Oikeastaan voisi lähteä kotiin

Kaksi asiaa vaivaa mieltäni ja tuntuu että niista pitää kirjoittaa.

Kommentoissa monet (noin kolme on minulle monta ihmistä) ovat sanoneet että kirjoitukseni tuntuvat tutuilta. Minä haluasin elää teini-ikäni uudelleen niin että he olisivat ystäviäni eivätkä ne jotka minulla todellisuussa oli. Tuo kuulostaa hyvin epälojaalilta ja ystäväni olivat erikoisia ja ihan mukaviakin, ainakin välillä. He eivät kuitenkaan olleet erityisen samanhenkisiä tai luonteeltaan samantyyppisiä. Toisaalta, jos ystäväni olisivat olleet samanlaisia ujoja tyttöjä tai poikia olisi seuraelämäni ollut varmasti vielä hiljaisempaa, rock-ystävien kanssa pääsi ainakin myöhemmin festareille. Mutta samanhenkinen seura olisi ollut merkittävää. Ystäväni olivat ystäviäni oikeastaan vain siksi että olimme tunteneet toisemme lapsesta asti eikä muitakaan ollut. Ehkä siitä kertoo jotain se etten ole nykyään yhteydessä heihin, he kyllä ovat toisiinsa.

Toinen asia on se että tein jälkjunassa sen persoonallisuustyypin. En muista minkä kirjainyhdistelmän sain mutta olin se kaikista luotettavin kirjanpitäjätyyppi. Tein testin uudestaan mutta vastaus oli sama. Olen kyllä luotettava ja täsmällinen ja vastuuntuntoinen mutta muutakin. Minulla on mielikuvitusta, olen herkkä, en kestäisi työssä joka koostuu rutiineista. En valitse ravintolassa aina samaa annosta. Tai samaa jäätelömakua (luin teininä Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooman ja pelkäsin muuttuvani päähenkilön kaltaiseksi, hänen tylsyydestään kertoi se että hän aina söi vaniljajäätelöä). En halua olla ennalta-arvattava. En halua tehdä asioita vain siksi että kaikki muutkin tekevät niin. Olen kyllä hyvä noudattamaan sääntöjä.
Kauhuni tulee kai siitä että tuo persoonallisuustyyppi tuntuu todlla tylsältä, en minä halua olla sellainen. Ja pelkään ettei minusta ole menestymään taiteellisehkolla alalla. Minusta ei ole boheemiksi.
Voinko olla taiteellinen jos en osaa kyseenalaistaa?

Asioita joista pidän

Tänään en vihaa itseäni.

Olen tajunnut vähän aikaa sitten että osittain tähän tilanteeseen päätymisessäni on ollut kyse omista valinnoistani. Ystäväni ja mukavat luokkakaverit ovat kyllä saaneet minut tuntemaan itseni tylsäksi ja rumaksi mutta minulla oli mahdollisuus olla normaali, ainakin alkoholin käytön suhteen ja ehkä silloin olisin tutustunut miehiinkiin. Oli oma valintani olla kotona eikä mennä ystävieni kanssa ryyppäämään, heistä tuli ihan normaaleja alkoholia (ja muutakin joidenkin tapauksissa) käyttäviä ja miesten kanssa seurustelevia. Joskus kaksitoista tai kolmetoistavuotiaina elämämme olivat suunnilleen samanlaisia, olimme Take That -faneja ja inhosimme poikia. Sitten muut alkoivat meikkaamaan ja kuuntelemaan metallia ja punkkia, minä olin mieluummin kotona ja kuuntelin brittipoppia (olin Blur-fani ja inhosin Oasista). Minua pyydettiin joskus mukaan, minä olisin jopa saanut ilmaiseksi viina niin innokkaita he olivat korruptoimaan minut mutta jostain syystä se ei kiinnostanut minua. Ja nykyään olen mieluummin sellainen kuin olen kuin kaverieni kaltainen. He eivät ole rappiolla mutta eivät heidän elämänsä minua houkuttelekaan. Minulla oli hyvä tuuri etten ollut altis painostukselle ja uskalsin olla oma itseni. En minä haluaisi olla kukaan muu. Minä en edes halua että minulla olisi menneisyydessäni poikaystäviä ja sydänsuruja ja että miehet yrittäisivät iskeä minua. Tärkeämpää minulle taitaa olla se että tuntisin itseni normaaliksi ja etten tuntisi muiden suhtautuvan minuun alentuvasti. Normaalius on niin hämärä käsite että siihen pyrkiminen on aika mahdotonta ja on aivan mahdollista että vain kuvittelen muiden halveksuvan minua. Miksi he niin tekisivät?


Kauneus on minulle tärkeää. Ei kauneudenhoito tai edes ihmisten kauneus, ainakaan siinä mielessä että valitsisin ystäväni ulkonäön perusteella. Ihmisissä oikea kauneus tuntuu tulevan sisältä, jotkut ihmiset suorastaan hehkuvat. Missityyppinen "kauneus" ei kosketa minua millään tavalla. Tärkeämpää kauneus on taiteessa ja esineissä ja ympäristössä. Tunnen välillä siitäkin syyllisyyttä mutta rumuus ja rajuus ei yleensä tavoita minua taiteessa. Pystyn joskus järjellä tajuamaan taideteoksia ja ymmärrän että tarvitaan taidetta rujoistakin asioista, taiteen yksi tehtävä on ravistella ihmisiä ja saada heidät ajattelemaan. Minä en kuitenkaan mahda mitään sille että minuun vetoaa kauneus. Kauneudella en tarkoita sieviä kukka-asetelmia ja kauneus vaihtelee mutta usein siihen liittyy taitava piirrosjälki ja kaunis viiva. Viiva on minulle tärkein, pinnoilla ei ole niin väliä. Olen enemmän piirtäjätyyppiä kuin maalari.
Uskon siihen että arkiesineiden ja arkiympäristön pitäisi olla kauniita, uskon että ihmiset voivat paremmin kauniissa ympäristössä. Voin hyvin olla väärässä mutta jos voi valita kauniin ja ruman välillä, valitsen kauniin, vaikka se olisi kalliimpikin (joskus voi olla muita vaikuttavia tekijöitä, kuten ympäristöystävällisyys). Esineissä kauneuteen kuuluu myös laadukkuus ja käytännöllisyys, kauniin esineen pitää myös vastata käyttötarkoitustaan. Pidän 30-50-lukujen muotoilusta, lähinnä skandinaavisesta. Voi olla että minut on aivopesty funktionalismiin mutta puhdas muoto on yleensä kaunein. En vastusta koristeita mutta ylenpalttinen koristeellisuus ei ole minun makuuni. Minulla on ollut hyvä tuuri siinä että isäni maku on ollut samantyylinen ja että hän on vaimonsa kanssa uusinut huonekalujaan (funkkisesta Ikeaan), melkein kaikki huonekaluni (vuokranantajalta ostettuja, hyvälaatuisia ja todella halpoja mutta aika ankeita lukuunottamatta) ovat haluamaltani ajalta ja kauniita. Suosikkini on kirjahyllylipastotyöpöytä, ylhäällä on pari hyllyä, alhaalla pari laatikkoa ja välissä vedettävä pöytälevy. Hyllyssä asuvat parhaat kirjani. Toinen suosikki on Arne Jacobsen -henkinen tuoli. Todennäköisesti kopio mutta vanha ja kaunis. Ja hyvä istua, se on työtuolinani. Astioissa kauneus on erityisen tärkeää, kerään sodanaikaisia sinivalkoisia lautasia (niissä on virheitä ja tunnelmaa) ja hankkiutuisin mielelläni eroon joistain astioistani, elleivät ne olsi niin käytannöllisiä. Sain Pentikin kulhoja ja mukeja ylioppilaslahjaksi. Ne ovat hyviä mutta vähän turhan kodikkaita ja pyöreitä. Haluaisin että kaikki mukini ja kulhoni olisivat käsintehtyjä. Opiskelijabudjetilla pitää kuitenkin tyytyä lahjoitettuihin ja muihin halpoihin (inhoan oranssihtavaa työpöytääni mutta kun vuokrantantaja hankkiutui eroon kalustetuista asunnoista sain sen jollain kahdellakympillä ja se on kunnollinen keittiönpöytä, joten en voi hyvällä omallatunnolla hankkiutua siitä eroon. Sama pätee toiseen kirjahyllyyn). Lapsuudenhuoneeni huonekalut olivat sen verran epämääräisiä etten ottanut niitä mukaani. Maalaishenkinen vaatekaappi, ainoa kunnollinen huonekaluni taitaa edelleen olla säilössä tuttujen ullakolla. Toivottavasti minun ei tarvitse sitä enää kohdata. Muuten huonekalut olivat itsetehtyjä (parvisänky) tai kyhättyjä (kirjoituspöytä kahdesta laatikostosta ja pöytälevystä). Minulla oli myös kaksi kammottavaa hyllyä. Ainoa pitämäni huonekalu oli Jyväskylän yliopiston kirjastosta peräisin oleva oranssi kirjavaunu.
Erityisesti pidän kauniista kirjoista. Minulla ei ole varaa ostaa kirjoja vain kannen perusteella mutta olen monta kertaa lainannut kirjastosta kauniita kirjoja joita en lukenut. Jos saisin vapaasti valita suunnittelisin vain kirjoja. minun pitäisi uskaltaa ensi vuonna lähettää työnäytteitä suurille kustantamoille.

Minä kerään vanhoja valokuvia. En ole pitänyt itseäni keräilijätyyppinä enkä olekaan, olen enemmän hamstraaja ja vanhan tavaran kaupat ovat minulle vaarallisia paikkoja. Valokuvien keräilyni kuitenkin tekee minusta melkein oikean ja valikoivan keräilijän. Aloitin keräilyn muutamalla vanhalla studiokuvalla ja sanoin itselleni että ne ovat ammatillisesti hyödyllisiä. Niille ei ole vieläkään ollut järkevää käyttöä ja olen luopunut tekosyystäni, keräilen koska se on hauskaa. eNää minua eivät kiinnosta studiokuvat vaan tavallisten ihmisten elämästä kertovat oudot kuvat. Pieni tekninen vika vain parantaa kuvaa. Kuvien pitää olla henkilökohtaisia, en ole kiinnostunut postikorteista tai muista massatuotteista. En ole valmis maksamaan yli euroa kuvasta, ellei se ole todella merkittävä tai hieno. En ole tarpeeksi hyvin perillä valokuvauksen tekniikasta että sillä olisi väliä, minulle riittää että aihe koskettaa minua jollain tavoin. Oli se sitten tyttöjä Tukholman laivalla vuonna 1938 tai nuori nainen puun takana joskus vuonna 1910. Tai paksuja tärkeitä herroja maakuntamatkalla, jotka nättävät siltä kuin lentäisivät tai aavemainen juhannuskuva pitkällä valotusajalla. Minulla on hienoja kuvia oman perheenikin historiasta. 50-luku on minulle raja, sitä nuoremmat kuvat eivät yleensä kiinnosta. Ehkä syynä on se että sen jälkeen kamera alkoi todella arkipäiväistymään eivätkä kuvat enää olleet niin outoja. 20-luku on ehkä kiinnostavin aika.

Olen kiinnostunut sukuni historiasta, minulla on ollut ainakin omasta mielestäni kiinnostavia esivanhempia. Ehkä menneisyys on minulle tärkeä ja perinteet vaikka kuvittelenkin etten ole erityisen perinteinen (voiko olla taiteellinen ja sovinnainen?).

En ole erityisen eläinrakas. En inhoa eläimiä mutta minulle ei koskaan ole ollut varsinaisia lemmikkejä eikä nykyään tarvetta siihen. Ja olen sen verran eläinrakas että tiedän ettei asuntoni sovi eläimille (eilen Dr. Philissä oli nainen jolla oli ollut 40 lemmikkiä pienessä asunnossa, sitä pidettiin vähän haitallisena mutta ei puututtu lainkaan eläinsuojelunäkökulmaan). Pidän eläimistä luonnossa. Lempieläimeni on ehkä siili, jos on pitänyt sanoa mikä eläin olisi olen aina valinnut siilin (muut ovat yleensä tiikereitä ja muita kissaeläimiä tai susia. Minä en halua olla niin ennalta-arvattava). Pidän myös lampaista, ne ovat suloisia. Nuorempana ratsastin ja olin hevoshullu, hevoset ovat edelleen kauneimpia eläimiä. Ja oraviin minulla on viharakkaussuhde, ne ovat aika pelottavia.

Oravista tuli mieleen että pidän hautausmaista. Oulussa haustausmaa on yksi lempipaikkojani. Hautausmaat rauhoittavat, jos ovat tarpeeksi vanhoja ja kauniita.

Pidän väreistä. On oletettu että lempivärini on musta, vaatteideni perusteella. Yleensä sanon että lempivärini on vihreä mutta kauniita sävyjä on niin paljon että on mahdoton valita sitä kauneinta. En pidä sameista sävyistä. Enkä pastelleista.

Rakastan puita. Tai ainakin pidän niistä paljon. Pidän muistakin kasveista mutta puut ovat vaikuttavampia.

Pidän linnuista. Olen aika kaupunkilainen enkä todellakaan ulkoilmaihminen mutta pidän lintujen tarkkailusta ja kuvittelen että tunnistan niitä vähän enemmän kuin keskivertoihmiset (mutta oikeasti tietoni ovat aika olemattomat).

Pidän fantasiakirjallisuudesta. Luin joskus sitä enemmänkin mutta nyt tuntuu että suomennokset ovat aika laaduttomia ja englanninkielinen laatufantasia liian pelottavaa. Olen pohjimmiltani Tolkien-fani mutta en pidä häntä parhaana fantasiakirjailijana, enkä kyllä ensimmäisenäkään. Joskus saan kerettiläisen ajatuksen siitä millaista fantasia olisi ilman Tolkienin vaikutusta, todennäköisesti monipuolisempaa. Minua ärsyttää fantasian konservatiivisuus, toisaalta taas esim. China Mieville on minulle liian rankkaa. Uusin suosikkini on Steven Erikson jonka eeppinen Malazan Book of the Fallen -sarja yllätti minut. Olin aikaisemmin yrittänyt lukea George R.R.Martinin kovasti kehuttua Song of Ice and Firea mutta lopetin sen kun se alkoi käymään liian synkäksi ja ajattelin Eriksonin kuuluvan samaan sarjaan. Eriksonin sarjaa ei voi kuvailla, tai se kuulostaa vähän hölmöltä, siinä on paljon kaikkea, jumalia, rotuja, historiaa, henkilöitä. Se on hyvin high fantasya. Toisaalta pääosassa ovat tavalliset ihmiset, yleensä sotilaat. Olen aina ajatellut etten alua lukea sotakuvauksia mutta siinäkin Erikson yllätti minut. Olen fani. Uusin kirja ilmestyy kesällä ja odotus on vaikeaa. Varsinkin kun kaikkien henkilöiden muistaminen on aika vaikeaa enkä varmaan muista mitään edellisen kirjan tapahtumista.
Vanhempi suosikkini on Robin Hobb, rakastuin hänen Fitziinsä ja maailmaansa. Vähän synkkää ja kirjat vaikuttavat minuun vähän liian paljon mutta odotan hänenkin uutta kirjaansa innolla.
Muita suosikkikirjailijoitani ovat esim. Diana Wynne Jones, Robin McKinley, Ursula Le Guin, Neil Gaiman ja Iain (M.) Banks.

Pidän aamuista, varsinkin kesallä ja kun ketään muita ei ole liikkeellä.

Pidän painomusteen tuoksusta. Se yhdistyy mielessäni kuvataidekoulun graafiikkajaksoihin ja siihen miten hauskaa se oli. Muut eivät olleet innostuneita.

Olen viime vuosina alkanut pitämään 60-luvun popmusiikista.

Pidän jäätelöstä. En pidä laktoosi-intoleranssistani.

Pidän pyöräilystä.

