Uusi versio intialaisesta kuvasta on valmis ja omatunto puhtaampi.

"Anna pusu." "Ei kiitos."

Minuakin on nyt kai häiriköity kadulla. Ei tuntunut mukavalta.

Selvisin hengissä pitkään jännittämästäni (vain pientä jännitystä) tentistä. Se oli helpompi kuin odotin, koko ryhmä oli valmis kymmenessä minuutissa. Läpipääsy on aika varmaa ja hyvä arvosana mahdollinen tai jopa todennäköinen. Ikinä ei kyllä tiedä mikä menee pieleen.

Postilaatikkoni oli muuttanut ja selvästi traumatisoitunut, se ei suostu enää avautumaan. En minäkään pitäisi siitä jos joutuisin asumaan takahuoneessa, jossa on ruskeat seinät kauniin turkoosin eteisen sijaan. Se rappu on masentava.

Minulla on tyhmä olo. Kaikesta tekijänoikeudellisesta (se tenttikin käsitteli sitä) tietämyksestäni huolimatta menin mokaamaan ja harrastin kappaleen valmistusta piirtämällä mallista sen intialaisen kuvion. Omaan käyttöön se tietysti on sallittua ja ehkä se saa täälläkin julkaista (tai todennäköisesti ei saisi) mutta kaupallinen toiminta on eri asia. Täytyy kokeilla jos saisin kumitettua edellisen kuvion pois tai sitten pitää aloittaa aivan alusta. Onneksi se ei ole monimutkainen prosessi ja oman kuvion kehitteleminen on hauskaa mutta nyt hävettää. Olen tuottanut pettymyksen kaikille, varsinkin isälleni. Inhoan virheiden tekemistä, varsinkin julkisesti. En varmaan halua tunnustaa olevani erehtyväinen.

Joku soitti ja väitti että olen myymässä "peisseriä" (pacer? mikä se edes on?) Keltaisessa pörssissä. Vastasin: "Enkä ole."

Vääristä numeroista tulee aina jotenkin outo olo, ihan kuin minä olisin toiminut väärin jollain tusin huomattavalla tavalla. Lankapuhelimen aikaan meille yhdistyi useamman kerran puheluita, jotka olivat matkalla johonkin naapurikunnan yritykseen. Se ei ollut pizzeria, ehkä se oli joku konevuokraamo. Jotkut eivät meinanneet uskoa että oikein valittu numero voi päätyä väärään puhelimeen.

Minä inhoan sitä kun ihmiset heiluttelevat käsiään silmieni edessä (minä en vaivu transsiin ajatellessani vaikka jotkut tuntuvat niin kuvittelevankin) ja sitä kun pitää hankkiutua eroon vanhoista keitoista ja sitä etteivät ihmiset tiedota muuttuneista suunnitelmistaan (kuten eilen, toisaalta elämäni luulotautisena on saanut taas uutta väriä siitä että voin miettiä olenko kipeyttänyt kurkkuni eilisen pakkasessa seisomisen seurauksena. Syykin kyllä löytyi poisjäämiselle ja se oli aika hyvä) ja erityisesti inhoan sipulia.

Toisaalta aurinkoinen pakkaspäivä, valoisa ilta ja hedelmäsalaatti illalliseksi voittavat nuo pienet harmit helposti.

Laskiainen
Originally uploaded by Ereine.

Ahkeran aamupäivän jälkeen sunnuntaini muuttui hieman erikoisemmaksi.

Minun piti tavata viisi muuta Tolkien-fania mäenlaskun merkeissä, mutta sovittuna aikana meitä oli paikalla vain kaksi, minä ja eräs lukiolaistyttö. Odotimme parikymmentä minuuttia ja jäädyimme ja lähdimme kahdestaan Toppilan mäkiseudulle. Opin, että Stockmannin muovipussilla pääsee aika kovaa mutta sitä on vaikeaa hallita. Jossain vaiheessa pelästyin aina vauhtia ja yritin jarruttaa. Se oli aika hauskaa.
Sitten lähdimme tytön luo juomaan kaakaota ja syömään laskiaispullia. Sen yhden pelin jälkeen joukkoomme liittyi tytön poikaystävä, joka jätti mäenlaskun väliin jääkiekon takia.

Bussissa kaksi miestä joi olutta ja puhui jääkiekosta. Tuomari oli puolueellinen, mutta toisaalta ruotsalaiset olivat isompia ja parempia. Toisella miehellä oli vain ohuet kesäkengät, hän yritti lämmittää jalkojaan bussin patterilla. Minulla oli talvikengät, mutta varpaani ovat vieläkin jäässä.

Tänään olen tehnyt ahkerasti töitä, niin kuin eilenkin, maalannut ja tutkinut intialaista kansantaidetta ja lentokoneita. Ja kironnut sitä ettei päivässä ole tarpeeksi tunteja. Minun piti saada kaksi kantta valmiiksi tänä viikonloppuna mutta tenttiin lukeminen vei aikaa samoin toisen kirjan käsikirjoituksen lukeminen. Voisin jättää väliin mäenlaskun mutta minulle tekee hyvää olla ulkona. Huomenna on kaverin muutto ja tiistaina tentti, sen jälkeen ehtii tekemään jotain. Tai sitten huomenna herään ennen kuutta maalaamaan. Työnantaja ei vaadi pikaista valmistumista mutta rahatilanteeni vaatii.

Muuten, onko tuo kuva liian kuumeisen näköinen, jopa Intiasta kertovaan kirjaan? (kuvassa näkyy sekä etukansi, kuvan oikeanpuoleinen osa, ja takakansi)

Lisäys 28.2.2006: uusi versio kuvasta.

Home
Originally uploaded by Ereine.

Täällä on tänä iltana aika jännittävää. Viinirypäle tippui lattialle ja katosi jäljettömiin ja käytävältä kuului kauheaa kolinaa ja kilinää. En kehdannut mennä katsomaan mitä oli tapahtunut.

Kissa etsii seuraa

taystuho041
Originally uploaded by Fantasyfan.

Sievä oululainen kissaneiti etsii tositarkoituksella kollia, hyvin pian (parin päivän sisällä). Jos kiinnostaa niin voi vaikka lähettää minulla sähköpostia ja välitän tiedot eteenpäin kissalle ja sen omistajalle, tai kommenttiosastolle.

Veloena kirjoittaa tänään muun muassa siitä miten hänet on kasvatettu uskomaan, että naisen täytyy olla ennen kaikkea kaunis.
Minusta tuntuu ettei minua ole kasvatettu olemaan nainen millään tavalla. En ole saanut äidiltäni muotivinkkejä, en meikkivinkkejä. Joskus hän yritti saada leikkaamaan hiukseni lyhyemmiksi, silloin olisin pirteämmän näköinen. Se on kai ulkonäössä tärkeintä, täytyy olla iloisen ja pirteän ja reippaan näköinen. Teininä minusta olisi hyvin saattanut tulla gootti, jos se olisi ollut siihen aikaan muotia ja jos olisin ollut innostunut kauhun ja kuoleman kauneudesta, en halunnut todellakaan olla reipas ja pirteä ja polkkatukkainen. Minua kyllä käytettiin kosmetologilla ihonpuhdistuksissa, ei sen takia että minusta olisi tullut naisellisempi tai kauniimpi vaan, että säästyisin äitini finnitraumoilta (en säästynyt, e-pillerit ovat olleet tehokkaammat kuin pari vuotta ihonpuhdistuksia. Että minua ärsytti kun sain ihonpuhdistuslahjakortteja syntymäpäivälahjaksi).
Opin että vaatteissa on tärkeintä se että ne voi vesipestä, että ne ovat käytännöllisiä ja kestäviä eivätkä liian paljastavia (eivätkä varsinkaan läpinäkyviä). Kenkien pitää olla hyvät kävellä, leveälestiset, joustavapohjaiset eivätkä talvikengät saa olla mokkaa. Talvikengissä pitää olla vuori, niihin pitää mahtua pohjalliset ja niissä pitää olla vartta (lumihangessa kävelemistä varten). Kesäkengät eivät saa olla hiostavat.
Kasvatuksessani tärkeämpää oli se että ei saa roskata, ei saa kiduttaa eläimiä, pitää olla ystävällinen (ja reipas ja pirteä) ja pitää lukea. Naiseus ja naisellisuus eivät olleet niin tärkeitä.

