Yhdeksän tuntia siivousta ja järjestelyä ja silti ei tullut valmiiksi. Vielä pitäisi käydä keittiö läpi ja kylpyhuone ja varasto, jossa on tällä hetkellä lähinnä pahvilaatikoita ja kirjojakin voisi vähentää ja hankkiutua eroon poistetuista tavaroista.


Väsyttää.

Entä Macintosh System 7.5 for Dummies? Olisikohan sillä jälleenmyyntiarvoa?

Onkohan zip-asema jo muinaisjäänne vai onko sillä oikeaa käyttöä? Sallinko sen asua kaapin perällä vai kuuluisiko se elektroniikkaromun kierrätykseen vai voisikohan sen myydä?

Kaipaa niitä kirjapainoista vielä löytyy ja ehkä joskus käy niin ettei minulla ole nettityhteyttä eikä polttava cd-asema (niitäkin löytyy yksi ylimääräinen ulkoinen) tai dvd-asema toimi.
Ei sitä koskaan tiedä.


Kuusi vuotta sitten tietokoneen käyttöni oli erilaista.



(zip-asemia näyttää olevan paljon myynnissä huuto.netissä. Päivän hinta näyttää olevan kuusi euroa)

Löysin vanhan muotoilun historian kokeeni. Olen joskus tunnistanut Yrjö Kukkapuron Karuselli-tuolin ja kirjoittaa kansallisromantiikasta ja 70-luvun muotoilusta täysien pisteiden arvoisesti.

Tuo täytyy säilyttää.

Heitän nykyisenkin koulun väriopin tehtävät pois. Olen hurjalla tuulella!
(Kurssi ei ollut edes hyvä ja teimme tehtävätkin vähän hankalasti enkä opettajastakaan pitänyt)


Kaaoksen keskellä leivon pannukakkua.

En aio säilyttää edellisessä koulussa huonosti tehtyjä väriopin töitä.
Tai huonoja typografia harjoituksia.

Mutta entä jos niitä joskus tarvitsee?

Voisikohan piirustuksista säilyttää vain parhaat? Jotenkin on aina tuntunut että pitää antaa hyvä kokonaiskuva tuotannostani mutta eihän siihen ole mitään syytä.



Jotenkin vain tuntuu siltä että on huijausta heittää pois ne huonot.

Miten ihmeessä minulla voi olla niin paljon ohuita harmaita sukkahousuja?

Ja muunkin värisiä.

Pois:
Ruskeavalkoinen 70-luvun henkinen lyhyt kesämekko. Kuosi ei oikein näytä hyvältä päälläni ja on se vähän lyhyt ja vähän turhan paksua kangasta hellemekoksi. En ole varmaan koskaan pitänyt julkisella paikalla. Kirpputorilöytö.
Harmaavalkoinen villatakki, liian paksu ja epämiellyttävä julkisesti pidettäväksi. Ainoa käyttö todella kylminä päivinä sisällä mutta en muista villatakkia pitäneeni todella pitkään aikaan. Se on ikävän tuntuinenkin. Kirpputorilta tuokin.
Lyhythihainen napitettava pusero joka ei mene rintojen kohdalta kunnolla kiinni. Ei mikään vaikea päätös luopua. Kirpputorilta taitaa olla tuokin kotoisin.
Ikivanha ja aikoinaan paljan pidetty paita, jossa on iso reikä.
Ruskea vakosamettihame josta puuttuu nappi ja joka ei mahdu päälle (nyt ärsyttää se että teininä tunsin olevani lihava, enhän minä edes ollut kun tuollaisia vaatteita sain päälleni). Rakas kirpputorilöytö mutta nyt saa mennä pois. Mitä minä sillä teen? Tuskin laidun tarpeeksi ja en usko että pystyn enää innostumaan ruskeasta vakosametista.
Halpa kirpputorilöytöpaita, jota ei ole juuri pidetty. En usko että vähän isompirintaisen kannattaa käyttää paitaa, jossa on kiiltävät napit rintataskuissa (jotka vain teeskentelevät olevansa taskuja).
Lapaset. On minulla parempiakin, noita en ikinä käytä.
Musta vakosamettipaita. Saattaa olla miesten, aivan liian suuri. Joskus teininä pidin sellaisista vaatteista.
Itsetehty kaulahuivi, ei ikinä pidetty.
Vihreää lakanakangasta, josta piti tulla larppimekko. Liian vähän ja ankean väristä. Eikä minulla edes ole ompelukonetta.
Outo kangaspala, jonka ostin teininä jostain alennuskorista ja toimi joskus verhona.
Vaaleansininen vakosamettipaita (minä sitten pidin vakosametista) joka on minulle oudon värinen ja josta näkyy sivusta sisään, isorintaisen kirous napillisissa paidoissa. Muuten ihan hyvän näköinen ja outo värikään ei ole paha mutta tuskin pidän ikinä, harvoin tähänkään mennessä.
Ruskea vakosamettimekko, lyhyet hihat. Liian kuuma kesällä, liian viileä syksyllä. Ja napit kiristävät.
Vihreä kietaisuhame, ostettu joihinkin juhliin viitisen vuotta sitten. Rypistyy liian helposti siliraudattomalle ja aukeaa helposti. Ja saa minut näyttämään aika tukevalta (ehkä olenkin?)
Vuoden 1994 muodin mukainen t-paita. Ei ole juurikaan pidetty tällä vuosisadalla.
Joululahjayöpukuja varmaan lähemmäs viidentoista vuoden takaa. Tai ehkä ovat uudenpia. Ei lahjoja voi heittää pois vaikkei niistä olisi ikinä pitänytkään, vai voiko?
Musta epämääräinen t-paita. Minulla on niitä muutenkin aivan tarpeeksi.
Mustavalkopunakuvioinen tiukka froteepaita. Saattaa olla miesten (tai poikien) pyjaman yläosa kuten äitini väittää. Teininä pidin siitä, nyt minusta on tullut konservatiivinen. Näytän kyllä hyvin kurvikkaalta se päälläni (ja psykedeeliseltä)
Epämääräinen musta t-paita II.
Epämääräinen musta t-paita III.
Epämääräinen musta t-paita IV.
Lapsena rakas valkoinen t-paita, jossa on islanninhevosen kuva. Aivan hajalla.