Olen macintosh-ihminen. En tosin enää fanaattinen.

Pidän keskiaikaisista kirkoista, jos ne eivät ole täynnä turisteja ja jos niitä ei ole muutettu museoiksi. Uskonnosta en niin välitä mutta käytössä oleva kirkko on kiinnostavampi.

Pidän kortinpeluusta perheeni kanssa.

Pidän sateesta. Ja auringonpaisteesta (jos ei ole liian kuumaa).

Pidän puhumisesta, liikaakin. En pidä oman ääneni kuulemisesta.

Pidän hatuista. Mummoni oli modisti ja kuvittelen perineeni hänelTá jonkinlaisen ymmärryksen hattuja kohtaan.

Pidän leipomisesta. Nykyään leivon paljon vähemmän, terveellisyyden takia. Olen huono leipomaan leipiä ja hyvä leipomaan kaikenlaista rasvapohjaista. Joskus harkitsin hakemista kondiittorilinjalle, jos en muualle olisi päässyt. Onneksi pääsin muualle, allergiani ei pidä jauhoista. Joululeivonnasta selviää juuri ja juuri. Pidan leivonnan suunnittelusta ja erityisesti täytekakkujen tekemisestä. Joskus kakkuni ovat olleet vähän outoja.

Pidän marjojen poiminnasta. Se on oikeastaan äidiltä peritty pakkomielle, marjoja pitää saada pakkaseen. Erityisesti vatturyteiköissä rämpimisestä saa nautintoa. Määrillä ei ole niin valiä enkä käytä poimuria. Viime vuonna äitini lähimetsässä oli todella paljon metsämansikoita. Oulussa en marjasta, en tiedä sopivia paikkoja. viime vuonna ostin mansikoita ja puolukoita ja tein omenasosetta. Talvivarastot tekevät minut onnelliseksi. Luin lapsena Laura Ingalls Wilderin Pienen talon suuressa metsässä ja heidän talveen varustautumisensa teki vaikutuksen.

Varmasti pidän jostain muustakin mutta en keksi mitään.

Huono päivä

Yleensä nukahdan liiankin helposti viimeistään yhdeltätoista, viime yönä pääni oli niin täynnä ajatuksia etten saanut millään unta ja tänään olo on sen mukainen. Minun pitäisi saada nukuttua vähintään kahdeksan tuntia yössä, muuten en ole toimintakunnossa. Taidan tehdä tänään vain aivan välttämättömät työt ja lähteä kotiin lepäämään.
En tiedä mikä on tämänhetkisen ahdistukseni oikea syy mutta ajatukseni käsittelivät lähinnä valmistumistani toivottavasti vuoden päästä. Se pelottaa minua. En ole valmis siirtymään oikeaan maailmaan ja työnsaanti tuntuu vaikealta. Minulla on Oulussa suhteita yhteen työnantajaan joka joskus melkein tarjosikin minulle työpaikkaa. En vain haluaisi tehdä siellä töitä ja todennäköisesti siitä ei ole vaaraa, erosimme hieman huonoissa merkeissä. Jos jään Ouluun minun pitää ottaa yhteyttä pelottaviin oikeisiin firmoihin. En tiedä olisiko tilanne yhtään parempi kotikaupungissanikaan. Oikeastaan voisin muuttaa melkein minne tahansa. Kaikki on niin epävarmaa ja pelottavaa. Haluaisin olla opiskelijana vielä pari vuotta.

Tunnen taas vaihteeksi syyllisyyttä, muun muassa siitä etten lähtenyt eilen ulos huoneestani muuta kuin vessaan ja laittamaan ruokaa ja erityisesti siitä etten tutustunut paikalliseen elämään, kaupungissa juhliittiin tärkeää jalkapallohäviötä. Jalkapallo ei kiinnosta minua tippaakaan mutta jotenkin minusta tuntuu että oikea vaihto-opiskelija kokisi kaiken mahdollisen. Sillä ei ole väliä että olin niin väsynyt etten ollut pysyä valveilla.
Tunnen myös syyllisyyttä siitä että nautin blogini saamasta huomiosta. Jo se että yksi ihminen lukee ja kommentoi tuntuu hyvältä mutta vähän useampi pelastaa päväni. Ja koska se tuntuu hyvältä sen täytyy olla syntiä. Minusta tuntuu että käytän hyväkseni lukijoitani saadakseni huomiota. Vaikka kirjoitankin, tai yritän kirjoittaa, vilpittömästi ja kirjoittaminen on minulle itsellenikin tärkeää erilaisista syistä enkä pakota ketään lukemaan, silti tunnen syyllisyyttä. Huomiosta nauttiminen tuntuu väärältä.
Ja kapinoin tuota tunnetta vastaan, totta kai tuntuu hyvältä jos toiset huomaavat minut ja jos he ovat ystävällisiä eikä kai siitä nauttimisessa ole mitään pahaa?

Nyt taitaa olla hyvä aika kirjoittaa niistä asioista joista en itsessäni pidä. En haluaisi mutta ne eivät jätä minua rauhaan. Ehkä kirjoitettuani vioistani minulla on parempi olo. Oikeasti minun piti kirjoittaa asioista joista pidän.

1. Minulla ei ole itsekuria. Tiedän ettei minun pitäisi syöda makeaa, tiedän etten saa siitä edes hyvää oloa mutta silti syön. Olen sokeriaddikti. Pelottavaa.
2. Olen laiska. Minun pitäisi tehdä kaikenlaista mutta en saa aikaiseksi. Minun pitäisi harjoitella piirtämistä, lukea merkittäviä oman alani kirjoja, olla vaativampi työni jäljen suhteen. Sen sijaan luen viihdekirjoja ja olen netissä ja katson televisiota.
3. Olen huono ihminen. Tiedän miten tärkeitä luonnonsuojelu ja muut vastaavat ovat, silti en tee juuri mitään.
4. En tunne tarpeeksi. Tunnen vain itseni vajaavaiseksi kun en osaa esim. suuttua hirvittävästi murhaajille. Katastrofit kyllä koskettavat minua ja eilen Animal Planetilla pelastettiin pikkuinen kili jota kohtaan tunsin sympatiaa, se oli melkein joutunut uhratuksi. Vastaavissa tilanteissa olevilla koirilla ei ole samaa vaikutusta.
5. Olen epäempaattinen. Pidän ystävistäni ja toivon heille hyvää, samoin kuin ihmisille ylipäätään, mutta en taida olla erityisen hyvä ystävä tai hyvä sosiaalisissa tilanteissa. En osaa lohduttaa muita.
6. Olen kateellinen. Inhoan ihmisiä joilla on kiinnostava elämä, syynä on se että kuvittelen heidän halveksuvan minua. Kadehdin todellista lahjakkuutta ja ihmisiä joilla on pidemmät tai kauniimmat hiukset kuin minulla.
7. Olen itsekeskeinen. Tästä blogistakin sen huomaa (siihen on kyllä hyvä syy, minulla ei ole muuta kirjoitettavaa. Elämäni ulkoisista tapahtumista kirjoitan muualla ja en ole niin hyvin perillä maailman asioista että voisin niistäkään kirjoittaa). Pelkään että ajattelen ja puhun vain itsestäni.
8. En seuraa maailman tapahtumia. En katso uutisia Suomessa enkä lue lehtiä. En ymmärrä tärkeitä asioita ja minulla ei ole mitään kantaa Euroopan unionin perustuslakiin.
9. En osaa puhua tunteistani tai osoittaa miten tärkeitä ihmiset ovat minulle. Välillä minusta tuntuu etteivät ihmiset edes ole minulle tärkeitä.
10. Minulla on taipumus päteä. Jos tiedän vähänkään aiheesta muutun mahtipontiseksi ja en voi myöntää olevani väärässä.
11. En osaa ottaa neuvoja vastaan. Varsinkin jos ne koskevat töitäni.

Enempää en halua kirjoittaa eikä mitään tule mieleeni. Haluan että minulla on enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Ja toivon etteivät tuttuni pidä minua aivan kamalana ihmisenä.

Tunteet (+ varoitus: omakehua)

Kyllä minulla sittenkin on tunteita

Häpeä kuulostaa minusta jotenkin raamatulliselta, perisynniltä, eikä minun olisi sitä varmaan pitänyt käyttää kun kirjoitin suhteestani romanttiseen kirjallisuuteen. Olen ehkä enemmän nolo.
Nolostun todella helposti enkä pääse siitä tunteesta eroon. Pari viikkoa sitten viereiselle tietokoneelle istunut poika tervehti minua, minä automaattisesti sanoin Hello vaikken häntä tuntenutkaan. Sitten nolostuin. Entä jos hän ei oikeasti tervehtinytkään minua, entä jos hänellä oli hands free -puhelin tai hän puhui itsekseen, muita ihmisiä lähellämme ei ollut. Loppuillan mietinkin sitä ja olin nolostunut. Tasaisin väliajoin muistan jonkun lapsuudessa sattuneen nolon tapauksen ja ahdistun. En edes kestä katsoa muiden nolostumista, kanava vaihtuu jos televisiossa tapahtuu mitään vähänkään noloa (tyyliin työntekijä puhuu pahaa pomostaan joka onkin hänen selkänsä takana).

Tunnen syyllisyyttä tekemistä asioista mutta vielä enemmän asioista joita en ole tehnyt ja joskus jopa asioista jotka eivät liity mitenkään minuun (jänis syö äidin porkkanat). Tunnen syyllisyyttä siitä jos olen pyytänyt jonkun ihmisen jonnekin ja vaikka sataa, on minun vikani ettei toisella ole kivaa. Tunnen syyllisyyttä siitä etten osaa olla ystävällisemi ja kehua ihmisiä, tunnen syyllisyyttä siitä ettei minusta tullut aktiivista Amnestyn jäsentä vaikka maksoin jäsenmaksunkin. Ennen tunsin syyllisyyttä siitä etten ollut tarpeeksi hyvä Tolkien-fani, enää en jaksa. Tunnen syyllisyyttä siitä että käytän liikaa rahaa ruokaan ja että syön liikaa karkkia. Tunnen syyllisyyttä välillä siitä etten pidä sipulista ja sienistä. Tunnen syyllisyyttä siitä etten tänäänkään saanut tehtyä koulussa mitään järkevää. Tunnen syyllisyyttä siitä etten liiku enempää ja että matkustin tänne lentokoneella ja että ostan kaupasta tavaraa. Ja ettei täällä voi lajitella jätteitä.

Olen usein iloinen. Iloiseksi minut saavat ystävät, odotus siitä että jotain kivaa tapahtuu, uusi hyvä kirja, luonto. Joskus ilo on voimakasta.

En tiedä onko ilo vai onni perustunteeni. Tai ehkä se on tyytyväisyys. Luulen että vaikutan täällä negatiivisemmalta kuin olenkaan, tarkoitukseni täällä on käsitellä elämäni negatiivisia asioita. Onni parhaimmillaan tuntuu siltä että olen tasapainossa ympäristöni ja elämäni kanssa. Joskus se on ylitsevuotavaa.

Ehkä tyytyväisyys on kuitenkin se perustunteeni. Vaikka elämässäni on asioita joista en pidä ja välillä suorastaan vihaan itseäni en ole haluaisi olla kukaan muu.

Olen aivan liian usein ahdistunut mutta se ei tunnu normaalilta olotilaltani, se on tunkeilija (samoin kuin minusta jääkaudettomuus tuntuu siltä perustilalta eikä jääkausi). Ahdistukseen ei vaadita muuta syytä kuin stressi, välillä ei sitäkään.

Surua en ole tuntenut pitkään aikaan, ehkä tunnen lievää sellaista kun ajattelen vanhenevia isovanhempiani. En tiedä onko ajatus siitä että äitinikin kuolee joskus enemmän pelkoa kuin surua.

Pelkokin on liian tuttu tunne. Pelkään kaikkea mahdollista, vieraita miehiä (olen ollut menemättä kenkäkauppaan koska siellä oli miesmyyjä, valokuvausliikkeessä miehet sen sijaan eivät jostain syystä pelota), maailmanloppua, korkeita paikkoja, kuolemaa, sitä että kuolen yksin vieraassa maassa ja kukaan ei huomaa, puhelinsoittoja, uusia ihmisiä ja tilanteita. Sen sijaan en pelkää hammaslääkäriä (viisaudenhampaiden poisto oli suorastaan miellyttävää mutta täytyy sanoa ttä ehkä vähän ihastuin hammaslääkäriini) enkä yksin junalla matkustamista täällä tai englannin puhumista. Pystyn myös pitämään esitelmiä jos ei pidä puhua aivan hirvittävän suurelle joukolle ja pystyn olemaan luonteva työpaikkahaastattelussa (ellei hastattelija itse ole pelottava). Uskallan puhua ahdistuksestani mutta en seurustelemattomuudestani tai raittiudestani (ehkä minun pitäisi alkaa liikkumaan sen kaltaisissa kristillisissä piireissä, joissa nuo ovat hyveitä). Olen uskaltanut vaikka mitä peloistani huolimatta mutta aika paljon on jäänyt tekemättä.

En osaa vihata. Tai en tunne vihaa juurikaan. En suutu enkä riitele, jos joku muu suuttuu todennäköisesti alan itkemään (kuten tapahtui ainoassa aikuisikäni riidassa, kämppiksen kanssa). Pelkään että patoan vihan sisälleni ja joku päivä sekoan. Mutta miten voi oppia tuntemaan vihaa? Minusta tuntuu että voin vapautua näkymättömyydestäni niin kuin Tove Janssonin Ninni. Tuntemalla, varsinkin suuttumalla. Joskus keskustelualueilla ärsyynnyn mutta en ikinä menetä malttiani. Se tuntuu jotenkin epäterveeltä.

Rakastan perhettäni. Ja ehkä ystäviäni. En osaa nimetä tunteitani, mistä minä tiedän rakastanko vai vain pidänkö ja onko silla mitään väliä. Ainakin tunteeni äitiäni kohtaan ovat voimakkaammat kuin vaikka tietokonettani. Pidän keväästä, pienistä eläimistä, kukista, hyvistä kirjoista ja Simon & Garfunkelista. Voi olla että rakastan puita.

Minun piti kirjoittaa huonoisa puolistani, olen suunitellut kirjoittavani niistä jo pari viikkoa. Pelkään että annan täällä itsestäni liian positiivisen kuvan. En halua tänään olla kuitenkaan negatiivinen joten kirjoitan asioista joista itsessäni pidän.
Ensin ulkonäöstä:
1. Hiukseni. Äitini ei niistä ehkä pidä mutta itse olen tyytyväinen 12 vuoden kasvatukseen. Onneksi perin isäni hiustyypin. Jossakin vaiheessa kyllä otsatukka sai minut tuntemaan itseni täydellisen epämuodikkaaksi luuseriksi mutta sen kasvattamisessa olisi ollut liian suuri työ ja nyt se on taas muotia. En välitä niinkään muodista kuin siitä etteivät muut pitaisi minua liian outona.
2. Jalkateräni. Minulla on ehkä vähän isot jalat mutta muuten ne eivät ole pahannäköiset.
3. Pohkeet ja nilkat. Tukevista reisistä suorastaan kärsin mutta niihin verrattuna minulla on sirot pohkeet ja niitä en häpeä.
4. Käteni. Käsivartenikaan eivät ole suunnattoman paksut ja muuhun ruumiiseen verrattuna käteni ovat sirot. En pidä siitä että näköjään pidän vain ruumiinosista jotka vaikuttavat siroilta.
5. Silmäni. Minulla on aika isot silmät, varsinkin ilman laseja (olen onnistunut kerran pelästyttämään yhden tytön). Pidän silmieni väristä, niitä on aika vaikea määritellä joten sanon niitä vihreiksi.
6. Kaulassanikaan ei ole mitään vikaa.
7. Suuni ei ole ruma.
8. Eikä otsani. Oikeastaan en löydä otsastani mitään vikaa vaikka joskus se piti peittää. Nyt se saa olla kaunis piilossa.
9. Oikeastaan minulla on ihan hyvä päänmuoto.
10. Olen rintojenikin kanssa saanut taistella mutta nykyään oikeastaan pidän niistä, vaikkeivat ne ehkä kauneusihanteita täytäkään (kuinkahan usein ilman silikonia onnistuuko olemaan d-kuppinen ja terhakkarintainen?). Ainakin rintaliivien kanssa pidän niistä. Ja ne ovat sentään samaa kokoa ja sijaitsevat yhtä korkealla toisin kuin useilla naisilla.
11. Pidän vyötäröstäni. Jos olisin hoikempi olisi se Marilyn-tyylinen, nytkin minulla on vyötärö. Se kaartuu kauniisti. (tasapuolisuuden nimissä täytyy sanoa etten erityisesti pidä mahastani).
12. Lantioni on ehká hieman leveä mutta se kuuluu ruumiinrakenteeseni. En varsinaisesti rakasta sitä mutta en vihaakaan.