Minä päädyin lukemaan hömppää ja Veloena filosofiaa.

Strange blue man
Originally uploaded by Ereine.

Tajusin eilen etten ole piirtänyt pitkään aikaan, muuta kuin luennoilla ja animaatiota ja omaa opinnäytetyötäni mutta en mitään kotona. Nyt se tuntui helpolta, tai piirtäminen sujuu eikä lopputuloksella ole niin väliä (varsinkin kun siinä on ties miten paljon virheitä. Pitää varmaan kokeilla toista, jos siitä tulisi anatomisesti oikeampi. Paha tapani on sijoittaa silmät liian korkealle).

Tänään väsyttää, ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Toivottavasti outo pirteyteni jatkuu, tänäänkin väsyttää vain koska luin puoleen yöhön. Kevät taitaa vaikuttaa.

Minun piti siivota tänään mutta taidan vain tiskata ja järjestellä paikkoja. Viikonlopuksi on paljon suunnitelmia, pitää käydä ostamassa laskiaispulla ja tehdä kaksi kirjankantta ja jatkaa äänieditointia ja lukea tenttiin ja mennä laskemaan mäkeä Tolkien-ihmisten kanssa ja tehdä yksi koulutehtävä. Kannet pelottavat, en tiedä keksinkö niihin mitään hyvää mutta ne on pakko tehdä nyt, tarvitsen rahaa. Tenttikin pelottaa, mutta luulen tietäväni sen verran tekijänoikeuslaista, että pääsen läpi vähemmälläkin lukemisella. Sitten vielä yksi viikko intoutunutta editointia ja pääsen lomalle. Ihanaa.

Tänään olin sosiaalisesti rohkea, juttelin tuntemattoman pojan, joka sattui tekemään töitä samassa luokassa, kanssa. Tietokoneista.

Vesijumppaa, osa X

Ohjaaja oli poikien liikunnanopettajan stereotyyppi, ylipainoinen keski-ikäinen mies, kaulassa vihellyspilli, karjuu laidalta "Kovempaa, kovempaa!".
Oli hauskaa.

Pesuhuone oli täynnä vauvoja.

Pukuhuoneessa kohtasin kakssi ystävällistä tätiä, kanssajumppaajia. Oli ollut heidänkin mielestään aika rankka jumppa.



Tänään olen opetellut äänen editointia. Sujuu yllättävän hyvin, se vähä mitä keksin äänimateriaaleilleni tehdä.

Postilaatikkoni muuttaa ensi viikolla, ankeampaan tämän talon kahdesta rapusta (asunto kyllä pysyy entisellä paikallaan). En tiedä miten nopeasti opin kulkemaan oikeasta ovesta.

Ihanan keväinen ilma.

Hämmennyin kun tunnistin isäni äänen radiossa, vaikka tiesinkin että hän puhuu tänään entisestä kotipihastamme entisten naapureiden kanssa. Pitäisi kuunnella ohjelma, mutta se tulee hankalaan aikaan (jos joku sattuu kuuntelemaan Ylen ykköstä klo 11.00 saa kuulla yhteisöasumiskokeilusta).

Yllätin itseni vesijumpassa hyppimällä korkeammalle ja kevyemmin kuin vierustoverini, ainakin jonkun aikaa. Sitten kunto loppui. Yllätyin myös siitä että jaksoin tehdä täysillä. Outoa tämä liikunnan harrastaminen.

Kotimatkalla satoi ihanasti lunta.

Me and my room
Originally uploaded by Ereine.

Kaikki musta ei toivottavasti ole minua.

Sain tänään yllättävää positiivista palautetta, hiuksistani (ne ovat niin pitkät ja tuuheat ja kiiltävät näin vaaleiksi) ja blogistani. Tuntui hyvältä enkä edes sortunut vähättelemään itseäni, ainakaan paljoa.

Ihmisten katselukin on onnistunut, ainakin välillä. Tänään kaupassa trendikäs nuori mies katsoi minua. Syy voi tietenkin olla negatiivinenkin mutta ainakin minut huomattiin. Ei haitannut vaikkei kaupasta löytynyt oikeita banaaneja, selviän ilmankin.

Postissakin tuli hyviä uutisia. Sain vasta nyt aikaiseksi pyytää sukulaisiltani lupaa käyttää isotätini kirjeitä opinnäytetyössäni (tarkoitus on kyllä ollut tehdä se jo pitemmän aikaa). En tiedä mitä teen jos joku ei suostu tai ei vain lähetä sopimusta takaisin (sen mukana tuli tyhjä minulle osoitettu kirjekuori, jossa on postimerkki valmiiksi liimattuna), yritän olla ajattelematta sitä. Yksi sopimus on tullut takaisin, enää tarvitsee jännittää kuuden kohtaloa (ja muistaa ottaa isältäni allekirjoitus lomalla).
Valokuvat ovat helpompia, niiden tekijänoikeus on jo umpeutunut. Teksteillä se kestää 70 vuotta tekijän kuolemasta. Isotätini kuoli toissavuonna.

Vielä kun jaksan mennä vesijumppaan niin päivä on täydellinen.

Dinner
Originally uploaded by Ereine.

Tänään olen ollut melkein energinen. Ja aika iloinen.

Opin tänään paljon mielenkiintoista nimien julkaisemisesta rikosuutisissa, siltä varalta että joskus päädyn toimittajaksi. Välillä hieman ärsyttää käydä kurssia, joka on onneksi poistettu jo kuvallisen viestinnän opetussuunnitelmasta, mutta aihe on ihan mielenkiintoinen.
Yksi esimerkkitapaus oli Marginaalin Jani, jonka nimen julkaisemista lehdessä pidettiin perusteltuna hänen julkisen roolinsa vuoksi ja koska kyseessä oli tavallaan ennakkkopäätös, niin me ainakin sitä tulkitsimme.

Yritin myös kovasti katsella vastaantulijoita ja pääsin melkein fyysiseen kontaktiin ruokalassa miehen kanssa, meinasi käydä vähän huonosti tarjottimille.

Minut oli haastettu.

Vastameemi

1. Kolme eniten itsessäsi arvostamaa asiaa?
Mielikuvitus
Kyky olla tyytyväinen
Se että tylsistyn äärettömän harvoin

2. Kolme terapeuttisinta ihmis(iin liittyvää)suhdettasi?
Äiti
Ystävät
Tämä on aika vaikea, ehkä hieman noloa ettei mitään tule mieleen. Tai ehkä blogi-ihmiset käyvät tähän.

3. Syyt kolmeen hoitavimpaan ihmissuhteeseesi?
Pahimmassa ahdistuksessani pystyin puhumaan äidilleni ja hän sai minulle ajan psykologille.
Ystävien suurin hyöty ei ole ongelmista puhuminen, vaan se että heidän kanssaan unohtaa ongelmat.
Bloginpitäminen on vaikuttanut itsetuntooni.

4. Kolme muussa kuin itsessäsi rakastamaasi asiaa?
Kevät
Puut
Perhe

5. Kolme arkipäivän iloasi?
Oksat taivasta vasten
Linnut
Auringonnousu

6. Kaksi viimeksi lopettamaasi lääkettä?
Minulla ei ole juuri mitään lääkityksiä ollut, muuta kuin satunnaisia antibioottikuureja ja vastaavia. Sen pahan ahdistuksen aikana lopetin e-pillerit, epäilin niiden pahentavan tilannetta. Toivottavasti olen nyt pystynyt lopettamaan kalliiden särkylääkkeideni käytön, Ibumaxilla pääsee niin paljon halvemmalla. Särkylääkkeistä tuskin pääsen kokonaan eroon.

7. Missä olit vuosi sitten?
Olin Hollannissa, maalasin huonosti ja tutustuin uuteen maailmaani. Satoi lunta (päiväkirjan pitäminen on hyödyllistä).