Ehkä:
Vanha kesämekko joka tuntuu järkyttävän lyhyeltä (helma polven yläpuolella) mutta joka ei ole pahan näköinen ja jolle voisi olla jotain käyttöäkin. Jääköön.
Sininen mokkahame, joka ei oikein mahdu päälle ja jota en ikinä käytä mutta joka oli sen verran rakas että siitä luopuminen on vaikeaa. Täytyy totutella ajatukseen. Toisaalta voisi sen laittaa pois heitettäviinkin (tai siis SPR:lle lahjoitettaviin, heidän kirpputoriltaan se taisi alunperin tullakin).
Musta kirjottu huopaliivi yli kymmenen vuoden takaa. Aika kamala mutta on joskus käynyt larppivaatteena, säästöön.
Musta neule, joka oli aikoinaan todella pidetty. Ei enää ehkä julkisilla paikoilla mutta kotivaatteeksi voisi sopia, niihin päiviin kun sisälläkin on kylmää.
Vihreä pitkä mekko. Sopii larppivaatteeksi. Tai ei oikein sovi mutta ei minulla oikein ole muitakaan.
70-lukulainen paitapusero, ostettu 15-vuotiaana. Sopii yllättävän hyvin, yksi nappi puuttuu. Napin ompelun jälkeen ihan hyvä. (huomasin että osaan ommella napin aika siististi, outoa)

Olen oppinut:
Vaatteille, joita ei ikinä käytä, ei kannata varata kaappitilaa. Teininä pukeuduin kummallisesti. Minun kannattaisi ehkä yrittää laihtua (päästä takaisin alle 70 kilon). Vuodevaatteeni ja pyyhkeeni ovat suurelta osin aika masentavia (paitsi käsipyyhkeet ja astiapyyhkeitäkin minulla on paljon). Jotkut vaatteeni haisevat vieläkin homeelta homevaurioisen koulun asuntolan jäljiltä. Silitysrauta voisi olla ihan hyödyllinen. Olin nuorempana innokas kirpputoreillakävijä. Taisin olla teininä rohkeampi ja näkyvämpi kuin olen kuvitellut jos olen noita vaatteita koulussa pitänyt. Vaatteet ovat aika pälyisiä, onneksi löysin yhden allergialääkkeen (tai luulen sen olevan allergialääke).

Poisheitettävät asuvat pari viikkoa muovipusseissa jossain huoneen nurkassa ja minä totuttaudun ajatukseen elämästä ilman niitä.

Sitten seuraavan kaapin kimppuun.

Onnellinen graafikko

(kaipa minä kehtaan itseäni graafikoksi sanoa kun on alalta yksi ammatillinenkin tutkinto suoritettuna ja kun mekein medianomikin olen, kuvallisesta viestinnästä tosin. Ärsyttävää kun pitää puolustella itseäään vaikkei kukaan kai minua kyseenalaistakaan)

Lähitulevaisuuteni näyttää valoisemmalta kuin vähän aikaa sitten. Isäni soitti, tiedossa on muutama kirjankansi ja perinteinen runokalenteri, niistä pitäisi saada sen verran että saan maksettua pois velkani äidille ja tilini luoton. Ja töinä ne ovat sieltä hauskimmasta päästä, tosin tuo kalenteri on välillä vähän raivostuttava kun muut tekijät eivät toimita töitään. Ja kun yksi runoilija on taas kirjoittanut synkän ja oudon runon josta ei saa mitään irti. Minä en varsinaisesti ymmärrä runoutta mutta olen jotenkin ajautunut kuvittamaan sitä (tai ei se mitään sattumaa ole kun isä on sillä alalla). Syksystä on tulossa kiireinen ja kiinnostava, noiden lisäksi harjoittelua freelancer-tyyliin (jos se kelpaa koululle, minulla oli toinen paikka mutta sinne otettiin toinen ihminen), päättötyön tekoa ja viime kevään rästiopintoja. Ei taada jäädä aikaa turhalle angstille. Työangstia kyllä tulee löytymään.

En ole puoleen vuoteen juuri harrastanut oman alan töitä ja pelkäsin että olin hukannut kaiken isnpiraationi ja taitoni, nyt tuntuu siltä että kyllä minä sittenkin jotain osaan ja kummallista miten saan rahaa hauskoista asioista (saa sitä kyllä tehdä puuduttaviakin töitä).

Yksi isän hyvistä puolista on se että hän uskoo kykyihini, välillä tuntuu että liiankin paljon.

(paljastinpa nyt paljon itsestäni, mutta olen vain iloinen. Tämä on ollut kokonaisuutena todella hyvä päivä. Pyykitkin kuivuivat kuivausrummussa aivan kuiviksi vaikka yleensä niitä täytyy ripustella ympäri asuntoa kuivumaan. Toivottavasti hyvä tuuli jatkuu.)

Pelkään tärkeiden viestien lukemista. Monta kertaa on käynyt niin että koulun sähköpostiin on tullut joku pelottava viesti ja sisäänkirjautumiseni on ehtinyt umpeutua ennen kuin ehdin sen lukea. (tässä välissä pitää sanoa että näen ikkunastani pilven joka näyttää lukevalta lohikäärmeeltä, joka seisoo takajaloillaan).
Tänään tuli kaksi pelottavaa viestiä. Toinen ei ollut niin pelottava mutta todella yllättävä, olin kirjoittanut kansainvälisiä asioita hoitavalle opettajalleni sopiakseni tapaamisesta elokuussa, pitää saada suorittamani parikymmentä opintopistettä kirjattua ylös. Ja yksi paperikin on ollut vähän hukassa. En odottanut saavani vastausta pitkään aikaan opettajani ollessa lomalla mutta outoa kyllä hän luki sähköpostisa lomallakin. Elokuun puolessa välissä pitää mennä tapaamaan häntä.

Toinen viesti oli hermostuttavampi. Olin kirjoittanut epäselvien tunteiteni kohteelle ja vastaus oli enemmän kuin olin odottanut. Olen iloinen että hän on elämässäni, kaikista kehittämistäni ongelmista huolimatta.

Melkein arkea

Olin ystäväni kanssa kuvausretkellä Ainolanpuistossa, oli hauskaa ja viisi tuntia meni hyvin puistossa seikkailuun ja Pohjois-Pohjanmaan museossa (opiskelijat pääsevät eurolla sisään!). Minulle tuli vain todella kylmä (polvipituinen hame ja t-paita eivät olleet ihan riittävät) ja kauhea nälkä. Ehkä ensi kerralla voisi olla vähän parempi varustus.