Tänään on hyvä päivä, aikaisemmin tällä viikolla lista olisi ollut lyhyempi.

Ulkonäköä tärkeämmältä tuntuvat muut asiat ja yleensä inhoan itseäni luonteeni takia. Yritän nyt unohtaa sen ja keskittyä positiivisiin puoliin.

1. Olen kiltti. Tähän liittyy huonojakin puolia mutta yleisesti ottaen se että haluan muille hyvää on kai hyvä puoli.
2. Osaan keskustella. Kun tapaan ystäviäni puhumme yleensä pari tuntia kaikesta mahdollisesta. Täällä seura on rajoitetumpaa mutta olen keskustellut yhden kämppiksen kanssa Suomen vähemmistökansoista ja toisen vaihto-opiskelijan kanssa uskonnottomuudesta Italiassa ja vaikka mistä. En pysty keskustelemaan mistä tahansa mutta yleensä keksin sanottavaa ellen pelkää toisia.
3. Olen uskaltanut tehdä kaikenlaista. Olen ollut yksin festareilla ja uskaltanut tulla tänne ja asua kaikenlaisten kämppisten kanssa.
4. Minulla on mielikuvitusta. Ahdistukseni ehkä liittyy osittain mielikuvitukseeni, ainakin ajattelen mielelläni että se on hinta joka minun pitää maksaa. Mielikuvitus on tärkeä työkalu mutta myös muuten mukava, minulla on todella harvoin tylsää.
5. Tulen toimeen ihmisten kanssa. Nykyään ihmiset tuntuvat pitävän minusta, tai ainakin sietävän.
6. Osaan olla yksin. Tässäkin on paljon huonoja puolia mutta minusta vastakohtani, ihminen joka ei pysty olemaan yksin on vielä säälittävämpi. Ainakaan minä en ajaudu huonoon suhteeseen vain sen takia etten uskalla olla yksin.
7. Osaan iloita pienistä asioista. Kuten naapurin valkoisesta kissasta joka aina katsoo minua tyrmistyneenä.
8. Pystyn näkemään kauneutta ja nauttimaan siitä.
9. Olen lahjakas. En ehkä erittäin lahkajas mutta minulla on jonkinlaista luontaista taipumusta kuvataiteisiin. Ainakin kolmivuotiaana piirsin innokkaasti enkä hakannut kattilaa.
10. Osaan olla hauska. Ainakin ihmiset nauravat jutuilleni. Voi tietysti olla että he nauravat minulle.
11. Osaan olla kohtelias. Tai ainakin pyrin olemaan.
12. Pitää jotakin vielä keksiä että olisi yhtä pitkä lista. Kun muuta ei tule mieleen: Osaan leipoa, varsinkin täytekakkuja. Suosikkini on prinsessakakku vaikka se onkin vahan suuritöinen. Ei ehkä luonteenpiirre tai vastaava mutta en muutakaan keksinyt.

Nyt pitäá lähteä kotiin kärsimään helteestä.

Minä, taas.

Pidän tästä kuvasta, lähinnä sen takia että se ei näytä minulta eikä kukaan siitä ehkä minua tunnista. En kyllä tiedä mitä väliä tunnistamisella olisi, en ole kirjoittanut tänne mitään todella noloa ja ehkä olisi vain hyvä että vanhempani ja muut ihmiset joiden en haluaisi tätä lukevan näkisivät mitä ajattelen. Jonkun blogin kommenteissa oli paras syy nimettömyyteen, en halua että mahdolliset työnantajat lukevat neitsyyden menetyksestäni.
Mutta tuosta kuvasta pidän ja jos joku minut sattuisi tunnistamaan saa sanoa. Hyvin epätodennäköistä se kyllä olisi, varsinkin kun oikeassa elämässä minulla on silmälasit.

Ulkonäkö ja muuta

Minusta tuntuu että olen nyt nuorempi kuin kymmenen vuotta sitten. Ehkä olen viimeinkin saavuttanut murrosiän.

Muistan mikä järkytys minulle oli kun murrosikäni alkoi. Tai oikeastaan sen vaikutus ulkonäkööni. Pitkään tunsin olevani sellainen kuin toisen luokan luokkakuvassa, pirteä, oikeastaan hoikka, silälasiton, hiukset ponnarilla. Sitten joskus kuudendella luokalla katsoin peiliin (alakerran melkein seinan kokoinen palapeili, muistan sen vieläkin) ja olin paksu, huonoihoinen ja minulla oli lyhyet hiukset ja silmälasit. Silloin tajusin olevani ruma. Ja aloin kasvattamaan hiuksiani (minulla oli ollut äitini mallin mukainen pirteä polkkatukka, joka alkoi ärsyttämään siinä vaiheessa kun eräs luokkani pojista luuli minua takaapäin opettajaksemme). En tiedä tietääkö äitini että hiusten kasvattamisessani oli kyse kapinasta mutta hän tasaisin väliajoin ehdottaa että leikkaisin hiukseni.
Seuraava ulkonäköjärkytys oli positiivisempi ja tapahtui pari vuotta sitten. Koska kaikilla suomalaisilla naisilla piti olla päärynävartalo ja maantienväriset hiukset niin totta kai minullakin oli. Enhän minä ole yhtään parempi kuin muutkaan tai voi kuvitella ettei minulla olisi kaikia ulkonäköongelmia. Eräänä päivänä tajusin että olen vähän liian rintava ja vyötäröllinen päärynäksi ja että hiukseni ovat oikeastaan aika kauniin ruskeat. Kuinka kehtaankin.
Kolmas ulkonäköjärkytys sattui pari viikkoa sitten. Yhtäkkiä minulle ilmestyi pisamia. olen ollut niitä ilman 24 vuotta, kenelläkään perheenjäsenelläni ei ole pisamia enkä ole ikinä kokenut itseäni pisamaihmiseksi (he tuntuvat pirteiltä). Mutta nyt minulla on pisamia ja minusta tuntuu että persoonanikin on muuttunut. Olen kyllä tiennyt että olen punahiuksistyyppinen, joskus hiuksissani on punaisia sävyjä ja olen aika vaaleaihoinen. Aikoinaan värjäsin hiukseni aika räikeänpunaisiksi ja ihmiset ajattelivat minun olevan oikea punapää (niin kävi useamman kerran). Ilmeisesti pisamat kuuluvat siihen pakettiin. En tiedä mistä olen taipumuksen perinyt ja vihertävät silmäni, muu suku on aika maantienväristä ja ruskeaa ja sinisilmäistä. Minulle on jostakin tullut ruskeanvihreänharmaat silmät. Olen kyllä sen verran isäni suvun näköinen ettei ainakaan äidin uskottomuudesta ole pelkoa. Voisin kuvitella pisamat ovat ilmestyneet etelän voimakkaamman auringon takia mutta se ei jotenkin tunnu uskottavalta.

Olen tällä hetkellä melkein muodinmukainen. Varmaan puolella kouluni tytöistä on levä hame ja balleriinatossut, niin minullakin. Se tuntuu oudolta. Muodinmukaisuuteni ei ole tarkoituksellista, olen aina pitänyt polvimittaista a-linjaisista hameista, jo ennen kuin niitä myytiin joka kaupassa. Olen vahingossa muodinmukainen.
Muotia tärkeämpää on laatu ja mukavuus. Minulla oli lapsena huonot jalat ja kenkien valitseminen oli tarkkaa. Myöhemmin olisin voinut kapinoida sitä vastaan ja ostaa huonoja muotikenkiä mutta olin sen verran fiksu että osasin arvostaa terveitä jalkojani. Kävelen paljon, tarvitsen hyvät kengät. Ostaan muutkin vaatteet tuolla periaatteella. En Káytä urheiluvaatteita mutta vatteiden pitää olla sellaiset että niissä pystyy kävelemään ja pyöräilemään ja heiluttamaan käsiään. Kävelijänaiselle (ainakin minulle) on paljon mahdottomia vaatteita, liian kireät ja lyhyet hameet, tiukat jakut, korkeat korot, kädessä pidettävät laukut. Ja kapeakärkiset kengät, äitini painajaiset. Erehdyin alkukeväästä ostmaan sievät mutta kammottavan huonot kengät, piti ostaa uudet. Nuyt pitäisi löytää sandaalit, täällä alkaa olla jo ihan kunnon kesä. Huomiseksi on luvattu melkein kolmekymmentä astetta.
Minua ärsyttää se ettei helteestä saa valittaa koska Suomessa on niin pitkä talvi. Minä pidän keväästä ja kesästä, vehreydestä, valosta, eläimistä ja muusta siihen kuuluvasta. Kuumuudesta en pidä. Vähän päälle tai alle parikymmentä astetta on sopivaa. Minulla on herkät silmät, en kestä kirkasta auringonpaistetta. Saan helposti auringonpistoksen ja kärsin kuumudesta (viimekesäisen auringossa vietetyn päivän seurauksena oli 39 astetta kuumetta). Yhden kuuman kesän Oulussa vietin huoneessani suljettujen verhojen takana. Minä en yksinkertaisesti kestä hellettä. Miksi minä en saisi toivoa viileämpää säätä?

Yritän olla täällä rehellinen mutta on asioita joista en ole kirjoittanut, enkä pysty kirjoittamaan. Yksi oli mies johon olen viitannut muutaman kerran. En halua kirjoittaa hänestä, en usko että hän pitäisi siitä mutta mikään ei kai estä minua kirjoittamasta omista tunteistani? Ehkä ymmärrän niitä itsekin paremmin. Jonkun aikaa olin häneen todella ihastunut, en muista onko minulla ollut niin voimakkaita tunteita miehiä kohtaan ikinä (ehkä muistaisin jos olisi ollut). Tunsin itseni suorastaan normaaliksi, pidin ihmisestä joka piti minusta. Sitten yhtäkkiä en taas tuntenut mitään. Koko ajan olen pitänyt hänestä, ainakin kaveritasolla ja hän on varmasti tärkein miespuolinen elämässäni, ainakin perheeni ulkopuolella. Välillä tunteeni ovat taas olleet voimakkaammat, välillä heikommat, mutta koko ajan olen ajatellut häntä. Minusta tuntuu että käyttäydyin huonosti, että loukkasin häntä, että olin typerä ja huono ihminen. En tiedä mitä tunteilleni tapahtui ja miksi en halunnut seurustella hänen kanssaan. Silti minulle oli tärkeää että hän piti minusta. Nyt kun olen turvallisesti Euroopan toisella laidalla taas pidän hänestä enemmän, välillä hyvinkin paljon. Oletettavasti se muuttuu kun palaan Suomeen ja minulla on mahdollisuus ehkä nähdä hänet (jos häntä vielä kiinnostaa). Minulle sopisi ehkä suhde jossa toista ei tarvitse tavata, ajattelu riittäisi. Minua ahdistaa se ettei minulla ole tunteita tai jos onkin en tunnista niitä tai osaa käsitellä niitä.
Pahimmassa ahdistuksessani perhetuttu sanoi että voin olla sentään onnellinen siitä että minulla on jotain tunteita.

Minä en osaa ottaa kritiikkiä vastaan. Olen tottunut rankkaankin kritiikkiin mutta silti saatan edelleen loukkaantua jos joku inhoaa rakasta työtäni. Saatan myös liian helposti olla samaa mieltä, vaikka toinen olisi väärässäkin. Positiivinen kriitikki on vielä vaikeampaa. Jostain syystä kehut eivät enää vaikuta minuun. Sain eilen kuulla että entinen naapuri joka toimii osittain samalla alalla kuin minä, ja joka on hyvä, oli kehunut taas töitäni. Minusta ei tuntunut yhtään miltään. uulisi minun edes tuntevan jonkinlaista tyytyväisyyttä, varsinkin kun itsekin olin ihan tyytyväinen niihin töihin. En pidä ihmisistä jotka sanovat ettei koskaan saa olla tyytyväinen töihinsä, aina on jotain parannettavaa. Niin varmasti onkin, mutta voi olla tyytyväinen siihen että on tehnyt parhaan mahdollisen tuloksen niissä olosuhteissa.

Olen vieläkin miettinyt niitä aggressiivisia miehiä. Luulen että minun pitäisi välttää heitä, luulen että he ovat helposti dominoivia ja minua on todella helppo dominoida. Olen ujo ja haluan miellyttää ja en halua tuottaa pettymystä, luulen että voimakastahtoisen miehen olisi helppo tehdä minusta taas tahdoton varjo. Minusta tuntuu että sellainen käyttäymismalli on minulle luonteva, niin hyvin lapsuudenystäväni onnistui minut siihen opettamaan. Se ei ole luontainen käyttäytymistapani ja olen nykyään toivottavasti vahvempi mutta tuo on taas yksi hyvä syy suosia kilttejä miehiä (kunhan he itse eivät ole varjoja). Tajusin vähän aikaa sitten miksi ystäväni onnistui tekemään minusta sellaisen. Muistan asuneeni pienenä talossa jossa oli muitakin lapsia, he olivat ehkä minua vanhempia ja leikkivät aina yhdessä. Minä en jostain syystä kuulunut heidän porukkaansa. Ehkä olin liian pieni tai sitten he olivat samassa paikassa hoidossa tai kotiäitien lapsia tai jotain. Muistan kuitenkin tunteneeni itseni ulkopuoliseksi. Kun sitten uudessa pihassamme uhattiin yksinololla jos en tee mitä johtaja käskee niin tottelin. En kuitenkaan olisi saanut muita puolelleni.

En halua lopettaa täta kirjoitusta noin negatiivisesti. Eilen harrastin taas omakuvausta ja sain otettua itsestäni hyvän kuvan, se ei siis näytä yhtään siltä miltä normaalisti näytän (se on hyvän kuvan kriteeri). Kunhan saan sen koneelle voisin laittaa sen tännekin. Näkymättömänä minulla on kova tarve tehdä itseäni näkyväksi.