8. Ihmisyytesi?
Pitää pyrkiä olemaan hyvä ihminen.

Haastaminen on stressaavaa joten haastan ne, jotka tämän lukevat ja tuntevat halua vastata.

Ensivaikutelmia

Tänään näin uimahallissa (päätin että olen terve mutta nyt odotan hermostuneena jonkun kauhean taudin ensioireita) kaksi miestä, jotka olivat toistensa täydellisiä vastakohtia. Toinen oli ylipainoinen ja huonoryhtinen, koko olemukseltaan anteeksipyytelevä ja suorastaan huonon itsetunnon stereotyyppi. Toinen oli karateka tai vastaava, hymyilevä, suorastaan terveyttä ja ystävällisyyttä säteilevä. Suurin ero oli asennossa, ensimmäisellä olkapäät edessä, asento puolustautuva, toisella avoin ja rohkea. Ruumiinkielellä on oikeasti väliä, vaikka tietysti on helpompi säteillä kun on hyväkuntoinen ja hyväännäköinen. Toisen asento korosti surkeaa tilannetta ja herätti vain sääliä (kun hän näytti itsekin säälivän itseään) ja toiselle olisi mieli tehnyt hymyillä takaisin, jos olisin uskaltanut (todellisuudessa tietysti katsoin heti muualle kun olin vilkaissut häntä). Kyse on vain ensivaikutelmasta ja voi olla että mies numero yksi pitää haaremia ja on kaupungin suosituin mies ja karateka estoinen ja vailla sosiaalista elämää, mutta ehkä minäkin olisin vähemmän näkymätön jos edes katsoisin vastaantulitulijoita. Saattaisin silloin huomata että he kyllä huomaavat minut.

Tänään kyllä tunsin itseni hyvin näkyväksi kun kaksi puolituttua poikaa tervehti minua, toinen heistä oli jopa sellainen johon voisi ihastua, jos minulla olisi tapana ihastua (toinen on ehkä koulun ärsyttävin tyyppi, ensivaikutelmaltaan ainakin).


Näin uimahallissa myös nuoren naisen jolla oli niin pitkät hiukset että ne ylettyivät takapuolen alle (ja kauniin pyöreä vartalo, joskus mietin johtuvatko miesongelmani, tai niiden puute, siitä etten oikeasti ole kiinnostunut miehistä). Vaikka olen tyytyväinen hiuksiini näinkin lyhyinä (pitkät hiukset ovat vasta kun ne yltävät vyötärölle) tunsin silti lievää kateutta. Joskus hiuksien pituus oli minulle todella tärkeää ja kärsin siitä että niitä piti tasoittaa. Nyt olen jopa harkinnut lyhyitä hiuksia (jonnekin olkapäiden alle). Tuon tytön hiukset saivat minut kuitenkin unohtamaan sen, että todella pitkät hiukset ovat oikeasti välillä aika epäkäytännölliset, varsinkin kun ne tarttuvat kiinni joka paikkaan ja kuivuminen kestää ikuisuuden (ainakin kaksi tuntia). Ei minun hiuksistani kyllä saisi niin pitkiä, latvat alkavat olla lyhyemmissäkin hiuksissa aika huonot. Hänellä oli erilainen hiuslaatu. Kauniit hiukset.

Matkani normaalipainoon oli taas edistynyt 200 grammaa. On sekin edistystä.

Tylsän päivän tylsä kuvaus

Eilen oli melkein tylsä päivä.
Kuvittelin olevani sairas ja vältin liikuntaa, sen sijaan tein ikäviä rästiinjääneitä töitä (vähältä piti etten alkanut siivoamaan laatikoitakin). Ensi viikon tenttiin olisi kyllä voinut lukea, mutta ehkä tiedän tekijänoikeudesta sen verran ettei minun tarvitse lukea kauhean tehokkaasti.

Tylsistyminen on kamalaa. Se että voisi kyllä tehdä vaikka mitä, mutta mikään ei oikein innosta. Paitsi vohvelit, nyt pääsin aika täydelliseen lopputulokseen (kolmas kerta toden sanoo).

Tänään pitää mennä kouluun, aloittaa opinnäytteen editoiminen. Koulun jälkeen pitäisi käydä postissa, minun pitää lähettää paljon kirjeitä jotka painavat noin 50 grammaa, pelkään kuitenkin että ne ovat yli sen ja vaikka niissä on jo postimerkit en varmaan pystyisi rauhoittumaan jos laittaisin ne vain postilaatikkoon.

Minua ärsyttää tämä tauti. Se vain vihjailee tulostaan, nyt keuhkoissa tuntuu jotain ja on vähän outo olo. En ole tarpeeksi sairas sairastaakseni mutta en myöskkään niin terve että esim. vesijumppa tuntuisi hyvältä idealta. Pelkään että liikuntaharrastukseni kaatuu tähän kun muutenkin tulee parin viikon tauko. Mutta ehkä se ei kaada maailmaa.

Päätin eilen etten ole oikeasti tulossa kipeäksi ja että voin huoletta mennä vesijumppaan. Tänään olo on huono.

Yleensä minulla ei ole mitään vaikeuksia nukahtaa, eilen minua pelotti, mahdolliset oudot unet ja hermostuttavat rapinat. En tiedä tiedä odotinko oikeasti näkeväni hirviön kun kävin tarkistamassa kyplyhuoneen. Meni yli yhteen.
Pitäisi varmaan tehdä se koulutehtävä joka hermostuttaa näin. Ei se haittaa vaikka tekisin sen vähän huonomminkin. Kurssista ei edes saa arvosanaa.

Siskoni lähti juuri, kävin saattamassa hänet melkein kaupunkiin.

Olin yllättynyt siitä miten iloinen olin hänen vierailustaan, vaikka hän onkin minulle tärkeä (meidän perheessämme ei ole tapana kauheasti puhua tunteista). Minulla on hyvä sisko, hän ei voisi olla parempi. Meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja paljon puhuttavaa ja samankaltainen huumorintajukin, ulkonäöllisesti olemme erilaisia ja luonteiltammekin. Minulla on käynyt siinäkin hyvä tuuri.

Söimme vohveleita ja katsoimme animea (uusi ja hieman nolo melkein pahe) ja juttelimme. Oli hauskaa.


Kun tulin kotiin täällä tuoksui vaniljaisilta vohveleilta. Ne olivat aika hyviä.

Näin unta Blogilista-nimisestä tietokilpailupelistä. Ehdin nähdä vain yhden kysymyksen siinä piti yhdistää elementtejä (esim. öljykangastakki) blogeihin. Yksi niistä oli Osasto 8, kun heräsin piti käydä katsomassa oliko sellaista listalla. Ei ollut.

Petyin kovasti kun en ehtinyt selata kaikkia kysymyksiä läpi, ehkä he kysyivät jotain minustakin.
Olen viimeaikoina nähnyt unia joissa etsin jotain mutta en löydä, esimerkiksi juttua aikakauslehdestä, jonka sivut vaihtavat koko ajan paikkaa.

Olin unohtanut millaiseksi valo muuttuu kevättä kohti Suomessa. Hollannissa oli kyllä kukkia maaliskuussa mutta valo ei juuri muuttunut (kesälläkin oli jo kymmeneltä ihan pimeää!), siellä kaipasin Suomen kevättä.

Tänään valo yllätti, huomasin vasta äsken ettei täällä ollut valoja ja päällä ja silti näkee. Miten uskomatonta että neljältä on vielä ihan valoisaa.

Aina vain valitusta

Eilinen taisi olla liian jännittävä ja sosiaalinen päivä.

Tänään vähäinenkin energiani on kadonnut, nukuin viime yönä yhdeksän tuntia mutta pysyn juuri ja juuri hereillä, olen saamaton, säälin itseäni, inhoan itseäni ammatillisen laiskuuden ja yleisen huonouden takia. Aurinkokin on liian kirkas.
Tekisi mieli syödä jäätelöä ja nukkua, mutta pitää siivota ja tiskata ja pyykätä.

