Ajan kulutusta

(Kirjaston koneella on jäljellä vähän päälle 15 minuuttia, saa nähdä saanko tämän tehtyä)

Minhin kautta:

ENSIMMÄISET
Ensimmäinen online-nimi: ensimmäinen varsinainen oli väärinkirjoitettu versio vähän tunnetusta kreikkalaisesta jumalattaresta. Muita en ole juuri käyttänyt.
Ensimmäinen lävistys/tatuointi: Korvakoruja ei taideta laskea oikeiksi lävistyksiksi mutta muitakaan ei ole.
Ensimmäinen luottokortti: Akateemisen tili-kortti lukiokirjoja varten. Enkä tainnut ostaa mitään muuta sillä, äiti maksoi laskut.
Ensimmäinen vihollinen: saattoi olla Kristiina-niminen tyttö päiväkodissa jonka kuvittelin havittelevan poikaystävääni (tai siis sitä poikaa joka oli ainoa ystäväni. En ole aivan varma oliko tytön nimi Kristiina)
Ensimmäinen konsertti: Varmaan joku Pori Jazz 80-luvulla.
Ensimmäinen artisti jota muistat kuulleesi kodissasi: Nina Simone? Joku jazz-tyyppi varmaan.

VIIMEISIMMÄT
Viimeisin pitkä automatka: En ole henkilöautossa istunut helmikuun jälkeen ja sitä ennenkin se on ollut harvinaista. Jos bussimatkat lasketaan oli se varmaan Oulusta Jyväskylään ennen kuin lähdin ulkomaille.
Viimeisin suudelma: oli myös ensimmäinen, jos lapsuutta ei lasketa: syyskuu 2001.
Viimeisin lukemasi kirjaston kirja: Patricia McKillip: Alphabet of Thorn (aavistuksen verran vakavampaa vaihteeksi)
Viimeisin nähty elokuva: Katsoin pätkän Pretty in Pinkia viikonloppuna, ei vaikuttanut kiinnostavalta.
Viimeisin syöty ruoka: Aamulla leipää. Viimeinen oikea ruoka oli Belgiassa Pizzahutissa liian rasvainen pizza eilen.
Viimeisin puhelu: äiti soitti toissapäivänä kun olin kirjastossa netissä. Puhelinlasku oli kuulemma hirmuinen.
Viimeisin soitettu CD: Sekalaista poppia lähinnä 60-luvulta, itse poltettu kokoelma.
Viimeisin ärsytys: kirjaston hiiri joka tuhosi kirjoitukseni.
Viimeisin juotu juoma: Vettä
Viimeisin nalkutus: Ei mikään, itselle nalkutan harvemmin.
Viimeisin vierailtu nettisivu: Minhin haarakonttori ja oma blogi (ei sitä koskaan tiedä vaikka sinne ilmestyisi kommentteja)

LYHYET VASTAUKSET
Olen: väsynyt
Haluan: kotiin
Minulla on: liian paljon tavaraa
Toivon: koulujuttujen selviävän
Vihaan: hellettä
Pelkään: tuntematonta
Kuulen: outoa kieltä
Pohdin: Paluuta Suomeen
Rakastan: Puita
Minuun koskee: melkein joka paikkaan
Minä aina: olen liian varovainen
Minä en ole: ilkeä
Tanssin: en ikinä
Laulan: yksin
Itken: tv-ohjelmien takia
En ole aina: pessimisti
Kirjoitan: yllättävän paljon
Voitan: mielelläni
Häviän: hyvin
Hämmennyn: usein
Tarvitsen: tilaa
Minun pitäisi: toimia

KYLLÄ vai EI
Pidätkö päiväkirjaa? en
Onko ruuanlaitto sinusta hauskaa? ei
Onko sinulla salaisuus, jota et ole kertonut kenellekään? kyllä
Oletko suudellut vastakkaisen sukupuolen edustajaa? en
Pidätkö valokuvattavana olemisesta? kyllä
Oletko kiivennyt puuhun viimeisen puolen vuoden sisällä? en
Oletko koskaan hengittänyt heliumia ilmapallosta, että saisit puhua hassulla äänellä? en

SEKALAISIA
Oletko ihastunut? ehkä
Haluatko mennä naimisiin? riippuu
Kärsitkö matkapahoinvoinnista? en
Oletko terveysintoilija? en
Tuletko toimeen vanhempiesi kanssa? hyvin
Pidätkö ukkosmyrskyistä? jos en ole ulkona
Tämänhetkinen hiustesi väri? ruskea, satunnaisesti punertava
Syntymäpaikka? Keski-Suomen keskussairaala

LEMPI-
Numero - 22
Väri-vihreä
Päivä-lauantai
Kuukausi-kesäkuu
Vuodenaika-kevät
Juoma-mustaherukanlehtisima, jos sitä saisi jostain
Puu-haapa

MINKÄ VALITSET?
Söpöily vai vehtaus -
Kylmä vai kuuma kaakao -kuuma
Maito-, tumma- vai valkoinensuklaa- valkoinen
Vanilja vai suklaa-suklaa
Mansikka vai vadelma -vadelma
Peruna, riisi vai pasta - pasta (ainakin sitä eniten syön)
Auringonlasku vai -nousu -auringonnousu
Tähdet vai kuu-tähdet

VIIMEISEN PÄIVÄN AIKANA, OLETKO...
Itkenyt? en
Auttanut jotakuta? joku mies kysyi junassa olemmeko jo Brysselissä, emme olleet
Ostanut jotain? postikortteja ja ratikkalipun ja jotain muuta
Ollut sairas? niskat kipeinä ja allergia vaivaa
Käynyt elokuvissa? en
Käynyt ulkona syömässä? PizzaHutissa
Sanonut "Minä rakastan sinua"? En varmaan ikinä
Kirjoittanut oikean kirjeen? en
Puhunut entiselle tyttö-/poikaystävälle? Olisi aika outoa
Ikävöinyt entistä tyttö-/poikaystävää? Sama juttu
Kirjoittanut päiväkirjaan? tavallaan vaikken varsinaisesti päiväkirjaa tunnusta pitäväni.
Puhunut vakavia? En ole tainnut puhua muuta kuin myyjien ja tarjoilijan kanssa
Ikävöinyt jotakuta? kotia ja kikkea siihen liittyvää
Halannut jotakuta? en ole tainnut edes koskea keneenkään
Riidellyt ystävän kanssa? onneksi en

VOISITKO KOSKAAN...
Suudella samaa sukupuolta olevaa? riippuu ihmisestä
Syödä hyönteistä? lapsena söin hyttysen siipiä, nyt en tiedä.
Hypätä benji-hyppyä? En
Hypätä laskuvarjohyppyä lentokoneesta? Ehkä hätätilanteessa.
Tappaa ketään? En usko
Kävellä tulisilla hiilillä? tuskin
Olla kasvisyöjä? jos olisin viitseliäämpi
Lyödä tuntematonta? En usko ilman todella hyvää syytä
Laulaa karaokea? en julkisesti
Vetää ympärikännejä? En ikinä
Olla myymälävaras? En ilman todella hyvää syytä
Katsoa pornoa? ei kiinnosta erityisesti
Värjätä hiuksiasi sinisiksi? Ovat olleet, värjäisin mielellään uudestaan mutta en halua blondata hiuksiani ensin ja muuten ei oikein näy
Osallistua Suureen Seikkailuun? en
Olla meikattuna julkisesti ? Riippuu meikistä, huulipunn kanssa voisi olla outo olo
Olla ilman meikkiä julkisesti? helposti
Huijata kokeessa? En
Laittaa jonkun itkemään? Toivottavasti en
Valvoa koko yön? En jos saan valita

Vähän piti laittaa lisää rahaa.

Mielipiteitä kaikesta mahdollisesta ja muuta

Ensin täytyy sanoa että inhoan tamän kirjaston koneita ja eirityisesti hiiriä joissa on sivussa napit joilla pääsee eteen ja taaksepäin ja jotka ovat herkkiä ja joihin kosken liian helposti. Sinne sitten katosi toiseen blogiin kirjoitettu juttu, onneksi Blogger sentään kysyy haluanko tuhota kaiken. Yleensa minulla on tapana kopioida tekstiä sitä mukaa kuin kirjoitan tuollaisten tapausten varalle mutta nyt se unohtui. Ärsyttävää.

Olen aivan ulkona blogeihin liittyvistä jutuista mutta se ainakin tiedän ettei minusta ole kansalaisjournalistiksi, minä itse olen huomattavasti kiinnostavampi aihe kuin se mitä ympärilläni tapahtuu, siis minulle itselleni. Jos journalismi kiinnostaisi minua yhtään enemmän olisin tehnyt erilaisen valinnan kaksi vuotta sitten ja suuntautunut siihen opinnoissani. En vain voi oikein kuvitella minulle huonommin sopivaa ammattia. Joutuisi puhumaan vieraille ihmisille ja kysymään heiltä asioita. Ja ehkä soittamaan puhelimellakin. Ja journalisti tarvitsee ajokortin, muuten on aika vaikeaa. En minä toimittajia millään tavalla inhoa, parhaiden ystävienikin joukkoon heitä mahtuu (en olekaan ennen päässyt käyttämään tuota ehkä hieman kyseenalaista ilmaisua). Tai siis toimittajaopiskelijoita joiden työllistyminen saattaa olla hieman vaikeaa maantieteellisen sijainnin ja ammattikorkeakouluihin kohdistuvien ennakkoluulojen takia, tai niin minun on annettu ymmärtää. Kuvallisen puolen ihmisillähän tuota ongelmaa ei ole... (minua itse asiassa huolestuttaa kirjoittaa oikeista asioista, jos en ole aivan varma väitteideni todenmukaisuudesta ja sittenkin. Jos kirjoitan omista ajatuksistani ei kukaan voi väittää minun olevan väärässä).

En ole aivan abolutisti. Enkä enää lainkaan vakaumuksellinen. En inhoa ihmisiä jotka käyttävät alkoholia, kunhan he tekevät sen järkevästi. En mahda sille mitään että todella humalahakuinen ja toistuva juominen tuntuu minusta tyhmältä. Minulla itselläni ei ole vain mitään tarvetta humaltua tai kiinnostusta juoda ehkä yhtä siideriä enemmän. Jouluna minulla ei ole mitään terästettyä glögiä vastaan ja viime vuonna jälkiruuat olivat aika rommipitoisia (ja minä ne valmistettuani huomattavastihilpeämpi). Periaatteessa viini ruuan kanssa tuntuu hyvältä idealta mutta ne tuntuvat maistuvan niin pahalta etten jaksa opetella juomaan viiniä. Kuohuviiniä inhoan, yhdestä lasista tulee jo päänsärky, Pommac on parempaa. Kuten tavallisesti, olen myös pelkuri. En halua menettää hallintaani, toisaalta en näe mitään tarvetta sille. Ehkä alkoholin kanssa nauttisin enemmän suurista juhlista ja olisin käynyt opiskelijatapahtumissa (luulen että pitää olla kännissä nauttiakseen niistä). Varmaan pitäisin myös baareista. Ja pystyisin olemaan vähemmän ujo.
Tuo ei tunnu suurelta menetykseltä. En halua käydä paikoissa joista ei voi nauttia selvin päin ja olen ennenkin kirjoittanut siitä miksi en pidä baareista (tiedän että niissä voi käydä selvinpäin vaikka tanssimassa mutta jotenkin se ei houkuta minua). Pienemmissä ryhmissä en yleensä ole kauhean ujo, ja koulutilanteissa alkoholista ei ole apua (tai jos on voi olla jotain aika pahasti vialla). Illalla olen sekava ja iloinen ilman viinaakin.
Seuraa varmaan löytäisi helpommin mutta sekään ei innosta.
En ole koskaan saanut juomattomuudesta negatiivisia kommentteja, yleensä ihmiset onnittelevat minua tahdonvoimastani. He eivät tunnu ymmärtävän että yhtä paljon minulla menee energiaa vastustaessani esim. haluani kiivetä Himalajalle.

Hyväksyn abortin aika käytännöllisistä syistä, abortin laittomuudesta ei seuraa mitään kivaa. Itse tuskin aborttia tekisin, tosin tällä hetkellä on helppo ajatella niin. Raskaaksi tulemiseeni vaadittaisiin ihme.
Toisaalta elämäntilaanteessani vauva ei olisi katastrofi, opintoni ovat lopuillaan ja alan olla aikuinen. Se tuntuu kuitenkin hyvin kaukaiselta ja epätodelliselta asialta, kuuluu vähän samaan kategoriaan kuin seksi ja seurustelu. Ajattelen niitä mutta ne eivät tunnu asioilta jotka tapahtuvat minulle.

Olen jotain ateistin ja agnostikon välimaastossa, yleensä ajattelen vain olevani uskonnoton. Minun on vaikeaa ymmärtää uskovaisia ja uskoa että he voivat ajatella samalla tavoin kuin minä. Läheisimpiin ystäviin ei kuulu ainakaan sanaa julistavia kristittyjä muista uskontokunnista puhumattakaan, mutta lukioaikojen läheinen ystävä oli voimakkaasti uskossa. Ja ehkä sen takia ei halunnut myöhemmin olla kanssani tekemisissä. Voi tietenkin olla myös kyse siitä että olen vain niin kamala ihminen. Inhoan tuota epävarmuutta, olisi helpompaa ajatella että kyse olisi uskonnollisista eroavaisuuksista vaikken usko hänen uskontoaan loukanneeni. En pilkkaa uskovaisia ja he ansaitsevat saman kunnioituksen kuin muutkin. He kyllä vaikuttavat oudoilta. Ja uskontoja kyllä saa kritisoida.

Kannatan eutanasiaa vähän samasta syystä kuin aborttia, ihmisellä pitäisi tietyissä oloissa olla mahdollisuus päättää kuolemastaan. Ymmärrän kyllä etteivät lääkärit ole erityisen innostuneita avustamaan heitä.

Olen kasvispitoisesti syövä sekasyöjä enkä tunne erityistä syyllisyyttä siitä että syön toisia eläimiä. Minusta se kuuluu luontoon. Enemmän syyllisyyttä aiheuttaa ruuan ekologisuus ja eettisyys yleensä. Tai siis sen puute. Yritän syödän lähiruokaa ja luomua, mikäli budjettini kestää.

En pysty keksimään yhtään hyvää syytä vastustaa homoseksuaalisuutta, ainoat edes vähän järkevämmät perustelut ovat uskonnollisia. Lähipiirissäni ei ole homoja eikä lesboja, ainakaan sellaisiksi tunnustautuneita. Tuntematon on aina vähän pelottavaa, vaikka se olisi miten tyhmää tahansa ja ehkä jännittäisin homon tai maahanmuuttajan tapaamista, toivottavasti en enkä kyllä tähän mennessä ole huomannut että käyttäytyisin jotenkin oudosti erilaisia ihmisiä kohtaan. Mutta ehkä sitä ei itse huomaa. Ei siihen mitään syytä ole, ei muiden ihmisten seksuaalinen käytös ole minulle mikään uhka tai ongelma (kunhan se tapahtuu tarpeeksi vanhojen, ym. ihmisten kanssa). Voi olla etten haluaisi että kukaan harrastaisi seksiä ikkunani alla, oli sitten kyse mistä suuntautumisesta tahansa.

