassa tai halailla muita, en minä ollut oikea protulainen. Ehkä huonoudentunteeni saa minut näin negatiiviseksi. Se etten pystynyt tuntemaan niin kuin olisi pitänyt tuntea. Ja miten huonoksi tunsin itseni kun en uskaltanut mennä paikallistointaan mukaan. Jälkeenpäin ajateltuna se ei haittaa, en minä olisi halunnut tulla protulaisklooniksi (aktiiviset protulaiset tuntuvat olevan aika samanlaisia ja aika ärsyttäviä).

Leirin käyminen oli kuitenkin hyvä kokemus ja oikeasti suurimmaksi osaksi positiivinen, nyt vain muistaa ne loppuaikojen huonommat asiat kun euforia oli hävinnyt (esim. sen miten tulevaisuuskeskustelussa arkkitehdiksi haluaminen oli väärä vastaus, olisi kai pitänyt haluta tehdä jotain sosiaalista). Olimme leirillä koko pihamme nuorison voimalla (minä, kaksi tyttöä ja yksi poika) ja muut saivat kai enemmän irti, varsinkin poika, jonka elämän leiri muutti. Pitäisi varmaan kysyä heiltä, kun ehkä heidät joulun aikoihin tapaan.

Hetken aikaa minusta tuntui että velvollisuuteni olisi pyrkiä ohjaajaksi. Sitten löysin hyvän tekosyyn, kolmesta pakkollisesta koulutuksesta yksi järjestetään Oulussa, muuta Etelä-Suomessa enkä tiedä korvataanko matkoja. Sitten tajusin ettei minun tarvitse etsiä tekosyitä. En usko että minusta on työskentelemään nuorten kanssa, tai ainakaan olemaan niin tiiviisti muiden ihmisten kanssa. Kokemuksena se olisi varmasti hyödyllinen ja ehkä pääsisin muistoistakin eroon.

Minusta on alkanut tuntua siltä että tänne tulee keväällä uusi tietokone, iMac. Vanha alkaa olla nelivuotias ja hidas ja kaatuileva. Ja siinä on suunnattoman suuri näyttö joka vie kaiken tilan ja painaa 40 kiloa (mutta on ilmeisesti hyvä ja ammattimainen). Vähän hirvittää ostaa kone jota ei voi laajentaa mutta kuuden vuoden ja kahden macin aikana ei ole tapahtunut mitään laajennuksia, päinvastoin ajatus koneen sisusten ronkkimisesta on yhtä karmaiseva kuin ajatus omista sisuskaluistani (lukiossa sain seiskan biologian kokeista kun ihmisen biologiasta lukeminen ei onnistunut). Koko syksynolen harkinnut uuden kovalevyn hankkimista, sen ehkä vielä saisin paikalle mutta se tarvitsee kaikenlaista muutakin, sellaisia juttuja joiden nimiä en edes muista. Ja uuden näytön. Uusi skannerikin olisi kätevä mutta saattaa jäädä hankkimatta, eihän tuo vanha ole kuin ehkä kuusivuotias (jos se on isäni töissään käyttämä, vanhempi jos se on onnellisilta mac-perheajoiltamme). Tietenkään iMac ei ole aivan ihanteellinen minun töihini mutta opintolainasta ei riitä tehokkaampaan koneeseen ja hyvään näyttöön (haluan eroon tästä näytöstä). Selvisin aikoinaan hyvin neljä vuotta ylioppilaslahja-iMacilla, ensimmäisen sukupolven edustajalla, jossa oli ehkä 14 tuuman näyttö. On 20-tuumainen iMac ainakin tehokkaampi kuin nykyinen kone. Jos pääsen töihin on siellä varmasti oikea työkone, ja mahdolliselle yrityksellenikin pitäisi ostaa kunnon laitteet. Kotikäyttöön iMac varmaan riittää.
Lainan ottaminen ei kyllä innosta mutta sitä on niin paljon ettei tonnia tunnu missään... Ja kai se on halvempaa kuin kulutusluoton tai jonkun vastaavan ottaminen? Niin minulle ainakin on koko ajan väitetty. Onneksi en tarvitse lainaa normaaliin elämiseen.

Tälläisiä mietin kun pitäisi mennä nukkumaan.

After Christmas cleaning
Originally uploaded by Ereine.

Hohtavan puhdasta.