Vähän lohduttaa se että huomenna on pakko olla parempi päivä, silloin teen rästiin jääneet koulutyöt ja vastaan vastaamattomiin sähköposteihin, niitä on liikaa. Ja olen ulkona tai käyn vesijumpassa, sen mukaan onko flunssa oikeasti tulossa ja teen vohveleita ja syön jäätelöä ja jotain hyvää mutta terveellistä ruokaa.
Tai kulutan aikaa saamattomana.

Lohduttavaa on myös se että yleisestä ankeudesta huolimatta olen alkanut oikeasti pitämään vartalostani, vaikka se on kaukana täydellisestä. Muuten elämäni on pelkkää väsymystä ja opinnäytetyötä.



Kotimatkalla näin vanhojen päivän tanssijoita matkalla Oulu-halliin. Oma vanhojen päiväni oli oikeastaan ihan hauska. Edellisenä vuonna ei ollut niin hauskaa, kouluni perinteisiin kuului nuorempien kiduttaminen silloin. Minä en ole ikinä nähnyt mitään hauskaa minkäänlaisessa mopottamisessa tai siinä että kostetaan seuraavana vuonna sitten uusille se mitä itselle on tehty, enkä ole erityisen ihastunut siihen että naamaani sotataan huulipunalla tai minulle syötetään valkosipulin ja tabascon sekoitusta. Erityisen kammottavaksi sen teki hienot vaatteet ja juhlava tilanne. Minun lukioni kuvitteli olevansa eliittiä ja jotenkin erityisen aikuinen ja hieno. Minä reagoin kiusaamiseen luonteenomaisesti, panikoin ja aloin itkemään. Ystäväni pelastivat minut ja veivät turvaan keittiön tätien luo, he olivat paaljon fiksumpia kuin rehtorimme joka vain myhäili vieressä. Sitten lähdimme koululta ja menimme syömään donitseja ja meillä oli melkein hauskaa.
Kun itse olin vanha ei minulla tietystikään ollut paria. Kaikilla pojilla, myös niillä kaikkein epämiellyttävimmillä mutta aika monilla tytöillä oli tyttöpari. Ja sitten oli meitä, jotka emme tanssineet. Puku minulla kyllä oli, olin suunnitellut sen itse ja se oli aika outo. Me emme osallistuneet kidutukseen, ja sitä oli kai vähemmän kuin edellisenä vuonna. Minulla on ihan hyviä muistoja siitä päivästä.

Oululaiset näyttävät tyylikkäämmiltä kuin jyväskyläläiset olivat silloin kahdeksan vuotta sitten, he harrastivat leveitä satiinihameita ja jäykkiä nutturoita, tavoitteena oli kai näyttää parikymmentä vuotta vanhemmalta.

Tänään oli jännittävä päivä, pelottavan viikon ehkä pahin.

Jännitys alkoi jo aamulla, minun piti poistaa lasertulostimestani pahasti jumittunut paperi, joka vain repeili kun kiskoin sitä irti. Siitä vaiheessa tuli mieleen että irrottamiseen saattaisi olla parempikin keino ja tutkin opaskirjaa. Se vaati kahden osan irrottamista ja onnistui lopulta, onneksi, minä jo pelkäsin että joudun viemään sen huoltoon. Sain tulostettua käsikirjoituksenkin.

Äänisuunnittelu, äänen editointi ja äänittäminen hermostuttavat minua, onneksi muut tiesivät mitä tekivät. Ystäväni toimi äänittäjänä, toinen luki isotätini kirjeitä rintamalta, Tukholmasta ja Pariisista. Molemmat olivat hyviä, vaikka äänittäjä väittikin työn olleen helppoa en olisi siitä selvinnyt (ja nyt pystyin keskittymään "ohjaamiseen") ja lukija osasi eläytyä sopivasti. Kiitos vielä kerran.
Vaikeinta tuossa oli kai avun pyytäminen ja tietämättömyytensä tunnustaminen.

Koulun jälkeen olin liian hermostunut ja kutsuin itseni äänittäjän luokse, en halunnut mennä kotiin. Siellä oli kissa ja juttelimme (outoa kyllä melkein pelkästään ihmissuhteista), oli hauskaa. Kävelin kotiin kirjaston kautta, kaupunki oli kaunis iltahämärässä.
Ruokakaupassa huimasi ja piti ostaa jotain helppoa ja täyttävää, ehkä vuohenjuustopatonki ei kaada ruokavaliotani.

Olen vieläkin vähän hermostunut, mutta myös innostunut työn seuraavasta vaiheesta, editoinnista. Sitä ennen pitää mennä koululle maalaamaan mauton taulu auringonnoususta (tai laskusta). Onneksi sen ei tarvitse olla tulitikkuaskia suurempi.
Viikonloppuna siskoni saattaa tulla käymään, ensimmäistä kertaa tähän asuntoon. Häntä ei näe kovin usein.

Edellinen kirjoitus ei tarkoita, että täällä olisi jotenkin erityisen siistiä.

Tänään vahvistui myös ihmisten käsitys siitä että olen aina perillä kaikista kouluasioista ja muutenkin huomaan yksityiskohdat ja korjaan virheet.

Olen usein epäkäytännöllinen ja unohdun ajatuksiini enkä muista asioita mutta pohjimmiltani olen vastuuntuntoinen ja haluan että asiat ovat järjestyksessä ja että tiedän mitä pitää milloinkin tehdä (olen joskus keräillyt vanhoja käytösoppaita).
Inhoan kaaosta.

Kaikki tuntuu tänään vaikealta (esim. kommentteihin vastaaminen, se jää huomiselle). Selvisin kuitenkin ehkä rankimmasta koulupäivästä tänä vuonna, ensin aamupäivä tunteja, ruokailun jälkeen tapaaminen opinnäytetyöni ohjaavien opettajien kanssa (sain siellä paljon kannustusta ja hyviä neuvoja), sitten puhumaan pelottavan ihmisen kanssa, joka auttaa minua vähän äänitysstudion kanssa torstaina, sen jälkeen tajusin että harjoittelurahan viimeinen hakupäivä on huomenna ja juoksin portaita ylös ja alas etsimässä oikeaa lomaketta (jota ei löytynyt sieltä mistä sen piti löytyä), sitten toinen tapaaminen toisen projektin ohjaavien opettajien kanssa, henkilökohtainen tapaaminen sen vetäjän kanssa ja sitten kauppaan. Ja yksi koulukaveri löysi blogin sattumalta, hauskaa.
Nyt väsyttää, vaihteeksi. Parin tunnin päästä pitäisi jaksaa raahautua uimahallille, jos en saa vakuutettua itseäni siitä että pieni kurkkukipu on flunssaa.


Ystävänpäivä masensi teininä. Meillä oli aina laatikoita, joihin sai laittaa salaisia viestejä keskusradiossa luettavaksi. Aina eli pieni toivo ja aina petyin. Nyt olisi ystäviä (tai oli silloinkin, ainakin jonkinlaisia), ei vain ole energiaa muistaa heitä. En voi edes sanoa että huomioisin heitä jotenkin erityisesti muina päivinä.

Olin joskus ihastunut tyyppiin, jolla oli tapana lähettää tuttavilleen ystävänpäivänä kuvia epämuodostuneista hiiristä tai vastaavista. Taisin olla ihastunut häneen koska hän oli outo. Toisena ystävänpäivänä sain hyvin hämmentävän viestin melkein tuntemattomalta, jolla oli aika yllättäviä seurauksia.

En olisi millään halunnut palata Ouluun. Oikeastaan minun olisi pitänyt palata jo eilen, siskoni oli käymässä äitini luona ja halusin katsoa olympialaisia (!) ja en vain jaksanut lähteä. Ehkä toivoin, että flunssa sittenkin iskisi kunnolla ja voisin vain nukkua tämän viikon.