Minulla ei ole ajokorttia suurelta osin periaatteen vuoksi. Mukana on myös pelkoa liikenteestä ja siitä etten oppisi ajamaan ja rahan puutetta mutta nuo ongelmat pystyisin ratkaisemaan. Olisin voinut käyttää vaikka isotädin perinnön ajokorttiin jos olisin halunnut (en ikinä uskonut olevani perijätär, vaikkakin hyvin vaatimaton, rahatkin ovat menneet kauan sitten). Tärkeämpää on se että koska minä en tarvitse autoa mihinkään on parempi etten sellaista hanki, auto on kuitenkin sen verran saastuva asia että hankkisin sen vain jos olisi aivan pakko.En halua asua maaseudulla, mihin kaupungissa tarvitsee autoa jos pystyy kävelemään tai pyöräilemään? Välillä on varaa mennä taksillakin jos on pakko (joululomalla painavien kassien kanssa asemalta kotiin parinkymmenen asteen pakkasessa ei jostain syystä houkuta kävellä). Pakko tunnustaa että nautin mukavassa autossa istumisesta. Nautin lentämisestäkin, siitä tunnen syyllisyyttä.

Tajusin vähän aikaa sitten että oikeastaan pidän miehistä. Outoa. Tunnen itseni tällä hetkellä melkein heteroksi. Joskus tuntui siltä että naisen kanssa olisi helpompi seurustella, nyt se ei juuri houkuttele.



Ja muuta: Tajusin että minulla on ainakin neljä ystävää jotka haluavat tavata minut Suomeen palattuani. Se tuntuu hyvältä ja todella oudolta.
Milloin voi muuten sanoa toista ystäväksi? Minulla on aika tiukat kriteerit, lähinnä koska minusta tuntuu että minun pitää tietää että toinen pitää minua ystävänään. Jos toisen mielestä olen vain kaveri niin olen tehnyt pahan virheen jos pidän häntä läheisenä ystävänä.
Olen oikeastaan aika hölmö.

Katsoin viikonloppuna BBC:lta Glastonburyn rockfestivaalia ja sateesta ja mudasta huolimatta aloin kaipaamaan festareita. Se oli aika yllättävää, koska suorastaan inhosin niitä festareilla joilla olen ollut, ainakin osan ajasta. Kaipaan elävää rockmusiikkia ja koska en minnekään klubeille uskalla mennä niin festarit tarjoavat sitä parhaiten. Haluan että musiikki yllättää minut. Kaipaan kotiani ja sitä että voin soittaa cd-levyjä ilman kuulokkeita. Haluan hyppiä musiikin mukana (tanssimiseksi sitä ei voi sanoa).

Samana viikonloppuna tajusin myös ettei minulla ole mitään käsitystä tämän hetken uusista mielenkiintoisista bändeistä enkä jaksa edes seurata niitä. Teininä luin englantilaisia musiikkilehtiä ja olin aika hyvin perillä siitä mitä siellä tapahtui (Suomen lista oli täysi mysteeri, löysin suomalaisen musiikin vasta lähemmäs parikymppisenä). Jossain vaiheessa oli todella tärkeää tietää kaikki uudet bändit ja tietää mitä tapahtui, nyt se ei ole lainkaan tärkeää.

Outoja tuntemuksia.

Ahdistukseni jälkeen aloin lukemaan sisustuslehtiä, muut olivat aivan liian ahdistavia. Sisutukseen liittyvät ongelmat olivat minulle aika vieraita, ovat edelleenkin pienessä yksiössäni (ongelmia kyllä riittää kuten se että tavaraa riittäisi hyvin kaksioonkin). Sisustuslehdissä minua alkoi ärsyttämään ihmiset jotka olivat remontoineet ja sisustaneet raunioita hienoiksi taloiksi. He olivat aina itse sisustussuunnittelijoita, naimisissa arkkitehtien kanssa, isä oli rakennusmestari ja veli puuseppä. Ja varmaan suvusta löytyi vielä putki- ja sähkömiehetkin. Tai ainakin he ammattisuhteillaan löysivät heidät halvalla. Minun isäni tietää jotain remontoinnista ja minä oletan osaavani maalata seiniä jotenkuten (tapetin poistaminen on varmaan vaikeampaa, kun maalasimme minun huoneeni kotona teimme sen vain ronskisti tapetin päälle. Seuraavat asukkaat saattoivat hieman kirota sitä ja tummanturkoosia väriä. Se oli kaunis huone). Voi kyllä että olisin parempi tekemään seinamaalauksia kuin tasaisia pintoja. Ainoa melkein ammattilainen perheessä on siskoni, tuleva metalliartesaani joka tuntuu käyttävän suurimman osan ajasta puutöihin. En kyllä tiedä laittaiinko häntä tekemään keittiön kaappeja. Yhden tädin mies on jonkinlainen rakennustyyppi ja remontoinut monta kotia ja toinen insinööri. Minun on vain todella vaikeaa kuvitella saavani heitä tekemään töitä sukulaishinnalla. Tai edes uskaltavani kysyä.
Ehkä on vain hyvä että olen juuttunut ainakin vuodeksi opiskelija-asuntooni. Eikä minulla ole edes mitään halua remontoida taloa. Tai mahdollisuutta omistusasuntoon pitkään aikaan, Ehkä ei ikinä. En minä edes halua välttämättä omistaa asuntoa.
Lopetin kuitenkin sisustuslehtien lukemisen.

Etiketti

Kaipaan omaa tietokonettani ja nettiyhteyttä. Nyt olen riippuvainen kirjaston aivan liian kalliista koneista ja yleensä vasta käytettyäni kahdeksan euroa ja lähdettyäni kotiin muistan aivan ehdottoman tärkeän jutun josta pitäisi kirjoittaa. Ja jonka unohdan heti.

Muistelen että minun on pitänyt kirjoittaa jotain hyvistä tavoista ja vataavista. Minä oikeastaan pidän säännöistä, minä olen hyvä noudattamaan niitä ja ahdistun jos niitä pitää rikkoa, oli kyse melkein mistä tahansa. En pidä siitä itsesssäni, minä haluaisin olla kapinallinen kyseenalaistaja mutta en mahda mitään luonteelleni. Jossain vaiheessa keräsin vanhoja käytösoppaita, ne ovat huojentavaa luettavaa. Jokaiseen asiaan löytyy ohje alkean siitä miten tervehditään tuttuja kadulla (ikinä ei huudeta kadun toiselle puolelle) ja miten toimitaan kun kihlaus purkaantuu (annetaan takisin toisen antamat lahjat, muistaakseni). Yksi aarteistani on Emännän tietosanakirjan ensimmäinen osa 30-luvulta (jos jollakin on se toinen osa olen valmis ostamaan), se alkaa aamusta ja ananaksesta ja käsittelee kaikkea mitä perheenäidin pitää tietää ja miten hän pystyy tehostamaan työkentelyään ja säästämään aikaa.
Oikeastaan haluaisin että oikeanlainen käytös olisi edelleen muodissa. Minua harmittaa se etten ole erityisen hyvin kasvatettu enkä osaisi varmaan toimia hienoissa tilaisuuksissa. En muista että minua olisi erityisesti opastettu mutta kodin vaikutuksella on todella suuri merkitys. En muista vanhempieni koskaan käyttäytyneen törkeästi tai todella epäkohteliaasti, tai haukkuneen toisia tai meitä (joskus muistan kokeneeni moitteet epäreiluina kun tappelin siskoni kanssa, joka oli jo silloin paljon väkivaltaisempi, mutta en muista koskaan vanhempieni tarkoituksella loukanneen minua ja siitä olen kiitollinen. Vanhempani ovat aina olleet aikuisia). En pysty millään ymmärtämään ihmisiä jotka huutelevat toisille kadulla tai sanovat muille pahasti. Saavatko he siitä nautintoa?
Olen monella tavalla huono ihminen ja en erityisen mukava mutta jossain asioissa kuvittelen käyttäytyväni hyvin. En roskaa. En mene vannomaan ettenkö olisi saattanut lapsena roskata mutta en muista myöhemmin tarkoituksella heittäneeni roskia maahan, en varsinkaan purukumia. Vaikka jättäisi luonnonsuojelunkin pois se tuntuu aika alkeelliselta kohteliaisuudelta.
Minusta on tärkeää olla kohtelias, varsinkin lähipiiriään kohtaan.
En ole koskaan varastanut mitään. En edes lapsena enkä teininä kun muiden suurin huvitus oli käydä pöllimässä irtokarkkia. En kyllä ilmiantanutkaan heitä. Rehellisesti hankittuun esineeseen liittyy tietty nautinto, en pysty kuvittelemaan että pystyisin nauttimaan varastetusta tavarasta (periaatteessa tuo liittyy myös epäeettisesti tuotettuun tavaraan ja tunnen jatkuvasti syyllisyyttä). Tyrmistyin kun eräs tuttu piti ihan normaalina varastetun pyörän ostamista. Ehkä heille tuottaa nautintoa se että he tietävät saaneensa jotain alle sen oikean hinnan.
Kiitän kaupoissa ja vastaavissa paikoissa, jos en tee sitä minulle tulee epämääräisen huonosti käyttäytynyt olo.
En juurikaan valehtele. En usko valehdelleeni mistään todella tärkeästä.
Olen aina ajoissa, ellei jotain todella outoa tapahdu. On todennäköistä että olen paikalla parikymmentä minuuttia etuajassa. Inhoan ihmisiä jotka ovat myöhässä joka paikassa.

Muuta ei kyllä tule mieleen ja ehkä nuo ovat itsestäänselvyyksiä. Mutta ainakaan en hauku tuttuja enkä tuntemattomia. Ainakaan päin naamaa. Täytyy tunnustaa että juoruilen kyllä. Toivottavasti en liikaa enkä pahantahtoisesti.

Sekalaisia

Eilen muistin yhtäkkiä sen kesän kun täytin 18, ja pihamme juhannusjuhlat. Olin ollut alkukesän sukulaisten luona Englannissa (setäni oli siellä töissä ja minä olin au pairin -tapaisena), ehkä vähän aikuistunutkin. Mieleeni on jäänyt miten minua yhtäkkiä kohdeltiin eri tavalla ja miten minulle tuli epämiellyttävä olo kun yhden kaverini isä puhui minulle.
En minä oikeastaan ole edes halunnut että miehet huomaisivat minut, varsinkaan ulkonäköni takia.

Pidän nettihuomiosta, se on turvallista ja yleensä ei tarvitse edes nähdä niitä ihmisiä. Oikeassa elämässä se on vaikeampaa. Inhoan kulkea kaupungilla, varsinkin Jyväskylän kävelykadun tyyppisissä paikoissa joissa ihmiset istuvat ja katsovat ohikulkijoita. Minä olen todella hyvä kävelemään niin etten huomaa muita.
Olen joskus miettinyt mitä tapahtuisi jos katsoisin vastaantulijoita silmiin ja hymyilisin. Suomessa se ei ehkä onnistuisi mutta täällä sitä olisi voinut kokeilla, ihmiset ovat aika paljon hilpeämpiä (ja laulavat ja viheltelevät kadulla ja saattavat koskettaa tuntemattomia ja suutelevat toisiaan tavatessaan, onneksi eivät minua. Asuntolassanikin ventovieraat tervehtivät). Se tuntuu kuitenkin aivan liian pelottavalta.
En osaa flirttailla, yllättäen. Minusta tuntuu että minulta puuttuu paljon sosiaalisia taitoja.

Jotkut ominaisuuteni tuntuvat rikkovan kokonaisuuden. Jotkut ihmiset tuntuvat ajattelevan että olen hauska (kuten yksi tyttö koulussa joka nauraa melkein kaikelle sanomalleni, mahdollisesti hyväntahtoisesti). Se on tullut vasta aivan viime vuosina, ja ensin olin varma että he nauravat minulle. Mutta ehkä eivät. En ole erityisen kiinnostunut muodista mutta välitän kyllä vaatteistani. Isäni sanoo sukulaistensa olleen tyylikkäitä pukeutujia, sieltä löytyy ainakin yksi räätäli. Mummoni oli modisti ja olen ehkä hänen kauttaan tykästynyt hattuihin. Kesällä niitä on vähän pakkokin käyttää. Tällä hetkellä minulla on todell tyylikäs Brysselistä ostettu musta hattu joka tehty kanttinauhasta ja paperinarusta. Hyvin hienostunut mutta ei liian. Muuten en ole erityisen tyylikäs. Kesävaatteni ovat melkein kaikki mustia. Lapsena kehitin oudon taidon. Meillä oli tapana pelata mummolassa (ei modistimummon luona) korttia ja jokainen teki työt vuorollaan. En tiedä kuka opetti minut jakamaan mutta tein sen yksikätisesti. Ukkini jaksaa siitä vieläkin muistuttaa. Se on mielenkiintoinen mutta aika hyödytön taito enkä tiedä onko se edes vaikeaa. Kaksikätisesti jakaminen on.

Modistimummoni kuoli kymmenen vuotta sitten ollessani protu-leirillä. Hän oli ollut sairaana ja sairaalassa pitkään. Hänellä todettiin astma jokus 70-luvulla ja Jyväskylässä vaikutti silloin kovasti kortisoniin ihastunut lääkäri. Reippaat lääkeannokset aiheuttivt kikenlaisia vaivoja joihin hän sitten parikymmentä vuotta myöhemmin kuoli. Viimeisinä vuosinaan hän ei pystynyt oikein kävelemäänkään. Hän oli suuri persoona (vaikkakin fyysisesti pieni) ja lapsena ollessani aika pelottava. Hän kuoli juuri kun aloin olla tarpeeksi vanha tutustuakseni häneen kunnolla. Hän oli aika teräväkielinen ja todella voimakastahtoinen ja aika erikoinen ihminen. Hän oli nuoruudessaan näytellyt harrastajateatterissa ja piti itseään oikeastaan näyttelijänä. Hän meni naimisiin lapsuudenystävänsä kanssa ja luulen että he olivat onnellisia, pappani kuoli melkein kymmenen vuotta aikaisemmin.
Toinen mummoni on vielä elossa mutta alkaa olla seniili. Ukkini on aika tervejärkinen mutta täyttää huomenna 91. En tiedä mitä tapahtuu kun jompikumpi heistä kuolee, he eivät varmaan tule toimeen yksinään.
En tiedä haluaisinko elää niin vanhaksi.

Hävettää

Eilen illalla minusta alkoi tuntua että oli kirjoittanut jotain todella typerää. Jos olen tehnyt niin yrittäkää kuvitella ettei sitä oikeasti tapahtunut. Internetaika on kallista ja en harkitse tarpeeksi.
Tänä aamuna aloin sitten miettimään kaikenlaisia typeriä asioita joita olen tehnyt ja sanonut menneisyydessä. Tiedän että se on typerää mutta en mahda mitään itselleni. Minä en edes tee mitään todella typeriä asioita.

Olen tajunnut sen että todella suuri syy seurustelemattomuuteeni on pelko. Olen sitä tainnut aikaisemminkin käsitellä mutta nyt oikeasti tajusin miten paljon pelkään. Eniten minua alkoi pelottamaan e että joutuii viettämään loppuelämänsä jonkun ihmisen kanssa ja se etten minä varmaan osaa olla oikein parisuhteessa. Ei olisi varmaan pitänyt eilen katsoa Dr. Philiä, siellä käsiteltiin parisuhdeongelmia ja riittelyä. Yksikin pariskunta riiteli joka päivä useamman tunnin ja váittivät rakastavansa toisiaan. Pelottavaa. Minä en kyllä usko että minä riitelisin, keräisin vain kaiken pahan olon sisääni ja vihaisin salaa.
Vanhemmilleni saattoi käydä niin.
Teoriassa haluan joskus lapsia mutta oikeasti en tiedä uskaltaisinko yrittää (olettaen että päädyn joskus siihen vakavaan suhteeseen). Pidän lapsista ja vauvoistakin, mutta minulla ei ole niistä kokemusta. Pelkään että olisin huono äiti ja että lapsistani tulisi aivan kauheita. Synnytys ja raskaus vaikuttavat myös aivan kauhistuttavilta.


Tunnen ahdistuta myös siitä etten tiedä mitä tunnen sitä yhtä ihmistä kohtaan jonka olen pariin otteeseen maininnut. Välillä olen kovastikin ihastunut, välillä minulla ei ole mitään tunteita. Kuitenkin ajattelen häntä usein, enemmän kuin joitain kauemmin tuntemiani ystäviä.
Minun pitää aina saada tietää kaikki varmasti, inhoan epävarmuutta.