Naisten vaatimukset

Aivan taatusti on olemassa naisia jotka haluavat vain rikkaan ja komean miehen mutta muitakin. Mietin omaa lähipiiriäni. Siskoni mies on larppaajanörtti. Oululaisista nettitutuistani kaksi seurustelee, molempien miehet ovat nörttejä (nörtti tarkoittaa tässä ihmistä jonka työ tai harrastus tai molemmat liittyvät tietokoneisiin ja joka ei ole trendikäs). Kahden paremmin tuntemani koulukaverin miehet ovat nörttejä (yhdellä on kyllä vähän oudompi ja vaarallisempi mies mutta hänkin työskentelee tietokoneiden kanssa). Koulun ulkopuolinen ystäväni seurustelee muuten vain vähän nörtintapaisen kanssa. Oikeastaan suurin osa tuntemistani on jonkinlaisia nörttejä. Ja ystäväni ovat suhteellisen normaaleja ja suhteellisen hyvännäköisiä (ja ehkä aavistuksen nörtähtäviä). Toinen koulukavereistani on kauneimpia tuntemiani naisia. En useimpien miehiä tunne mutta kukaan heistä ei vaikuta alkoholisoituneelta öykkäriltä ja suurin osa tuntuu olevan onnellisessa suhteessa. On mahdollista että Oululla on jotain merkitystä, suurin osa miehistä taitaa olla jonkinlaisia nörttejä.
En muista että pahimpien teinivuosien jälkeen kukaan olisi ollut sitä mieltä että vain ulkonäöllä ja varallisuudella on väliä. Toisaalta, aika vähän on tullut puhuttua miehistä yleisesti ystävien kanssa, yleensä on parempiakin puheenaiheita.
En kyllä voi sanoa etten alitajuisesti etsi pitkää ja komeaa ja aggressiivista miestä. Ehkä en ole koskaan rakastunut koska lähipiiristäni ei sellaisia löydy. Tunnen yhden todella pitkän miehen enkä haluaisi seurustella hänen kanssaan (persoonansakaan puolesta), luulen että olisi hankalaa jos toinen 30 cm pidempi. Sen verran pinnallinen olen että haluaisin itseäni edes vähän pidemmän miehen. Toisaalta, vaikka suomalaiset miehet eivät niin kauhean pitkiä ole (yllättäen eivät ole täälläkään pitkien ihmisten maassa) ovat he yleensa minua pidempiäkin. En tiedä olisiko pituudella väliä jos oikeasti rakastuisin. En tiedä rakastuuko kaikki alitajuisetkin vaatimukset täyttävään vai onko kyse hormoneista ja vastaavista. Minusta tuntuu todella pinnalliselta sanoa etten seurustelisi kenen tahansa kanssa. Minun pitää pystyä pitämään toista viehättävänä, mitä se sitten onkaan. Varmasti en ole yhtään parempi kuin naiset jotka vaativat kartanoa ja treenattua vartaloa.

Seurustelusta vaihteeksi

Olen löytänyt tehtäväni elämässä. Mitä turhaan stressan siitä saanko ikinä oman alani töitä, minä voin omistaa elämäni saarnaamiselle. Tehtäväni on osoittaa että on olemassa mukavia ja fiksuja naisia, jotka eivät ole seurustelleet ja joista miehet eivät ole kiinnostuneet (poikkeustapausta lukuunottamatta), jotka ovat ujoja ja joiden on vaikeaa tutustua miehiin, aloitteen tekemisestä puhumattakaan. Ja jotka eivät missään nimessä halua alkoholisoituneita tai aggressiivisiä miehiä. Listastani unohtui tärkeä kohta, koska itse olen suhteellisen raitis (saatan juoda siiderin silloin tällöin ja joulun kohokohta on konjakilla tai rommilla maustettu kakku) en halua miestä joka käyttää vähänkään enemmän alkoholia). Aggressiiviset miehet joilla on valtaa ovat joskus viihdyttäviä kirjoissani mutta en haluaisi seurustella sellaisen kanssa. Samoin kuin en haluaisi strong silent typen kanssakaan, vaikka olinkin 12-vuotiaana korviani myöten ihastunut Aragorniin (heidän kanssaan saattaisi olla hieman tylsää kun vain murahtelisivat (kirjoitinko tuon oikein? Ulkomailla suomen kielen taitoni on rapistunut huolestuttavasti)).

Tehtävässäni on ongelmia. En ole aivan samassa tilanteessa kuin AT-miehet koska en ole koskaan tuntenut pakottavaa tarvetta seurustella ja koska onnellisuuteni ei riipu siitä. Voin ainakin kuvitella että jos olisin oikeasti yrittänyt olisin voinut löytää miehen (vaikka internetistä). Voi olla että oikeasti kukaan ei olisi ollut minusta kiinnostunut. Olen tehnyt minun lähestymiseni miehille vaikeaksi, yritän olla näkymätön enkä edes huomaa miehiä kadulla. En katso ihmisiä silmiin. Ja aikaisemmin jos pidin jostakusta en varmasti ollut hänelle ystävällinen. Mutta ainakin päällisin puolin olen samassa tilanteessa kuin ujot AT-miehet jotka ovat liian kilttejä iskeäkseen naisia eivätkä käy baareissa. En minäkään tapaa kiinnostavia vapaita miehiä ja vaikka tapaisinkin eivät he ole minusta kiinostuneita, tai vaikka olisivat eivät osoita sitä. Ja minä en uskalla osoittaa omaa kiinnostustani. Sitä paitsi suurin osa tapaamistani miehistä on keskustelualueiden miiteissä ja he tuppaavat olemaan minulle liian nuoria (18-vuotiaat aivät kiinnosta minua) tai varattuja tai muuten epäkiinnostavia. Jos etsisin miestä en tiedä miten sen tekisin. Varmaan laittaisin taas ilmoituksen jonnekin seuranhakupalstalle. Se on kyllä ongelma missä kaltaiseni pariutuvat, baari eivätkä lavatanssit toimi eikä ujo ihminen varmasti uskalla lähestyä toista kirjastossa. Onneksi on netti.

Minun ei pitänyt alunperin kirjoittaa näin paljon seurustelusta, voi näyttää siltä että se on elämäni pääasia. Mutta olkoon. Kirjoitan siitä mistä keksin sanottavaa ja niin kauan kuin sanottavaa riittää. Luulen että kotiin palattuani tästä muodostuu jotain muuta. Varsinkin kun alan itsekin kyllästyä itsekeskeisyyteeni ja omahyväisyyteeni.

Pelkään ihmissuhteita. Jossain vaiheessa lapsuudessani jäin mieluummin kotiin lukemaan kuin lähdin kavereiden kanssa leikkimään, aika pian he lopettivat ovikellon soittamisen. Siinä vaiheessa yksinolosta alkoi muodustua tapa. Olen vasta aivan viime vuosina oppinut miten ihanaa ystävyys on ja yllättynyt siitä että taas vaihteeksi ihmiset haluavat olla seurassani (tai ne muutama kaveri jotka minulla Oulussa on, eivätkä koulukaveritkaan yleensä välttele seuraani). En ole hyvä ystävä, en ole tarpeeksi empaattinen ja pelkään etten osaa suhtautua tarpeeksi myötäelävästi ihmisten murheisiin. Minulla ei vain ole voimakkaita tunteita. Pidän kyllä ystävistäni paljon. Ja yritän olla parempi ystävä. Minun on vain vaikeaa tehdä aloitteita ystävillenikään, pelkään etteivät he oikeasti halua olla kanssani. Jossain vaiheessa olin varma että ihmiset näkevät epänormaaliuteni ja säälistä ovat minulle ystävällisiä. Äitini oli sitä mieltä että eivät ihmiset ole niin kohteliaita.
Kun ystävyyskin on noin hankalaa niin seurustelun kuvittelisi olevan vielä vaikeampaa. Siksi haluan seurustella vasta kun todella haluan sitä, ehkä silloin ei alussa huomaa hankaluutta ja myöhemmin on jo tottunut toiseen. Kun ajattelen seurustelua mieleeni tulee vain se että pitäisi osata olla toisen kanssa, nukkua ja asua toisen kanssa, tavata hänen vanhempiaan ja minun ja sitten on se seksi ja se osaanko luopua yksinolostani ja sovittaa tulevaisuuteni toisen elämään ja entä sitten kun kaikki varmasti epäonnistuu, pystynkö puhumaan tunteistani ja tarpeistani ja jättää jos on pakko tai selvitä jätetyksi tulemisesta ja särkyneestä sydämestä ja entä jos en oikeasti kykenekään rakastumaan ja onko parempi seurustella toisen kanssa jos hän täyttää kaikki vaatimukseni vaikka en tuntisikaan intohimoa, jos en pysty tuntemaan intohimoa ja haluanko edes olla parisuhteessa ja saada lapsia, en varmasti osaisi kasvattaa lapsia ja synnyttäminen olisi liian pelottavaa mutta toisaalta haluanko vanheta yksin? En voi kuvitella seurustelevani kuin tositarkoituksella, ei sillä että minun pitäisi mennä naimisiin ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa mutta seurustelun harjoitteleminen ei kiinnosta minua ja siina on ehkä se ongelma. Kaikki on niin vakavaa ja raskasta. En pysty ajattelemaan seurusteluakaan vain askel kerrallaan. On niin paljon helpompaa olla yksin.
Ehkä olen parantumassa. Minun olisi ollut huomattavasti helpompi pysyä Suomessa tutussa ja turvallisessa koulussa mutta silti uskalsin lähteä ulkomaille asumaan vieraiden ihmisten kanssa.

Kaikessa tässä epänormaaliuden tunteessani taitaa olla kyse siitä että tunnen itseni riittämättömäksi. En ole oikea kunnon nainen kun en meikkaa enkä kiduta itseäni laihdutuskuureilla ja kuntosalilla. En ole kunnon opiskelija kun en ryyppää enkä omista haalareita. En ollut kunnon teini-ikäinen kun en kapinoinut. Enkä ole kunnon ihiminen, en osaa kyseenalaistaa, mieleni ei ole avoin, en auta heikompia, olen laiska. Tekosyyni on huonoin mahdollinen, en uskalla lähteä vapaaehtoistyöhön mukaan. Aikaa ja halua minulla kyllä riittäisi. Enkä ole kunnon Tolkien-fani kun en osaa ulkoa kaikkia liitteitä, enkä ole kunnon graafikko kun en sovi tiettyyn muottiin enkä muotiin, en ole kunnon tytär enkä sisko kun en koskaan sano rakastavani perhettäni, en ole tarpeeksi sivistynyt. En ole tarpeeksi hyvä.

Ja pelkään epäonnistuvani parisuhteessa. Pelkään muuttuvani sellaiseksi psykonartuksi (mikä se onkaan, kuulostaa pahalta), tai ehkä olen jo sellainen. Eivätkö pahatkin ihmiset yleensä kuvittele olevansa ihan hyviä? Osaamattomuuttani luultavasti tuhoaisin toisen elämän jollain tavalla ja sortuisin kuvittelemaan että rakkaus on sotaa. En halua joutua isäni ja äitini suhteeseen. Tai että naiiviuttani rakastuisin psykopaattiin (pitäisikö varoa kaikkia hurmaavia miehiä?), että joutuisin uhriksi, etten voisi luottaa mieheen. Olen pehmeä ja minun pitää suojella itseäni.

Kauneusihanteet

Pitäisi lähteä kotiin mutta en jaksa. Kirjoitan siis vielä vähän (saa nähdä miten kauan tämä innostus kestää, varmaan korkeintaan niin kauan kuin minulla ei ole kunnollisia keskustelukumppaneita).

Joskus ajattelin että ongelmani ratkeaisivat jos olisin laihempi. Koko teini-ikäni pidin itseäni lihavana ja alistuin siihen että sen ja muidenkin asioiden takia olin huonompi kuin muut. En kuitenkaan ollut edes ylipainoinen silloin, nykyään olen normaalipainon ylärajoilla (en ole kyllä punninnut ytseäni vähään aikaan ja terveellinen ruokailu on täällä vaikeampaa). En usko että pystyn tulemaan aivan laihaksi muuta kuin itseäni kiduttamalla, ruumiini on aina ollut hyvä käyttämáän kaiken ravinnon edukseen. Voin olla väärässäkin mutta uskon ruumiinrakenteeni olevan vähän tukevampi. En liiku tarpeeksi, muuta kuin hyötyliikuntaa en oikeastaan harrasta. Kävelen tai pyöräilen kauppaan ja kouluun ja muualle, satunnaisesti joogaan ja jumppaan kotona. Täällä jumppaaminen on aika hankalaa mutta aion jatkaa sitä kun palaan Suomeen. Liikun kuitenkin taatusti enemmän kuin siskoni joka on laiha. Syön suhteellisen terveellisesti, aika paljon kasviksia mutta minulla on heikkous makeaan. Viime vuosina olen oppinut hyväksymään itseni tälläisenä eikä minulla ole motivaatiota laihduttamiseen tai enempään liikuntaan, harrastan mieluummin painonhallintaa. Yritän pitää painoni alle 70 kilossa ja vyötärön alle 80 sentissä ja poikkeustapauksia lukuunottamatta ne pysyvätkin. En ole ylipainoinen, minulle ei pitäisi olla kiloistani terveyshaittaa enkä edes halua olla laiha. Silti tunnen syyllisyyttä. Jotenkin se etten edes halua olla laiha vahvistaa käsitykseni siitä etten ole ihan normaali ja yhteiskuntakelpoinen.
En usko että elämäni olisi yhtään parempaa vaikka painaisin 50 kiloa.
Tuo tuli mieleen kun erehdyin kirjoitamaan jonnekin siitä että olen tämänikäisenäkin seurustelematon ja miksi, joku neuvoi minua ystävällisesti laihduttamaan.

Minä oikeastaan pidän itsestäni. En aina pidä ulkonäöstäni tai luonteestani tai saamattomuudestani ja muusta vastaavasta mutta yleensä olen tyytyväinen itseeni ja elämääni. Olen usein tyytyväinen töihini. Toisaalta tunnen itseni helposti muita huonommaksi ja välillä inhoan itseäni. Onko minulla huono itsetunto? Huonommuuden tunteeni ei saa minua tuntemaan itseäni arvottomaksi, vain jotenkin poikkeavaksi. Normaalit ihmiset seurustelevat ja tekevät sitä ja tätä ja koska minä en tee niin en ole normaali. Oikeasti olen hyvinkin normaali ja tavanomainen, ulkonäöltänikin.

Onni, osa 2.

Tämänkertainen ahdistus näyttää päästävän minut helpolla, tunnen sen jo helpottuvan. Auttoi kun sain aloitettua sekavan koulutehtävän tekemisen.

Minun piti vielä kirjoittaa onnekkuudesta ja siitä että olen oikeasti kiitollinen vanhemmilleni, mikä tuntuu olevan aika harvinaista. Eviiliä (miksi minusta tuntuu oudolta viitata toisten blogeihin, kuin siltä että yrittäisin puhua jollekin tuntemattomalle?) kertoo naiseksi kasvamisesta ja rajoittavasta kodista. Minun kotini olisi varmaan voinut olla parempikin, joskus olisin kaivannut enemmän positiivista palautetta äidiltäni mutta meillä ei ikinä moitittu syyttä (tosin minua ärsytti kun siskoni sai hakata minua mielinmäärin mutta minä en isompana saanut kostaa) tai huomauteltu ulkonäöstä. Minä olin aina isokokoinen lapsi mutta kotona minua ei painostettu laihtumaan. Käsitin kyllä äitini kommentin siitä että kiloistani on korkeintaan esteettistä haittaa negatiivisenä, ajattelin sen tarkoittavan sitä että olin ruma. Tiedän nyt kyllä ettei äitini sitä tarkoittanut, joskus vain harmittomat kommentit saattavat olla haitallisia (kuten kerran kun isäni sääti pyöräni satulaa ja laittoi sen liian korkealle ja yllättyi siitä että minulla olikin lyhyemmät jalat, sen jälkeen minusta tuntui että minulla oli tavattoman lyhyet jalat). En tiedä kehuttiinko minua kiltistä käytöksestä, sillä tavalla usein kai kiltit tytöt syntyvät. Tarkemmin ajateltuna olisin kaivannut paljon enemmän kehumista mutta se on äidilleni vaikeaa ja minullekin. En usko että vanhempani pitivät minua rumana, teini-iässä olisi auttanut jos olisin tiennyt sen.
Lisää positiivista palautetta olisin kaivannut myös piirustuksistani. Äitini on myöhemmin sanonut ettei hän osaa kommentoida niitä, ehkä teot puhuvat voimakkaammin. Kávin kuvataidekoulussa kolmevuotiaasta ja vinoille savitöille löytyi aina paikka kotoa. Jopa kammottavaa luonnollisenkokoista omakuvaani siedettiin pitkään vaikka se suoraan sanottuna oli aika kauhea. Eivätkä vanhempani ikinä yrittäneet saada minua luopumaan aikeistani suuntautua taitelliselle alalle, tosin he halusivat että minulla olisi jonkinlainen mahdollisuus tienata elantoni. Enkä itsekään halunnut vapaaksi taiteilijaksi, minulla ei siihen taipumusta tai intohimoa. Graafikon on sentään mahdollista saada jonkinlaisia töitä.
Isääni minulla oli lapsuudessani ja nuoruudessani etäisempi suhde, hän oli aika paljon poissa kotoa. Olen oppinut tuntemaan häntä paremmin vasta avioeron jälkeen ja hän on nykyään hyvä isä, auttaa muutoissa, työllistää minua. Hänellä on huonotkin puolensa mutta pidän siitä että hän on vähän erilainen isä. En olisi ennen avioeroa voinut kuvitella puhuvani hänen kanssaan yli puolikin tuntia puhelimessa.