Mitään todella kamalaa ei edes ole luvassa. Huomenna on muutama tunti koulua, tapaaminen ohjaavien opettajieni kanssa (pitää kysyä muutama kysymys ja esitellä työtä) ja tapaaminen erään toisen työn ohjaavien opettajien kanssa (siinä on onneksi mukana paljon muitakin ja minun ei todennäköisesti tarvitse sanoa yhtään mitään). Keskiviikkona eikä perjantaina ei ole mitään pakollista ohjelmaa (muuta kuin opinnäytetyötä, totta kai). Torstai on pelottavin päivä, silloin pitää äänittää työtäni varten yhtä tuttuani lukemassa isotätini kirjeitä. Se kai minua hirvittääkin, niin että ahdistun ja ajattelen lintuinfluenssaa ja maailmanloppua (mutta vielä ei kovin vakavasti). Ja tieto siitä, että minun pitää päättää työni suunta, hioa käsikirjoitusta ja tietää mihin suuntaan olen menossa. Myöhemminkin voi muuttaa tai tehdä uudestaan, en vain kehtaisi pyytää ihmisiiä taas auttamaan. Ehkä pystyn unohtamaan sen keskiviikkoon asti.

Sain selville mikä ammattijärjestöni on. Se on huojentavaa.

En käynyt tammikuussa äitini luona. Nyt en enää muista mitä pitää olla mukana, riittääkö muutama kirja ja vaatteita ja matkalaukku, jonka lainasin äidiltä ja eväitä.

Hauskaa viikonloppua!

Epätarkkkoja muistoja

Minä olin aika tätimäinen lapsi, en ikinä tyttömäinen. Oli minulla vaalanpunainen puhvihihainen mekko kerran, mutta se ei riittänyt tekemään tyttömäiseksi. Minun mielestäni oikeilla tytöillä oli pitkät hiukset, ei sellainen siisti ja tasainen polkkatukka kuin minulla (miten iloinen olinkaan silloin kun tajusin ettei kukaan estä minua kasvattamasta hiuksiani ja kun hiukseni alkoivat laineilla, enää ne eivät ole siistit ja reippaat).
Oikeilla tytöillä oli epäkäytännölliset vaatteet ja tarravihot täynnä kiilteleviä ja nukkapintaisia jättitarroja (ne tarravihot erottivat ensimmäisellä luokalla menestyjät tulevistä näkymättömistä tytöistä) ja pinnejä ja he alkoivat kokeilemaan meikkejä ala-asteen lopulla eikä heille tuottanut mitään vaikeuksia luopua asioista jotka olivat ennen olleet itsestäänselviä (minusta pojista pitäminen oli noloa pitkälle yläasteelle, pitkään sen jälkeen kun muut olivat lopettaneet poikien inhoamisen).
Minä olin isokokoinen lapsi, yli 160-senttinen ala-asteen lopulla ja minulla oli isot jalat. Ja jotain ongelmia niiden kanssa, niin että kenkien piti olla tukevat ja käytännölliset. Siirryin kymmenvuotiaana aikuisten kenkiin, harmaisiin Eccoihin. Minä näytin opettajaltamme.
Teini-iässä kun olisi pitänyt opetella poikien kanssa olemista ja meikkaamista ja juhlimista olin mieluummin yksin. Meikit tuntuivat noloilta, toisaalta häpesin huonoa ihoani (joka ei vanhoissa valokuvissa näytä niin pahalta kuin muistoissani). Poikien kanssa en puhunut, ikinä. Ihastuin välillä, mutta en kovin vakavasti ja enkä tuttuihin. Olin minäkin välillä ulkona perjantai-iltaisin, mutta alkoholiin en olisi uskaltanut koskeakaan (ihan hyvä vain). Kerran tai kaksi tunsin itseni oikeasti nuoreksi ja vapaaksi, yötivolissa vappuna (joka vuosi meitä varoiteltiin tulevista joukkotappeluista mutta ikinä ei tapahtunut mitään, paitsi yhtenä vuotena joku mies tippui sillalta Jyväsjärveen ja hukkui, sen jälkeen kun me olimme lähteneet pois).

Oikeastaan minun piti kirjoittaa tyttömäisyydestä ja siitä miten oudolta tuntuu että joku tekee päätöksiä sen mukaan mikä on naisellista ja mikä sopii tietynikäisille. Minä olen välillä kateellinen tyttömäisyydestä. Siihen liittyy tietty keveys, jota minäkin haluaisin, minä olen tukevasti maan pinnalla, vakava ja luotettava eivätkä pitkät hiukset tee minua tyttömäiseksi. En kyllä tiedä pitäisikö olla siro tai ainakin hoikka voidakseen olla tyttömäinen, ehkä maaemon muotoisilla ei ole siihen mahdollisuuksia. Välillä kadehdin ihmisiä jotka osaavat pukeutua yksityiskohtiin. Minun hiukseni ovat joko kiinni tai auki, ne eivät ikinä ole koristellut. Kengillä pitää pysttyä kävelemään, tietysti on hyvä jos ne eivät näytä niiltä lapsuuteni kengiltä (kitti on väri joka pitäisi kieltää lailla).
Välillä haluaisin olla salaperäinen ja seksikäs ja leijaileva ja epäkäytännöllinen.

Ala-asteella en lintsannut kertaakaan, enkä yläasteella. Tietenkään. Ystäväni kyllä lintsasivat ja minun vastuulleni jäi selittää opettajille. Tai ystäväni lintasi.
Lukiossa lintsasin kerran tai kaksi. Muutaman kerran olisi saanut olla poissa mutta pelkäsin aina sairastuvani loppukurssista ja reputtavani. Ammattikoulussa valvonta oli vielä tarkempaa, hyvä että uskalsi olla sairaanakaan.

Ammattikorkeakoulussa opin viimein lintsaamaan. Edelleenkin se on vaikeaa, en voisi kuvitellakaan herääväni aamulla liian myöhään tai liian väsyneenä ja päättäväni jättää koulun väliin. Lintsaan silloin kun olisi parempaakin tekemistä (muita koulujuttuja / omaa tekemistä), kun kurssista ei tunnu olevan hyötyä, se lisää vain ahdistusta (opinnäytetyön kirjallisen osion seminaarit, minulla ei edes ole vielä aihetta). Eilen lähdin kotiin luentojen kahvitauolla. Voi olla etten muutenkaan käy niillä, siellä ei ole läsnäolopakkoa (tentistä tietysti selviäisi paremmin jos olisi käynyt tunneillakin). Koko kurssi ärsyttää, vaikka onkin ajankohtainen: sananvapaudesta, journalistin vastuusta, siitä miten rikosuutisissa julkaistaan tekijä nimi. Hyödyllinen kurssi, jos en sattuisi opiskelemaan aivan jotain muuta kuin journalismia.
Kouluni on aika uusi ja opetussuunnitelma on vasta nyt kunnossa. Minä noudatan vanhaa suunnitelmaa ja olen ainoa kuvallinen viestijä journalistisen lainsäädännön kurssilla. Muut kävivät sen viime vuonna, silloin kun minä matkustin pitkin poikin Hollantia ja maalasin alastonmallia ja puita.


Minulla on melkein kuumetta. Se on paljon minulle, ruumiinlämpöni saattaa helposti olla alle 36°.

Paleltaa ja väsyttää ja kurkku on kipeytymässä. Tekisi mieli unohtaa kaikki, varsinkin opinnäytetyö.
Onneksi pääsen perjantaina äidin luo.

Eilen oli aika jännittävä päivä.

Matkustin ystäväni luo bussilla ja huomasin oikean pysäkin vasta ajaessamme sen ohi. Olinkin harmitellut että niin hyvä kävelyilma jäi käyttämättä, parin kilometrin (sielläpäin on pysäkkejä aika harvassa) kävelyn jälkeen en ollut enää harmissani. Oli kylmää. Ja aurinkoista ja reittini kulki metsiköiden läpi, aika kaunista. Onneksi minulla oli kartta mukana, muuten saattaisin edelleen harhailla jossain Iskossa.