Onneksi olen nyt saanut täytettyä tämän päivän hyodyllisyystavoitteeni (on erittäin hyödyllistä olla ulkona ja liikkua, äitikin hyväksyy) ja voin loppuillan vain levätä ja toivoa että kurkkukipu on vain allergiaa.

Minusta tuntuu että olen huono olemaan ihmisten kanssa. Tai ainakin olen huomannut että blogiin kirjoittaminen on helppoa mutta oikeille ihmisille ei ole.


Minua ärsyttää suunnattomasti se etten saa nautittua lomastani ja etten pysty olemaan ajattelematta ensi kevättä. En voi vielä tehdä mitään, en etsiä uutta asuntoa tai työpaikkaa tai päättää minne haluan muuttaa, jos Oulusta lähden. Tiedän ettei se ole vielä ajankohtaista ja että on aivan mahdollista että tapahtuu jotain mikä sotkee suunnitelmani mutta en mahda mitään itselleni.

Toivon että tämänhetkinen olotilani johtuu hormoneista tai jostain ohimenevästä, tunnen olevani typerä ja suorastaan huono ihminen ja laiska (kun en jaksa käydä läpi kaikkia kaappejani). Tänään pitäisi tavata ystävä, toivottavasti se auttaa.


(ja tietysti tunnen itseni rumaksi ja lihavaksi jne. Olisi kivaa kehittää vaihteeksi omaperäinen angsti)

Järjenvastaisesti minulle tuli huono omatunto siitä ettei ystäväni päässytkään kylään, varsinkin kun olin maininnut siitä äidillenikin. Hän aina patistaa minua olemaan sosiaalinen ja kutsumaan ihmisiä kylään, nyt olin kerrankin niin tehnyt ja hän oli tyytyväinen. Mutta en minä ollut syyllinen siihen että ystäväni joutui perumaan ja on typerää tuntea syyllisyyyttä. Voi olla että jossain vaiheessa joudun käsittelemään suhdettani äitiini. Tai oikeastaan ongelma on se että kuvittelen hänen paheksuvan silloinkin kun hän ei sitä tekisi (tunnen huonoa omaatuntoa myös kirjojen ostamisesta kun nytkin on ongelmia saada ne mahtumaan kirjahyllyihin, sitä äitini oikeasti paheksuu, rahan haaskaamista ja tilan puutetta. Kotona meillä oli paljon kirjoja ja niiden säilytys oli ongelma, ei äitini ole millään tavalla vihamielinen kirjoja kohtaan). Sain lepytettyä omatuntoni käymällä reippaalla pyörälenkillä. En lähtänyt pelkästään lepyttääkseni äitini kuviteltua paheksuntaa vaan tunsin myös syyllisyyttä myös siitä etten liiku tarpeeksi. (voi kun pääsisi tuosta turhasta syyllisyydestä eroon)
Ja on pyöräily oikeasti kivaakin, varsinkin Oulussa. Ajoin minulle pitkän lenkin, kymmenisen kilometriä, Oulujoen rantaa ja Hietasaaren reunan kautta Pikisaareen ja Karjasillan kirjaston kautta kotiin. Kivaa oli ja nyt on mukava olo.
Minun on pitänyt viedä pyörä huoltoon vuoden verran mutta en ole saanut aikaiseksi. Ei siinä mitään varsinaista vikaa ole, ohjaustanko vain heiluu. Luulen että saisin kiristettyä sitä (sitä voi säätää eri asentoihin ja se mekanismi on kai löystynyt) ja tiesin että minulla olisi siihen sopiva työkalukin. Etsin sitä parikymmentä minuuttia kunnes löysin sen erään kaapin takaosasta rikkinäisestä pyörän laukusta (muuten hyvä laukku mutta toinen kiinnike on katkennut ja pikaliima on liian pelottavaa minulle, sillä sen ehkä saisi korjattua). Ja tietysti työkalu (jonka oikeaa nimeä en tiedä) oli vääränkokoinen. Ei se heiluminen niin paljon haittaa, mutta voisin ostaa sopivan kokoisen työkalun kun on taas rahaa (Citymarketissa joukko niitä maksoi jotain kolme ja puoli euroa mutta se on vielä vähän liian paljon tällä hetkellä).


Minulla ei oikeastaan ole miespuolisia ystäviä, ainakaan oikean elämän kautta. Lapsena minulla oli, ennen kuin minusta tuli ujo ja ennen kuin aloin häpeämään ystävyyttäni naapurin pojan kanssa. Teininä ja myöhemminkin olin liian estynyt. Ei minulla ole oikeastaan miespuolisia tuttujakaan paljon, sellaisia joita tervehtisi tavatessaan. Entisestä elämästäni niitä on ehkä tuo naapurinpoika jota voi moikata jos uskaltaa ja ehkä serkkujakin, jos heidät tunnistaa (todennäköisesti en). Aikaisemmista on satunnaisia vähän tutumpia poikia jotka saattaisi tunnistaa mutta joita ei ikinä voisi tervehtiä, toisaalta harvemmin tervehdin ketään jos kyse ei ole todella hyvästä tutusta. Nykyisessä koulussa on muutamia joita voi tervehtiä ainakin koulussa. On yksi ystävällinen poika joka aina tervehtii minua ja joka ei ole pelottava koska hän on naimisissa ja isä ja varmaan uskovainenkin (oikeastaan tuo tekee hänestä aika pelottavan). On toinen Hollannissa ollut vaihto-opiskelija jonka kanssa puuin vähän ennen lähtöä ja paljon ulkomailla. Hän olisi muuten pelottava mutta olen tottunut häneen. Ja on yksi poika joka kuuluu porukkaamme, tai on kaverin kaveri ja vähän outo ja oikeastaan pelottava, varsinkin kun hän joskus saattaa tulla samaan pöytään istumaan vaikka siinä ei olisi muita kuin minä.
Tuo tuli mieleen kun viimeksimainittu tuli vastaan pyöräretkelläni, kaveriensa kanssa humalassa, ja minä ajoin mahdollisimman nopeasti ohi ettei hän vain olisi tunnistanut minua.
En minä oikeasti pelkää miehiä. Tai ainakaan yhtä paljon kuin aikaisemmin.