Haluaisin olla

Mieleltäni avoimempi, vähemmän kateellinen ja suvaitsevaisempi. Haluan pystyä näkemään toisten hienot jutut mahdollisuuksina enkä uhkina ja pystyä innostumaan uusista asioista heti enkä ajatella vain esteitä niiden toteuttamiselle.
En halua pelätä muutosta.

Olen kateellinen, suvaitsematon, umpimielinen.
Mutta en ainakaan ilkeä tahaltani.

Monta minää

Yksi minäni on asiallinen ja vaikuttaa siltä että on perillä asioista ja tietää kaikki tärkeät koulujutut.
Toinen minäni pytyy pitämään esitelmän huonosti osaamallaan kielellä suurimmaksi osaksi improvisoiden ja ilman että vaikuttaa hermostuneelta.
Yksi minä pystyy puhumaan melkein tuntemattomien ihmisten kanssa vaikka mistä, jos he eivät ole liian trendikkäitä tai muuten pelottavia.
Yksi minä on kaikesta huolimatta tiukkapipoinen ja vanhanaikainen ja haluaii olla kapinallinen.
Yksi minä ei normaalisti pidä myyntityöstä mutta kerran vuodessa yrittää myydä kirjoja ja hymyillä paljon.
Yksi minä oli pienenä Pikku-Myyn sukulainen ja edelleen voimakastahtoinen. Hän on usein piilossa.

Elämäni on perustunut paljon sille etten ole samanlainen kuin ne normaalit nuoret. En varsinaisesti vihannut heitä mutta en rakastanutkaan enkä taatusti suvainnut. Kaikki mitä he tekivät oli väärin, muuten minä itse olisin ollut väärässä. Onneksi olen nykyään rennompi ja toivottavasti suvaitsevaisempi, olen oppinut ettei kaikki ole mustavalkoist ja että asioita voi tehdä useammallakin tavalla ilman että vain yksi niistä olisi oikea. Opin tuon nolostuttavan myöhään, oikeastaan vasta kun tajusin että kaikilla ihmisillä on ongelmia ja ettei se että on laiha ja kaunis ja rikas takaa onnellisuutta. Koko lapsuuteni yksi serkuistani oli täydellinen prinsessa, enkä minä tietenkään pitänyt hänestä. Myöhemmin opin että hänen ongelmansa olivat moninkertaisesti omiani pahempia. En haluaisi vaihtaa elämää hänenkään kanssaan.

Aikuistumisen merkkejä

Kiitokset niille kahdelle lukijalle jotka ainakin väïttävät etteivät ole kirvesmurhaajia.
On oikeastaan todella outoa että minulla on lukijoita. Yksi syy blogin perustamiseen oli kyllä huomionkipeys mutta en ikinä oikeasti olettanut että joku lukisi tätä tai kommentoisi tai linkittäisi, suuret kiitokset (ja tiedän ettei minulla ole suuren suurta lukijakuntaa mutta mutta muutakin ihminen on enemmän kuin ei mitään). Lukijoiden ajatteleminen vaikeuttaa kirjoittamista, he tuntuvat nauttivan, tai ainakin väittävät nauttivansa, blogini lukemisesta ja pelkään että jossain vaiheessa tuotan heille pettymyksen. Toisaalta heille se voi helpompaa kuin minulle. Siinä vaiheessa kun lukijani hylkäävät minut olen tottunut huomioon ja varmaan teen mitä tahansa huomiota saadakseni.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa tekemästäni oudosta huomiosta. Olen aina ollut normaalipainon ylärajoilla, en lihava mutta pyöreä. Teininä kaikki muut olivat laihoja, nykyiset teinit ainakin näyttävät tukevammilta, ja vaikken ollutkan oikeasti lihava kuvittelin olevani. Ja totta kai painoni tarkoitti että olin ruma ja ettei kukaan voisi olla minusta kiinnotunut. En ole ikinä varsinaisesti laihduttanut enkä usko laihdutuskuureihin. Nykyään yritän harrastaa painonhallintaa ja olen potenut huonoa omaatuntoa siitä etten liiku tarpeeksi (siis käy esim. kuntosalilla tai aerobicissa niin kuin kunnon nuoret naiset) ja että syön liikaa makeaa. Nyt olen tajunnut että on todella epätodennäköistä että muutan elämääni radikaalisti ja etten edes halua olla todella laiha enkä misään tapauksessa halua muodikkaita vatsalihaksia. Voisin kyllä liikkua enemmän ja vähentää makeansyöntiä mutta elämäntapani ovat jo nyt aika terveelliset, syön aika paljon kasviksia (olen puolittainen kasvissyöjä laiskuuttani. Ja inhoan papuja) ja hedelmiä ja vähärasvaisia tuotteita (ainakin Suomessa, täällä se on vaikeampaa), en käytä juurikaan alkoholia enkä polta, nukun melkein riittävästi ja harrastan hyötyliikuntaa. En ole aivan huonossa kunnossa eikä painoni varmasti ole terveyshaitta. En ole mielestäni edes aivan pahan näköinen. Ja vaikka kiduttaisin itseäni ei minusta tulisi adrogyynisen siroa, lantioni on leveä ja tuskin rintani katoaisivat laihduttamisen myötä. En keksi mitään syytä miksi minun pitäisi alkaa kiusata itseäni.
Teininä inhosin vartaloani mutta ehkä näin korkeassa iässä pystyn hyväksymään sen että olen vähän naisellisemman muotoinen.

Tuohon kauneuteen ja laihuuteen liittyen, satuin eilen osumaan kanavalle jossa oli menossa joku huippumallin etsintä -tosi-tv-juttu (joku varmasti mättää noissa tavuviivoissa, miten tuo olisi pitänyt kirjoittaa oikein?). En ole kiinnostunut julkkisjutuista vaikka olenkin mystisellä tavalla tietoinen juoruista (toisin kuin isäni ja vaimonsa jotka ovat aivan ulkona melkein kaikesta populaarikulttuuriin liittyvästä) enkä tuollaisista ohjelmista pidä mutta toisaalta en pysty olemaan katsomatta liikenneonnettomuuksiakaan ja katsoin malliohjelman lopun. He vaikuttivat todella oudoilta, minun on vaikeaa asettua sellaisten ihmisten asemaan jotka kiljuvat innosta kun pääsevät farkkumainokseen yläosattomina. Yhden tytön ilo taisi johtua siitä että hän rakasti rintojaan niin paljon että halusi esitellä niitä kaikille. Minun on vaikeaa kuvitella ikinä rakastavani vartaloani niin paljon. Taidan joutua tyytymään siihen etten vihaakaan sitä.

Näkymättömyys

Minun piti lopettaa tältä päivältä, varsinkin kun minulla ei ollut oikein rahaakaan mutta piti käyttää vielä viimeisetkin sentit.

Näkyvyyteni alkoi huolestuttamaan, minua lähinnä koska ihmisiä tuntuu huolestuttavan se mitä netissä paljastavat. Minun paljastukseni ovat aika kesyjä enkä tiedä mitä hyötyä niistä on kenellekään mutta jotenkin tuntuu oudolta kun ihmiset lukevat kirjoituksiani. Onneksi lukijakuntani ei ole erityisen laaja. Olisi varmaan kamalaa olla todella suosittu. En tiedä olenko koskaan ollut oikeasti näkymätön mutta ainakin olen kuvitellut olevani ja on helppoa paljastaa kaikenlaista kun kuvittelee että joko itse ei olemassa tai sitten yleisö ei ole. On helpompaa puhua yksikseen kun voi kuvitella puhuvansa jollekin mutta lukijoiden todellisuus pelottava. Tai jotain vastaavaa. Järkeni ei ole parhaimmillaan tänään (huonosti nukuttu yö on todella kätevä tekosyy kaikkeen).
Vaikka olen Káyttänyt nettiä vuosia ja tavannut nettituttuja monta kertaa oikeassa elämässä on minulla alitajunnassa joku ajatus siitä että netissä on vain kirvesmurhaajia ja pedofiilejä (se hyvä puoli vanhenemisessa ainakin on että tarvitsee pelätä vain niitä murhaajia). Ja jos kotisivuilleni on päädytty Googlen kautta hakemalla minun nimelläni ei kyse voi olla kuin jostain pahaenteisestä. Täyskaimoja minulla ei ole joten tiedän että minua on etsitty. Toisaalta pidän siitä. Kaipaan huomiota, jos se ei ole liian pelottavaa. Haluan että ihmiset tietävät kuka olen. En pysty olemaan kertomatta elämästäni ja antamatta vihjeitä. Minusta ei ole täydelliseen nimettömyyteen ja näkymättömyyteen.
Kuten tavallista pelkoni järjetöntä. En pelkää niinkään sitä että minua vahingoitetaan vaan sitä että jos en ole tarpeeksi huolestunut niin käy huonosti. Ja kun muutkin ovat varovaisia. Ja tunnen syyllisyyttä siitä että nautin siitä että minut huomataan. Ärsyttää ettei voi vain nauttia asioista jotka tuskin vahingoittavat ketään. Ja se että minulla on epämääräinen ahdistus siitä että johdan ihmisiä harhaan vaikka kerron vain sen mikä minusta tuntuu todelta. Tuntuu vain siltä että pitäisi osata kvata paremmin asioita ja tunteita, jos en kerron aivan kaikkea äärettömän tarkasti kuvittelen lukijoiden saavan väärän kuvan,
Todennäköisesti minua Googlella etsineet eivät ole pahantahtoisia. Miksi olisivat? Mutta minkä ihmeen takia he ylipäätään ovat minua etsineet?

Alkusysäyksen tähän antoi sähköposti jonka kirjoittaja oli arvannut yhteyden kahden blogini välillä, mikä ei ole ehkä kovin vaikeaa varsinkin kun toisen blogin maailma on ujuttautunut tännekin.

Näkymättömyyden tunteesta tämä kaikki kai johtuu.

Pelkään vain joskus katuvani.

Vielä pieni lisäys. Täydellinen nimettömyys ei minulle sovi, kokeilen nyt puoliksi nimellistä tapaa. Sähköpostiosoitteeni pitäisi nyt löytyä profiilista ja sähköposti on hyvin tervetullutta. Olen valmis vaikka paljastamaan nimeni, minkä pystyy kyllä saamaan selville muutenkin.
Pelottavaa.

Romantiikka

Pelkään että minulla on epärealistinen kuva rakkaudesta. En kuvittele että se olisi ikuista auringonpaistetta ja autuutta mutta pohjimmaltani ajattelen että rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen tekevät ihmisen onnelliseksi. Ja että jos rakastaa pitää olla toisen kanssa. Minä en tiedä kykenisinkö siihen. Asun mieluiten yksin ja tarvitsen paljon omaa aikaa. En tiedä olenko kykenevä rakastamaan. Olen itsekeskeinen ja tulen ärtyneeksi jos minun pitää olla rakkaittenkin ihmisten kanssa pidempään. Onko perinteisessä parisuhdemallissa mitäan järkeä?


On oikeastaan huvittavaa että asun tällä hetkellä miehen kanssa. Tarkemmin sanottuna kuuden miehen kanssa. Ja kolmen naisen. Jaan kylpyhuoneen ja vessan kahden miehen (ja yhden naisen) kanssa ja se on yllättävän helppoa, huolimatta siitä että suihkun ovea ei saa lukkoon ja muista vastaavista jutuista. Tälläinen miesten kanssa asuminen onnistuu lähinnä koska saattaa mennä päiviä etten näe heitä ja koska meillä on siivooja. En tiedä tuleeko paikallisista joustavampia ja realistisempia kun he asuvat tälläisissä asuntoloissa. Voisi olla hyödyllistä Suomessakin mutta on vaikeaa kuvitella että kukaan suostuisi asumaan kymmenen ihmisen solussa.

Taytin eilen 25 vuotta kuten ehkä voi kirjoituksistani päätelläkin. Tänään on vaikeaa, eilisen juhlimisyritys (siis matka Amsterdamiin kirjakauppoihin) ei ollut oikein onnistunut, uudet kirjat olivat niin jännittäviä että luin niitä puoleen yöhön. Sain ensimmäisen luettua loppuun kymmeneltä mutta vielä piti aloittaa toinen. Tänään heräsin puoli kuudelta kirjan kutsuun. Minulla taitaa oikeasti olla paha tapa. Minusta tuntuu myös että pitäisi tuntua jotenkin erikoiselta tai että minun pitäisi olla edes onnellinen, muun muassa siitä että perhe ja ystävät muistivat syntymäpäiväni. Oln kuitenkin vain aika ahdistunut. En saanut aamulla enää nukuttua kun aloin ajattelemaan ilmastonmuutosta ja eläinraukkoja jotka eivät siihen pysty mukautumaan. Puhumattakaan puista.
Oikeasti ahdistus johtuu pakkaamisesta ja kouluun liittyvistä epäselvyyksistä. Ja selviän siitä. Äitini aina muistuttaa että olen selvinnyt kaikesta muustakin. Lohduttavaa mutta ei auta juurikaan stressaavassa tilanteessa.

Näkymättömyyteni tai joku muu on ollut myös suuri onni. Luin vähän aikaa sitten ihmisten kokemuksia vieraiden ihmisten sanomista hyvin loukkaavista asioista ja olin yllättynyt siitä miten paljon sitä tapahtuu. Kyllä minä liikun sen verran ihmisten ilmoilla että idiooteilla olisi ollut mahdollisuus loukata minua mutta niin ei ole koskaan tapahtunut. Yleisesti ottaen minulle ollaan ystävällisiä.
Ja vaikka valitankin ulkonäöstäni ja painostani ja kaikesta muusta niin totuus taitaa olla ettei minulla oikeastaan ole mitään ongelmia.

Ja kotona minua odottaa aika lupaava romanttinen jännitystarina. Ja kolmen viikon päästä pääsen Suomeen. Koti-ikävä vaivaa.

Varoitus: ennakkoluuloja

Piti lopettaa tältä päivältä mutta törmäsin lievästi huvittavaan juttuun. Eilen törmäsin blogiin jonka pitäjä tuntui melkein vastakohdaltani ja täytyy sanoa ettei blogin perusteella hänen elämänsä vaikuta minusta kiinnostavalta (kiinnostava elämä on vaikka Veloenalla). Ilmeisesti hän oli tullut siihen tulokseen että minun elämäni vaikuttaa suunnattoman masentavalta. Tai blogini. Ehkä ne ovat sama asia.
Ei minulla ole mielestäni huono itsetunto, joissain asioissa se on liiankin hyvä. Se etten yleensä pidä itseäni viehättävänä johtuu lähinnä siitä että parinkymmenen vuoden ajan miehet ja hänen kaltaisensa naiset (tai en minä tietenkään häntä tunne tai tiedä millainen hän, luultavasti ihan mukava mutta sellaiset naiset miltä hän vaikuttaa) ovat antaneet ymmärtää että olen ruma, että olen tylsä, että olen liian lihava ja aivan toivoton tapaus kun en ole kiinnostunut baareista ja bileistä ja meikkaamisesta ja muotivaatteista (enhän minä voi olla tälläisenä kunnon nainen). Että on outoa jos mieluummin lukee kirjoja kuin katsoo televisiota ja nukkuu kun pitäisi mennä juhlimaan. Jos yleisesti hauskana pidetyt asiat ovat lähinnä kidutusta.
Kun näen hänen kaltaisiaan ihmisiä tunnen taas etten sittenkään ole tarpeeksi hyvä, että kaikki nauravat salaa minulle ja säälivät minua.

Ehkä minulla on sittenkin huono itsetunto.

En kadehdi häntä. Olen mieluummin minä kaikkine ongelmineni.