Lisää jännitystä oli luvassa (sen jälkeen kun minä olin korruptoinut ystävääni rakkauskirjoilla ja hän minua animella). Menimme yliopiston roolipelikerhon lautapelipäivään. Minä kyllä haluaisin pelata vähän hienompiakin lautapelejä mutta ne pelottavat minua. Onneksi nyt ei tarvinnut pelata mitään sellaista, pelasimme mukavien luonnontieteilijätyttöjen kanssa "retropelejä". Trivial Pursuitia (minulla oli hyvä tuuri ja sain ensimmäisellä kierroksella neljä palaa), Twisteria, Kimblea ja muitakin. Suurin suosikki oli pingviinipeli, siinä piti tasapainottaa pingviinejä huteralle jäävuorelle.
Hauskaa oli ja ainakin tytöt olivat todella ystävällisiä ja mukavia, poikien kanssa en tietenkään ollut tekemisissä (he pelasivat vakavia pelejä jotka veivät tilaa ja joissa oli paljon pieniä juttuja). Yksin en uskaltaisi edelleenkään mennä mutta nyt ainakin tunnistin muutaman ihmisen.

Tänään en haluaisi mennä kouluun, mutta on pakko. Animaatiomme saa työharjoittelijan toisesta koulusta ja kaikkien pitää olla vastaanottamassa häntä.

Naistenviihdettä

"Lukija kuulee tuskan kuin sydämen jyskytyksen tunteettoman tekstin alla."
Otava mainostaa Elfriede Jelinekin romaania lainaamalla Svenska Dagbladetia.

Tuollaista rakkauden kai pitää olla, jotta se olisi sivistynyttä.

Kirsti Ellilän hieno juttu Parnassossa auttaa puhumaan näistä asioista julkisesti. Olen hävennyt niitä kirjoja, joita mieluiten luen ja yrittänyt lukea kirjoja, joita minun pitäisi lukea, ilman suurta menestystä. En edelleenkään ymmärrä miksi minun pitäisi lukea ankeista asioista ja tunteista ja rakkaudesta joka vain tuhoaa. Minä olen yksinkertainen, pidän hauskoista kirjoista ja onnellisista lopuista ja seikkailuista.
Välillä kyllä huolestun, ei varmasti voi tehdä hyvää lukea tarinoita, jotka tempaavat minut mukaansa (oli kyse sitten fantasiasta tai romantiikasta tai dekkareista), varmasti älylliselle kehitykselleni olisi parempaa lukea kirjoja, joilla on sanoma, jotka puhuvat tärkeistä asioista ja joiden kieli on kokeellista. Tajusin vasta viime vuonna että juoni ja tarina ovat halveksuttuja, huonon (siis viihteellisen) kirjan merkkejä. Silloin luovutin.
Nyt yritän lukea kirjoja, jotka tuottavat minulle nautintoa ja olla iloinen siitä että pystyn tuntemaan nautintoa niinkin harmittomalla tavalla.

En tiedä lukevatko sivistyneet ihmiset romanttisia kirjoja salaa, kun heillä tuntuu usein olevan selvä käsitys siitä mistä ne kertovat ja miten. Rakkaudestakin voi kertoa aika monella tavalla.

Minulla on aika rajoittunut (tai kehittynyt) maku. En pidä kirjoista, joissa on varattuja ihmisiä, en eriluokkaisten ihmisten rakkaudesta (piialle ja kartanonherralle ei ikinä käy hyvin), en kovin vanhoista päähenkilöistä (tämä tietysti liittyy omaan ikääni), en liian nuoristakaan. En ole kiinnostunut kaupunkilaissinkkujen sekoiluista (koko kirja yhden yön suhteita ja viimeisellä sivulla yllättäen huomataan että syrjitty naapuri onkin oikeastaan aika söpö) enkä sukudraamoista (varsinkaan jos niihin liittyy sana dynastia ja paljon rahaa). En ole kiinnostunut rakkaudesta, jota pakotetaan (jotenkin on vaikeaa kuvitella raiskauksen olevan hyvä alku suhteelle). En ole kiinnostunut valtataisteluista enkä kolmiodraamoista.

Minä pidän kirjoista, joissa kuvataan kahden ihmisen rakastumista ilman turhia väärinkäsityksiä (väärinkäsityksiä inhoan kaikista eniten), pieni vihamielisyys ei haittaa aluksi. Pidän sankarittarista, jotka ovat älykkäitä ja vähän outoja ja hillittyjä (siis sellaisia kuin itse kuvittelen olevani, oli aika noloa tajuta se jossain vaiheessa). Eniten pidän seikkailuista, sellaisista joissa joudutaan vahingossa johonkin outoon maailmankolkkaan salaperäisen mutta kiinnostavan miehen kanssa.

Oma kokoelmani (kirjahyllyistäni löytyy paljon muutakin ja osa kirjoistani on äitini luona. Joiltakin kirjailijoilta löytyy parempiakin kirjoja, kun olen lainannut ne kirjastosta en ole raaskinut ostaa itselleni ja muistakin kirjoistani löytyy romantiikkaa):

Jenny/Jennifer Crusie
Crazy for You
Bet Me
Fast Women
Faking It
Welcome to Temptation
What the Lady Wants
Getting Rid of Bradley

Kirjailija tutki rakkausromaanien rakennetta väitöskirjaansa varten ja alkoi itsekin kirjoittamaan niitä. Kaksi viimeistä kirjaa ovat Harlekiini-kirjoja ja noihin muihin verrattuna aika yksinkertaisia. Myöhemmät kirjat ovat hauskoja, vauhdikkaita ja vähän erikoisia. Päähenkilöt ovat taidevääräntäjiä, vakuutusalalla, kuvaamataaidonopettajia, autonkorjaajia, huijareita ja yksityisetsiviä. Mukana on aaina eläin, usein kirjan alussa löytynyt kulkukoira- tai kissa. Juoneen liittyy yleensä kevyt rikosjuttu ja rakkaus ei ikinä ala ensisilmäyksellä.

Davy had been braced for Clea, so he was pleasantly surprised when he fell on somebody soft and padded. Definitely not Clea, he thought as he pinned her to the carpet in the darkness and tried to reason with her, one adult to another. It was fine manly show of control for the ten seconds before she bit him. The he jerked his hand away, swallowed his scream, and resisted the urge to deck her. A fistfight was not in his best interest at the moment, especially with somebody who fought dirty.
"Have you had your shots?" he whispered to her as he rubbed his hand.
Faking It

Georgette Heyer:
Black Sheep
Cotillion
Venetia

Heyer aloitti tuotteliaan uransa 20-luvulla, hän kirjoitti kymmenittäin historiallisia rakkaustarinoita ja muutaman aika tylsän dekkarin. Historialliset kirjat sijoittuvat yleensä 1800-luvun alkuun. Rakkaus on hyvin yläluokkaista eikä juuri ylitä luokkarajoja (kauppiaan tai papin tytär saattaa mennä naimisiin lordin kanssa mutta silloinkin vaaditaan erityistä sivistystä). Sankarit ovat joko hurjia naistenmiehiä tai kunniallisia ja hivenen jäykkiä. Cotillionin sankari on poikkeuksellisesti hyvin vähän sankarillinen tai komea mutta osoittaa yllättävää älykkyyttä. Sankarittaret ovat sivistyneitä vanhojapiikoja (jopa 28-vuotiaita) tai intohimoisia ja seikkailunhaluisia tyttöjä. Muoti on tärkeää (erään suomennetun kirjan sankari on loisteliaas näky kultavaatteissaan). Vaatteet kertovat henkilöstä olennaisen. Älykäs vanhapiika pukeutuu tyylikkäästi ja hillitysti, kunniallinen mies siististi (ei ikinä keikarimaisesti) ja hurjastelija huolimattomasti.