Suuri joulusiivous on valmis. Tai ei se niin suuri ollut, kaappeihin enkä laatikoihin koskenut ja matotkin olisi voinut puistella eikä vain heilutella tuuletusparvekkeella (jos meillä olisi mattoteline) ja jääkaapin takaa olisi voinut siivota. Mutta ainakin tiskiallas kiiltää, hellan taus on vähän siistimpi kuin aikaisemmin ja lattiat on luututtu (kontaten lattialla rätin kanssa). Mukana olivat ystäväni Tolu ja ihmeaine. Toivottavasti siisteys kestää vielä viimeisen viikon ennen lomaa.

Nyt pitäisi keksiä jotain syötävää ja käydä kaupassa. Tänään olen muistanut vaikka mitä mitä pitäisi ostaa mutta olen tainnut unohtaa ne kaikki.

Selvisin yllättävän hyvin ostosretkestä vaikka olikin lauantai. Jos olisin viikolla ehtinyt en olisi vapaapäivääni tuhlannut näin mutta ei ollut aikaa ja väsytti. Koululta on aika pitkä matka kaupunkiin (ainakin melkein neljä kilometriä!).

Ostin junalipun Turkuun ensi perjantaille, joululomani (joka muuten on kolmisen tietokoneetonta viikkoa) alkaa pikkujouluilla isäni luona. Voi olla että siskoni ja hänen miehensä tulevat samalla junalla loppumatkan. Onneksi isä maksaa junaliput.

Postitin joulukortit, paitsi yhden jonka unohdin. Yksi kortti lähti isovanhemmille (joiden kanssa kommunikoin lähinnä postikorteilla), yksi vanhalle ystävälle, kaksi pitkäaikaisille nettitutuille Australiaan ja Puolaan. Postivirkailija liimasi niihin joulumerkkejä, tuli aika komeat rivit (Puolaan olisi ehtinyt maapostilla jos olisi lähettänyt eilen, nyt piti laittaa ne matkaan lentäen). Ostin vielä yhden SPR:n kortin hollantilaisille kämppiksille lähetettäväksi.

Kävin muutamassa kaupassa taas metsästämässä farkkuja ja vaivuin epätoivoon. Niiden pitäisi olla mustat (en ole sinisiä farkkuja pitänyt yli kymmeneen vuoteen, ne näyttävät oudoilta enkä muutenkaan juuri käytä sinisiä vaatteita, musta sopii kaikkeen), sopivan malliset. Kokokin on hankala, vyötäröni on suhteessa hoikempi kuin reiteni (eikä sekään turhan hoikka ole). Nuorisoliikkeissä mallit ovat ouoja ja tätikaupoissa tätimäisiä. Lopulta ostin mustat vakosamettihousut, ensimmäiset housut, jotka eivät näyttäneet pahoilta.

Olen ollut hieman herkässä mielentilassa viime aikoina. Melkein itkin kun Oulun Lucia kruunattiin, kauniit ruotsinkieliset joululaulut olivat liikaa. Syytän hormoneja, minä en ole herkkä.

Lupasin itselleni hyvää ruokaa Stockmannilta, jos löydän housut. Ruoka saattaa olla hyvää mutta se pitäisi vielä valmistaakin. Jälkiruuaksi on karpalo-kinuskirahkaa.

Kotimatkalla päähäni ilmestyi mielenkiintoinen tiikerikakun muunnelma. Vaaleaan taikinaankin lisätään kaakaojauhetta, lisäksi suklaata hyvin pieninä paloina ja konjakkia. Tummaan taikinaan lisätään appelsiinin raastettu kuori ja appelsiinimehua. Voi olla että tuo on vain mielenkiintoinen mutta ei hyvän makuinen tai toteuttamiskelpoinen. Tekisi kuitenkin mieli kokeilla jouluna (yhdessä mielikuvituselämässäni olen sellainen ihminen joka kehittelee leivontaohjeita. Tässä maailmassa minusta ei ole siihen allergian takia).

Etsintäkuulutus

Kirjallisuuden opiskelija k, joka kommentoit kirjoitusta romanttisesta kirjallisuudesta joskus toukokuussa, jos satut vielä lukemaan niin ota yhteyttä Kirsti Ellilään.