Olen taas ärsyyntynyt luettuani jotakin blogia ja on se asenne muuallakin. Kaikki naiset ovat huoria ja mies joutuu maksamaan aina seksistä, oikeat prostituoidut ovat ainoita rehellisiä naisia. Kieltäydyn uskomasta että tuo on totta, ainakaan omalla kohdallani. On aika vaikeaa kuvitella mitä mies voisi tarjota minulle seksin vastineeksi että suostuisin seksiin jos en sitä itse haluaisi (ja silloin tuntuisi aika epärehelliseltä ottaa siitä maksua). En kaipaa ketään miestä maksamaan viinojani tai ruokaani. Lahjoja otan kyllä vastaan ihan mielelläni mutta annan niitä itsekin. Tai muistan aina läheisteni syntymäpäivät ja annan joululahjoja, ilomielin. En tiedä mitä tekisin jos joku tarjoaisi seksin vastikkeeksi jotain suurta mitä todella haluan mutta on vaikeaa kuvitella että niin koskaan tapahtuu. Ja en tiedä pystyisikö nauttimaan sillä tavalla hankitusta asiasta.
Pyöräretken jälkeen on mukavan rento olo ja saatan kirjoittaa vähän outojakin.


Tänään olin hyvä Köyhä Opiskelija. Äitini halusi ostaa silliä, minä pidin siitä lapsena mutta viime vuosina sitä ei ole tehnyt mieli syödä. Äidin palstan uusien perunoiden kanssa se oli kuitenkin hyvää eikä minulla olisi ollut varaakaan ostaa mitään muuta ruokaa tuhlattuani ruokabudjetin kaakaojauheeseen ja kananmuniin.

Olen kuunnellut Kaiser Chiefsiä. Se on vaikuttanut liian trendikkäältä mutta ihastuin heidän Live8-konsertissa soittamaansa lauluun I Predict A Riot. Levyn ostoon ei ole varaa joten lainasin sen kirjastosta. Ensimmäisellä kuuntelulla se ei kuulostanut erityisen hyvältä mutta seuraavalla se oli jo parempi. Ei Kaiser Chiefsistä tule uutta lempibändiäni mutta pidän laulajan tyylistä ja musiikki on hauskaa, suurimmaksi osaksi. Jotenkin tulee mieleen teini-iän ihastukseni Pulp, en tiedä miksi. Tuo on hyvää musiikkia mukanalaulamiseen ja sopivan reipasta minun makuuni. Uskallan jopa laulaa vaikka ikkunani onkin auki ja tuuletusparveke sen vieressä.
Aivan oikein laittomille tupakoitsijoille jos he siitä häiriintyvät.

(minusta alkoi tuntumaan ettei minun kannata kirjoittaa liikaa vähäisistä seksikokemuksistani oikeastaan niiden mainitseminenkin tuntuu jotenkin tyylittömältä joten poistin viittauksen)

Kerroin äidilleni pitäväni blogia. Hän ei ollut erityisen innostunut, mutta ei hän toisaalta ollut erityisen innostunut silloinkaan kun melkein viisi vuotta sitten aloin käymään amerikkalaisella Tolkien-keskustelualueella tai kun pari vuotta myöhemmin aloin käymään parin suomalaisen foorumin miiteissä. Hän pelkää että joudun liian syvälle häiriintyneiden ihmisten maailmaan. Mutta on hän kai iloinen että tutustun ihmisiin edes jotain kautta.
Äitini haluaisi että kävisin enemmän baareissa. Tai että olisin sosiaalisempi.


Äitini oli myös sitä mieltä ettei hän haluaisi kirjoittaa minkäänlaista päiväkirjaa, jättää dokumenttia siitä mitä on tehnyt. Minulle on helppoa kirjoittaa melkein mistä tahansa netissä eikä minua haittaa vaikka ihmiset tietäisivätkin minusta kaikenlaista (tosin toisen blogini kanssa huomasin ettei minulle jäänyt juuri mitään puhuttavaa kavereiden kanssa Hollannin matkastani koska he olivat lukeneet lähes kaikesta mitä olin tehnyt). En minäkään kaikkea kerro. Ja yritän kunnioittaa toisten yksityisyyttä.


Kuuden euron ruokabudjetti ei ihan riittänyt leivontatarpeisiin. Täytyy ostaa vähän vähemmän huomenna.


Opiskelukaverille ei sopinutkaan tapaaminen tänään, täytyy yritää säästää leivonnaisia ensi viikkoon. Oikeastaan ensi viikko käy paremmin, tääällä on aika sotkuista ja nyt saan siivottua rauhassa. Iltapäivällä voisi lähteä vähän pyöräilemään ja hakea saapuneen varatun kirjan kirjastosta. Ja sitten voisi levätä ja rentoutua.
Ja syödä näitä. Lisäsin taikinaan appelsiini mehua ja yhden DaCapo-patukan, en tiedä onko sillä mitään vaikutusta. Kallein ostos oli tänään Green & Black -kaakaojauhe, muuta ei voi käyttää (kun se on vähän eettisempää ja parempaakin kuin muut, hinta on vain aika korkea. DaCapo vähän vähentää eettisyyttä, munat sentään olivat luomua).

Tie

Tie
Originally uploaded by Ereine.

Lampaat

Lampaat
Originally uploaded by Ereine.

Meri

Meri
Originally uploaded by Ereine.

Ranta

Ranta
Originally uploaded by Ereine.

Rantalomalla

Keväällä

Keväällä
Originally uploaded by Ereine.

Herkkää

Herkkää
Originally uploaded by Ereine.

Kuvia Hollannista

Inhoan epämääräistä ahdistusta josta en tiedä mistä se johtuu. Ehkä se on se avoimeen tulevaisuuteen liittyvä pelko ja lähempänä ensi vuoden opiskelut ja pelko siitä saanko Hollannin opinnot hyväksytyiksi. Ja rahahuolet. Tuntuu siltä kuin pitäisi tehdä koko ajan jotakian hyödyllistä, kuten alkaa käydä läpi kaappeja ja hankkiutua eroon turhista tavaroista (kuten äidin joululahjapyjamista yli kymmenen vuoden takaa joita on aina inhonnut). Tämän viikon kuitenkin saan olla tekemättä mitään jos haluan, vasta ensi viikolla pitää alka tekemään kaikenlaista (varata aika lääkärille ja ottaa yhteyttä kouluun). Ei minulla ole edes niin paljon tehtävää.