He had risen, and walked to the window with his awkward, dragging step. "It's too hot to go out at all, I think, but I will – Oh, I most certainly will, and at once! M'dear, both your suitors are come to pay us a morning-visit!"
"Oh, no!" exclaimed Venetia imploringly. "Not again!"
"Riding up the avenue," he assured her. "Oswald is looking as sulky as a bear, too."
"Now, Aubrey, pray don't say so! It is his gloomy look. He is brooding over nameless crimes, I daresay, and only think how disheartening to have his dark thoughts mistaken for a fit of the sulks!"
Venetia

Jayne Ann Krentz:
Dawn in Eclipse Bay
A Coral Kiss
Flash
Falling Awake
Hidden Talents

Löysin Krentzin Hollannissa ja hän on yksi suosikeistani. Hänen tarinoissaan saattaa olla lievästi yliluonnollisia elementtejä ja yleensä niihin liittyy rikos, murha tai kiristys. Sankarit ovat yleensä vähäpuheisia ja vähän synkkiä, sankarittaret energisiä ja hyväsydämisiä. Ruualla on suuri osa, eräässä kirjassa sankari ja sankaritar kilpailevat sillä kumpi valmistaa parempaa kasvisruokaa. Henkilöt ovat hivenen outoja, valtavirran ulkopuolella. Viimeksi lukemani kirja, Hidden Talents, kertoo vaihtoehtoihmisten kylästä, joka halutaan pelastaa myymällä postimyynnillä paikallisten valmistamia käsitöitä. Suurin osa kirjoista sijoittuu Yhdysvaltojen länsirannikolle, erityisesti Washingtonin osavaltioon.
Sankarit ovat hämmentävän usein riskisijoittajia.

The sense of detached calm slowly returned. He was once more a remote, untouchable ghost in a realm where there were no dangerous emotions, no burning passions, no uncontrollable desires. He was safe. He was in control. Nothing could reach him here in this place where he was spending more and more of his time.
Hidden Talents

Amanda Quick :
Mischief
The Paid Companion
Wait Until Midnight
Don't Look Back
Surrender

Jayne Ann Krentzin salanimellä kirjoittamia historiallisia kirjoja. Yleensä ne sijoittuvat suosittuun 1800-luvun alkuun mutta myös myöhempiin aikoihin.
Niissä on samoja elementtejä kuin hänen omalla nimelläänkin kirjoittamissa kirjoissa, vähän yliluonnolliseen viittavaa (kuten mesmerismiä), rikoksiä ja yleistä jännitystä. Sankarittaret harrastavat usein tieteellisiä kokeita ja ovat sinisukkia. Sankareilla on seikkailijoiden tarvitsemia kykyjä.

"I may as well come straight out with it, Miss Lodge," he said after a moment. "What I told Mrs. Goodhew and Mrs. Willis was not the full truth. I am not in need of a companion for my relative, although she is, indeed, staying in my house."
"I see. What do you require, sir?"
"A fiancée."
The Paid Companion

Katie Fforde:
Paradise Fields
The Rose Revived
Restoring Grace
Flora's Lot
Life Skills
Highland Fling
Living Dangerously

Englantilaisen Fforden kirjoille on yhteistä sankaritar, jonka elämä on muuttumassa, yleensä hän on löytänyt viimein suunnan elämälleen. Mies tulee kaupanpäällisenä. Sankaritar on hyväluonteinen, vähän boheemi, ei häikeisevän kaunis ja yleensä vailla suurta mieskokemusta ja korkeakoulutusta. Muuten heidän elämäntilanteensa vaihtelevat, yksinhuoltajasta tyttöön, joka asuu veneessä. Miehet ovat lakimiehiä tai vastaavia, yleensä hillittyjä ja varakkaita. Miesten ja naisten roolien erot ärsyttävät noissa ja se että naiset ovat liian usein liian saamattomia. Myös se ärsyttää etten omista suosikkejaanni (Stately Pursuits ja Thyme Out).

She recognized him instantly. It was the worst kind of nightmare – like waking up to find that you really are walking naked down the High Street. But after a moment's blind panic she realized he was unlikely to recognize her. He had hardly seen her in proper light, and in Harriet's clothes rather than a bathtowel, or her own dungarees, he would never make the connection even if she did seem familiar.
The Rose Revived

Erica James: Precious Time

Jamesin varhaiset kirjat kertoivat kyläelämästä Cheshiressa, joissain niissä rakkaus oli vähän tylsää minun makuuni (nainen paalaa yhteen tiukkapiposen aviomiehensä kanssa). Myöhemmät kirjat ovat vaihtelevampia (esim. synkkä kirjailijaa kohtaa Italiassa kaltoin kohdellun tytön ja majatalonpitäjä kohtaa entisen poikaystävänsä, joka sattuu olemaan kuuro). Tässä kirjassa yksinhuoltajaäiti lähtee matkalle pienen poikansa kanssa ja kohtaa ärtyisän vanhan miehen ja tämän suunnattoman kiltin pojan.

"Are you always this blunt?"
"Yes."
"Then that's probably what my father likes about you. Few people ever gain his approval. And just because one is related to a person, it doesn't mean you understand eache other. Or even get on."

India Knight: Don't You Want Me?

Tässäkin on yksinhuoltajaäiti, boheemi Stella, joka päättää aloittaa deittailun uudestaan. Kämppis Frank ei käy, hänellä on harmillisen punaiset hiukset. Stella on välillä ärsyttävän ylimielinen mutta kirja on ihan hauska.

"Coffee?"
"Yes, please. Was what good?"
"The sex, Frank."
Frank, I am pleased to notice, has gone scarlet. What with the tangerine above the red face, he looks like the kind of cardigan women wore in the late Nineties.

Karen Robards: Bait

Aika kevyt trillerintapainen FBI-agentista ja naisesta, jolla on salaisuuksia.

Out of the frying pan, into the fire. That was what kept running through Maddie's head as the car pulled into the traffic, muscled its way into the far lane, and then turned a sharp left, leaving the TV crew and all the other witnesses to the debacle thankfully far behind. The problem was, she wasn't exactly sure which was frying pan and which was fire. The reporter and his camera had been a threat to her. But then, so was the FBI.

Välillä täälläkin tapahtuu kaikenlaista hurjaa perjantai-iltaisin, kuten vessan pesua alusvaatteisillaan.
Pastelliliidut ja muovimatto eivät muuten ole kovin hyvä yhdistelmä.

Joku oli varastanut toisen varaamistani pesukoneista pyykkituvassa. En muista milloin viimeksi olen onnistunut pesemään kaiken pyykkini kerralla, ilman mitään ongelmia. Nyt olisin kyllä unohtanut kilttiyteni ja poistanut pyykit koneesta, ellei pesukoneen avaaminen kesken ohjelman olisi hankalaa. Tyydyin potkaisemaan konetta.
Harkitsin vihaisen lapun jättämistä mutta minua edeltävällä koneen varanneella on kiinalainen sukunimi. Ehkä hän ei tiennyt että ei kannata käynnistää neljänkymmenen minuutin ohjelmaa kahtakymmentä vaille?


Kuivausrummusta on sentään helpompi häätää vieraat vaatteet. Ja häädän.


Kun muutin Ouluun oli minulla pesutupasuhde. Tai ei tietenkään se suhde ollut, osuin sinne vain melkein joka viikko samaan aikaan erään rähjäisen punkkarin kanssa. Hän opetti minut linkoamaan.
Kahdeksan aikaan lauantaiaamuna saattoi olla hänelle juuri ennen nukkumaan menoa.

Lupasin itselleni yrittää elää terveellisesti tammikuussa (tai loppiaisesta eteenpäin). Suurin ongelma oli runsas makeansyönti. Se on ollut minulle aina ongelma, mutta Hollannissa se paheni entisestään. Heräsin ja söin aamupalan kuuden maissa. Koulussa ei saanut ruokaa, muuta kuin onnettoman pieniä ja kalliita sämpylöitä (joissa todennäköisesti oli raakaa sipulia) ja pahaa keittoa. Unohdin aina ottaa mukaan eväitä. Koulupäivä päättyi usein neljän jälkeen, siinä vaiheessa oli vähän nälkä. Koululla oli muutama suklaapatukka-automaatti, niiden käyttäminen oli liian helppoa. Tai sitten jaksoin odottaa kauppaan asti, siellä viimeistään oli pakko syödä jotain ja heti. Ruuanlaitto oli ongelma senkin jälkeen kun opin käyttämään kaasuhellaa. Se on ongelma Suomessakin, minun on vaikeaa keksiä mitä tekisin ja inhoan tiskaamista. Hollannissa kaikki oli vaikeampaa. Söin salaatteja ja pastaa ja kuskusia vihreiden papujen kanssa, ehkä jotain muutakin. Ja suklaata ja sokerisia vohveleita.