Pidän elämästäni. Olen onnellinen. Yleensä.
Seurustelun puute ei ole pilannut elämääni.
Ei minulla ole asennevikaa vai onko? Muuta kuin pahoja ennakkoluuloja liittyen bailaaviin blondeihin?

Kirjoitanko oikeasti niin negatiivisesti että herätän sääliä?



Selasin ko. blogin läpi ja löysin yhden asian joka meille on yhteistä, minäkin inhoan kaaliruokia.
Varmaan tuollainen elämä on ihan kivaa, ei sitä varmaan muuten viettäisi mutta että olen kiitollinen kaikille sattumille jotka ovat tehneet elämästäni nykyisen kaltaista.


Huomenna lähden Amsterdamiin, ellei mitään outoa tapahdu. Se ainakin nykyisessä elämäntilanteessani on hyvää että sinne pääsee junalla kuudellatoista eurolla. Vähän tylsä kaupunkihan se on jos ei ota lukuun ostosmahdollisuuksia ja museoita (historiaa löytyy muualtakin kiinnostavammin. Jos suunnittelette kaupunkilomaa menkää Maastrichtiin tai vaikka Brysseliin). Jos ei satu olemaan humalainen englantilainen polttarimatkalla tai innostunut masentuneista huorista tai coffee shopeista (jotka nekin ovat parempia Amsterdamin ulkopuolella, niin minulle on kerrottu) on se vain täynnä turisteja.
Tai on siellä hyviäkin puolia. Ainakin yksi kiva kirjakauppa, ei kyllä pitäisi ostaa enää kirjoja kun ne pitää kuljettaa kotiinkin.
Siinä tämänpäiväinen matkavinkki. Sain ainakin purettua ärtymykseni solvaamatta ketään pahemmin. Ehkä.

Aikuisuus

Minun pitäisi kai olla aikuinen. En tarkoita sellaista tylsää jakkupukuaikuisuutta vaan sitä että osaisin olla kunnon ihminen ja hoitaa omat asiani. Tunnen itseni vielä nuoreksi, olen kokenut niin vähän, muissakin kuin seksiin ja seurusteluun liittyvissä asioissa. En ole ollut oikeissa töissä, olen jotenkin aina selvinnyt kesät ilman siivousta ja kitkemistä ja saanut tehdä hauskoja ja suhteellisen hyvin palkattuja juttuja. Oikeita töitä nekin tietysti olivat ja välillä todella ankeita (mitä vähemmän asiakas ymmärtää tietokoneista ja graafisen suunnittelun arkipäivästä, sitä enemmän hänen työhönsä liittyy ongelmia, tietysti).
En ole oikein saavuttanut mitään konkreettista, sellaista mitä ihmiset haluavat saavuttaa ja mitä heidän vanhempansa saavuttivat aikaisemmin, taloja ja lapsia ja työpaikkoja. Äitini sai ensimmäisen lapsensa (siis minut) 27-vuotiaana, minulla on vielä kaksi vuotta aikaa. Hän ei saanut ikinä graduaan valmiiksi ja asui keski-ikäiseksi vuokralla, nyt osa-omistaen. En tunne painetta tehdä asioita vain siksi että äitini oli tehnyt niitä minun ikäisenäni.
Mitä sitten olen saavuttanut? Yhden tutkinnon, ammatillisen kyllä mutta työttömänä olen heti eri asemassa kuin pelkät ylioppilaat (ehkä siitä saattaisi olla jotain hyötyä työnhaussakin, epäilen). Parisenkymmentä kirjankantta ja pari kirjan taittoa (suhteilla hankittuja ja osa nolostuttavan huonoja mutta työnätteinä hyödyllisiä). Olen oppinut asumaan yksin ja maksamaan laskut ja suunnilleen pysymään budjetissa. Olen pystynyt asumaan ulkomailla kuukausia ja asumaan suuren joukon kanssa. Olen onnistunut säilyttämään muutamia ystäviä. Olen äänestänyt kaikissa mahdollisissa vaaleissa. Jotkut huonekasvini ovat eläneet kauemmin kuin vuoden. Opettajani yleensä pitävät minusta.
Eipä minulla muita saavutuksia taida olla.



Kun pääsin kotiin minua alkoi hävettää eilisen toinen kirjoitus mutta on kai tärkeää ajatella itsestään positiivisesti. Ja minulla oli kaunis olo. Ei sillä ole väliä vaikka olisi kuinka paljon minua kauniimpia ihmisiä.
Toisaalta mitä väliä ulkonäöllä on? Enemmän nautintoa minulle tuottavat ne hetket kun onnistun tekemään jotain todella hienoa kuin ne satunnaiset hetket jolloin pidän siitä miltä näytän.

Olen päättänyt että olen kaunis.
Ainakin tänään.

Kirjallisia ihastuksia + muuta

Voimakkaampia ja heikompia tunteita

1. Aragorn (10-vuotiaana, sopivan synkkä ja salaperäinen)
2. Fitz (Robin Hobbin Näkijän tarussa ja jatko-osissa. Paikoitellen ärsyttävän alistuva kohtaloonsa mutta niin aito ja monipuolinen. Ansaitsee mahdollisuuden onneen)
3. Lord Peter Wimsey (Dorothy L. Sayersin aristokraattinen salapoliisi, vaikuttaa harmittomalta mutta on älykäs. Kirjailija itsekin rakastui hahmoon ja haitti tälle alter egonsa, ei mikään ihme)
4. Luthe (Velho Robin McKinleyn nuortenfantasiakirjoissa. Vanha ja viisas kyllä mutta myös seksikäs ja erehtyväinen. Inhimillinen vaikkei ihminen)
5. Shevraethin markiisi, etunimeltään Vidanric (taas nuorten fantasiaa, Sherwood Smithin livästi parodisissa kirjoissa. Julma markiisi kaappaa nuoren aatelistytön mutta mikään ei suju niin kuin kuvittelisi eikä markiisikaan oikeastaan ole julma)
6. Noloa kun ei muista nimeä eikä jaksa tarkistaa: Robert McLiam Wilsonin Eureka Streetin päähenkilömies, lievästi lain väärällä puolella mutta yrittää parhaansa. Ei erityisen voimakas ihastus.
7. Danny Weir (Iaian Banksin Espedair Street, suosikkini häneltä. Ei varsinainen ihastus, liian masentunut siihen mutta voimakkaasti vaikuttanut hahmo)
8. Captain Paran (Steven Eriksonin Malazan Book of the Fallen, tämän hetken ehkä paras high fantasy -sarja. Paran ärsytti minua ensin mutta on muotoutunut sen tyyppiseksi sankariksi josta pidän)
9. Mies joka istui talon katolla (sama sarja, muisti pettää taas. Entinen rikas mies joka hukkasi omaisuutensa, niin ainakin luullaan. Viettää aikansa talonsa katolla istuen oudon palvelijansa seurassa)
10. Lord Goring (Oscar Wilde: Ihanneaviomies. Suosikkinäytelmäni ja siitä vähän aikaa sitten tehty elokuvakin on hyvä. Goring on sopivasti paheellinen mutta vielä enemmän nautin hänen repliikeistään. Pitääkin katsoa jos näytelmä löytyy täältä kirjastosta).

Yllättäen romanttisen viihteen sankareita ei löydy listalta. Aika aatelispainotteista. Numerot 2, 3 ja 10 ovat ne suurimmat suosikit).
En tiedä kertooko lista minusta mitään (minua kyllä kiinnostaisi lukea toisten listoja, myös tv:n ja elokuvien puolelta).


Sitten muuhun.
En voi ehkä syyttää miehiä siitä etten ole seurustellut, ainakaan sen perusteella mitä he sanovat naisilta toivovansa. Toisaalta tuntuu että "miesten" vaatimukset ovat yhtä epärealistisia kuin naistenkin kun ne ovat ne hoikat blondit jotka saavat kaiken huomion. Minua masentaa lukea joitain suosittuja keskustelualueita, joko suurin osa miehistä on idiootteja tai sitten teeskentelevät olevansa, mikä sekään ei ole hyvä asia. Täytyy kai toivoa etteivät ne edusta miesten enemmistöä, tai että on olemassa tarpeeksi fiksujakin miehiä. Kun ei ole paljon kokemusta miehistä on vaikeaa muodostaa tasapainoista kuvaa (sama pätee taatusti miehiin jotka eivät tunne naisia ja kuvittelevat heidän olevan aivan ihmeellisiä olentoja).

Eilen kun kävelin kotiin joku mies huusi minulle auton ikkunasta "Hoi!". Takanani aika kaukana käveli joku muukin, ehkä mies huusi hänelle.

Minä olen antanut itsestäni kuvan jonka mukaan minä en ihastu yleisesti tavoiteltavina pidettävin miehiin. Ehkä totuus on se etten minä juurikaan ihastu miehiin. Toisaalta en halua uskoa että stereotyyppiset YTM-ominaisuudet vetoaisivat minuun. En ainakaan ole tippaakaan ihastunut yhteen Suomen kouluni suosituimmista miehistä, hän on sosiaalinen, aktiivinen juhlija, kovaääninen ja vietti vaihto-opiskelunsa iskemällä naisia, kuuleman mukaan. Hän ainakin vaikuttaa suositulta ja siltä että tytöt pitävät hänestä. Oletettavasti hän on hyvännäköinen. Minusta hän vaikuttaa kauhealta.
Olen viime aikoina oppinut että ehkä jotkut baarit eivät ole niin kamalia ja että voin juoda vähän alkoholia on minun vaikeaa kuvitella seurustelevani ihmisen kanssa jonka lempiharrastus on juhliminen. Ja vaikka ulkonäölläkin on jotain vaikutusta on kiinnostava mieli tärkeämpi.
Tai niin ainakin kuvittelen. Mistä minä tiedän kun ei ole kokemusta.

Perhesiteitä

Isäni ja hänen vaimonsa olivat kylässä viime viikon. Pidän molemmista paljon mutta hermot kiristyivät puolin ja toisin varsinkin alkuvaiheessa. Huomasin taas miten minun on vaikea kertoa että minulla on paha mieli, vielä vaikeampaa on hyväksyä se että itse olen käyttäytynyt huonosti ja loukannut toista. Loppumatkan ajan olin varovainen ja tulkitsin hiljaisuuden merkiksi taas siitä että olin sanonut väärin. Ilmeisesti minulla on liian terävä kieli ja olen liian kärsimätön. Hyvin mahdollista.
Mutta oli heidänkin kommunikaatiossaan vikaa, jos he olisivat alunperin sanoneet mitä he halusivat tehdä ja miten olisin osannut ottaa sen huomioon paremmin.

Opin myös toisen asian itsestäni. Olin hankkinut harjoittelupaikan elokuuksi ja sain nyt tietää että työnantaja oli unohtanut koko jutun ja ottanut sinne yhden kaverini. Päällimmäinen tunteeni on helpotus, ajatus siitä että olisin joutunut menemään töihin siihen paikkaan oli vähän ahdistava ja saan toisen paikan järjestettyä, jos vain koululleni käy. Minulle on normaali reaktio luopua eikä pitää puoliani mutta nyt minusta tuntui että jos todella olisin paikan halunnut olisin kyllä osannut sen sanoa, minä olin vain oikeasti sitä mieltä että kaverini sopii työhön paremmin ja ehkä tulee työnantajankin kanssa hyvin toimeen. Voi tietysti olla että vain kuvittelen niin ja oikeasti olen taas pelkuri mutta en jaksa tapella asiasta jolla ei minulle mitään merkitystä, vain periaatteen vuoksi. Varsinkin kun voitto merkitsisi sitä että joutuisin luopumaan paljon helpommasta ja kiinnostavammasta työstä (tekisin töitä isälleni ja työni olisi omien kirjoitusteni saattaminen painokuntoon, kirjan taitto ja muu sellainen, toisessa paikassa työt olisivat sellaisia kuin pienessä mainostoimistossa tuppaavat olla. Minä en edes halua mainosalalle).

Eilen tapahtui jotain outoa. Olimme juhla-aterialla viimeisen illan ja kaksien syntmäpäivien (tuntuu oudolta mutta täytän 25 vuotta ensi keskiviikkona) vuoksi heidän hotellinsa baariravintolassa (minäkin join aluksi jo lopuksi alkoholia, minusta on tullut suorastaan paheellinen). Ravintolassa oli myös seurue nuoria jalkapalloilijoita (en tiedä liittyivätkö he tässäkin kaupungissa pelattuihin nuorten jalkapallon MM-kisoihin vai olivatko he muita nuoria jalkapalloilijoita, minua nuerempia kuitenkin). Kun lähdimme pois kuljimme heidän ohitseen ja he huomasivat minut ja nauroivat. Ei kivaa. Muut olivat sitä mieltä että he suhtautuivat minuun positiivisesti (ehkä siitä syystä että olin ainoa alle kolmikymppinen nainen ravintolassa). Todella outoa oli sitten mistä ahansa kysymys. Toivon että toiset olivat oikeassa, aika masentavaa jos tuntemattomat nauravat kun olin ihan normaalin näköinenkin eilen (ja tänään tunnen itseni melkein hyvännäköiseksi tai ainakaan en ole niin lihava kuin kuvittelen).

Meemi

Ajattelin etten tälläisiä tee mutta koska nimeni on mainittu niin totta kai minun pitää yrittää.

Kuusi lempibiisiä on tällä hetkellä aika vaikea tehtävä varsinkin jos niiden pitäisi olla sellaisia mitä koneella soi jatkuvasti. Vaikeaa se on koska a) koneeni sijaitsee musiikkinsa kanssa Euroopan toisella laidalla ja b) koska en ole juuri kuunnellut musiikkia tänä këväänä. Tulin tänne mukanani kannettava cd-soitin ja kuusi levyllistä sekalaista musiikkia. Yhden olen lahjoittanut pois, muita en ole juuri kuunnellut. En jaksa miettiä kaikkien aikojen suosikkilauluja joten tässä on musiikkia jota olen täällä kuunnellut:
1. The Beatles: Eleanor Rigby (päätyi jopa yhden koulutyön aiheeksi)
2. Peter, Paul & Mary: Leaving on a Jet Plane
3. The Animals: House of the Rising Sun (tai joku muu)
4. Simon & Garfunkel: Richard Corey
5. Lauluyhtye Rajaton: Laulu oravasta
6. Catatonia: Nothing Hurts

Suosikkilaulujen listaaminen on yhtä vaikeaa kuin suosikkikirjojen ja sitä pitäisi miettiä todella tarkkaan joten päädyin listaamaan kuusi ensin mieleen tullutta. Se että ajattelen niitä tarkoittaa kai sitä että pidän niistä. Nuo eivät kuvaa musiikkimakuani vaan enemmän mielentilaani.

"ATM"

Varoitus: Tässä kirjoituksessa käytetää termiä ATM kuvaamaan oikeasti kamalaa miestä eikä seurustelematonta. Pahoitteluni.

Ymmärrän sen logiikan jonka mukaan oikea ATM on aivan kammottava eikä kiltti ja ujo poika joka ei ole vain löytänyt naista. Kun kerta ATN:kin on ihan hirveä akka ja sellaiset naiset jotka eivät kelpaa miehille vaikka olisivat raittiita ja mukavia ovat jotenkin itse syypäitä niin ehkä jotkut ATM:tkin ovat yksin samasta syystä kuin minä, ovat vain ujoja eivätkä uskalla tutustua toisiin samanlaisiin, jos he ovat edes kiinnostuneita kaltaisistaan.