Minä en ole mielelläni alasti, muistakin syistä kuin huonon itsetunnon takia. En ymmärrä ihmisiä jotka aina kotonaan alasti, se tuntuisi epmiellyttävältä.
Joskus pitää kuumuuden takia nukkua alasti. Yleensä näen unta että joku on tullut huoneeseeni ja aamulla minulla on t-paita päällä.

Opiskelukaverini tulee tänään käymään. Pitää ehkä vähän siivota ja voisi käydä ostamassa niitä kananmunia ja leipoa jotain.

Minä haluan että minusta pidetään.

Kirjoitan tekstiviestit kirjakielellä, tai ainakin pyrin siihen. Joskus nuorempana osasin kirjoittaa sähköposteja puhekielellä mutta olen hukannut sen taidon. Joskus tuntuu vähän hassulta kun toinen kirjoittaa puhekieltä.
Olen aika huolimaton kirjoittaja, en koskaan lue tekstejäni uudestaan, minä inhoan sitä ja unohdan suurimman osan pilkuista. Siitä pidän kuitenkin kiinni että lause alkaa isolla kirjaimella, helpottaa lukemista aika paljon.

Ja mielessäni paheksun keskustelualueilla huonosti kirjoittavia.
Se tuntuu epäkohteliaalta. Ja omahyväiseltä, vaikeaselkoinen teksti smoin kuin vaikeasti luettava suunnittelu olettaa että lukija jaksaa selvittää tekstin salaisuudet ja että viesti on sen arvoista.
Keskustelualueilla se harvemmin on.


Englanniksi olin suhteellisen sujuva puhuja. Kielitaitonikin on aika hyvä mutta tarkoitan erilaisia täytesanoja, suomeksi puolet lauseistani tuntuu alkava Ööö (on se ehkä parempi kuin elikkä). Hollanniksi (jota puhun hyvin alkeellisesti) lisäsin muutaman jaan sinne minne ne eivät kuuluneet. Englanniksi kuvittelen selviäväni ilman.

Minulle soitti tänään Väärä Numero:

-Näkymätön tyttö (tai siis oma nimeni)
Olin rautatieasemalla ja siellä oli meluisaa.
-Ööö, haloo?
-Ööö, haloo? (kun en muutakaan keksinyt)
-Ööö, kukahan siellä on?

Joku muukin kärsii ööö-taudista.

Hollantilainen puu

Hollantilainen puu
Originally uploaded by Ereine.

En tiedä onko tälläkään sitä syvempää merkitystä.

Kukkaloistoa

Kukkaloistoa
Originally uploaded by Ereine.

Jotain vähän erilaista. Tarkoituksena on saada jatkossa laitettua tänne enemmän kuvia.

Tuntematon kukka

Tuntematon kukka
Originally uploaded by Ereine.

Tuntematon kukka

Tuntematon kukka
Originally uploaded by Ereine.

Tuntematon kukka

Tuntematon kukka
Originally uploaded by Ereine.

Syysleimuja?

Syysleimuja?
Originally uploaded by Ereine.

Suihkulähteet

Suihkulähteet
Originally uploaded by Ereine.

Ritarinkannuksia (ehkä)

Ritarinkannuksia (ehkä)
Originally uploaded by Ereine.

Arkielämästäni kertovat viestit tulevat todennäköisesti lisääntymään, nyt kun minun ei tarvitse enää pitää toista päiväkirjaani. Vapauttavaa ettei tarvitse kirjoittaa kaikkea ylös.

Saatoin äitini asemalle ja menin kaupungille kävelemään (siellä on muuten aika tylsää jos ei ole mitään asioita hoidettavina tai mitään ostettavaa. En tiedä miten jokut jaksavat kierrellä kauppoja tuntikausia).

Minusta tuntuu että minut huomattiin. Se voi tietysti johtua siitä että viileähkön sään vuoksi muilla oli takit ja pitkät housut ja näin jopa pipojakin ja minulla oli kesävaatteet ja lierihattu. Joka tapauksessa en enää ole näkymätön.

Olen kuullut paljon moderneista ja aktiivisista senioreista (heitä ei voi oikein vanhuksiksi kutsua), tänään näin sellaisia ensimmäisen kerran. Pariskunta maastopyörillä, molemmat hoikkia ja hyväkuntoisia ja menestyneen ja huolitellun ja huolettoman näköisiä. Heidän ikänsä näkyi lähinnä heidän kuohkeissa harmaissa kiharoissaan.
Oikeastaan he olivat aika pelottavia.
Minusta tuntuu ettei minusta tule sellaista vanhana.

Kävin myös kirjastossa hakemassa viihdyttäviä kirjoja.

Äidin ostamien ruokien joukossa on litra maitoa. En oikein tiedä mitä tekisin sillä, en juo maitoa. Voisin tietysti ostaa huomenna kananmunia jos raaskin ja tehdä pannukakkua. Olen laskenut että minulla pitäisi olla nelisen euroa päivässä ruokaan (toivottavasti ei tule ylimääräisiä menoja), tämän päivän budjetista käytin 70 senttiä karkkiin ja muuta ruokaa ei tarvitse ostaa. Ehkä minulla on varaa ostaa luomumunia.

Opintotukipäätös sanoo että minun pitäisi saada elokuussa 430 euroa opintorahaa ja asumislisää. En tiedä miten se on mahdollista, ennen sain aina noin 400 ja Hollannissakin alle 420. Ei kai tukea ole korotettu huomaamattani. Uskon vasta kun rahat ovat tilillä, ehkä kyse on kirjoitusvirheestä. Tilikin käyttäytyy oudosti. Eilen siellä oli 16 euroa, tänään 17. Mistään ei olisi pitänyt tulla euroa.

Meillä ei ollut lemmikkejä ollessani lapsi. Tai akvaario meillä oli mutta ehkä se ei ole sama asia kuin kissa tai koira. Äitini suhtautui lemmikkieläimiin kielteisesti, eläinten olojen kannalta ja oli meillä allergiaakin. Talvisin meillä oli takapihalla lintulauta, ne olivat meidän lemmikkejämme.