Lapsuuteni ei ollut täydellinen mutta parempi kuin monilla muilla.

Onni

En ole pitkään aikaan ollut näin ahdistunut. Ahdistukseni liittyy yleensä stressiin, ja olen kyllä tällä hetkellä stressaantunut mutta en niin pahasti. Ahdistus vain ilmestyy jostakin, se on fyysinen tunne, hengittäminen on vaikeaa enkä pysty rentoutumaan. Alitajunnassani pyörii ajatuksia maailmanlopusta ja kuolemasta ja siitä miten ihmiset tuhoavat maapalloa. Olen niistä oikeastikin huolissani mutta nuo ajatukset eivät ehkä ole ahdistukseni syy. Viisi vuotta sitten kävin muutaman kerran psykologilla, hän tuntui olevan sitä mieltä että ahdistukseni johtui vanhempieni avioerosta. En voi nyt muuta tehdä kuin odottaa sen poismenoa, yleensä se ei kestä paria päivää kauempaa. Varmaan tänään ei kannata jatkaa aamulla aloittamani pelottavan kirjan lukemist. Pitää varmaan käydä kirjastossa lainaamassa jotain harmitonta.

Olen ollut aina todella onnekas. Lapsuuteni oli onnellinen ja helppo vanhempieni huonosta avioliitosta huolimatta. Vaikka en ollut koulussa suosittu oli minulla silti ystäviä eikä minua oikeastaan koulukiusattu. Minun oli helppo pärjätä koulussa tarpeeksi hyvin. Minua ei ole haukuttu päin naamaa, en ainakaan muista. Olen terve eikä minulla ole mitään elämääni rajoittavaa ongelmaa. Minulla on hyvät välit vanhempiini ja siskooni ja he ovat mukavia ja kiinnostavia ihmisiä. Minulla on jonkun verran lahjakkuutta ja taipumusta valitsemalleni alalle. Minulla on ollut mahdollisuus tehdä kiinnostavia töitä. Vanhempieni avioerokin oli hyvä asia ja pidän isäni vaimosta paljon. Ahdistuksenikin on lievää ja perheeni on tukenut minua paljon. Minulla on kyky olla onnellinen pienistä asioista. Kuvittelen olevani valoisa ihminen (ja mielelläni ajattelen sen johtuvan siitä että olen syntynyt keskipäivällä vuoden pisimpänä päivänä ja sunnuntaina).

Tällä hetkellä en kyllä tunne itseäni erityisen onnekkaaksi. Viime viikolla oli vielä kivaa.

Kaikkea mahdollista, osa 2.

Minulla on häpeällinen salaisuus (kaiken muun lisäksi), minä luen rakkausromaaneja. Minua ärsyttää häpeäni, viihteenä ne ovat yhtä arvokkaita kuin vaikka urheilun katsominen televisiosta, silti urheilun katsomisessa ei tunnu olevan mitään hävettävää (tosin meillä kotona naureskellaan jos joku vaikuttaa edes vähän kiinnostuneelta penkkiurheilusta). Olen äärettömän kyllästynyt sukupuolikysymyksiin, joten en taida jaksaa kirjoittaa siitä miten naisten viihde on arvottomampaa kuin miesten.
Suhteeni romanttisiin tarinoihin on outo. En lue niitä siinä toivossa että itse kokisin samaa vaan koska tiedän etten ikinä koe mitään sellaista (toivon olevani väärässä). Luen niitä että tuntisin jotain. Minusta on tullut aika nirso, vaadin viihteeltäni laatua ja niiden tunteiden herättämistä. Eniten pidän kirjoista joihin on sotkettu jännitystä, vähiten onnettomista lopuista. Ja vihaan tarinoita kolmekymppisistä ankeissa töissä olevista naisista joilla on huono itsetunto. Vielä enemmän inhoan versioita joissa ko. nainen yrittää valita kahdesta miehestä toisen ja koko kirja koostuu väärinkäsityksistä. Viimeisellä sivulla kaikki sitten ratkeaa. Suosikkini on Katie Fforde joka on makuuni yllättävän realistinen. Hänen sankarittarensa ovat vähän ujoja ja yleensä heillä on aika vähän mieskokemuksia tai eivät ole ikinä rakastuneet. ajuan kyllä miksi pidän hänen kirjoistaan, haluan ainakin ajatella olevani hänen kirjojensa naistyyppiä. Ainakin se on lähempänä minua kuin sinkkukirjojen baareissa notkuva ja epätoivoisesti avioliittoon haluava sankaritar. Pidän myös Georgette Heyerin historiallisista romaaneista, varsinkin niistä joissa järkevä sankaritar kohtaa paheellisen lordin. Inhoan kirjoja joissa on monimutkaisia ihmissuhdesotkuja ja epäkypsiä henkilöitä. En jaksa lukea kirjoja joiden pääjuoni on sankarittaren henkinen kasvu (miksi sankarit eivät joudu kehittymään ihmisinä?). Tai kirjoja joissa naiset rakastuvat täydelliseen epäsopivaan mutta niin hyvännäköiseen mieheen mutta viimeisellä sivulla huomaavatkin että naapurin tylsä mies onkin itse asiassa hyvännäköinen ja kiinnostava. Haluan lukea puhdasta rakastumisen kuvausta, siksikin jännityselementit ovat hyviä, juonta ei tarvitse täyttää kaikenlaisilla sotkuilla ja väärinkäsityksillä. Inhoan väärinkäsityksiä, myös oikeassa elämässä (ja pelkään että annan täällä vääränlaisen kuvan itsestäni). Väärinkäsitykset eivät ikinä ole koomisia (tosin saan huvitettua perhettäni ryntäämällä television luota noloissa kohdissa. Kun olen yksin kanavahyppelen paljon).
Ja vaadin onnellista loppua.
Yksi syy häpeääni on se että isäni toimii työkseen kirjallisuuden parissa ja lukee vain laatukirjallisuutta. En halua tunnustaa hänelle mitä kaikkea luen.
Minusta tuntuu myös että minun pitäisi lukea jotain parempaa. Haluaisin lukea klassikoita ja merkittäviä tietokirjoja, kirjastosta kuitenkin lainaan sen uuden Nora Robertsin (minun täytyy kyllä sanoa ettei Roberts ole suosikkejani, hän ei jotenkin vaikuta minuun). Saatan lainata klassikon mutta tuskin luen sitä, minulla on joku outo esto klassikoiden lukemiseen.
En tiedä katoaisiko tarpeeni lukea rakkaudesta jos rakastuisin ja saisin vastarakkautta.
Tunnen myös antavani väärän kuvan. Jostain syystä ihmiset kuvittelevat että olen fiksu, että tiedän paljon, että luen paljon hyödyllisiä kirjoja. Että koska en pidä "hauskaa" on elämäni omistettu itseni sivistämiselle. Jos sanon että luen helposti parikymmentä kirjaa kuussa, jos minulla ei ole paljon töitä tai jos internetissä ei tapahdu mitään kiinnostavaa (oululaisessa elämässäni netillä saattoi olla liian suuri osuus) ihmiset katsovat minua kunnioittavasti ja ilmeisesti tuntevat huonoa omaatuntoa siitä etteivät lue. Minulle lukeminen on samanlaista kuin television katsominen, lukemissani kirjoissa ei ole mitään vaikeaa tai vaativaa. Lukeminen on hyvin arkipäiväistä minulle. Ehkä olisi hyvä että arvostaisin kirjoja ja lukemista enemmän, ehkä silloin saisin luettua niitä klassikoitakin.

Rakastan kirjastoja. Uudelle paikkakunnalle muuttaessani hankin ensimmäiseksi kirjastokortin. En tulisi toimeen ilman. Ostan ehkä keskimääräistä enemmän kirjoja mutta luen sen verran että kirjasto on välttämätön. Täällä kaipaan suomalaista kirjastosysteemiä ja sitä miten helppoa varaaminen ja uusiminen on netin kautta. Paikallinen kirjasto on kyllä ihan hyvä mutta maksullinen ja kaikki on aika hankalaa. Englanninkielisiä kirjoja on kyllä paremmin kuin Oulussa.

Tasapainon vuoksi on sanottava että luen muutakin, dekkareita ja "oikeitakin" kirjoja. Sydäntäni lähinnä on kuitenkin fantasia.

Kun jossakin kommentissa (muuten suuret kiitokset kommenteista! Vaikka häpeänkin huomionkipeyttäni niin ne merkitsevät minulle paljon. Ehkä olen näkymätön tyttö joka epätoivoisesti haluaa näkyväksi) kysyttiin (tai ainakin viitattiin siihen suuntaan) siitä mitä odotan tai toivon seurustelukumppanilta niin tässä on lista:
1. Kärsivällinen (minä olen sen verran estoinen ja angstinen ja ujo että kanssani voisi olla vaikeaa olla).
2. Pitää kirjoista (koska lukeminen on niin tärkeää minulle on hyvä jos toinenkin ymmärtää sitä).
3. Uskonnoton (pystyn olemaan ystävä uskovaisen kanssa mutta seurustelussa eriuskoisuuden luulisi haittaavan).
4. Miellyttävä ulkonäöltään (siis minua miellyttävä. Tunnen itseni pinnalliseksi mutta en voi kuvitella haluavani seurustella ihmisen kanssa jonka ulkonäöstä en pidä. Tuohon kuuluvat myös miehet jotka ovat todella trendikkäitä tai vaikka uusnatseja. Vaikken näkisi mitään pahaa heidän ideologiassaan en pitäisi heidän tyylistään. En osaa sanoa mitä oikeastaan tarkoitan mutta kyse ei ainakaan ole siitä että vaatisin ääretöntä komeutta tai vastaavaa, pidän tavallisen näköisistä ihmisistä).
5. Tietokoneiden käyttö ja se että ymmärtää internet-elämääni. Toisaalta yökausien irkkaaminen ja Pepsin juominen litratolkulla ei viehätä minua.
6. Edelliseen liittyen, addiktiottomuus. En halua seurustella alkoholistin tai todella pahasti vaikka tietokonepeleihin addiktoituneen kanssa. Sama pätee vakaviin mielenterveyshäiriöihin. En tiedä kykeneekö sellainen ihminen terveeseen suhteeseen?
7. Keskustelutaito. En itsekään pysty puhumaan tunteistani joten en kaipaa sellaisia keskusteluita vaan normaalia keskustelua mistä tahansa kiinnostavasta aiheesta. Vanhempieni avioliitto oli hiljainen ja näin miten kamalaa se on.
8. Fantasiantaju. Ei seksifantasioiden vaan Tolkienin ja vastaavan. Luen fantasiaa, olen larpannut, tunnen fantasiaporukkaa enkä halua seurustella sellaisen miehen kanssa joka ei tajua fantasian ideaa. Tai haluaa lukea plkkiä tositapahtumiin perustuvia kirjoja.
9. Kunnioittaa kulttuuria. Kun olen tälläinen wanna-be taiteilija en haluaisi olla taiteenvihaajan kanssa.
10. Asioita joita toivon ystäviltäkin: älykkyys (ei ainakaan kovin paljon minua tyhmempi), luotettavuus, huumorintaju, suvaitsevaisuus, kunnioitus...
11. Aikuisuus. Ei liity ikään vaan henkiseen kypsyyteen.
12. Kiinnostavuus. Miehellä on hyvä olla mielipiteitä ja sanottavaa.

Enempää en keksi. Tuossa listassa on kaikki mahdollinen mieleeni tullut. En tiedä onko minulla liian kovat vaatimukset. Ehkä minulla on vielä jotain alitajuisia vaatimuksia joita en edes itse tajua ja jotka saavat minut olemaanm kiinnostumatta suurimmasta osasta miehiä. Ja ehkä jos joskus rakastun on mies aivan päinvastainen kuin listani.

Kaikkea mahdollista

Ihmiset, jotka käyttävät värikkäitä alusvaatteita kuuluvat pelottavien asioiden listalle. He ovat meneviä ja sosiaalisia ja heillä on seksielämä. He käyvät baareissa ja flirttailevat ja eivätkä pelkää puhelinta.
Ettei kukaan vain luulisi minun kuuluvan heidän joukkoonsa ovat alusvaatteeni lähinnä mustia. Muut jotenkin vaistoaisivat alusvaatteeni ja huomaisivat minun yrittävän olla jotain mitä en ole.

Eilen tapahtui jotain ennen kuulumatonta. Syytän kevättä. Ostin vaaleanpunaiset ja raidalliset alushousut. Oudointa on ettei kukaan katso minua oudosti vaikka minulla onkin värikkäät alusvaatteet. Ehkä he eivät oikeasti tiedä sitä?

Kuvittelen että minusta näkyy päällepäin että olen epäonnistunut ihminen, etten ole seurustellut, että olen niin tylsä etten edes ryyppää. Siksi en edes odota että kukaan kysyisi minulta poikaystävistä. Toisaalta en edes halua heidän kuvittelevan että olisin jännittävä ihminen jolla on seksielämä. En tiedä onko se taas sitä aikuiseksi kasvamisen pelkoa mikä alkoi murrosiän muutoksista.

Minun pitäisi valmistua ensi vuonna ja minua pelottaa. Toisaalta minua pelottaa se etten saa töitä, toisaalta se että saisin pelottaa vielä enemmän. Ajatus siitä että joutuisin olemaan ihmisten kanssa koko päivän on hirvittävä. Haluaisin olla free lancer mutta luulen että ainakin olisi hyvä saada muutama vuosi työkokemusta ensin. Ja yrittäjänä pitäisi osata markkinoida itseään. Osaan kyllä kehua töitäni ja itseänikin mutta aloitteen tekeminen on vaikeaa, varsinkin kun soittaminen outoihin paikkoihin on hankalaa minulle. Puhelinfobiani on outo, tiedän että pystyn keskustelemaan asiallisesti ja antamaan itsestäni suhteellisen fiksun vaikutelman, minua pelottaa se että häiritsen toista. Jos minun on pakko pystyn kyllä soittamaan mutta esim. hammaslääkärin käyn varaamassa paikan päällä. Yritän olla ajattelematta ensi vuotta liian paljon ja yrittää luottaa siihen että minulla on aika paljon alan työkokemusta opiskelijaksi ja että olen oikeasti lahjakas, niin minulle on ainakin väitetty. Haluaisin jatkaa yliopistoon mutta vaihtoehtoni ovat Rovaniemi ja Helsinkin eikä kumpikaan houkuta. Enkä haluaisi muuttaa Oulusta pois, minulla on siellä ystäviä. Luulen että äitini odottaa että palaisin Keski-Suomeen ja voisin palatakin, minulla ei ole mitään kotikaupunkiani vastaan. Pelkään vain että jos muutan Oulusta pois en näe ystäviäni enää. En ole hyvä pitämään yhteyttä samalla paikkakunnalla asuviinkaan. Yritän muuttua kun palaan Suomeen.