Mutta ei minun tuosta pitänyt kirjoittaa vaan aivan kauheasta miestyypistä josta kuulin tänään ja joka on niin kaukana mielenkiintoisten miesten listalla etta on minun silimissäni ATM. Täällä kiltissä ja suvaitsevaisessa länsieurooppalaisessa sivistysvaltiossa on seura, oikeastaan osakunta, joka tuottaa tulevaisuuden johtajia. Siinä ei kai ole sinällään mitään pahaa mutta heidän keinonsa ovat kyseenalaiset. Tulevat jäsenet käyvät läpi kidutuksen jonka seurauksena he kunnioittavat johtajiaan ja ovat kuolemaan asti uskollisia tovereilleen. Osakunnassa on naisiakin mutta heistä tulee lopulta johtajien vaimoja, ei johtajia. Sitä odottaessaan he harrastavat seksiä osakuntapoikien kanssa ja sietävät sukupuolista häirintää ja jopa raiskauksia. Viina auttaa kestämään ja ilmeisesti he eivät ole erityisen fiksuja, ei sillä että se oikeuttaisi kohtelun (ilmeisesti kuka tahansa joka selviää lukiosta voi mennä yliopistoon). Pojat oppivat käyttämään tyttöjä hyväkseen ja sen että statuksella saa naisia. Heidän kaikki vapaa-aikansa kuluu omissa joukoissa ja he eivät juuri opiskele. He juhlivat koko ajan.
Tuo ATM on siis itsevarma öykkäri joka uskoo saavansa kenet tahansa sänkyyn ja joka viettää vapaa-aikansa humalassa ja on tuskin kiinnostunut kirjoista tai mistään kivasta.

Ajatus tuollaisesta elämästä saa minut huonovointiseksi.
Varsinkin tieto siitä että he johtavat maata tulevaisuudessa ja että tämänkin hetken eliitti muodostuu heistä.

Hyvä johtaja ei ole sadisti.

(minua on aina inhottanut kaikki mopokasteet ja muut enkä ole niihin ottanut osaa. Mitä nautintoa saa siitä että kiusaa toisia? Minua ärsyttää että kiusaus tapahtuu henkilökunnan hyväksynnällä ja usein kannustuksella)

Minä en usko että omaa sukupuoltaan on helpompi ymmärtää. On naisia joiden elämää en tajua, sellaisia jotka ihailevat missejä ja jotka suunnittelevat jo lapsena häitään (minä näin lapsena painajaisia kirkkohäistä kunnes tajusin etten kirkkoon kuulumattomana siihen kidutukseen joudu, myöhemmin tajusin että tuskin menen naimisiinkaan). Minun on myös vaikeaa ymmärtää fanaattisia kotiäitejä (ei kotiäitiydessä ole mitään vikaa). Minun on myös vaikeaa ymmärtää tuttujani jotka käyvät joka päivä aerobicissä. Tai ystävää jolle yksinolo oli niin kauheaa että hänen oli pakko löytää poikaystävä, oli hän sitten millainen tahansa (nyt kyllä uskon että heillä on ihan onnellinen parisuhde). Tai naisia jotka ovat sitä mieltä että naisten tehtävä on siivota miesten jälkiä ja passata heitä. Tai naisia jotka eivät tee jotain koska se ei ole naisellista.
Se etten ymmärrä ei tarkoita että vihaisin tai paheksuisin. Tulen paremmin toimeen naisten kanssa, tai en pelkää heitä yleensä joten heihin tutustuminen helpompaa. En vain pysty uskomaan että miehet olivat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia, että kaikki miehet haluavat tehdä tiettyjä asioita ja etteivät naiset ja miehet voi ymmärtää toisiaan (koska he haluavat niin eri asioita).

En ymmärrä ihmisiä jotka huutelevat toisten perään kadulla. Mikä heitä motivoi?

Tänään alkaa loma ja tuntuu lähinnä tyhjältä ja oudolta. Kevät meni nopeasti.

Olen kyllästynyt ongelmiini. Ne tuntuvat keinotekoisilta. Jossain vaiheessa ahdistuin siitä että elämässäni oli kaikki liian hyvin.
Toisaalta minullakin on ongelmia, olen välillä ahditunut ja minusta tuntuu etten selviä, mutta aina olen selvinnyt. Ongelmani ovat ratkaistavissa. Minulla tai perheelläni ei ole alkoholi- tai huumeongelmaa, olen terve (tosin tällä hetkellä allerginen tai vilustunut enkä aivan terveentuntuinen), vaikka olen ujo pystyn olemaan ihmisten kanssa, minulla on muutama ystävä, ulkonäössäni ei ole mitään kamalaa, olen menestynyt opinnoissani hyvin ja tulevaisuuteni näyttää vähintään yhtä lupaavalta kuin opiskelukavereideni. En ole oikeasti millään tavalla huonompi kuin muut ja ehkä minun on paras lopettaa seurusteluasioiden miettiminen.

Minähän olen oikeastaan suosittu, minut on kutsuttu tällä viikolla kaksi kertaa kylään syömään, kieltäydyin kummastakin ja tunsin syyllisyyttä. Minusta tuntui vain epämiellyttävältä ajatus mennä toisten kotiin, se tuntui liian monimutkaiselta. Toinen kutsu on vielä voimassa ja ehkä menenkin sinne, tarjolla on italialaista tai japanilaista ruokaa ja taatusti parempaa kuin itse laittamani. Toinen kutsu tuli tytöltä jonka olin oikeastaan juuri tavannut ja joka oli minun makuuni vähän liian energinen. Jos olisin tutustunut häneen aikaisemmin kuin viimeisellä viikolla olisi meistä ehkä voinut tulla ystävät. Outoa kyllä olen viimeisinä viikkoina olen sosiaalisempi koulussa kuin neljänä ensimmäisenä kuukautena.
Toinen kutsu tuli ehkä läheisimmältä ystävältäni täällä, tosin näin epäsosiaaliselle se tarkoittaa että koulussa keskustelemme kaikesta mahdollisesta. Minun oli vaikeaa suhtautua häneen aluksi, mutta koska vaihto-opiskelijoita on täällä ollut minun lisäkseni kaksi on heihin tutustunut vähän paremmin. Koska molemmat ovat miespuolisia minun on ollut melkein mahdotonta oikeasti ystävystyä heidän kanssaan mutta päässyt taas lähemmäksi normaalia suhtautumista miehiin. Toinen oli suomalainen tunsin hänet entuudestaan ja hän oli aika harmiton, toinen on italialainen ja oikeastaan hyvännäköinen ja pelkäsin että ihastuisin häneen. Olen tyytyväinen etten ihastunut vaikka hän onkin todella mukava ja ehkä minä voisin mennä hänen luokseen syömään (varsinkin kun hänellä on japanilainen kämppis ja se ei ehkä olisi niin pelottavaa). Tunnen itseni hölmöksi kun pelkäsin ihastumista mutta se olisi monimutkaistanut asioita ja ollut muutenkin noloa, tai jotain. En minä tiedä mitä minä tunnen ja ajattelen mutta ainakaan minun ei tarvitse kärsiä sydänsuruista. Ja minusta tuntui että jos olisin ihastunut olisin pettänyt sitä yhtä ihmistä johon välillä olen ihastunut ja välillä en ja jota kohtaan minulla ei ole varsinaisesti mitään syytä olla uskollinen mutta kuitenkin minusta tuntuu että minun pitäisi olla.
Joka tapauksessa on ollut hyvä oppia että miesten kanssa voi olla ystävä.

Minullahan on tänään paljon kirjoitettavaa.

Olen pohtinut sitä olenko nörtti. Haluaisin kuulua siihen paljon kehuttujen kilttien mutta huomaamattomien nörttityttöjen joukkoon mutta se ei taida onnistua jos joku noista ei pidä paikkaansa.
Minun mielikuvituksessani stereotyyppinen nörtti viettää kaiken aikansa tietokoneella, juo litratolkuittain Pepsiä ja hänen keskustelunsa on hieman rajoittunutta. Tai ei tuo mikään stereotypia ole vaan muistikuvani meidän pihan pojista (yksi varhaisista muistikuvista liittyy siihen että naapurinpoika oli pelannut liikaa tietokoneella ja romahtanut, hän oli ehkä 5-vuotias tai vähän vanhempi). Nörtti päätyy opiskelemaan jotain teoreettista ja teknistä, todennäköisesti yliopistossa. Suurin osa hänen tutuistaan asuu internetissä. Nörtti voi löytää viinan opiskeluaikoinaan, ehkä naisiakin.
Tuollainen stereotyyppinörtti tuntuu pojalta, minä en oikeastaan tiedä millaisia nörttitytöt ovat. Lukiossa heitä tuntui yhdistävän se että he olivat aika vakavia ja kävivät kaikki fysiikan ja kemia ja pitkän matematiikan kurssit. Jotenkin tuntuu siltä että nörtti on enemmän luonnontieteellinen kuin humanistinen ja on todennäköisesti skeptikko ja suorastaan halveksii kaikkea hömppää.

Minä olin koulussa ehkä enemmän sellaista kilttiä opettajia miellyttävää tyyppiä, minua sanottiin joskus hikeksi mutta ei kai nörtiksi.
Toisaalta minulla on joitain stereotyyppisiä nörttiominaisuuksia:
Olen käyttänyt tietokonetta lapsesta asti, tosin en ohjelmointiin enkä ymmärrä tietokoneita. Vuonna -96 meille tuli ensimmäinen mäkki ja sen jälkeen pelaaminenkin oli vaikeampaa, ehkä olisin pelannut enemmän tietokoneella jos niitä pelejä olisi saanut helpommin. Sen sijaan minä suuntauduin taitto-ohjelmiin. Tietokone on minulle ystävä ja työkalu ja käytän sitä ika paljon mutta tuntuu että oikeat nörtit ymmärtävät koneita.
Pidän sci-fistä. Olen kyllä enemmän fantasiaihminen mutta olen lukenut sci-fiä ja Star Trek on ihan hyvä juttu. Olen käynyt pari kertaa Finnconissa ja siellä on ollut ihan hauskaa, tosin tunnen itseni ulkopuoliseksi ja liian normaaliksi. Viime vuonna oli kyllä todella hauskaa.
Minulla on aktiivinen internetelämä. Minulla on kavereita joiden oikeita nimiä en tiedä mutta jotka olen tavannut monta kertaa.
Luin pitkän matikan (juuri ja juuri mutta ei C niin huono arvosana ole).
En keksi mitään muita nörttiominaisuuksia, stereotyyppisiä tai muita.

En irkkaa, en juo minkään merkkistä limsaa, en millään voisi olla koneella koko yötä, en ymmärrä matematiikkaa. Opiskelen ehkä liian ulospäinsuuntautunutta alaa.


Ajantappokirjoitukseksikin tämä taitaa olla aika hölmö. Ei tuolla ole mitään merkitystä. Muuta kuin että tulin kateelliseksi kun niistä nörttitytöistä on puhuttu niin kauniisti ja kukaan ei muista että muunkinlaiset kiltit tytöt voivat olla ihan mukavia.

Sittenkin

Tarkemmin ajateltuna minulla on kirjoitettavaa, koulun konekin tuntuu toimivan ja aikaa on tapettavana.

Eviilin ja Lord Boredomin blogit saivat minut taas ajattelemaan parisuhdeasioita.
Mietin sitä miten kukaan ei ole ollut minuun ihastunut ja sitä onko niin oikeasti ollut. Nettielämääni ennen en muista että kukaan olisi tuntunut olevan minusta kiinnostunut, en ainakaan huomannut. Minusta tuntuu todennäköiseltä ettei kukaan huomannut minua, mikä tuntuu aika surulliselta. Surulliselta tuntuu sekin etten kykenisi tunnistamaan toisten kiinnostusta, niin kuin en pysty flirttailemaankaan. Taas kerran voin ajatella syyn olevan siinä etten ikinä huomannut ihmisiä, edelleenkin tuntuu vaikealta katsoa ihmisiin edes vähän silmiin päin kadulla (ja ystävän poikaystävä sanoi minut tavattuaan että mukava tyttö mutta ei ota katsekontaktia). Koulussakin keskityin olemaan näkymätön. Joskus välillä kuvittelin että joku mies vaikka opettaja oli minusta kiinnostunut mutta tiesin sen olevan vain kuvittelua (ja toivottavasti jotain hormonien aiheuttamaa). Minä en myöskään juuri tavannut poikia tai miehiä. Ennen koulun alkua kaveriporukkaamme kuului myös yksi poika (kävin joskus hänen luonaan leikkimässä alastonleikkejä 5-vuotiaana). Koulussa hänestä tuli hyvin epäsuosittu ja huvittavana pidetty (onneksi pääsi eroon siitä koulun ulkopuolisessa elämässä), meitä tyttöjä kiusoiteltiin jo sen takia että asuimme samassa pihassa, emme uskaltaneet tunnustaa ystävyyttä. Pojat olivat noloja eikä heidän kanssaan voinut tehdä mitään (huvittavaa että alle kouluiässä minulla oli enemmän miesseuraa kuin myöhemmin, aikaisemmin minulla jopa poika ystävänä, voisinkohan syyttää sitä yhtä ystävääni siitä että hän teki minusta ujon). Tuo jatkui ala-asteen lopulle, vaikka olin kyllä ihastunut poikiin ja jotkut luokallamme jo seurustelivatkin. Ongelma oli siinäkin että koulussamme oli vain yksi luokka vuositasollani, jostain syystä seudulla oli syntynyt vähän lapsia vuonna -80. Ei ollut muita poikia kuin luokkalaiseni ja he eivät sittenkään olleet niin kiinnostavia (ja vanhemmat oppilaat olivat aina pelottavia). Yläasteella olin jo ujo, en edes kehdannut tervehtiä samassa koulussa olevaa poikaserkkuani (johon pari luokkalaistani tyttöä oli ihastuneita, pääsin sisäpiiritiedoillani heidän suosioonsa). Itse asiassa pelkäsin kaikkia vanhempia ja samanikäisiäkin serkkujani ja sukujuhlissa juttelin mieluummin tätieni kanssa. Yläasteella luokkani pojat olivat joko kammottavia tai vähän outoja, ja vaikka minulla taas oli ihastuksia en olisi ikinä uskaltanut tunteitani tunnustaa (siinä vaiheessa olin vakuuttunut että olin suunnattoman ruma ja lähinnä huono vitsi), muita poikia en tuntenut. Ainoa harrastukseni oli kuvataidekoulu, siellä oli muutama poika mutta he olivat joko epäsopivia tai pelottavia. Jossain vaiheessa kyllä taisi olla yksi poika jonka epäilin olevan minuun ihastuneen, ainakin hän roikkui perässäni. Ongelma oli siinä että hän oli pari vuotta nuorempi (ongelma siinä vaiheessa kun on 17-vuotias) ja aivan uskomattoman ärsyttävä. Myöhemmin hän taisi alkaa seurustelemaan toisen aivan yhtä ärsyttävän kanssa.
Itse asiassa ongelmani taitaa olla siinä etten oikeastaan muista miltä minusta tuntui ja mitä tapahtui. Ennen minulla oli hyvä muisti mutta lievän romahdukseni jälkeen koko teini-ikäni tuntuu kaukaiselta ja sen aikainen minä vieraalta ihmiseltä (minulla oli paha kriisi siitä miten lähipiirini suhtautuu uuteen minääni, olin varma etteivät he voi minusta pitää).
Joka tapauksessa vietin vapaa-aikani kotona ja en juuri tavannut poikia. Lukiossa uudessa ystäpiirissäni oli yksi poika mutta hänkin oli tarkemmin ajateltuna aika rasittava ja kaiken lisäksi ihastunut kaveriini. Muutamaan ihastukseeni en olisi uskaltanut ottaa mitään kontaktia. Kerran satuin olemaan illalla samassa paikassa yhden ihastuksen kanssa, vietin koko illan olemalla huomaamatta häntä. Järkevä ihminen olisi puhunut hänelle. Tuo oli vaistomainen reaktioni sellaisten miesten seurassa joista pidin (olin varmaan lukenut liikaa romanttista viihdettä. En tiedä toimiiko tuo edes silloin kun toinen on kiinnostunut mutta ei taatusti silloin kun toinen ei edes tiedä minun olevan olemassa) kunnes tapaaminen tärkeän ihmisen kanssa johti siihen että hän kuvitteli minun inhoavan häntä ja yrittävän vältellä häntä (onneksi oli myös mahdollisuus viestintään netissä että se selvisi). Yritän parantaa tapani.
Lukiossa oli aika paljon poikia jotka olivat ehkä olleet kiinnostavia ja minun tyylisiäni mutta en uskaltanut lähestyä heitä, eivätkä he vaikuttaneet minusta kiinnostuneilta. Illat vietin edelleen kotona enkä tavannut miespuolisia ihmisiä missään.
Sitten olin vuoden työttömänä ja työharjoittelussa. Toisessa työpaikassa oli yksi nuori mies ja hänkin aivan uskomaton idiootti (minulla näyttää olleen huono käsitys miehistä mutta tuo oli kyllä aika onneton tyyppi), toisessa ei yhtään (tai oli nuoria miehiä mutta kun kyse oli kuvataidekoulusta niin he olivat alle 18-vuotiaina ja minun työpäiväni oli loppunut ennen kuin vahnempien tunnit alkoivat).
Pääsin lopulta ammattikouluun, tai käsi-ja taideteolliseen joka oli varmaan 90 prosenttisesti naisvaltainen. Vaatetuslinjalla taisi olla yksi poika, minun linjallani neljä joista kaksi 16-vuotiaita, yksi aivan kauhea (omahyväinen ja lintsasi koko ajan. Minulle on jäänyt mieleen hänen kommenttinsa rintamerkistäni jossa luki jotain fantasiasta ja eskapismista, hän kysyi mitä se tarkoitti ja sanoi että hänkin piti todellisuuden paosta, pullon kanssa siis. Ei oikein sopivaa seuraa jerkälle absolutistitytölle). Viimeinen poika oli ihan järkevä ja mukava mutta ei erityisen kiinnostava. Illat vietin asuntolassa ja tapasin vain kämppikseni.
Sitten muutin Ouluun ja teoriassa olisin voinut tutustua miehiin. Baarit eivät innostaneet eivätkä opiskelijabileet. Miehet olivat taas vähemmistönä ja jotenkin viestintä houkuttelee sen kaltaisia miehiä joihin en välttämättä haluaisi tutustua lähemmin (kovaäänisiä ja yleensä hyvin itsevarmoja reippaasti ryyppääviä. Huvittavia mutta eivät erityisen viehättäviä). Vaihdossa olen tutustunut yhteen luokkalaiseeni paremmin, mukava poika mutta ilman avovaimoakin hän olisi niin eri maailmasta ettei siitä tulisi mitään. Mutta minulle on tainnut tehdä hyvää olla kaverisuhteessa mieheen, tai sellaisessa että kun koulussa näkee voi puhua kaikenlaisesta. Hän on lähtenyt jo kotiin enkä ole erityisesti hänen seuraansa kaivannut. Toinen tuttu poika koulussa on niin hölmö ettei häneen voisi ihastua. Minusta jotenkin tuntuu että miehen pitäisi olla henkisesti samanikäinen, muuten alan suhtautua alentuvasti. En halua olla kuin omien mahdollisten lasteni äiti.
Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä ettei elämässäni edes ollut miehiä. Yhdessä työharjoittelupaikassa työkaverit olivat nuoria miehiä. Toinen oli pelottava koska hän oli minun ikäiseni, toisen kanssa tulin hyvin toimeen. Opin olemaan miesten seurassa kun ei ollut muuta mahdollisuutta. En ennen oikeasti uskaltanut puhua miehille. Nettielämässäkin se tuntui aluksi vaikealta, minulla oli hyvä onni päästä sivustolle jossa muut suomalaiset olivat miespuolisia.
Taisin hukata ajatukseni.
Toisaalta tuntuu siltä että hukkasin parhaan nuoruuteni mutta toisaalta olin vain oma itseni. Toisaalta ajattelen sitä yhtä kesäiltaa kun olin siellä rannalla ja ihastuksenikin oli ja hän istui ehkä metrin päässä minusta. Olisin voinut voinut vaikka sanoa hänelle että olemme samassa koulussa, muut olivat eri koulussa. Meillä oli jotain yhteistä. Tai sanoa sille hyvännäköiselle nörttipojalle että hän tanssi hyvin (mutta hän oli varmaan pari vuotta vanhempi ja pelottava). Tai olisin voinut edes tervehtiä serkkuani koulussa, ei se olisi ollut niin vaarallista. Ehkä silloin en ujostelisi häntä vieläkin vähän.