Minä olen tuon kasvatuksen tulos. TUnnen lemmikki-ihmisiä ja vaikka jaksan ihailla heidän lemmikkejään ja olen kiinnostunut niistä tuntuvat jollain tavalla oudoilta, ehkä vähän samalla tavalla kuin uskovaiset. Tai minun vaikeaa ymmärtää sitä miltää tuntuu kun pitää olla lemmikkejä, kun ei voi olla ilman. Yhtä vaikeaa on kuvitella miltä usko Jumalaan tuntuu. Ei minulla ole mitään lemmikkejä vastaan, pidän eläimistä. Ja ymmärrän että lemmikeistä huolehtiminen on hyödyllistä lapsille ja kai niistä on yksinäisillekin iloa, ja teki minunkin jossain vaiheessa mieleni ottaa kissa. Elämäntilanteeni ja asuntoni ei kyllä sovi eläimille, en tiedä sopiiko koskaan.


Opin äidiltäni muutakin. Paheksun suuresti ihmisiä jotka ruokkivat sorsia ja muita lintuja kesällä. Saavat aivan vääränlaista ruokaa ja jäävät helposti talveksikin Suomeen.

Tai ehkä minä vain olen tiukkapipoinen ja haluan kieltää kaiken kivan.

Inhoan valittamista, varsinkin kun olen siihen itse sortunut.
Tällä hetkellä vain epämääräisen ahdistunut mielentilani saa minut näköjään kirjoittamaan lähinnä negatiivisista asioista. Täytyy yrittää vähentää sitä.
(törmäsin eileen blogiin jossa oli kommentoitu tätä. Kirjoittaja oli saanut hyvin negatiivisen kuvan ja ehkä sellaisen saa helposti)

Minun elämäni on oikeastaan ihan hyvää, en pidä itseäni mitenkään surkeana. Vaikka kirjoitankin täällä paljon seurustelusta se ei ole mikään elämääni määrittävä asia. minulla on mennyt opiskeluissani aika hyvin, minulla on ystäviä ja tuttuja, ihmiset eivät karttele minua tai solvaa. Vaikka kärsinkin huonosta itsetunnosta ulkonäkööni liittyen tiedän sisimmässäni että olen aivan tavallisen näköinen ja se ei enää estä minua tekemästä mitä haluan, jos on ikinä estänyt. En ole sosiaalisesti täysin rajoittunut vaikka ujo olenkin. Minulla on taipumusta ahdistukseen ja liian vilkas mielikuvitus saa minut kuvittelemaan vaikka mitä, mutta ongelmani ovat aika pieniä verrattuina moniin muihin. Minulla on hyvät suhteet vanhempiini ja siskooni, enkä oikeastaan sääli itseäni. Mitä syytä minulla olisi.

Blogin negatiivisuus voi johtua siitä että minulla on ollut vaikeuksia ilmaista negatiivisia tunteita, yleistä valitusta lukuunottamatta ja ahdistuksestanikin olen pystynyt puhumaan, mutta en muista tunteista. Tarkoituksani oli kai harjoitella sitä. Tai en minä tiedä oikeastaan mitään, yritän vain tulevaisuudessa vähän rajoittaa valittamista. Tiedän että se on ärsyttävää.


Äitini jatkaa matkaansa tänään. Minusta on ollut hauskaa kun hän on ollut täällä mutta 17 neliön yksiö on vähän liian pieni kahdelle ihmiselle pitemmäksi aikaa. On meillä ollut hauskaakin, olemme olleet kunnon lomalaisia ja käyneet asuntomessuilla ja Ainolanpuistossa ja ulkona syömässä. Asuntomessut olivat yllättävän kiinnostavat, itse muutin asuntomessualueelle 20 vuotta sitten ja elin lapsuuteni ja nuoruuteni kokeiluyhteisössä, sen jälkeen en ole messuilla käynyt. Mielelläni olisin tuollakin alueella asunut. Olin taas kyllä vähän poikkeava. Minä en ole kiinnostunut juurikaan suomalaisista aikakauslehdistä mutta Kodin kuvalehdestä pidän, mositakin syistä. En ole aivan lehden kohdeyleisöä ja messuosastollaan ollut toimittaja piti kunnioitettavana että näinkin nuori nainen oli lehdestä kiinnostunut ja valmis tilaamaan sen. Minä kyllä näytän nuoremmalta kuin olen.
Ainolanpuisto on suosikkipaikkojani Oulussa ja sieltä löytyy joka kerta jotain uutta.

Tämän viikon taidan vielä lomailla, ehkä saisin käytyä pitemmällä pyörälenkilläkin. Ensi viikolla pitää aloittaa työt kunnolla.

Oikeastaan olen sittenkin paha ihminen.
Tunnen itseni uhatuksi jos joku on parempi asiassa joka minua kiinnostaa tai kyseenalaistaa tietämykseni. Tai jos joku on oikein lahjakas.
Ärsyttää. Siitä pitäisi päästä eroon.



Ja väsyttää vaihteeksi. Saisinkohan tänään mentyä nukkumaan oikeaan aikaan kymmeneltä.

Minä en tunne tehneeni mitään todella väärää.
Tai siis tunnen huonoa omaatuntoa osallisuudestani maapallon tuhoamiseen ja vastaavaan ja olen käyttäytynyt huonosti ja typerästi joskus läheisiäni kohtaan ja kadun sitä (en ole erityisen empaattinen ihminen ja varmasti liian itsekeskeinen huomatakseni muiden huonoa oloa ja kokemattomuuteni ihmissuhdeasioissa on saanut minut käyttäytymään vähän typerästi).
Kieltäydyn kuitenkin tuntemasta syyllisyyttä siitä että löytyy miehiä jotka eivät ole seurustelleet tai miehiä joilla on huonoja kokemuksisia naisista. Minä en ole osallistunut mihinkään salaliittoon, yritän käyttäytyä mahdollisimman rehellisesti (tahallisesti en petä) enkä tunnista itseäni katkerien miesten kuvauksesta.

Sen tiedän ettei minuun tee hyvää vaikutusta mies joka on katkera ja vihaa kaikkia naisia, oli hän sitten seurustelematon tai vaikka kuinka monta kertaa seurustellut. Saatan taas kerran olla naiivi mutta minusta seurustelusuhteen edellytyksenä on molemminpuoleinen kunnioitus.
Ehkä sellainen mies ei etsikään oikeaa suhdetta.