Minun on vaikeaa tehdä omia projektejani. Oikeat työt saan kyllä tehtyä motivoituneena, nopeasti ja oikeastaan ihan hyvinkin. Yleensä olen valmis aikataulusta edellä ja asiakas tyytyväinen (tai niin he yleensä väittävät, toisaalta suurimman osan töistäni olen tehnyt isäni firmalle ja hän kehuu aina).
Omien töiden kanssa on vaikeampaa. Motivaatio on hukassa, ole hidas, löydän aina parempaakin tekemistä. Kaikki muut koulutyöt ovat tärkeämpiä ja iltaisin en kuitenkaan jaksa mitään. Tällä hetkellä kesken on opinnäytetyöni, joka aiheeltaan ja toteutustavaltaan kiinnostaa mutta joka on saanut minut aivan jumiin. Ihmisten suuret odotukset eivät yhtään auta. Kesken on myös yksi kirjaprojekti, joka on kiinnostava ja josta on mahdollista tehdä todella hyvä, hyödyllinen työnäyte. Sekään ei oikein suju. Kotisivuni ovat odottaneet päivittämistä viimeiset kaksi vuotta, niihinkin minulla olisi idea. Luulen että rima on liian korkealla kun olen itse asiakkaana. Minun pitäisi ylittää kaikki ennen tekemäni, saavuttaa täydellinen lopputulos. Hermostun ja saan lopulta aikaan jotain aika keskinkertaista (kuten kävi edellisen kouluni lopputyölle). Kaikki tuntuvat luottavan minuun ja kykyihini, se pelottaa.
Onneksi en ole koskaan haaveillut vapaana taiteilijana työskentelystä. Tarvitsen asiakkaita.

Onnistuin tänään käyttämään kaksi tuntia parin kilometrin koulumatkaan. Kaupassa ja kirjastossa kului yllättävän paljon aikaa.

Christmas flowers
Originally uploaded by Ereine.

Haluaisin kirjoittaa kaikenlaista. Siitä miten äitini oli lukenut blogiani, miten oudolta näytti vanhan päiväkotini johtaja tanssimassa eteläamerikkalaisesti, miten miten minun piti käydä tänään poliisilaitoksella kysymässä henkilökortista mutta en jaksanut. Ja miten kauniilta jää näytti ja kuulosti lintutornista, miten kodikasta enoni luona oli, miten törmäsin muutamaan lapsuuteni ja nuoruuteni poikaan, jotka nyt ovat aikuisia ja miten heihin on kuitenkin vaikeaa suhtautua aikuisina (luulen että on aika mahdotonta oikeasti ihastua poikaan, jonka kanssa leikki 5-vuotiaana lääkärileikkejä). Ja siitä miteen vaikeaa joulukorttien teko on kun on ylpeä ja taiteellinen ja haluaa joka vuosi ylittää edellisen vuoden saavutukset. Ja miten oudolta tuntuu pitää toissavuotista pipoa, oranssia, kun tämänvuotisesta tuulee läpi ja Oulussa on oikea talvi. Ja miten puuduttavaa on istua kahdeksan tuntia kuuntelemassa kun toisia kehutaan. Hyvää työtä he olivat tehneetkin. Ja miten mieleni ei vieläkään tunnu saapuneen tänne.

Noista kaikista olisin voinut kirjoittaa mutta en jaksa. En taida lähipäivinä pystyä tekemään kuin aivan pakolliset jutut.
Enää ensi viikko koulua. Loman ajatus auttaa jaksamaan.

Kotona

On jotenkin raskaampaa matkustaa etelästä pohjoiseen kuin toisin päin. Jyväskylään saapuessani olen aina suhteellisen pirteä, Oulussa taas seuraavana päivänäkin väsynyt ja sekava. Onneksi koulussa ei tarvitse tehdä muuta kuin istua katsomassa toisten esityksiä.