Tänä aamuna satunnainen koulututtavapoika tervehti minua, tunsin itseni ihan normaaliksi ja hyväksytyksi (varsinkin kun hänet esiteltiin minulle ensimmäisenä päivänä koulun parhaimmannäköisenä poikana, minusta hän oli vain vähän oudon näköinen).

Päivän paras uutinen: ystävä jonka olen viimeksi nähnyt joskus vuonna -98 ja joka ajatui vähän eri piireihin ja asuu nykyään ulkomailla vastasi sähköpostiini, jonka olin lähettänyt pari kuukautta sitten. Ehdin jo pelätä että hänelläkin olisi jotain minua vastaan, mutta en keksinyt mitään. Ehkä tapaankin hänet loppukesästä. Mielenkiintoista nähdä tunnistanko edes.
Meillä oli syntymäpäivät aivan lähekkäin ja taisimme tavatakin ensimmäisen kerran synnytyslaitoksella. Meille järjestettiin useampana vuonna yhteiset syntymäpäiväjuhlat jonne kutsuttiin koko pihan lapset.

Ostin isälleni syntymäpäivälahjaksi esiliinan.

Bloginpitoni taitaa hiljetä nyt, ainakin tilapäisesti. Koulu loppuu ja olen riippuvainen kirjaston maksullisista koneista Suomeen paluuseni asti ja nyt on niin paljon muutakin stressattavaa ettei energiaa riitä kirjoittamiseen. Ja ehkä minulla alkaa olla muutakin elämää.

Enkä edes keksi mitään kirjoitettavaa. Kun aloitin tämän päätin etten pakota itseäni mihinkään. Jos minulla kirjoitettavaa niin kirjoitan niin paljon kuin haluan, muuten voin olla hiljaa.

Tekisi vain mieli itkeä.
Tai mennä kotiin nukkumaan.
En kestä stressiä, varsinkaan kun mikään ei suju.

Jatkoa

Useampi vuosi sitten juuri tapaamani tyttö kysyi minulta olinko entinen hevostyttö, kuulemma näytin siltä. Ja olenhan minä. En tiedä mistä hän sen päätteli, en ikinä pitänyt itseäni tyypillisenä hevosharrastajana. Hevostyttönäkin olin riittämätön. Oikeat hevostytöt kävivät tallilla joka päivä, heillä oli hoitohevonen (talleilla on vahva hierarkia ja hoitajat ovat huomattavasti tavallisia ratsastajia ylempänä), he saivat silti pelkkiä kymppejä koulussa ja heillä oli poikaystävä (hevoset harvemmin ovat poikaystävän korvikkeita). Minä ratsastin ehkä kerran kuussa tai harvemmin, olin oppinut perusasiat väärin ja olin aika huono (selässä sentään pysyin ja yleensä hevonen teki suunnilleen niin kuin halusin). Eikä minulla ollut ratsastushousuja (ne olivat todella kalliit ja tallilla välineet olivat aika tärkeitä). Pelkäsin joitain hevosia, varsinkin vihaisia poneja. On todella noloa 15-vuotiaana kun metrin pituinen pikkutyttö hallitsee vielä matalamman ponin paremmin kuin minä.
Pidin ratsastuksesta. Luulen että aloitan sen joskus uudestaan, jos on rahaa. Se oli jo minun nuoruudessani kallis harrastus.

Olin kiltti tyttö ja pidin koulusta ja opettajat yleensä pitivät minusta, olinhan auttavainen ja tottelevainen. Silti minulla ei ollut peruskoulussa oikein lempiopettajia. Lukiossa pidin matematiikan opettajastani, hän antoi meidän laskea kaikki tunnit ja oli suunnattoman outo. Olen jollain tasolla ylpeä että olen lukenut pitkän matematiikan vaikken ollut erityisen hyvä enkä aina ymmärtänyt vaikeita asioita. Opettajani oli aika epäsuosittu, ehkä outoutensa vuoksi ja koska meillä sai valita opettajansa aika vapaasti oli hänen opetusryhmänsä aika pieni, sekin oli hyvä asia. Kaikki muut olivat pitkän fysiikan ja kemian lukijoita ja nykyään varmaan vaikuttavat teknisillä aloilla. Minä olin harvoja poikkeuksia ja sain outoa tyydytystä siitä että tuskin koskaan tarvitsen pitkää matematiikkaa (ja nykyään olen unohtanut suurimman osan siitä vähästä mitä opin). Opettaja puhui aina siitä miten aikanaan opiskelemme matematiikkaa tai fysiikkaa, tai jotain insinöörijuttuja, se ei ollut niin suotavaa. Minulle hän suositteli tähtitiedettä, se sopi kuulemma naisille erityisen hyvin.

En osaa riidellä. Minä en ole saanut siihen harjoitusta, kotona meillä ei koskaan riidelty. Teininä vältin riitoja mahdollisimman paljon, siitä syntyi niin ikävä juttu. Viimeksi olen tapellut kämppiksen kanssa reilu vuosi sitten. Minä olin sitä mieltä ettei sisällä saa polttaa, varsinkin kun säännötkin sen kieltävät. Hän oli eri mieltä. Häpeäkseni aloin itkemään, siitä ei ole mitään hyötyä riitatilanteessa.
En itke erityisen paljon, nykyään ehkä vähän enemmän kuin ennen. Pahin tapaus on ollut kun olin puhelimessa entisen pomon kanssa ja hän haukkui työni, ei hän edes niin pahasti sanonut. Sain lopetettua puhelun mutta en itkemistä.
Kannattaa ehkä välttää työpaikkaa joka saa itkemään.

Tajusin että tarpeeni olla normaali ja hyväksytty tulee ehkä siitä kun ystäväni hylkäsivät minut teininä kun en ollut tarpeeksi muodinmukainen ja kun vain seurasin heitä äänettömänä. Sen jälkeen on tuntunut siltä että minun täytyy mukautua toisten vaatimuksiin (tai kuvitelmiini siitä mitä muut minulta vaativat) tullakseni hyväksytyksi. Jos poikkean siitä mitä muut yleensä tekevät eivät he pidä minusta. En ole pyrkinyt olemaan sen kuvitellun normin mukainen (silloin olisin opetellut viinaa ja käynyt opiskelijabileissä ja etsinyt itselleni miehen, ei väliä minkälaisen) ja siksi kukaan ei minusta voi pitää.

Ja vielä koululiikunnasta

Luokallani oli yläasteella yksi tyttö joka piti liikunnasta. Suurin osa lintsasi aina, sitten oli muutama kiltti ja ei niin urheilullinen ja se yksi koripallotyttö. Hän pelasi Suomen mestaruustasolla (tai jotain sen tyyppistä, ainakin hän matkusti ympäri Suomea pelaamassa) ja oli aggressiivinen omaa joukkuettaankin kohtaan. Kukaan muu ei saanut koskea palloon. Luulen että kukaan ei olisi valinnut häntä joukkueeseensa ellei hän olisi ollut oikeasti hyvä ja ellei hän olisi saanut valita joukkuetta lähes aina. Hän oli tietysti muussakin liikunnassa hyvä.

Muistin toisenkin lajin jossa en ollut aivan surkea, olin ihan hyvä sählymaalivahti. Yleensäkin minut laitettiin maaliin tai puolustamaan sellaiseen paikkaan mihin pallo ei todennäköisesti tullut.
En oikeastaan syytä muita siitä ettei minua valittu joukkueisiin, en osannut minkään pelin sääntöjä enkä osallistunut pelaamiseen, kuka hullu minut olisi halunnut? Traumaattista se silti oli.

Kauheinta oli varmasti uinti. Sitten kaikki sisäliikunta (joutui vaihtamaan vaatteita pukuhuoneessa). Luistelu oli ehkä hauskinta, sitä harrastin joskus vapaa-ajallanikin (ja nykyään on perinteenä kerran talvessa kotikaupungin keskusjärven jäälle aurattu luistinrata kerran ympäri, nilkat eivät kestä enempää vaikka kuinka tiukkaan sitoisi nauhat). Yleisurheilukaan ei ollut niin kamalaa, vaikka olinkin aika onneton siinä. Enkä inhonnut pesäpalloakaan.

Koululiikunta ei ole motivoinut minua aloittamaan yhtään urheilulajia, päinvastoin se on vieroittanut minut uinnista ja ehkä hiihdostakin. Toivon että opetus olisi muuttunut mutta minun kouluajoistani ei ole vielä niin pitkää aikaa, en jaksa uskoa nopeaan muutokseen.
Toivottavasti yläasteen opettajani on sentään jäänyt eläkkeelle (kymmenen vuotta sitten hän oli jo kuusikymppinen).

Taas kaikenlaista

Yläasteella luokallani oli poika joka inhosi minua. Kyse ei ollut kiusaajista, he tuntuivat inhoavan kaikkia vaan aika epäsuositusta ja oudosta pojasta. Luulen että hänellä ei ollut helppoa, suurin osa luokkani pojista oli isoja jääkiekkoilijoita, hän oli pieni ja laiha, ehkä se on tärkeää pojille. Jälkeenpäin katsottuna hän vaikuttaa kiusaajatyypiltä, hän ei vain pystynyt pelottelemaan ketään, ei edes minua. Viha alkoi seitsemännellä luokalla. Hän ja hänen ystävänsä (toinen aika epäsuosittu ja todella hiljainen mutta ystävällisen oloinen eikä tuntunut vihaavan minua tai ketään) oli määrätty minun ja ystäväni pöytään kotitaloustunnilla. Vihamieheni kieltäytyi syömästä ruokaa jonka olin valmistanut ja sanoi kaverilleen "se on sen tekemää". Minä tunsin itseni suorastaan Saatanan lähettilääksi, hän tuntui suhtautuvan minuun melkein uskonnollisesti. En tiedä oliko hänen kotinsa uskonnollinen, ehkä oli. Hän asui meidän lähellämme, ja taatusti tiesi millainen pihamme oli, mutta en tuntunut häntä lainkaan. Hänen vihansa tuntui oudolta.
En muista jatkuiko se koko yläasteen mutta ainakaan se ei elämääni vaikuttanut. Outo vaikutelma hänestä kyllä jäi enkä yllättyisi jos hänestä olisi tullut jotain outoa (toisaalta minulla on vilkas mielikuvitus ja uskoin kerran kun vielä mielikuvituksekkaampi naapurimme väitti erään naapurinpojan seonneen ja aikovan ampua meidät kaikki. Puolustuksekseni täytyy sanoa että se oli kouluampumistapausten aikaan ja olin aina pitänyt poikaa vähän epäilyttävänä. Poliisit tulivat paikalle ja ase paljastui jäljitelmäksi. Mutta se näytti oikealta).