Kauhe nälkä eikä mitään syötävää (en halua käydä kaupassa ennen kuin äiti tulee jos hän vaikka haluaisi maksaa ostokset. Minun rahoillani ei päästä siihen elintasoon mihin hän on tottunut. Syö aina juustoakin). Olen koko aamupäivän siirtänyt koneelle ulkomaan kuvia kahdelta muistikortilta ja 12 cd:ltä, niissä osittain samoja kuvia. Tuplakuvien poistamisen luulisi olevan helppoa mutta ne törkeät valokuvausliikkeen miehet ovat menneet käsittelemään kuvia ja joka cd:llä vähän eri tavalla niin että pitää katsoa kaikki vaihtoehdot ja valita paras.
Siksi en pysty keksimään mitään fiksua kirjoitettavaa tai kommentteihin vastattavaa. Blogin päivityskin taitaa jäädä väliin äidin täällä ollessa.

Nyt takaisin kääntämään kuvia oikein päin.

Luin hauskaa kirjaa

Naimattomat kehittyvät harvoin tasapuolisesti, eri suhteissa kelvollisiksi. Tavallisesti he ovat jollain tavalla vajavaisia ja omituisia, oikullisia, pikkumaisia ja he omaksuvat joukon ikäviä tottumuksia. Pahimmissa tapauksissa heidän itsekkyytensä muuttuu suorastaan sairaalloiseksi.
Kaksi rouvaa (toim.): Morsiamen kirja, 1945

Tuolta kohtalolta välttyy jos omistautuu sisarustensa jälkikasvulle (minä voisin omistautua siskon kissalle).

Minusta on hauskaa lukea vanhoja käytösoppaita. Surullista tuossa on että asenteet eivät ole niin hirveästi muuttuneet.


Olen ollut aina hamstraaja mutta nyt tunnen muuttuneeni. Minun tekisi mieleni vain hankkiutua eroon turhasta roinasta. En kyllä tiedä kykenenkö. Minulla olisi esimerkiksi englantilaisia musiikkilehtiä 90-luvun loppupuoliskolta, jotka täyttävät pienen lipaston. Olen lukenut niitä viime vuosinakin ja ne ovat hauskoja mutta ahdistaa ajatella että joudun raahaamaan niitä mukanani. Pelkään että kadun jos hankkiudun niistä ja muistakin turhista tavaroista. Ehkä on parasta olla tekemättä mitään päätöksiä vielä ja totutella ajatukseen elämästä ilman niitä.
Kiinnyn tavaroihin.



Beatles tehoaa ahdistukseen.

Olen luulotautinen. Olen pelännyt kuolevani kaikenlaisiin yllättäen iskeviin tauteihin. En ikinä potenut mitään oikeasti pelottavaa, sellaista jossa kituu ja kärsii vuosikausia.
Oli viikonloppuna kylässä ja omaa tyhmyyttäni kissa raapaisi jalkapohjasta. Nyt vain odottelen verenmyrkytystä (vaikkei se osoita mitään tulehtumisen merkkejä).


Poden myös epämääräistä ahdistusta. Toivon että se katoaa. Kaikki on niin harmaata. Ja väsyttää.

Ihana rankka sadekuuro. Ikkuna on ihan märkä.



Minut saa parhaiten ärsyyntymään yleistämällä naisten tekevän sitä ja tätä.
En voisi kuvitellakaan seurustelevani rentun kanssa, minulle on tärkeää pystyä luottamaan toiseen ja tyypilliset renttu-harrastukset vaikuttavat aika tylsiltä. Baarissa viihtyminen ei ole erityisen toivottu ominaisuus. Minä en käy rantalomilla iskemässä paikallisia miehiä ja sitten pode sydänsuruja kun he hylkäävät minut (kuvittelisi tuollaista harjoittavien naisten tajuavan mistä on kyse). Minuun ei pysty tekemään vaikutusta moottoripyörällä (kaikki ystäväni lukiossa olivat niistä innostuneita, eivät motoristimiehistä vaan omista pyöristä, minusta se tuntui jotenkin oudolta puuhalta. Ja vaarallistakin se on).

Minä olen yksilö ja olen aina kuvitellut miestenkin olevan.


Onneksi en käy baareissa. (muutamana kertana kun ole ollut ei minua todellakaan rynnätty iskemään vaikka naisille kuulemma pitäisi niin tapahtua. Yhdellä kerralla joku mies tuli puhumaan kaverilleni ja oli loukkaantunut siitä kun olin väsynyt enkä kiinnittänyt häneen huomiota. Kello oli kuitenkin jo yksitoista).




Ikkunastani näkyy taivas hyvin. Sadekin on loppunut.

Leikin kamerajalustan kanssa ja otin taiteellisia omakuvia. Tämä onnistui parhaiten, se ei näytä siltä miltä tunnen näyttäväni ja tietysti se oli pakko laittaa tännekin. Tuolta minä melkein näytän. Pitkä valotusaika on ystävällinen iholle.



Seurustelun pelottavuudesta piti sanoa vielä että pelkään vaikka mitä ja usein pelko kannattaa voittaa, ulkomaille lähtökin oli suunnattoman pelottavaa mutta en kadu sitä lainkaan.
Minun pitäisi unohtaa koko seurustelu, ei se ole niin iso juttu kuin kuvittelen. Minulle sopisi ainakin aluksi enemmän sellainen satunnainen tapailu.


Edelliseen kirjoitukseen viitaten, ystäväni ovat mukavia ja fiksuja ihmisiä. Eivät he kai jaksaisi olla kanssani jos olisin aivan kamala?
(tuossa epäilyssä ei ollut varsinaisesti kyse huonosta itsetunnosta, luin muutamia "naiset ovat aivan kauheita sadisteja" -blogeja ja aloin pelkäämään että minäkin käyttäydyn niin tiedostamattani).


Koti on nyt mukava ja puhdas, kyllä äidin kelpaa tulla kylään huomenna.

Entä jos onkin aivan kamala mutta ei tiedä sitä itse?



Siivous ei oikein edisty.
Alkaa jo olla nälkäkin mutta haluan siivota ensin loppuun.

Siivousraportti

Toinen kirjahylly on nyt siivottu, melkein. Sieltä löytyi kaikenlaista kiinnostavaa kuten Kotimaan luonto-opas joka oli aivan vieraan näköinen. Taitaa olla ale-löytö.
Aika paljon voisi kirjoja lahjoittaa tai myydä poiskin. Nyt poistoon lähti viitisen kirjaa, täytyy jossain vaiheessa käydä hyllyä läpi (syksyn projektina on päästä turhasta omaisuudesta eroon, tässä siivouksessa keskityn kuitenkin vain yleiseen järjestelyyn).