Kun palasin Suomeen ajattelin normaalin ruokavalion palauttavan minut normaaliin painooni. Ehkä se olisikin, jos olisin pystynyt noudattamaaan normaalia ruokavaliotani. Makeansyönnistä oli tullut paha tapa, melkein jokapäiväinen. Kun oikein taistelin sain pidettyä muutaman päivän viikossa ilman makeaa (onneksi en ole ikinä oppinut syömään sipsejä tai hampurilaisia, ei tarvinnut taistella kuin yhtä vastaan). Minun on vaikeaa keksiä mitä söisin illalla, niinpä söin leipää ja karkki auttoi kylläisyyden tunteen saavuttomisessa (jos on huono olo ei ole nälkä). En tiedä olenko joskus naanut nautintoa suklaasta mutta enää en ainakaan saa. Irtokarkeissa parasta oli valitseminen ja suuressa pussissa tunne siitä etteivät ne ihan heti lopu. Ei niistäkään mitään suurta nautintoa saanut, vain huonon olon.

Olen aiina ollut normaalipainon ylärajoilla, mutta silti normaalipainoinen. Lievä ylipainoi tuntui ensin nololta, sitten huolestuttavalta. Entä jos painoni nousee ja nousee, jos en pysty hallitsemaan sitä. En halua olla todella ylipainoinen. Normaalipainoisena minusta ttuntui aina että pitäisi laihduttaa ja kiinteyttää, en voi pitää itsestäni jos minulla on maha ja paksut reidet. Ennen Hollantia se oli alkanut muuttua, nyt oikeastaan pidän itsestäni.

Eilen muistin että kuu on vaihtunut, että voin luopua terveellisemmästä ruokavaliostani, jos haluan. En halua. Makean syönnin lopettaminen (arkipäivinä, viikonloppuisin saa syödä mutta täytyy pyrkiä kohtuuteen) ei tunnu pahalta, liikunnan lisääminen ei tunnu pahalta ja olen jopa laitunut vähän. En ole energisempi ja tuskin minusta tulee laihaa mutta ainakaan painoni ei enää hitaasti nouse. Olen oppinut sen etten voi ostaa suuria määriä herkkuja ja ajatella että ne kyllä säilyvät seuraavaan päivään, eivät ne säily. En ole laihdutuskuurilla, syön mitä haluan (tällä hetkellä suurinta herkkua ovat kauranäkkileivät, en edes oikeastaan halunnut syödä makeaa, se oli vain ikävä tapa). Olen onnistunut välttämään tilanteita, joissa olisin aina ostanut karkkia (sataa räntää, minulla on nälkää ja pitää kävellä ties minne). Erityisen iloinen olen siitä, että tätä viikkoa lukuunottamatta olen onnistunut käymään liikkumassa useamman kerran viiikossa normaalin hyötyliikunnan lisäksi (koulussa ja kaupassa käynnistä tulee nelisen kilometria kävelyä). Ehkä olen onnistunut vieroittamaan itseni huonosta tavasta.

Ystävä kävi eilen kylässä koiransa kanssa. Se oli hauskaa mutta jälkeenpäin huomasin että taidan olla allerginen koirille. Harmillista.

Minulla on avioerolapsen ongelma. Maaliskuussa minulla on hiihtoloma (tai mikä lie tauko opetuksessa -viikko se onkaan viralliselta nimeltään). Vietän sen perinteisesti puoliksi isän, puoliksi äidin luona. Tänä vuonna molemmat haluaisivat että tulisin sinne loppuviikosta. Jos menisin isän luo pääsisin Helsinkiin ja tätini luo, kummatkin aika harvinaisia juttuja, toisaalta silloin joutuisin olemaan yötä tätini luona ja inhoan yövierailua vieraammissa paikoissa. Mutta pääsisin Helsinkiin (täti asuu jossain Espoossa mutta kai sieltäkin pääsee pois. Äiti taas on loppuviikosta lomalla (tai tiistaista alkaen) ja haluaisi että tulen sinne. Olen välillä tuntenut syyllisyyttä siitä että käyn mielelläni isäni luona enkä haluaisi tuottaa äidilleni pettymystä (kiltti tyttö). Toisaalta hän itse kärsii siitä että hänen vanhempansa odottavaat hänen tulevan kylään joka lomalla.
Järkevin kompromissi saattaisi olla äidin luona torstaihin, sitten isän luo. Helsingistä pääsee kätevästi junalla Ouluun, ei tarvitse vaihtaakaan.
Tai sitten toisin päin. En tiedä jaksaisinko mennä tätini luo.

Täältä oli haettu Tarja Halosen kesämökkiä ja uimapukua. Ei löydy.

Olen ajatellut etten ole turhan ylpeä, että pystyn puhumaan ongelmistani ja että pystyn hakemaan apua kun sitä tarvitsen. Pahimman ahdistukseni (joka ei nyt niin pahaa ollut) puhuin siitä äidilleni, parille muullekin tutulle ja psykologille. Parantumiseni jälkeen puhuin siitä kaikille.

Olen kuitenkin rakentanut elämäni niin etten ole riippuvainen toisista, paitsi perheestäni. Minulla ei ole mitään vaikeuksia maatkustaa yksin tai käydä elokuvissa yksin (jos siihen olisi varaa). Jotkut asiat ovat minulle mahdottomia yksin tehtäviksi, jotkut festarit, baarit, jotkut liikuntamuodot, ne jätän väliin. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia ystäviltäni mitään, täytyy ottaa vastaan se mitä saa. Pyytäminen on ainaa vaikeaa, vaikka olen yrittänyt harjoitella sitä. Oletan aina että muilla on parempaakaan tehtävää ja saan olla tyytyväinen siihenkin mitä saan. Ja olenkin. Pidän ystävistäni, heissä ei ole vikaa.

Aikaisemmin kun minua pyydettiin jonnekin oli vastaukseni automaattisesti kieltävä. Kyllä minua pyydettiinkin, ainakin joskus lapsuuden loppuvaiheissa. Minä vain olin mieluummin kotona lukemassa.
Yläasteella se tietysti muuttui, ystäväni hylkäsivät minut täysin. Siitä kai pyrkimykseni itsenäisyyteen johtuu, jos en ole riippuvainen ystävistäni he eivät pysty satuttamaan minua, ainakaan tuolla tavalla (täytyy vielä toistaa että ystäväni ovat mukavia ihmisiä). Yläasteella olin riippuainen, ilman kaveriporukkaani olin aivan yksin, uusien ystävien löytäminen oli mahdotonta. Eristäydyin senkin jälkeen kun sain anteeksi. Lukiossa sain parempia ystäviä, mutta sellaisia joita tapasin vain koulussa. Oikeastaan vasta aivan viime vuosina olen löytänyt ihmisiä, joita voi tavata vapaa-ajallakin, joita voi kutsua kylään ja joita voi pyytää seuraksi. Jos uskaltaa. Olen kyllä edelleenkin paljon yksin ja nautin siitä.

Viime aikoina olen ollut kateellinen ihmisille, joilla on kaveriporukoita. En tiedä mitä sellaiset tekevät mutta se vaikuttaa hauskalta. On kuitenkin niin paljon turvallisempaa kun on yksittäisiä ystäviä, jotka eivät tunne toisiaan ja jotka eivät kaikki voi kääntyä minua vastaan. Meidän lapsuuden porukallamme oli johtaja, jota tottelimme hänen vihansa pelossa. Jos (tai kun) hän suuttui piti kaikkien muidenkin hylätä suuttumuksen kohde. Oli meillä kyllä hauskaakin, varsinkin silloin kun asiat sujuivat hänen mielensä mukaan.


Minun tekisi oikeastaan mieli järjestää juhlat.