Olen taas erehtynyt lukemaan vähemmän laadukkaita keskustelualueita. Joidenkin miesten logiikka on aika uskomaton: jos nainen valittaa miehistä on hän joko tavannut ne muutamat inhottavat miehet (kaikki muut ovat upeita), on valittava suomalaisämmä joka ei osaa arvostaa upeita suomalaismiehiä tai on omaa arvostelukyvyttömyyttään valinnut sen hakkaavan ja pettävän rentun (eikä viestin kirjoitajaa joka naisvihastaan huolimatta olisi täydellinen kandidaatti onnelliseen parisuhteeseen). Jos mies kohtaa pettävän ja valehtelevan naisen voi hän sen perusteella yleistää kaikkien naisten olevan sellaisia. Ne muutamat naiset jotka eivät tuohon ryhmään kuulu ovat joko nirppanokkia joille kelpaa vain Hollywood-tähti tai äärimmäisen harvoin mukavia ja varattuja. Sitten on naisia jotka eivät kenellekään kelpaa. Täytyy sanoa että minä olen mieluummin yksin kuin seurustelen miehen kanssa joka vihaa naisia niin paljon.

Minulla ei ole ollut miespuolisia ystäviä päiväkodin jälkeen. Tuttuja minulla on muutamia, ehkä sellaisiakin joita voi tervehtiä kadulla. Minulle on edelleenkin vaikeaa olla kahden kesken miesten kanssa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tämä kevät on ollut opettavainen, koulussani on kaksi muuta vaihto-opiskelijaa, molemmat miespuolisia. Koska paikallisiin tutustuminen on vaikeaa olen pakostakin joutunut noiden kahden kanssa tekemisiin ja se on ollut yllattavan helppoa. Ehkä olen oikeasti parantunut pahimmasta pelostani, ainakin sen verran että pystyn normaaliin kanssakäymiseen.

Minä

Ja vielä yksi

Syitä miksi en ole seurustellut (tai ainakin uskoin niin) ja miksi en ole sellainen tyttö josta miehet kiinnostavat:
1. Olen ruma.
2. Olen lihava.
3. Olen liian ujo.
4. Olen liian raitis.
5. Olen liian kokematon.
6. Minulla on finnejä.
7. Minulla on silmälasit.
8. En ole kiinnostava.
9. Käytän pyöräilykypärää.
10. Siskoni sanoo että kuorsaan.
11. Minulla on liian isot jalat.
12. Minulla on hörökorvat.
13. Minulla on s-vika.

Jotkut noista ovat noloja tunnustaa. Jossain vaiheessa uskoin etten voisi seurustella jos en ole täydellisen kaunis ja laiha ja ilman minkäänlaisia ruumiintoimintoja tai vikoja. Kaikki muut voivat olla epätäydellisiä ja seurustella, mutta minun pitäisi olla aivan virheetön. Ehkä se ei pdä paikkaansa?

1. En ehkä voittaisi missikilpailua mutta kukaan ei ole (teinivuosien jälkeen) haukkunut ulkonäköani. Päinvastoin sitä on kehuttu. Ehkä siitä voi päätellä etten ole ainakaan kaikkien mielestä ruma. Itse pidän välillä ulkonäöstäni, välillä olen aivan kammottava. Toisaalta olen nähnyt vaikka minkänäköisten ihmisten seurustelevan joten seurustelemattomuuteni ei varmasti johdu siitä.
Kuvittelin joskus että perheenikin häpesi minua kun olin niin ruma, joskus tajusin ettei äitini pitänyt minua ollenkaan rumana.
2. Olen noin 166 cm pitkä ja painan jotain alle 70 kiloa (se on ainain painonhallintarajani jonka alapuolella haluan pysyä, olen täällä ehkä vähän lihonut mutta en toivottavasti merkittävästi, vaakaa ei ole). En ole kauneusihanteiden mukainen mutta toisaalta juuri ja juuri normaalipainon rajoissa. En pidä itseäni oikeasti lihavana (ja olen varma että Kaikki Muut halveksivat minua) ja kuten kohdassa 1., monet minua lihavammatkin seurustelevat. Joten se ei ole oikea syy.
3. Ujous on oikea syy, ehkä tärkein. Tosin ei siten kuin aikoinaan ajattelin. Uskon että miehet voivat olla kiinnostuneita ujoistakin naisista, ujous ei estä seurustelua luonteenpiirteenä. Se kyllä voi estää seurustelun kun ei pysty tutustumaan toisiin. Mutta ujous sinänsä ei tee minusta huonompaa ihmistä. Nyt olen päässyt pahimmasta ujoudestani eroon ja pystyn käyttäytymään melkein normaalisti kun tapaan uusia ihmisiä. Äitini sanoi että olen ujo mutta rohkea.
4. Kuten on nyt todettu miehet (tai siis jotkut miehet) pitävät raittiista naisista, se ei ole senkaltainen häpeä kuin kuvittelin. Ongelma on sama kuin ujoudessa, uusiin ihmisiin on vaikea tutustua jos ei käy baareissa.
5. Kokemattomuudesta pystyy parantumaan. Jos joku ei seurustelisi minun kanssani kokemattomuuteni takia ei hän olisi ollut sopiva seurustelukumppani. Sen verran olen onnistunut keräämään itseluottamusta etten syytä itseäni aivan kaikesta. Joskus muutkin voivat olla idiootteja. Toisaalta kokemattomuus haittaa ja miehen pitäisi olla todella kärsivällinen (varsinkin kun minulla on tapana tulla itsepäiseksi ja haluta aivan muuta jos minua yritetään painostaa tai suostutella, minun pitää tehdä päätös itse).
6. Teininä minulla oli aika huono iho ja sen kanssa on vieläkin ongelmia. E-pillerit ovat kyllä auttaneet paljon. Ja muutkin kuin täydellisen ihon omistavat ihmiset seurustelevat.
7. Tähän pätee sama kuin muihinkin, eivät silmälasit ole muitakaan estäneet. Ajatuskin piilolinsseistä kauhistuttaa, en pysty edes katsomaan jos joku laittaa ne silmiinsä.
8. Voi olla etten ole joidenkin mielestä kiinnostava, voi olla että niin ajattelee suurin osa miehistä. Mutta pidän itseäni suhteellisen kiinnostavana (ja kirjojen kanssa käytetystä nuoruudesta on se hyvä puoli että pystyn keskustelemaan aika monista aiheista) ja ystäväni tuntuvat haluavan viettää aikaa kanssani. Tuskin he haluaisivat olla aivan tylsän ihmisen kanssa, kun minulla ei ole muutakaan tarjottavaa. (en esimerkiksi kuuntele toisten murheita hyvin, tai ainakaan ihmiset eivät yleensä kerro murheitaan minulle)
9. Koska kÿtän pyöräilykypärää olen täysin epäcool ja siten kukaan mies ei voi kiinnostua minusta. Arvostan päätäni kuitenkin enemmän kuin miesten huomiota.
10. Toisaalta siskoni narskuttaa hampaitaan niin ettei samassa huoneessa voi nukkua eikä se estä häntä olemasta avoliitossa. Ärsyttävää kun väitteen kumoaminen on mahdotonta ilman nukkumiseni nauhoitusta. Mielelläni sanoisin että siskoni valehtelee mutta mistä minä sen tiedän.
11. Olin isokokoinen lapsi jalkani olivat jotain kokoa 40 12-vuotiaana. Eivät kyllä ole sen jälkeen juuri kasvaneet. Suuret jalat olivat niin traumaattiset (varsinkin kun kengät piti ostaa aikuisten osastolta ja äitini vaati hyviä kenkiä ja käytin lapsena monta vuotta kitinvärisiä Eccoja. Traumoja) että tunnen vieläkin itseni niiden takia huonommaksi vaikka monilla naisilla on vielä isommat jalat. Sievillä tyttömäisillä tytöillä on vain jalat kokoa 35. Minusta ei millään saa sellaista.
12. Eivät kai hörökorvatkaan ole niin paha vika että joutuu olemaan loppuikänsä yksin? Minä kyllä kärsin niistä enkä yleensä pidä julkisesti hiuksiani kiinni, etten vain aiheuttaisi ihmisille traumoja korvillani. Ei sillä että kukaan olisi niistä valittanut. Heidän ei tarvitse kun olen niin hyvä itse haukkumaan itseäni.
13. S-vika vaikeuttaa elämää (esim. venäjän opiskelu ei suju minulta) muttei kai ole sen pahempi vika kuin muutkaan. Sain lapsena puheopetusta mutta lopetin yläasteella, se oli liian noloa. Olisi varmaan pitänyt jatkaa.

Nyt uskon, tai yritän kovasti vakuuttaa itselleni, että seurustelemattomuuteni ei johtunut ulkonäöstäni tai siitä että olin niin kamala vaan siitä että olin ujo enkä tavannut uusia ihmisiä enkä osannut osoittaa kiinnostustani. Jos saisin olla taas teini niin yrittäisin hymyillä enemmän.

Seksi

Minun täytyy tunnustaa etten pysty puhumaan seksistä.

Minulla on myös vaikeuksia puhua sukupuolielimistä niiden nimillä. Kirjoittaminenkin on tarpeeksi vaikeaa. Neitsyyden menettämisestäkin pystyn puhumaan (tai kirjoittamaan) vain yleisellä tasolla. Järkytyn kun tuttuni keskustelualueilla puhuvat seksielämistään hyvin yksityiskohtaisesti. Minä en varmaan pystyisi kirjoittamaan seksistä rohkeasti edes täysin yksityiseen päiväkirjaan. Ei minua haittaa vaikka muut saisivat tietää (täysin olemattomasta) seksielämästäni, minulla on vain joku esto siitä kirjoittamiseen. En voisi kuvitellakaan puhuvani seksistä yksityiskohtaisesti, jo se että kerroin menettäneeni neitsyyteni oli tarpeeksi noloa.
Tuo asettaa aika paljon vaatimuksia mahdolliselle tulevalle seurustelusuhteelleni, minun pitäisi tuntea oloni toisen kanssa niin mukavaksi ja varmaksi että pystyisin puhumaan seksistä. Minulla jo pelkkä seksin mainitseminenkin on sen verran vaikeaa etten tiedä pystyisinkö puhumaan vaikka fantasioista.
Ne ainoat kerrat kun olen seksiä harrastanut olivat helppoja, minun ei tarvinnut sanoa oikeastaan mitään ja mies teki aloitteen (ja minä tunsin pitkään huonoa omaatuntoa siitä että käytin miestä hyväkseni päästäkseni neitsyydestäni eroon. Toisaalta mies sai orgasmin ja minä kipua). Jossain vaihessa siitä miehestä muodostui hirviö mielessäni mutta oikeasti hän oli varmasti aivan mukava.
Silloin en tuntenut seksille mitään muuta tarvetta kuin sen häpeällisen neitsyyteni menettämisen. En ainakaan tuntenut mitään intohimoa. Viime aikoina minusta on alkanut tuntua siltä että ehkä haluaisin harrastaa seksiä toisen ihmisen kanssa (rakastelu tuntuu jotenkin liian nololta sanalta) ja ehkä haluaisin että minua kosketettaisiin.

Alastomuus on minulle ongelma. Olin pitkään sitä mieltä että koska en ole täydellisen laiha olen kammottavan ruma ja että kukaan mies ei voisi pitää vartalostani. Jos vielä palaan tuohon neitsyyden menetykseen, silloin minulla ei ollut mitään ongelmia olla alasti, lähinnä koska minulla ei ollut mitään tarvetta tehdä mieheen hyvää vaikutusta. Voi olla että se olisi erilaista jos olisin miehen kanssa josta oikeasti pitäisi. Tuo mies sanoi että minulla oli seksikäs vartalo. Ehkä voin pitää todistettuna ettei vartaloni estä seksiä. Tai kasvoni. Seksin ulkopuolellakin alastomuus on pieni ongelma. En ole ikinä ollut yhteissaunassa, enkä menisi. Se johtuu rinnoistani. Ei sillä ole väliä että olen hieman pyöreä mutta en halua että ihmiset näkevät rintani. Ehkä minulla on joku pakkomielle niistä.

Minusta alastomuutta on liikaa joka puolella ja kesällä tuntuu että ihmisillä on aivan liian vähän päällä. Totta kai heillä on siihen oikeus mutta joskus festareilla minua inhotti puolialastomat kaljamahaiset tytöt tungoksessa. En halunnut joutua koskemaan heihin. Ehkä minulla on oikeita ongelmia.
Tuntuu kauhealta että teinit ilmeisesti ottavat mallia pornosta. Tai niin minulle on kerrottu.
Minä en ole nähnyt ainuttakaan pornolehteä (lehtipisteen ulkopuolella) tai käynyt seksikaupassa. Olen nähnyt pätkän yhtä pornofilmiä ja se oli lähinnä koomista, ei tippaakaan kiihottavaa. Voi olla että muut ovat parempia mutta minua ei kiinnosta katsoa niitä. En ole yltiöromanttinen mutta haluaisin seksin olevan aavistuksen verran tyylikkäämpää. Onko se mahdollista?

Naiseus

En tiedä todistaako tämä että olen oikea nainen (mutten ehkä Oikea Naisellinen Nainen). Varoitus, voi olla liian naisellista tekstiä.

Kuukautiseni alkoivat kun olin ehkä kymmenvuotias. En muista siihen liittyneen mitään suurta iloa, enemmän hämmennystä ja häpeää. Koulussa kaikki tiesivät ja katsoivat minua oudosti. Eräs tyttö kutsui minua koko ajan naiseksi ja se ärsytti minua. Sain myöhemmin tietää että hän oli ensimmäinen, jolla olivat kuukautiset alkaneet mutta kukaan ei tiennyt siitä. Minä sain kaiken kunnian. Ehkä vähän myöhemmin tytöt alkoivat odottaa kuukautisia ja olivat niistä ylpeitä mutta ei todellakaan ollut hauskaa olla luokan ensimmäinen tyttö joka muutenkin kehittyi ensimmäisenä. Voi olla että tuo väijyy edelleen mielessäni, häpesin kaikkea naiseuteen liittyvää ja teininä yritin piilottaa itseni vaatteilla. Joskus ajattelen etten halua oikeasti laihduttaa koska en halua olla tätä kurvikkaampi (lantioni ei juuri voi kaventua mutta vyötäröni paljonkin).
Aluksi kuukautiset olivat lähinnä hankalat, parin vuoden päästä myös kivuliaat. Olen syönyt kahdentoista ikäisestä melkein paketillisen särkylääkkeitä kuukaudessa. Lääkkeiden syönti piti aloittaa hyvissä ajoin, jos kivut olivat jo ehtineet tulla oli se liian myöhäistä. Kipuja oli onneksi yleensä vain muutamana päivänä mutta itse kuukautiset kestivät viikon. Onneksi minulla ei ollut muita oireita. Söin jossain vaiheessa e-pillereitä mutta pelkäsin että ne pahensivat ahdistustani ja lopetin ne. Jostain syystä en saanut käytyä lääkärillä ja hankittua kunnon lääkkeitä. Jossain vaiheessa säikahdin syömieni särkylääkkeiden määrää ja yritin vaikka mitä, ei tehonnut. Monet (mies)lääkärit netissä väittävät etteivät kuukautiskivut ole sairaus ja ettei niitä pitäisi lääkitä mutta jos en halua viettää vähintään yhtä päivää kuukaudessa kotona kärsimässä (kivut tuntuvat esim. siltä että joku työntäisi miekkaa mahaan kuuden tunnin ajan) niin minulla ei ole muita mahdollisuuksia. Täytyy kyllä sanoa että tunne kun kivut loppuvat on upea. Kipujen olisi pitänyt loppua iän myötä tai neitsyyden menetyksen myötä, nyt ainoa mahdollisuuteni taitaa olla synnytys ja vaihdevuodet.
Olen syönyt taas pillereitä melkein vuoden ajan ja olen tyytyväinen. Sivuoireita ei ole ollut ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen (silloin muun muassa rintojen arkuutta, jatkuvaa pientä kipua ja muuta mukavaa mutta ei mitään todella pahaa), kuukautiset eivät kestä viikkoa ja ovat säännölliset ja kivut ovat vähenneet. Nyt särkylääkkeiden kanssa olen melkein kivuton, ennen särkylääkkeiden kanssa kivut olivat vain todella kamalat ilman lääkkeitä sietämättömät). En mielelläni syö lääkkeitä ja hormoneja mutta nyt välitän enemmän yleisestä toimintakyvystäni. Jooga ei auta, lämpimät kaurapussit tai vastaavat eivät auta ja kamomillatee ei taatusti auta. Eikä helokkiöljy.
Ajatus tamponeista on inhottaa minua ja siteet eivät ole erityisen ihania joten hankin paljon kehutun kuukautiskupin. Ehkä se on niin hyvä kuin sanotaan mutta minä en saanut sitä edes sisälle useista yrityksistä huolimatta. Ja sen pitäisi onnistua neitsyiltäkin.
Ennen minulla ei ollut juuri mielialanmuutoksia kuukautisten aikana tai niitä ennen. Nyt pari viikkoa ennen huomaan itkeväni kun katson Dr. Philiä (paheeni) ja ennen kiukutellut pikkutyttö sanoo nyt rakastavansa äitiään. Olen myös kerran suuttunut aivan järjettömästi, yleensä olen hyvin tasainen luonteeltani. Ja täytyy tunnustaa (vaikka se tuntuukin nololta) että ajattelen seksiä enemmän. E-pillereiden pitäisi vähentää seksihaluja. Teoriani on että minulta puuttui niitä hormoneja joita pillereistä saan, nyt olen normaalin naisen tasolla.
Varmasti mieheyteen liittyy kaikenlaista ikävää ja fyysistä mutta uskallan väittää että kuukautiset ovat huomattavasti kamalammat.