Lord Boredom kirjoitti jonkun aikaa sitten ATM-rakkausromaanien puutteesta ja olen yrittänyt muistella olenko sellaisiin törmännyt. Tietyntyyppisissä kirjoissa naiset aikuistuvat ja huomaavat että naapurin nörtti onkin itse itseassa ihan hyvännäköinen ja parempi kumppani kuin se alkoholisti. Yhdessä kaunis nuori nainen rakastuu keski-ikäiseen ja ylipainoiseen mieheen, mutta hän onkin kuuluisa kirjailija. Toisessa päähenkilö mies on katkera ja pyörätuolissa, ei erityisen YTM, mutta hänkin oli kuuluisa kirjailija. Kannattaa olla kirjailija niin pienillä ongelmilla ole väliä.
Yhden kirjan muistin jonka sankari on klassinen ATM. Perheenäiti tulee hylätyksi kun hänen menestyvä lakimiesaviomiehensä jättää hänet, tietenkin nuoremman naisen takia. Nainen ei ole varmaan koskaan ollut palkkatyössä eikä hänellä ole juuri mitään taitoja, ainakaan sellaisia joista olisi hyötyä modernissa toimistossa. Saadakseen rahaa ja pelastakseen kotitalonsa hän ottaa vuokralaisia, yhden heistä kautta hän tutustuu hanttihommia tekevään mieheen. Hänelle aukeaa uusi maailma, mies ulkoiluttaa koiria ja tekee muuttohommia ja vaikka mitä, hän ei halua tehdä vakituista työtä (mutta on jossain hienossa yliopistossa koulutettu fyysikko tai tähtitieteilijä tai joku vastaava). Mies on ujo mutta mukava, fyysisestikään ei mikään kauhea mutta reilusti ylipainoinen. Käy ilmi että miehen ainoat naiskokemukset olivat yliopistossa kun pari tyttöä kiusasi häntä, hän saattaa olla neitsyt. Nainen hämmästyy, noin hyvä mies. Hänen lähipiirinsä on kummissaan. Mies on alkanut vähän laihduttaa mutta naisen silmissä sillä ei ole niin väliä. He rakastuvat, totta kai ja seksi on kivaa. Ja onnellista loppua ei estä edes se että naisen aviomies palaa kuvioihin. Kukapa haluaisi tylsä ja urakeskeisen lakimiehen kun tarjolla on mies joka pitää koirista ja elämän pienistä asioista.
(Elisabeth Berg: Open House).

Ei voi vielä lähteä kotiinkaan

Kauhea nälkä ja väsymys, kotiin en voi lähteä ennen kuin saan työni tulostettua. Tai voisin kai ja toivoa ettei kukaan varasta sitä tulostimen vierestä.

Toiveammatit

Joskus 9-vuotiaana halusin toimittajaksi. Jotenkin sellainen muistikuva että se vaikutti dynaamiseltä ja tiukalta ammatilta. Olin ehkä lukenut Neitietsiviä.
Aloitettuani ratsastuksen halusin ratsastuksenopettajaksi. Myöhemmin tajusin miten kammottavan raskas ja huonosti palkattu työ se on ja kaiken lisäksi joutuu sietämään hevoshulluja pikkutyttöjä.
Sitten halusin arkkitehdiksi. Olin sataprosenttisen varma siitä, lukiokin tuntui ajanhukalta. Unelma kaatui työn todellisuuteen. Nykyään arkkitehdit yleensä ärsyttävät minua (arkkitehtuuri on verrattavissa moderniin taiteeseen ja vaatii koulutusta että sitä voisi ymmärtää. Tavalliset ihmiset jotka eivät viihdy asunnoissaan eivät vain ymmärrä taidetta, eivät he ymmärrä varmaan hienoja installaatioitakaan). Hyvä nettituttuni opiskelee arkkitehdiksi, toivon ettei hänestä tule stereotyyppiarkkitehtiä. (täytyy sanoa että kokemukseni arkkitehdeistä rajoittuvat Hesarin yleisönosastoon, yhteen kuvataidekoulun opettajaan ja naapurinsetään. Jälkimmäiset olivat fiksuja ja mukavia). (minulla on hämärä muistikuva siitä että olisin tästä aikaisemminkin kirjoittanut mutta kirjoitetaan nyt uudestaan varmuuden vuoksi).
Arkkitehtiurani kaaduttua olin hukassa. Halusin tehdä jotain taiteellista, harkitsin muotoilua ja sisustusarkkitehtuuria (josta olisin ehkä pitänyt). Kun en päässyt opiskelemaan päätin pyrkiä ammattikouluun opiskelemaan kondiittoriksi (siitä ainakin olen kirjoittanut aikaisemmin). Nyt minusta tulee jonkinlainen kuvallinen viestijä. Minun pitäisi valmistua vuoden päästä ja työpaikan saamisen lisäksi pelottaa se että olen kyllästynyt alaani. En ole puoleen vuoteen tehnyt juuri mitään ammatillista ja tunnen olevani aika hukassa. Tein tulostuksenkin kanssa aika yksinkertaisen virheen. Pelottaa.

Joskus ala-asteella melkein kaikki tytöt halusivat luokanopettajiksi. Oikeasti heistä tuli jotain kaupallista.

Lapsuudenystävistäni yksi opiskelee jotain elokuviin liittyvää, kahdesta tuli käsityöläisiä, yksi oli aika hukassa. Pihastamme minua nuoremmista vain yksi tai kaksi päätyi yliopistoon. Suurin osaa tekee jotain epämääräisen taiteellista, puolet on varmaan puu- tai tekstiiliartesaaneja. Aika outoa ottaen huomioon sen että lähes kaikkien vanhemmat olivat akateemisia. Ehkä pihassamme oli oikeasti salliva ilmapiiri. Aitoa suvaitsevaisuutta se ei ehkä ollut, kauppakorkeaan menevää kokoomusnuorta olisi varmasti oudoksuttu.

Me emme olleet koulussa suosittuja, eivät edes alkoholia käyttäneet ystäväni. Luokan suositut tytöt olivat huonoja koulussa ja puhuivat lähinnä bileistä mutta yllättäen he olivat oikeastaan ihan mukavia. Kiusaajatyttöjä luokallamme ei ollut. Suositut tytöt olivat ehkä vain vähän bimboja. Poikien kohdalla on parempi puhua hallitsevuudesta. Heitä oli ehkä viiden pojan uusnatsijengi, pelottavaksi heidät teki johtajansa suhteellinen älykkyys ja muiden jäsenten suuri koko, he olivat kaikki jääkiekkoilijoita ja aika pitkiä. Sitten oli epäsuosittuja tyttöjä ja todella epäsuosittuja poikia. Oli meidän luokallamme normaalejakin, heidät oli vain laitettu samaan opetusryhmään niiden kirottujen musiikkiluokkalaisten knssa. meidän ryhmässämme oli hylkiöitä, huonosti koulussa menestyviä, häiriköitä ja pahimpina kaikista et:n lukijat. Huhujen mukaan meillä oli yksi autovaraskin. Meidän tyttöjen ryhmämme oli vähän outo, vaatteemme olivat aika outoja ja meillä oli ristinämme asuinpaikkamme. Aika typerä syy kiusaamiseen, varsinkaan kun pihamme ei erityisen outo edes ollut (vaikka huhuttiinkin että asuimme kaikki samassa talossa ja nukuimme yhdessä, kyseessä ei ollut hippikommuuni).
Lukiossa porukkani oli vähän ulkopuolisia tyttöjä ja yksi poika, kaikki olivat jollain tavalla taiteellisia ja useat tieteellisiä. Suositut olivat äänessä joka juhlassa. He olivat outo yhdistelmä biletystä ja perinteisiä arvoja kuten lukioni henkeen sopikin. Heistä on varmaan tullut kokoomuslaisia liikemiehiä.
Ammattikoulussa luokallamme oli kolme suosittua tyttöä. He nostivat itsensä siihen asemaan ensimmäisenä päivänä ja pysyivät vallassa koulun loppuun saakka. Muut eivät ollet heistä niin innoissaan mutta heidän uskonsa itseensä voitti muiden epäuskon. Oudointa heidän touhuissaan oli se että he omivat itselleen luokan kolme poikaa. Kyse ei tuntunut olevan siitä että he olisivat pitäneet heistä tai missään nimessä halunneet seurustella heidän kanssaan, poikien persoonalla ei ollut niin väliä. He vain luonnollisesti kuuluivat valtaapitäville naaraille.
Minulla oli yksi parempi ystävä, 16-vuotias kämppikseni.
Ammattikorkeassa kaikki on muuttunut. Tuttavani ovatihmisiä jotka aivan varmasti olivat yläasteella niitä suosituimpia ja kauneimpia. Yhtäkkiä minäkin olen suosittu.
Ei siihen mennytkään kuin 14 vuotta.

Angstin torjumiseksi sekavia ajatuksia

Koulussa pitäisi saada tulostettua tärkeä eikä se onnistu toivomallani tavalla. Ratkaisuna olisi puhua pelottavan ihmisen kanssa. Siksi kirjoitan tänne.

Yksi syyllisyydenaiheuttaja on se etten tajua runoutta. Noloa se on koka isäni runoilee ja vielä nolompaa koska minulla on ollut sen verran hyvä tuuri että olen päässyt tekemään pienilevikkisten runokirjojen kansia. Minä tunnen itseni huijariksi, useimmiten runot eivät sano minulle mitään. Jostain olen aina onnistunut kaivamaaan inspiraation ja runoilijat ovat väittäneet olevansa tyytyväisiä mutta plkään että jään kiinni pian.
Äitini on joskus kertonut minun kyllä oppineen lapsena loruja mutta muuttaeen ne suorasanaisiksi.

Eino Leinoa en tajua mutta pidän joistain hänen runoistaan.


Peruskoulun ehkä pahin nöyryytys oli laulukoe. En ole sen jälkeen laulanut julkisesti. En ole ikinä uskaltanut nauhoittaa laulani joten en tiedä onko minulla oikeasti kamala ääni (isäni ja äitini osaavat kyllä laulaa). Inhoan ääntäni vaikka sitä en kehuttu, todennäköisesti en pitäisi lauluäänestänikään vaikka se ei olisi kamala.
Laulan kotona kuunnellessani musiikkia.

Joskus ala-asteella tulin luokkaan ruokalasta. Siellä oli vain poikia ja käännyin ovelta pois. Eräs poika johon olin ihastunut sanoi että se pelkää poikia. Tunsin itseni petetyksi. (vaikka taisin alunperin pitää pojasta sen takia että hän ei ollut erityisen mukava ja oli vähän oudonnäköinen, minulla oli huono miesmaku toisella luokalla).

Vakavammista ihastuksistani yksi on ollut urheilullinen ja oikein perussuosittu hyvännäköinen poika. Se oli 13-vuotiaana. Muut ovat olleet persoonallisempia. Ei sillä että olisin ihastunut vakavasti montakaan kertaa.
En edes tiedä olinko oikeasti ihastunut tuohon poikaan vai vain kavereiden painostuksesta. Ihastuminen oli vaarallista. Pojan piti saavuttaa toisten suosio ja tunnustamalla saattoi itsensä vaaraan, muistan muutaman kerran ystävieni huudelleen kaikenlaisia asioita. Luottamuksellisuutta ei ollut. Jos ei tunnustanut olevansa ihastunut joutui kiusatuksi. Oli parempi tunnustaa jotain.
Näin jälkikäteen katsottuna on vaikeaa ymmärtää miksi me olimme ystäviä.

Muut ihastukset olivat kadulla nähtyjä tyyppejä ja tutuntuttuja. Sellaisia joista tiesi lähinnä nimen.

Minä haluaisin ystävän johon voisi luottaa tapahtuisi mitä tahansa ja joka välittäisi. Haluaisin sellaisen ystävän joka huolestuisi jos minusta ei kuuluisi vähään aikaan mitään.
Minulla ei ole koskaan ollut parasta ystävää. En ole koskaan tuntenut että olen se tärkein ihminen.
Perhe kyllä välittää ja huolehtii.

Muistan kun lapsena tunsin syyllisyyttä kun äitini kertoi tulleensa opiskelemaan ja miten opiskelijaruokalan kaalilaatikko olikin aivan kauhea pettymys. Minä en halua että toisilla on paha mieli.
Inhoan kaalilaatikkoa.
Ja kaalia yleensä.

Inhoan myös sieniä. Ne ovat inhottavan pehmeitä kypsinä. Raakoja sieniä voisin ehkä syödä. Perhepävähoitaja syötti minulle myrkyllisiä sieniä, oli löytänyt kivoja lakritsantuoksuisia metsästä. Ei tullut mieleen että kiva haju ei tarkoita hyvaä ruokasientä. Onneksi lakritsarousku ei ole suunnattoman myrkyllinen ja onneksi vanhempani tuntevat sieniä.
Onneksi kärpässienet eivät tuoksu hyvältä.

Pidän sienestyksestä. Jossain vaiheessa olin mestari löytämään karvarouskuja. Nekään eivät ole erinomaisia ruokaruokasieniä.

Olin ensimmäisen kerran marjassa ehkä kuukauden ikäisenä, sen jälkeen joka vuosi. Kerran löysin marjametsästä paikan jossa oli luita. Tai kuvittelin löytäneeni, en löytänyt sitä enää.
Toisen kerran löysin Suffeli-patukoita, äitini oli piilottanut ne meille löydettäviksi.
En ikinä syö marjoja kun kerään niitä. Metsässä on liikaa hyönteisiäkin.

En ole kateellinen siskolleni joka on laihempi, kauniimpi ja taiteellisesti lahjakkaampi. Hänellä on myös mies ja enemmän ystäviä. Onneksi hän on minua nuorempi. Minulle jäi koulussa menestyminen ja se että elämäni on ulkoisesti enemmän järjestyksessä. Välillä tuntuu epäreilulta mutta meillä on hyvät válit enkä ole katkera.

Minä vaikutan siltä että minulla on kaikki kunnossa, että olen perillä asioista. Ihmiset yllättyvät kun kiroilen.

Loukkaannuin kun ystäväni sanoi lapsuudenkotiani porvarilliseksi.

Näen joskus unia siitä että olen ihastunut ihmisiin jotka tunnen mutta joita kohtaan minulla ei ole mitään tunteita. Aamulla nolottaa.

Viime aikoina olen alkanut nähdä unia siitä että rakastan ja että minua rakastetaan. Olen jopa nähnyt unta seksistä (teininä en muista nähneeni).

Löysin viikonloppuna 70-luvun Mills&Boon-pokkareita. Niillä on jotain tekemistä Harlekiinien kanssa. Täytyy sanoa että nekin vaikuttivat minuun, taiteiljatyttö rakastui aika tylyyn lairdiin ja rikas ja jääkylmä nainen solmi järkiavioliiton saadakseen sisarensa huoltajuuden.
Harmi ettei divarissa ollut toisen kirjan takasivuilla mainostettua merkkiteosta nimeltä Ward of Lucifer. (voin kuvitella sen. Joskus 1800-luvulla nuori ja kaunis ja viaton tyttö joka on viettänyt suojattua elämää joutuu orvoksi ja saa holhoolakseen pahamaineisen jaarlin joka on viettänyt koko elämänsä viettelemällä naisia ja surmaamalla vihollisiaan kaksintaisteluissa)

Kun katson kadulla naisia huomaan etten ole lihava.

Erilaisuus

Kai minun pitää hyväksyä se että olen normaali.
Tilastollisesti kyllä taidan olla jollain tavalla vähän erilainen. Kirkkoon kuulumattomat ovat suhteellisen pieni vähemmistö, vielä vähemmän on niitä jotka eivät ole koskaan kuuluneet kirkkoon. Suuri osa suomalaista on varmaan myös käynyt rippikoulun. Suurin osa on varmaan menettänyt neitsyytensä ennen kuin täyttävät 21 (tai mistä sen tietää, jälkeenpäin ajateltuna en minä niin vanha ollut). Suurin osa on ollut humalassa, ainakin nuorista. Suurimmalla osalla suomalaista on aika tuoreet juuret maalla, isovanhemmat vähintäänkin. Siinä se erilaisuuteni taitaa olla.
Ulkoisesti olen hyvin tavallinen, olen keskipituinen ja varmasti painoni ei ole epätavallinen, varsinkin kun suomalaiset tuppaavat olemaan aika tukevia. Hiukseni ovat pidemmät kuin yleensä mutta eivät epätavallisen pitkät (esim. polviin asti). Kasvonpiirteeni ovat normaalit, minulla on normaali määrä silmiä ja muuta tarvittavaa ja ne ovat normaaleilla paikoilla. Minulla ei ole outoja syntymämerkkejä (tosin äskettäin poskipäälleni on ilmestynyt kolmen pisaman tai luomen rivi joka näyttää vähän erikoiselta). En ole millään tavalla eksoottinen, ainakaan Suomessa.
Sisäisestikään en taida olla erilainen. Ahdistukseni on tyypillistä kilteille nuorille naisille. Taiteellisuuteni ei ole lähelläkään neroutta. En ole erikoisen älykäs. Pidän perheestäni ja ihmisistä yleensä. Minulla ei ole outoja tapoja.
Asuntoni on aivan tavallisesti kalustettu ja nukun sängyssä. Elämäni on aika rutiininomaista ja tavanomaista.
Olen siis aivan tavallinen.
Toisaalta haluankin että olen tavallinen ja että ihmiset hyväksyvät minut, eniten pelkään sitä että minuun suhtaudutaan alentuvasti ja säälien.