Ehdin vähän lepäämäänkin, mutta lomalla oli aika paljon tekemistä.
Perjantaina bussissa luin ja neuloin sukkaa ja juttelin vieressä istuneen naisen kanssa neulomisesta.
Lauantaina kävimme aika hirvittävillä joulukrääsämarkkinoilla ja ulkona syömässä. Leivoin suklaa-appelsiini-konjakkikakun, joka poikkeuksellisesti hieman epäonnistui eikä kelpaa mummolaan vietäväksi.
Sunnuntaina oli aamulla ihana ilma ja kävelimme järven rannalla ihastelemassa aurinkoa ja kuuntelemassa jään laulua. Illalla vuorossa oli uusi Harry Potter. Samalla matkalla kävimme valittamassa aivan liian nopeasti hajonneista talvikengistäni. Ja ostin Carcassonne-pelin, jonka kuvittelen olevan hauska jouluna. Elokuva oli parempi kuin odotin.
Maanantaina yritin ostaa farkkuja mutta en löytänyt sopivia. Ostin alusvaatteita ja paidan ja joulukorttipohjia. Illalla kävimme entisen kotipihan itsenäsyysjuhlissa. Siellä oli hauskaa vaikka lähdin pois jo yhdeltätoista (äitini tanssi aamuun).
Tiistaina yritin aamulla piirtää joulukortteja mutta vain tuskastuin suuresti. Iltapäivällä menimme enoni syntymäpäiville Laukaaseen, hän ja vaimonsa asuvat ihanan kodikkaassa talossa joen rannalla. Heillä on kaksi kuninkaallista kissaa ja yksi suunnattoman energinen koira. Oli hauskaa nähdä sukulaisia. Illalla piti vielä katsoa juhlia telkkarista.
Eilen jatkoin korttien piirtämistä paremmalla onnella ja viimeistelin villasukat bussissa.
Nyt väsyttää.

Hieman säikähdin kun kattolampun kupu tippui päälleni. Onneksi se on muovia ja kevyt.

Tänään sain herättyä ajoissa, nyt vain pitää saada pakattua ja ostettua eväitä ja muistettua kaikki mahdollinen ennen yhtätoista. Yksi työpäivä menee taas hukkaan mutta Jyväskylään kulkee niin onnettomasti busseja että seuraava on perillä ties miten myöhään.
En olekaan nähnyt äitiäni ollenkaan marraskuussa. Nyt pääsen näkemään myös entisiä naapureita ja ehkä enonikin syntymäpäiville, riippuen siitä lähtevätkö toiset sukulaiset sinne jättäen osan lapsistaan kotiin (isäni on perheen ainoa ajokortillinen). Pitäisi ehkä käydä katsomassa uusi Harry Potter ja ostaa uudet farkut, entiset ovat ihan hajalla (inhoan housujen ostamista).
Äidin luona saa levättyä paremmin.


Kun monet muutkin ovat tehneet näin niin ehkä minäkin kehtaan (aika huono peruste). Kommentoi jotain jos luet tämän, kiitos.

Tänään vallalla on ollut ammattiminäni. Sellainen joka pahemmin hermostumatta käy keskustelemassa oikean käsikirjoittajan kanssa ideastaan ja joka saa kiitosta nopeasti ja hyvin tehdystä työstä.

Tai kyllä minua oikeasti hermostutti. Olin kuullut kauhutarinoita opettajasta, joka kommentoi opiskelijoiden käsikirjoituksia. En edes tiennyt mihin aikaan minun piti tavata hänet, hänen oli määrä soittaa minulle kun hänen aikatauluunsa sopi. Vaelsin koululla ympäriinsä pari tuntia, kävin syömässä ja luin poikkeuksellisesti kirjastossa ammattikirjallisuutta (tunnen saamattomuudestani huonoa omaatuntoa). Hieman tylsästä kirjasta opin että Kaliforniassa voi tienata elantonsa suunnittelemalla pelkkiä hääkutsuja.
Opettajan huone oli Tekun puolella, siellä on pelottavaa. Opettajakin oli aluksi vähän pelottava, mutta ystävällinen. Ideani ei vaikuttanut aivan huonolta ja sain neuvoja siihen mihin suuntaan minun pitäisi edetä. Hyödyllistä.

Olen tehnyt pientä taittotyötä, jossa asiakas on ollut poikkeuksellisen hyvä (tai joskus minulla on ollut asiakkaita, jotka eivät ymmärrä oikein mistään mitään, ei heissäkään mitään vikaa tietysti ole mutta on miellyttävämpää työskennellä sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää jotain esim. painojutuista). Ilmeisesti hekin olivat minuun tyytyväisiä ja työtapoihini. Nopeasta työskentelystä on hyötyä.
Nyt vain aloin pelkäämään etten kiittänyt heitä tarpeeksi tai lainkaan.

On jollain tavalla huvittavaa etten edes tavannut asiakkaitani.

Kun heräsin olin unohtanut joulukuun. Sitten se iski. Pieni asiahan se on ja pinnallinen mutta tekee minut iloiseksi.
Ensimmäisestä luukusta tuli kani kuumailmapallossa, kooltaan kahdeksan milliä.


Ilouutinen niille joiden mielestä päivitän liian usein: huomisesta alkuviikkoon olen koneettomalla lomalla. Ja sitten taas seuraavan viikon lopusta.