Olen aika streotyyppisen tyttömäinen ulkonäöltäni, tai minulla on pitkät hiukset ja muotoja ja pidän hameita mielelläni. Minulla on myös stereotyyppisen tyttömäisiä harrastuksia, leivon mielelläni ja virkkaan ja neulon, tosin yleensä vain pipon talvessa (allergiakaan ei kestäisi enempää). Jos pyörääni tulee vika vien sen korjaamoon. Tietokoneeni ongelmat kyllä ratkaisen itse. En kyllä ehkä vaikuta tyttömäiseltä, hyvä ystäväni sanoi minua sukupuolineutraaliksi ja hkä olenkin. Ehkä se on se syy miksi miehet eivät huomaa minua, en lähetä naisaaltoja. En osaa flirttailla, en ole erityisen kiinnostunut muodista (toisaalta vaatteilla on väliä, varsinkin kun kävelen tai pyöräilen joka paikkaan, kenkien pitää olla mukavat ja muutenkin vaatteissa pitää pystyä liikkumaan), en juuri meikkaa. En suunnittele häitäni. Ainoa vaaleanpunainen vaatteni on yhdet rintsikat (joissa on kyllä tarpeeksi vaaleanpunaista silkkinauhaa kompensoimaan muuten tummaa vaatevalikoimaa). En tiedä kuinka paljon oikeasti on olemassa vaaleanpunaisia ja blondeja kikattelevia tyttömäisiä tyttöjä ja kiinnostaako heitä oikeasti vain muoti ja miehet.

Minä en haluaisi olla isorintainen. Toisaalta täytyy tunnustaa että tunnen järjetöntä tyydytystä siitä että täytän jonkun kauneusihanteen edes koon puolesta jos en muuten (painovoimalla on taipumus vaikuttaa D-kupin rintoihin). En kyllä tiedä mikä on rintojen kokoihanne, haluavatko muut kuin pornotähdet ja bimbojulkkikset suunnattomat rinnat. Ensimmäiset rintaliivini olivat kokoa C, olisi pitänyt hankkia jo aiemmin mutta minua hävetti. Muistan kun joskus ala-asteen lopulla minulla oli muiden vaatteiden alla toppi, olin varma että muut jotenkin huomasivat sen enkä kehdannut enää laittaa sitä päälleni. Rintoihin liittyi varmaan sama häpeä kuin muuhunkin kehitykseen. Isoista rinnoista on oikeasti haittaa. En pysty juoksemaan (ilman äärettömän tiukkoja urheiluliivejä jotka puristavat kasaan kaiken mahdollisen heiluvan), en voi nukkua mahallani, en pysty yleensä käyttämään napillisia paitoja (sivusta näkee paiden sisään), minun pitää pitää varani etten käytä liian löysiä vaatteita (näytän tynnyriltä), minun täytyy olla varovainen kaula-aukkojen kanssa. Siitä lähtien kun olen ostanut omat vaatteeni olen pysrkinyt ostamaan mahdollisimman laadukkaita rintaliivejä. A-kupilla ehkä selviää vaikka millaisilla halvoilla liiveillä mutta D-kupilla ei. Toisaalta haluan myön ostaa itseäni miellyttäviä liivejä, en beigejä mummomalleja. Olen useamman kerran maksanut 40 euroa liiveistä. Toisaalta oudolla koolla löytää hyvin laatuliivejä alennusmyynneistä.
Enkä näe varpaitani.
En tiedä onko isoista rinnoista mitään hyötyä, varsinkin kun media lohduttaa pienirintaisia.

Todistaako tämä naiseuteni?

(On muuten aikaa outoa että pystyn kirjoittamaan seurustelemattomuuden häpeästä ja kuukautisista ja muusta mutta en monista aivan normaaleista asioista)

Baarielämäni

En ole monestakaan syystä innokas baareissa kävijä, en siedä humalaisia, minulla itselläni ei ole tarvetta juoda alkoholia (tiedän että siellä voi juoda muutakin mutta mieluummin juon teeni miellyttävämmässä ympäristössä), inhoan tupakansavua (ja tupakotsijoita yleensä) ja olen todella huono valvomaan myöhään. Kymmenen jälkeen minulla alkaa olla vaikeuksia pitää silmiäni auki. Pystyn valvomaan tarpeen vaatiessa kahteen mutta seuraavana päivänä ei ole kivaa. Herään nykyään yleensä kuudelta, oli siihen tarvetta tai ei. Ja inhoan tanssimista.
En edes muista milloin olen viimeksi ollut oikeassa baarissa illalla. Joskus muinoin, aikana ennen hermoromahdustani ja kun vanhat ystäväni olivat vielä ystäviäni kävin kerran tai pari joukkomme johtajan kanssa baarikierroksella (hänellä oli oikeasti hyviäkin ominaisuuksia). Olen melko varma että kotikaupungissamme oli miellyttäviäkin baareja mutta emme käyneet yhdessäkään. Kierros koostui varmaan keskustan kauheimmista paikoista. En ole varma kävimmekö näissä kaikissa yhdellä kerralla. Ensimmäinen paikka taisi olla paikallinen strip tease -klubi. Ystäväi mielestä oli aivan normaalia käydä siellä, ja kerrankin hänen kauneutensa ei saanut miehiltä huomiota, mikä oli hänen tarkoituksensa. Toinen oli pieni ja seinät ja katot oli koristeltu kaljatölkeillä. Kolmas oli rock-baari, ei mikään paha paikka sinänsä. Neljäs oli kai ns. teinihelvetti, lukioni oppilaiden suosiossa. Joka paikassa oli liian meluisaa ja minua kauhistutti ajatus siitä että joutuisin juomaan useamman siiderin, yksikin tuoppi tuntui isolta määrältä. Teinihelvetissä kohtasin entisen luokkalaiseni jonka kanssa olin aikaisemmin puhunut yhden kerran. Kummallakin kerralla hän puhui lähinnä harrastuksestaan. Siinä vaiheessa olin sen verran väsynyt että halusin vain lähteä kotiin.
Minulla ei ole sinällään mitään baareja kohtaan, jos löytäisin savuttoman ja meluttoman paikan ja minulla olisi ystäviä joiden kanssa siellä voisi istua ja keskustella niin se voisi olla melkein hauskaa. En tiedä onko sellaisia baareja. Yö- tai iltaelämäni vilkastui viime syksynä, minulle tuli tavaksi käydä erään ystäväni kanssa eräässä oululaisessa kahvilassa istumassa useamman tunnin ja puhumassa. Puhuminen on hauskaa. En tiedä jatkuvatko kahvillakäyntimme kun palaan Suomeen, hän asuu nykyään aivan naapurissani joten en tiedä onko tarvetta lähteä toiselle puolelle kaupunkia. En ole kuullut hänestä juuri mitään ulkomailla ollessani, se huolestuttaa.

Luen tällä hetkellä hyvää kirjaa. Ostin sen kun olin viime sunnuntaina maan pääkaupungissa ja säästin sitä siihen että minulla olisi tarpeeksi vapaa-aikaa. En erityisesti pidä vampyyreistä mutta Robin McKinleyn Sunshinesta pidän. Olen lukenut joitain hänen nuortenkirjojaan ja pidän hänen tyylistään, Sunshine on paljon synkempi eikä todellakaan nuortenkirja (vampyyreihin tuntuu aina liittyvän seksi). Vielä puolet jäljellä, se taitaa olla tämänpäivän ohjelmani. En tarvitse viikonloppuna muuta viihdykettä kuin hyvän kirjan ja retken kirjastoon nettiä käyttämään. Ja mahdollisesti suklaata vaikka sitä ei pitäisi syödä.

Naiset

Olen erehtynyt tutkimaan internetia tuttujen ja turvallisten keskustelualueideni ulkopuolella. En ole aikaisemmin oikein tajunnut miten paljon löytyy miehiä jotka ovat toisaalta suunnattoman katkeria ja vihaavat naisia (ei erityisen hyvä asenne, jos joskus sattuu tapaamaan mukavan naisen) ja toisaalta kaipaavat rakkautta. Ehkä se on lohdullista kaltaiselleni suhteellisen mukavalle ja kunnolliselle naiselle.

Naiset ovat ilmeisesti tälläisiä:
1. He haluavat rikkaan miehen.
2. He haluavat uskomattoman komean, filmitähtimäisen miehen.
3. He haluavat rentun.
4. He haluavat jonkun elättämään äpäriään.
5. He haluavat miehen joka juo.
6. He haluavat trendikkään miehen.
7. He ovat akateemisia eikä heille kelpaa alemmin koulutetut.
8. He ovat peruskoulun käyneitä siivoojia ja etsivät rikasta miestä.
9. Heille ei kelpaa kiltti ja kunnollinen mies.
10. He ovat tunteettomia ja laskelmoivia.
11. He harrastavat yhden yön juttuja.
12. He eivät ole kiinnostuneet sitoutumisesta.
12. a ellei mies ole rikas, komea ja korkeassa asemassa.
13. Naisten on helpompi löytää seuraa ulkonäöstä huolimatta.
13. a jos ei rakkautta niin ainakin seksiseuraa.
14. Naisilla on kaikin puolin helpompaa.
15. Naiset haluavat miehen jolla voi kehuskella ystävilleen.

Ensin täytyy sanoa että molemmista sukupuolista löytyy idiootteja, varmasti yhtä paljon (mukaanlukien aika monet näistä asioista vaikka jonnekin Ilta-Sanomien keskusteluihin kirjoittavat). Minun tuttavapiiriini kuuluu aika vähän todella kamalia naisia tai miehiä. Heihin varmaan törmää paikoissa joissa en käy, vaikka baareissa.

Vastalause:
1. Minä en halua olla köyhä. En halua suunnatonta taloa, loputtomia matkoja tai loistoautoja, mielummin olisin ilman. Haluan kuitenkin olla sen verran varakas että pystyn ostamaan juustoa jos haluan (ja jättämään kauppaan sen kaikista halvimman), haluan pystyä ostamaan laadukkaita vaatteita, haluan ostaa silloin tällöin kirjoja. En halua luksuselämää mutta en jatkuvia rahahuoliakaan. Jos saan töita minun pitäisi tienata tarpeeksi. Työttömänäkään tuskin haluaisin miestä vain elättäjäksi.
2. Minusta todella komeat miehet ovat pelottavia. En osaa suhtautua heihin luontevasti. Toisaalta kauneusihanteeni poikkeavat Hollywoodin ihanteista. Yksikään ihastuksistani ei ole ollut uskomatton komea (tuntuu törkeältä kirjoittaa noin, olisiko parempi jos sanoisin etteivät he olleet teini-idolityyppiä). Minun täytyy kuitenkin pitää toisen ulkonäöstä ja pitää häntä viehättävänä.
3. Minä en pidä rentuista. Minun mielikuvissani renttu on ihminen johon ei voi luottaa, joka pettää joka tavalla, joka juo, suoraan sanottuna entinen naapurin mies. Kaikenlaiset rentut tuntuvat liittyvän baareihin. Sen tyyppinen elämä ei kiinnosta minua.
4. Yksinhuoltajuus ei ole aina naisen oma syy, eivätkä kaikki yksinhuoltajat metsästä miehiä. Luulen että kauheita yksinhuoltajia on vain murto-osa. Yksinhuoltajuus ei varmaan ikinä ole helppoa. Minun on vaikeaa kuvitella itseäni yksinhuoltajana, vaikka joskus ajattelinkin että haluan lapsen mutta en miestä (14-vuotiaana!) , niinpä minun on aika vaikeaa ymmärtää millaista heidän elämänsä on. Vaikeaa sen kuvitteli olevan miehillekin.
5. Minä olen aina ajatellut ettei raitis nainen kelpaa, raittiit miehet eivät taas kelpaa naisille. Miksemme me tapaa toisiamme? Kun en käy baareissa tai muissa pariutumispaikoissa en yksinkertaisesti tutustu toiseen sukupuoleen, ehkä sama pätee raittiisiin miehiinkiin. Minä ottaisin mieluiten miehen joka ei käy baareissa. Minä kun en niissä halua käydä niin vapaa-ajanvietto voisi olla vaikeaa.
6. Trendikkäisiin miehiin pätee sama kuin komeisiinkin, he pelottavat minua. Itse en ole trendikäs, suosin mieluummin ajatonta tyyliä enkä ole erityisen kiinnostunut muodista tai kampauksista tai vastaavista (tänään tasoitin hiukseni kynsisaksilla, näin pitkissä ja kihartuvissa hiuksissa on se hyvä puoli ettei pientä epätasaisuutta huomaa). Trendikkäät miehet tuntuvat myös käyvän baareissa ja kuntosalilla ja rullaluistelevan, täysin vieraita toimintoja minulle. Kyse on kai samantasoisen ja -tyylisen miehen etsimisestä, jotenkin tuntuu siltä ettei trendi-ihmisellä voi olla samanlainen maailmankuva kuin minulla. Ja varmasti tuntisin itseni huonoksi kun en meikkaa tai laita hiuksiani.
7. Minä en ole akateeminen mutta korkeakoulussa (amk:tkin ovat korkeakouluja). Tuttavapiirissäni useimmat ovat opiskelijoita, joka yliopistolla tai ammattikorkeassa ja kaikki ovat ylioppilaita. Samassa tilanteessa oleviin tutustuu helpommin. Minulla ei ole periaatteessa mitään ammattikoulun käyneitäkään vastaan mutta olen joskus törmännyt ei-ylioppilailla tiettyyn yleissivistyksen puutteeseen ja näköalattomuuteen. Ehkä koulutus tai ammatti vaikuttaa jonkun verran, täysin ihmisestä riippuen. En arvosta koulutusta koulutuksen vuoksi vaan sen millaiseksi se ihmisen tekee. Korkeakoulutetuista vain löytää todennäköisemmin "minun kaltaisiani" ihmisiä.
8. Naisista kai suurempi osa on korkeakoulutettuja kuin miehistä. Kuinka paljon ahneita siivoojia mahtuu siihen ei-korkeakoulutettujen joukkoon?
9. Minulle kyllä kelpaisi kiltti mies. Tai hyvä mies. Kiltteyttäkin on monenlaista, pahimmillaan se johtaa siihen ettei ole mitään omia mielipiteitä tai niitä ei ainakaan uskalla ilmaista (tiedän kokemuksesta varjovuosiltani), se ei ole hauskaa. Mutta muuten arvostan kiltteyteen liittyviä piirteitä, luotettavuutta, rehellisyyttä ja vastaavia. Tai mistä minä tiedän kun en ole koskaan rakastunut, ehkä seurustelemattomuuteni johtuukin siitä etten käy baareissa ja tapaa niitä pahimpia yksilöitä.
10. Minä pelkään olevani tunteeton. Olen oikeasti huolestunut siitä. Laskelmoiva en tunnusta olevani.
11. Minä olen liian neuroottinen yhden yön suhteisiin. Tunnustan menettäneeni neitsyyteni tuntemattomalle (tai ihmiselle jota en ollut ennen tavannut) ja sitä olen katunut ja vatvonut kohta neljä vuotta. Kauhistuttaa ajatellakin mielenterveyteni tilaa jos harrastaisin sitä jatkuvasti.
12. Minun on vaikeaa kuvitella asuvani toisen ihmisen kanssa. Tai olevani naimisissa. Ei sillä etten pystyisi sitoutumaan, mutta pelkkä säännöllinen tapailukin tuntuu liian vaikealta.
13. Minun ei ainakaan ole ollut helppoa löytää seuraa, vaikken aivan kamalan näköinen edes ole. Ujot sukupuolesta huolimatta jäävät helposti yksin.
13. a Uskon kyllä että olisin internetistä löytänyt seksiseuraa jos olisin oikeasti halunnut. Joskus ajattelin että jos olisin neitsyt 25 vuotiaana olisin etsinyt jostain miehen, tuskin olisin ja onneksi ei tarvitse. Minua ei kiinnosta pelkkä seksiseura enkä pelkää yksinoloa niin että seurustelisin kenen tahansa kanssa.
14. Voin lahjoittaa 14 vuotta kestäneet kuukautiskipuni kenelle tahansa miehelle, sitten elämäni varmaan olisi täydellistä kun ei minulla muita ahdistuksen syitä voi olla. (täytyy kyllä sanoa että e-pillerit ovat hyvä keksintö)
15. Jos joskus alkaisin seurustelemaan en varmaan kehtaisi puhua siitä kenellekään, se tuntuisi nololta. Ehkä sen takia että olen näinkin vanha. Jos miehellä olisi hyviä ominaisuuksia varmasti niistä puhuisin (siinä vaiheessa kun olisin kehdannut tunnustaa seurustelun), en sen takia että se kohottaisi statustani vaan samasta syystä kuin kehun siskonikin lahjakkuutta muille, mikä se syy sitten onkaan.
(fiksummankin tekstistä olisi varmasti saanut aikaan).
(ja täytyy varmaan sanoa ettei minulla miehiä vastaan mitään erityistä, ainakaan miehiä yleensä. Jotkut miehet ovat kamalia, samoin kuin jotkut naiset. Internetistä tuntuu vain löytyvän paljon kumpiakin).