(persoonallisuustestistä tuli sama tulos kuin ennenkin. En pidá itseäni sellaisena mutta varmaan sitten olen).

Aioin kirjoittaa Lord Boredomille kommentin mutta oikeastaan voisin kirjoittaa tänne.
Koululiikunta taitaa olla aika loppuunkulutettu aihe mutta sen verran traumaattinen että siitä voisi kirjoittaa.
En ollut erityisen urheilullinen lapsi mutta rakastin vettä. Opin uimaan helposti ja en välittänyt kylmästä vedestä enkä mistää. Sitten alkoi koulun uimaopetus. En tiedä missä oli vika. Tajusinko että uimapuvussa olin aika tukeva vai oliko näköni jo silloin sen verran huono etten nähnyt opettajaa. Joka tapauksessa muistan uimahalliretket lähinnä kidutuksena. Meidät jaettiin ryhmiin ja harjoittelimme erilaisia potkuja ja meitä arvosteltiin. Voi olla että ongelma oli sama kuin suomalaisessa opetuksessa muutenkin, tekniikkaan ja sen täydelliseen oppimiseen kiinnitetään liikaa huomiota. Koulu-uinti oli joka tapauksessa kamalaa. Sai myös pelätä kuukautisten alkamista, olisi ollut noloa jos olisi joutunut kertomaan siitä opettajalle. Joskus minulla taisi olla äidin kirjoittama lappu mukana.
Olin hyvä ainoastaan yhdessä lajissa. Minulla on hyvät refleksit pallojen kanssa, väistän niitä automaattisesti. Yleensä siitä ei ole hyötyä, mutta kahden tulen válissä oli kuin minulle suunniteltu peli. Väistelin palloja iloisesti ja olin aina viimeinen pelaaja, muut heittivät minua pallolla. Muuten olin jo ala-asteella huono liikunnassa. Kotimme ei ollut erityisen liikunnallinen enkä harrastanut liikuntaa. satunnaisesti kävimme uimassa ja talvella luisteltiin, muuuten liikuntaa tuli epäsäännöllisillä ratsastustunneilla ja leikkiessä. Olin poissa kun opetettiin oikea pesäpallolyönti, en oppinut sitä kuin vasta lukiossa (todella noloa), opettajamme oikeasti kieltäytyi opettamasta minua. Olin aika hyvä juoksemaan pesältä toiselle, varsinkin kun olin lyönyt kolme hutia. Tai miten pesäpallon säännöt toimivatkaan. Väistelin minua päin tulevia palloja. En osaa pituushypätä edelleenkään ja korkeushypyssä en oppinut oikeaa tekniikkaa. Pääsin kyllä rimaa päin juoksemalla ja jotenkin hyppäämällä metristä yli. Olin suhteellisen notkea ja enkä aivan onneton telinevoimistelussa. Yleisesti ottaen olin kyllä aika huono. Paljon vikaa oli itsessäkin mutta syytän opettajaani, hän ei vaatinut minulta mitään. Olin hyvä lukuaineissa ja kiltti ja vähän tukeva tyttö, eihän minulla ollut mitään syytä yrittää liikunnassa. Sama jatkui myöhemminkin.
Yläasteella saimme luonnollisesti uuden opettajan. Hän oli vanhempi naishenkilö, oikea liikunnanopetuksen veteraani. Ja hän inhosi luokkaamme, me olimme joko huonokuntoisia ja onnettomia tai sitten häiriköitä jotka lintsasivat koko ajan. Parhaimmillaan tunnilla oli kolme tyttöä. Ei auttanut yhtään että liikuntaryhmämme oli yhdistetty musiikkiluokan ryhmään. He olivat kaikki hoikkia ja kauniita (ja aika ärsyttäviä), he olivat hyvistä perheistä ja kaikessa hyviä, he olivat koulumme prinsessoja (kaikki paitsi yksi outo poikkeus). Liikunnanopettajamme rakasti heitä. Muistan kun kerran tunnilla erehdyin sanomaan jotain väliin kun hän keskusteli parempiluokkaisten kanssa, hän ei ollut mukava täti.
Siitä seurasi hyvääkin, yhdeksännellä hän hylkäsi meidät ja saimme kaksi nuorta ja pätevää naista peräkkäin. Yhtäkkiä liikuntatunnilla olikin ihan hauskaa, he kannustivat ja huomioivat muutkin kuin liikunnallisesti lahjakkaat (tuntuu että yleensä keskitytään opettamaan niitä jotka eivät opetusta tarvitse). Kävimme seinäkiipeilemässä ja teimme muutakin.
Pahin yläasteen trauma taitaa olla tanssiminen. Voisi olla parempi jos tytöt harjoittelisivat keskenään, siltä se ainakin tuntui. Vieläkin selkein muisto yläasteelta on tanssitunti ja se miten tanssiessani jonkun pojan kanssa pahin natsikiusaaja sanoi parilleni miten kamalaa oli että hän joutui tanssimaan minun kanssani. Ärsyttää vieläkin. Kunpa vain minulla olisi ollut rohkeutta sääliä hänen partneriaan siitä että hän joutui tanssimaan ruman ja ilkeän uusnatsin kanssa. Hän ei todellakaan ollut mikään unelmien prinssi.
Lukiossa liikunnanopetukseni epämääräisyys korostui. Olin edelleen huono ja huonosti varaustautunut enkä osannut yhdenkään lajin sääntöjä. Olin selvinnyt siihen asti pysymällä sivussa ja antamalla muiden pelata mutta lukiossa se ei onnistunut. Jouduin opettelemaan korkeushyppytekniikkaa ja pesäpallolyöntejä. Minulla oli kaksi opettajaa, toinen periaatteessa mukava mutta ylipirteä ja täysin mielikuvitukseton, hän ei voinut uskoa etteivät kaikki olleet samanlaisia kuin hän. Toinen oli vanhempi ja epäluuloinen, hän syytti minua lintsauksesta. Pelkäsin häntä. Kurssilla ei saanut olla yhtä ainoaa poissaoloa ja suoritin niitä kuntosalilla kärsien. Ei ole sen jälkeen tehnyt mieli käydä salilla.
Minua suututtaa se miten paljon resursseja minunkin opetukseeni hukattiin ilman mitään tuloksia. Vähän erilaisella opetuksella lopputulos olisi voinut olla erilainen. Liikunnanopetuksessa muukin on tärkeää kuin tuntimäärät.
Ehkä syy on siinä että opettajiksi hakeutuu reippaita kilpaurheilijoita jotka sitten keskittyvät seuraavan kilpaurheilijaporukan kasvattamiseen.
Minun kokemukseni ovat vielä aivan tavallisia eivätkä opettajani olleet sadistisia tai tahallaan kiusanneet.

(tuli vielä mieleen suihkut ja se miten ei ollut kivaa olla luokan ensimmäinen tyttö jolla on rinnat kun kaikki tuijottivat)

En pääse eroon siitä jungilaisesta testistä, se tulos vaivaa minua. Ja kysymykset ovat vaikeita. Minusta tuntuu että vaikka ymmärrän sanat en ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan tai pysty vastaamaan yksiselitteisesti.

As a rule, current preoccupations worry you more than your future plans
Tulevaisuus on niin hämärä ettei siitä voi huolestua kuin yleisesti. Toisaalta mietin koko ajan valmistumistani.
You find it difficult to talk about your feelings
Ahdistuksesta ja asioista joista pidan on helppoa puhua, vaikeampaa on puhua vaikka siitä kun olen tuntenut itseni nöyryytetyksi.
You feel at ease in a crowd
Tuo ainakin on helppo, inhoan väkijoukkoja. Toisaalta festareilla on mukavaa vain sulautua massaan.
You do your best to complete a task on time
Ehdottomasti. En muista ikinä myöhästyneeni työn kanssa, ainakaan niin että se olisi ollut minun vikani.
You are strongly touched by the stories about people's troubles
Nykyään minua alkaa joskus itkettää kun luen lehdistä toisten ankeista elämistä. Onko tuo voimakasta reagointia? Mikä on?
You are more interested in a general idea than in the details of its realization
Yleensä alan miettimään ongelmia joita idean toteutuksessa on, ehkä olen sitten kiinnostuneempi toteutuksesta.
Strict observance of the established rules is likely to prevent a good outcome
Ei voi sanoa että sääntöjen noudattaminen olisi aina pahasta. Joskus niitä pitää ehkä rikkoa mutta ei aina.
Often you prefer to read a book than go to a party
Totta kai.
You tend to rely on your experience rather than on theoretical alternatives
Ei aavistustakaan.
It's difficult to get you excited
Varsinkin nykyään. Ennen kyllä innostuin kaikenlaisista asioista ja kyllä nykyäänkin välillä.
You rapidly get involved in social life at a new workplace
Aika vähän kokmusta mutta todennäköisesti en.
It is in your nature to assume responsibility
Olin harjoittelijana aika hankalassa projektissa ja minun piti koko ajan toistaa olevani vain harjoittelija, vastuu ja stressi eivät kuuluneet minulle. Ei onnistunut.
You frequently and easily express your feelings and emotions
En.
You often think about the mankind and its destiny
Ahdistuneena ajattelen maailmanloppua, kelpaako se?
You believe the best decision is one that can be easily changed
Ei kai tuo voi olla hyvän ratkaisun kriteeri?
You are a person somewhat reserved and distant in communication
En tiedä. Hymyilen paljon, puhun kaikenlaisa asioista, uusienkin ihmisten kanssa. Toisaalta olen ujo ja pelkään joitain ihmistyyppejä.
You prefer to act immediately rather than speculate about various options
En todellakaan.
You trust reason rather than feelings
Yrtiän perustella asiat itselleni järjellä mutta saatan toimia tunteiden ohjaamana.
You spend your leisure time actively socializing with a group of people, attending parties, shopping, etc.
En todellakaan.
You usually plan your actions in advance
Jos en pysty etukäteen suunnittelemaan ja tottumaan ajatukseen on minun vaikea toimia.
Your actions are frequently influenced by emotions
En usko. Tai mistä minä tiedän.
You often contemplate about the complexity of life
Ei kuulosta tutulta. Ajattelen arkiasioita ja päässäni olevia tarinoita ja ahdistukseen liittyviä asioita.
You often do jobs in a hurry
Todella harvoin tai en ikinä.
You find it difficult to speak loudly
Vielä vaikeampaa on huutaa. En pysty siihen.
You get bored if you have to read theoretical books
Vastasin ensin ei, toisaalta en saa luettua teoreettisia kirjoja, ehkä siinä on kyse tylsistymisen pelosta.
You value justice higher than mercy
Vastasin miettimättä kyllä, ehkä se on oikea mielipiteeni.
The more people with whom you speak, the better you feel
En.
You like to keep a check on how things are progressing
Kyllä.
You easily empathize with the concerns of other people
Kuvittelin ennen niin mutta ehkä en.
You are more inclined to experiment than to follow familiar approaches
Todennäköisesti en.
You avoid being bound by obligations
En vältä muuta kuin siitä syystä että otan ne liian vakavasti.
You prefer to isolate yourself from outside noises
Kuulostaa hyvältä.
It's essential for you to try things with your own hands
Ei kai.
You think that almost everything can be analyzed
Luultavasti.
You are usually the first to react to a sudden event: the telephone ringing or unexpected question
Jos reagointiin ei kuulu se että vastaa. Huomaan kyllä.
You take pleasure in putting things in order
Paperien järjestelemisessä on oma nautintonsa.
You feel involved when watching TV soaps
En katso saippuaoopperoita enkä kyllä saa niistä muita tunteita kuin tylsistymistä.
You easily understand new theoretical principles
En usko.
The process of searching for solution is more important to you than the solution itself
Tärkeää mutta ei tärkeämpää kuin lopputulos. Paitsi elävänmaalauken kurssilla.
You usually place yourself nearer to the side than in the center of the room
Ehdottomasti
When solving a problem you would rather follow a familiar approach than seek a new one
Luulatavasti.
You try to stand firmly by your principles
Yritän kyllä, en aina onnistu (syön suklaata).
It is easy for you to communicate in social situations
Jos ei ole paikalla liikaa pelottavaa väkeä.
You are consistent in your habits
Kyllä.
You willingly involve yourself in matters which engage your sympathies
Tuskin.
You easily perceive various ways in which events could develop
En kai.
A thirst for adventure is close to your heart
Ei todellakaan.
You prefer meeting in small groups to interaction with lots of people
Aina.
When considering a situation you pay more attention to the current situation and less to a possible sequence of events
Yritän ottaa seuraukset huomioon.
You consider the scientific approach to be the best
Yleensä. Voittaa ainakin uskonnollisen. Paitsi ehkä ihmisten lohduttamisessa.
You enjoy having a wide circle of acquaintances
Pystyisikö niiden nimiä edes muistamaan?
You are almost never late for your appointments
En ikinä, ellei satu jotain todella outoa. En muistä milloin olisi sattunut. Todennäköisemmin olen paikalla puoli tuntia etuajassa.
You readily help people while asking nothing in return
Kyllä. Tai ainakin kuvittelen niin.
You often spend time thinking of how things could be improved
En.
Your decisions are based more on the feelings of a moment than on the careful planning
Ei.
You prefer to spend your leisure time alone or relaxing in a tranquil family atmosphere
Ehdottomasti.
You feel more comfortable sticking to conventional ways
Ikävä kyllä.
Objective criticism is always useful in any activity
Kuulostaa hyvältä.
You enjoy being at the center of events in which other people are directly involved
Harvoin.
You know how to put every minute of your time to good purpose
Mikä on hyvä tarkoitus? Minun miellestä lukeminen ja rentoutuminenkin kuuluvat niihin.
You are easily affected by strong emotions
En kai.
You are always looking for opportunities
En tosiaankaan.
Deadlines seem to you to be of relative, rather than absolute, importance
Pidän aina kiinni aikatauluista.
After prolonged socializing you feel you need to get away and be alone
Kyllä.
Your desk, workbench etc. is usually neat and orderly
Ei todellakaan.
You tend to be unbiased even if this might endanger your good relations with people
En usko.
You like to be engaged in an active and fast-paced job
En
You have good control over your desires and temptations
Minulla ei juuri kiusauksia ole. Makeaa en voi vastustaa joten se on kai: ei.
You tend to sympathize with other people
Kyllä. Tuo kuulostaa tarpeeksi epämääräiseltä, ei mitään mainintaa voimakkaista tunteista.
You easily see the general principle behind specific occurrences
En. Olisi kyllä hyödyllinen taito.
You are inclined to rely more on improvisation than on careful planning
En todellakaan.
You get pleasure from solitary walks
Kävelen yleensä yksin ja se on hauskaa mutta vielä hauskempaa se on kun on seuraa.

En minä tunne itseäni. Taidan tehdä testin uudestaan ja vastata eri tavalla kysymyksiin joista en ole varma.
Typerää että yksi testi vaivaa minua näin.