(Tänään on muuten hyvä päivä. Katsoin peiliin ja siellä näkyi ei pelkästään normaalinnäköinen vaan myös oikeastaan ihan sievä tyttö).

Kaikkea mahdollista

Eilen vältellessäni muiden töiden tekemistä googletin NäkymättöMán tytön. Outoa kyllas viittauksia tähänkin blogiin oli ja ihmiset olivat oikeasti lukeneet tekstejäni ja maininneet sen blogeissaan. Outoa. Kiitos!

Nyt minulla on ilmeisesti kolme minää, vähintäänkin. On oikean elämäni minä, joka näyttää aivan tavalliselta (ainakin toivon niin) ja opiskelee ja tekee töitä ja jolla on vähän ystäviä ja joka on aika ujo mutta tuttujen kesken puhelias ja joka lukee paljon ja jolla on erikseen kouluminä ja perheminä.
Sitten on vanha internet-elämäni. En tiedä minkälaisen vaikutelman teen käyttämilläni keskustelualueilla mutta yhdellä toivon minulla olevan jonkinlaista auktoriteettiäkin. Keskustelen vähän vakevemmista aiheista, mutta en poliitikasta tai uskonnosta, enää. Minulla on ystäviä, olen tavannut monia oikeassakin elämässä. En hermostu vaikka minua provosoitaisiin. Osaan keskustella asiallisesti kaikenlaisista asioista. Minulla on taipumus päteä. Tuo minä rakentuu samoista asioista kuin oikean elämäni minäkin mutta on ehkä aavistuksen verran erilainen. Ainakin vähemmän ujo, vakiokeskustelualueillani olen käynyt useampia vuosia enkä enää pelkää juuri mitään. Internetissä olin ensimmäisen kerran kiinnostava.
Uusin minäni on Näkymätön tyttö enkä tiedä minkälaiseksi hän muodostuu. Hän on minä ja kerron totuuden tai ainakin minun versioni siitä. Hän on ehkä suorapuheisempi ja ainakin yrittää kirjoittaa tunteistaan häpeämättä.

Tämä kirjoittaminen on outoa. Taisin ensimmäisessä viestissäni kirjoittaa siitä etten koe olevani kielellisesti lahjakas. Minulla ei ole myöskään koskaan ollut tarvetta kirjoittaa. Olen teininä kirjoittanut muutaman kammottavan runon ja yhden fantasiatarinan alun, siinä on ehkä koko koulunulkopuolinen kirjoittamiseni. Olen aina lukenut paljon ja päässäni pyörii ideoita ja tarinanpoikasia mutta niille ei tapahdu mitään. Ajattelen niitä vähän aikaa ja ne katoavat. Minusta ei olisi kirjailijaksi, saisin kyllä varmasti ideoita ja saisin jonkinlaista tekstiä tuotetuksi (hyväksi kirjailijaksi tuleminen olisi aivan eri asia) mutta inhoan oman tekstini lukemista eikä minulla riittäisi kärsivällisyyttä hioa tekstiä. Tämä on minulle täydellinen kirjoitustapa, voin kirjoittaa nopeasti ja mitä mieleeni tuleekaan ja mistä aiheesta tahansa (paras aihe on tietysti oma itse) ja joku ehkä lukee ja kommentoi. Saan samalla tyydytettyä mahdollisen kirjoittamisentarpeeni ja saan huomiota. Ehkä huomion saaminen tekee minut vähemmän näkymättömäksi (oikeassa elämässäni en oikeastaan edes halua olla näkyvä enkä oikeasti halua että miehet tuijottaisivat minua kadulla). Vasta tänä keväänä olen tuntenut oikeaa tarvetta kirjoittaa ja se ehkä johtuu siitä että ensimmäistä kertaa elämässäni olen ollut poissa perheeni ja ystävieni luota pidemmän aikaa. En saa puhuttua tarpeeksi, siksi kirjoitan. Minä puhun paljon, yllättävän paljon näin ujoksi ihmiseksi. Puhuminen on yksi elämäni nautinnoista, riippuen tietysti keskustelukumppanista.
Kirjoittaminen on ollut tähän mennessä yksi niistä asioista joita muut ihmiset tekevät (seksi, alkoholi, yms.). Muut ihmiset ovat esimerkiksi siskoni joka tuntuu olevan joka alalla lahjakkaampi (ja laihempi ja kauniimpi), tai ei ehkä joka alalla mutta kuvataiteissa ja kirjoittamisessa. Isäni toimii työkseen kirjojen ja tekstien parissa. Minusta tuntui että jos en ole yhtä lahjakas kuin he, ei minulla ole mitään syytä kirjoittaa. Eikä minulla tätä ennen ole edes ollut mitään kirjoitettavaa. Nyt tunnen vapautuneeni, ei sillä ole niin väliä olenko loistavan lajakas kirjoittaja. Ehkä silläkään ei ole väliä että pilkuilla on tapana tippua vauhdistani. Yritän muistaa ala-asteen opettajan neuvot, sitten-sanaa ei saa käyttää usein ja pitää pyrkiä siihen ettei toista samaa sanaa.

Miksiköhän en voi ajatella näin: minähän olisin loistava seurustelukumppani. Olen uskollinen ja rehellinen ja pyrin olemaan loukkaamatta ja satuttamatta toisia. Osaan puhua kaikenlaisista asioista mutta ehkä myös olla hiljaa. En ole suunnattoman kaunis mutta en rumakaan. En ole laiha mutta minulla on ehkä Rubens-henkinen vartalo. Tai ainakin minulla on vyötärö ja rinnat. En ole loistava kokki mutta osaan leipoa hyvin. Minulla ei ole menneisyyden painolastia, ei entisiä poikaystäviä jotka aiheuttaisivat ongelmia. Minulla on kauniit hiukset (ja persoonallisuus, melkein kuin Terry Pratchettiin Agnes Nitt -rukalla). Olen ehkä angstinen ja neuroottinenkin mutta toisaalta suurimman osan aikaa onnellinen, minä tulen onnelliseksi pienistä asioista. En kiukuttele enkä vaadi että seurustelukumppanin pitäisi omistaa koko elämänsä minulle. Enkä vaadi että seurustelukumppanini käyttäisi minuun paljon rahaa tai että hänellä pitäisi olla hieno auto tai jotain vastaavaa. Minä olen kiltti ja mukava.
Ei sillä että etsisin seurustelukumppania.

Minulla on vaikka miten paljon järjettömiä pelkoja. Järjettömin niistä on ehkä se että pelkään yhtäkkiä huomaavani olevani transseksuaali. Minä olisin hyvin kummallisen näköinen mies. Mutta ehkä transseksuaaliuden olisi huomannut jo aiemmin.

Monet ongelmistani johtuvat siitä etten oikeastaan halua tehdä jotain, mutta koen että niin pitää tehdä jos haluaa olla normaali. Minä en oikeastaan halua seurustella mutta koen seurustelemattomuuteni ongelmaksi ja häpeäksi. Minulla ei ole mitään tarvetta juoda itseäni humalaan mutta se on silti häpeä. En juuri meikkaa enkä haluakaan, mutta tuntuu siltä että normaalit naiset meikkaavat. Olen selvinnyt ilman kesätöitä ankeissa paikoissa, mutta normaalit opiskelijat...
Kuvittelen mielelläni ettei ihmisten mielipiteillä ole väliä mutta niillä on.

En tiedä olenko herkkä. Kuvittelen mielelläni että olen kylmä, etten välitä niistä muiden mielipiteistä ja ettei minulla oikeastaan ole tunteita. Se ei taida pitää paikkaansa. En ole ehkä tunteellinen mutta minulla on tunteita ja loukkaannun liiankin helposti. Yksinäisyydessä viihtymiseni on ehkä osittain suojautumista.
En halua että elämäni on rumaa. Rumaa on vaikka elämä harmaissa elementtitaloissa, savuiset baarit ja yhden yön suhteet. Ruma elämä tapahtuu yöllä. Tupakointi on rumaa ja elämä johon kuuluu vain sohva ja televisio. Ruma elämä on passiivista.
Kaunista ovat aikaiset aamut, valo, lukeminen, luonnon pienet ihmeet, luominen. Tuo on siis kauneus minun elämässäni. Rumuus saa elämäni pois tasapainosta. Kun elän kauniisti, olen onnellinen.
En tiedä itsekään mitä tarkoitan.

Minusta tuntuu oudolta viitata toisen blogiin, en tiedä miksi. Yritän kuitenkin. Ruman naisen päiväkirjassa on siitä miten rumilta naisilta kukaan ei kysy miehistä tai perheenperustamisesta. Minultakaan kukaan ei ole kysynyt tai painostanut, ehkä olen sitten ruma. Ei sillä että haluaisin että minua kiusoteltaisiin mutta se on vähän kuin se miesten huomio. Jos jää ilman on tuomittu muidenkin mielessä olemaan yksin. minä ajattelen että seurustelemattomuuteni näkyy päällepäin, että kaikki vaistoavat että olen jotenkin outo. Toisaalta suvussani ei ole tapana udella tuollaisia asioita. Ehkä isänpuolen mummoni olisi saattanut mutta hän kuoli kymmenen vuotta sitten. Voin ainakin yrittää kuvitella että kyse on hienotunteisuudesta. Mutta ehkä ei ole. Muistan aina saaneeni sukujuhlissa kohteliaisuuksia hiuksistani, en muusta ulkonäöstäni. Kerran tätini huomasi että olin laihtunut. Toisaalta, jos joku sanoo minulle että näytän hyvältä en usko tai huomioi sitä ja ehkä unohdan sellaiset kohteliaisuudet. Tai ehkä kasvatin hiukseni pitkiksi saadeakseni edes joitain kohteliaisuuksia.

Ehkä sain kirjoitettua kaikki ajatukseni.

Uskonto

Minä olen ateisti. Tai minut on kasvatettu ateistiksi (ja vasemmistolaiseksi). Olen hyvin kiitollinen, en usko että olisin onnellinen kristitty (olisin ehkä taipuvainen tuntemaan vielää suurempaa syyllisyyttä ja pelkäämään helvettiä. En kyllä tiedä pelkäävätkö kristityt helvettiä, vai luottavatko he niin voimakkaasti uskonsa pelastavan heidät). Minun on vaikeaa kyseenalaistaa asioita ja sääntöjä. Jos olisin kasvanut kristityksi olisin varmaan sellaisena pysynytkin. Toisaalta minun olisi ehkä helppoa olla kristitty (jos kyvyttömyyttäni uskoa ei oteta lukuun), minun on todella helppoa noudattaa sääntöjä ja elää siveellisesti. Olen myös iloinen ettei äitini ole kristitty, hän voisi olla hieman fanaattinen.
Lapsuudenympäristöni oli ehkä hieman outo, suurin osa ystävistäni ei kuulunut kirkkoon. Ensimmäisellä luokalla saimme valita haluammeko uskonnonopetukseen (emme halunneet). Tietoni kristinuskosta ovat ehkä hieman hataria, mutta niin ovat tietoni monista muistakin asioista. Kirkoista kyllä pidän, ainakin keskiaikaisista. Joskus halusin arkkitehdiksi, nykyään minulle riittää kauniiden rakennusten katsominen (siihen oikeastaan arkkitehtuurihaaveeni kaatuivatkin, ajattelin etten kuitenkaan pääse suunnittelemaan kauniita taloja. Syitä oli kyllä muitakin ja olen tyytyväinen valitsemallani alalla).
Meillä ei luettu iltarukousta eikä käyty kirkossa, mutta vietimme kaikkia juhlapyhiä. Minulla ei ole mitään ongelmia juhlia joulua.
Tutustuin ensimmäisen kerran kristittyyn vasta lukiossa. Nykyään minulla on muutama epämääräisen uskova ystävä, eikä yhtään seurakunnassa aktiivista (lukioaikaiseen ystävään välit ovat katkenneet, kai uskonnon takia. Tai sitten olen vain niin kamala). En osaa suhtautua luonnollisesti vahvauskoisiin kristittyihin, se on niin kaukana omasta maailmastani.

En tiedä onko ihmisillä kuitenkin joku tarve uskontoon. Olen huomannut itse välillä käyttäytyväni oudon uskonnollisesti, tosin en millään tavalla kristillisesti (jos ei oteta lukuun suomalaiseen kulttuuriin sisältyvää kristillisyyttä jota ei edes huomaa. Oletteko muuten huomanneet että suurin osa kirkollisista juhlapyhistä on myös isänmaallisia juhlia Suomessa?). Minua kiinnostaa muisten suomalaisten uskomukset. Minua hieman hävettää tunnustaa tuota, pakanallisuus on aivan liian muodikasta minun makuuni enkä halua leimaantua new age -hörhöksi. Minulla on kuitenkin melkein pyhä paikka lapsuudenkotini läheisessä metsässä. Pöytämäisen kiven päällä kasvaa pihlaja, tuntuu haaskaukselta olla käyttämättä sitä. Kun olen metsässä käyn tervehtimässä sitä ja vien sille uhrin, yleensä puunpalasen tai kiven joka kiinnitti huomioni. Jos en kiitä metsää se vielä rankaisee minua. En varsinaisesti usko enkä palvo mutta uskon että metsä on vaarallinen ja ansaitsee kunnioitukseni. Jumalia tässä uskonnoassani ei ole.

Minä halaan myös puita.