Nyt on kirjoituspöytäkin suunnilleen siisti. Vielä keittiö ja wc ja makuuhuoneen toisen puolen kaaos.

Minulla on aivan liian paljon tavaroita.


Ikkunalauta oli mustan pölyn peitossa. Ei ehkä ole ihme että minulla on allergia oireita.

Inhoan rahahuolia. (nyt kaipaisin rikasta miestä joka maksaisin yli sadan euron puhelinlaskuni. Tai ehkä on parempi että äiti lainaa rahaa)

Saa nähdä saanko aloitettua siivoamisen tämän päivän puolella. Mutta ehtiihän sitä vielä.

Vältellessäni töiden aloittamista menin ärsyyntymään Suomi24:n foorumille. Ankeita ihmisiä, tai ainakin siltä tuntuu. Joka tapauksessa siellä toistettiin taas sitä että "biologisin perustein" nainen valitsee aina alfa-uroksen, siis sen joka on parimetrinen ja rikas ja dominoiva. Minä taidan olla jotenkin kieroutunut tai kokematon ja naiivi kun ihmisen kiinnostavuus tuntuu tärkeältä kaikissa ihmissuhteissa. Mitä sellaisen valioyksilön kanssa voi tehdä jos hänen kanssaan ei voi vaikka puhua? Ei kai seksiä voi harrastaa jatkuvasti? Tai ehkä tuo mies on rikas sen takia että on töissä jatkuvasti ja hänen kanssaan ei ede tarvitse olla, en kyllä tiedä mitä hyötyä suhteesta silloin, muuta kuin ehkä sen rikkauden kannalta jos se on tärkeää.

Minä en halua olla köyyhä. Olen ollut tarpeeksi kauan pienituloinen opiskelija ja olen kyllästynyt siihen. Haluan pystyä ostamaan vihanneksia talvellakin. Tai pystyä ostamaan vaatteita jotka on tuotettu eettisesti, ne tuppaavat olemaan kalliita tai rumia. Ja on muitakin vähemmän ihanteellisia syitä.

Silti en tiedä haluanko olla rikas. Viettäisin kyllä mielelläni elämää jossa pystyisin tekemään vähän freelance-töitä (jotka tuotaisiin minulle ilman että minun ikinä tarvitsisi puhua puhelimessa) ja omistaa osan ajasta taiteelliselle toiminnalla. Rikas aviomies voisi tuon tietysti mahdollistaa mutta en halua olla toisen elätettävänä, ja aika epätoddennäköistä taitaa olla että jostakin löytyisi miljönääri joka palaa halusta rahoittaa minun taidettani. Ehkä joskus yrittän toteuttaa tuota haavetta jollain tavalla, se vaatii taiteen tekemisen paloakin, nyt minulla ei ole tarpeeksi sanottavaa (olisi muuten kauheata jos toinen rahoittaisi taiteeni, pelkäisin etten olisi hänen sijoituksensa arvoinen. Ei se olisi luovaa vapautta). Muuten en oikein keksi mihin tarvisisin rikasta miestä.
Rikkaalla miehellä olisi varmasti hieno auto, ja minusta on oikeastaan mukavaa olla matkustajana vähän paremmissa autoissa (tai ehkä ihan normaaleissa mutta meillä oli lapsuudessani vanhoja Ladoja ja kymmentä vuotta nuoremmat autot tuntuvat minusta aina hienoilta) mutta mieluiten viettäisin elämää jossa autoa ei tarvitse. Rikas mies mahdollistaisi keskustan liepeillä asumisen mutta siinä on taas se ongelma että joutuisi elämään toisen rahoilla (olen lukenut ilmiöstä jossa ihmiset eivät lähde huonosta suhteesta koska menettäisivät elämäntapansa).
Rikas mies edellyttäisi ehkä vaimoltaan edustamista ja edustavuutta. Jotenkin vaikeaa kuvitella itseäni siihen rooliin.

En minä kyllä köyhääkään miestä ottaisi, jos pystyy valitsemaan. Siis sellaista jota minä joutuisin elämättämään. Riippuvuus toisesta ei tunnu hyvältä idealta, siis pysyvä taloudellinen tai vastaava riippuvuus. Totta kai saattaa tulla kaikenlaisia ongelmia ja joskus toisen pitää ehkä huolehtia rahan hankkimisesta mutta minusta tuntuu parhaalta jos kumpikin pystyy elättämään itsensä.
Kai suhteessakin on tärkeää säilyttää jonkinlainen itsenäisyys? (suhde jossa pitää olla koko ajan yhdessä kuulostaa kamalalta, tulisin hulluksi)

Helppohan se on sanoa kaikenlaista kun itsellä ei ole mitään kokemuksia.

Sain päähäni kuunnella lauluja jotka ovat soineet iTunesissa vain kerran. Huomasin että siihen on hyvä syy, ne ovat aika kauheita.
Tai eivät sellaisia joista minä pidän.



Pitäisi alkaa siivoamaan, äiti saattaa tulla huomenna käymään ja huoneeni lattitila on täynnä tavaraa (tuulettimen tieltä siirretty kärry jossa on tietokonetavaraa ja kukkia, vie melkein huoneen vapaan lattiatilan). Täällä on hirvittävän pölyistäkin, syytän siitäkin vanhaa vihollistani nelostietä.

Minulla on jotenkin tyhmä olo.

Seurustelusta vaihteeksi

Helenin saaman kommentin kautta aloin miettimään sitä miten se euresstelukumppani valitaan, jos on varaa valita. Riittääkö se että toinen täyttää vaatimukset vai pitääkö tunteakin jotain? Minä viihdyn niin hyvin yksin että seurustelun pitäisi parantaa elämääni huomattavasti, en minä halua olla onneton (ainakaan usein, totta kai elämään kuuluu kaikkea ikävääkin). Ehkä olen liikaa rakkausromaaneja, kuvittelen että pitää olla vähintään ihastunut ja kiroan tunteitani jotka ailahtelevat. Kohtasin ihmisen joka ainakin näyttää olevan sellainen kuin haluaisin mutta en oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ja seurustelu pelottaa, jne. Ajatukseni tuntuvat kulkevan kehää. Pitäisi varmaan yrittää saada nukuttua enemmän, ehkä olisin selväjärkisempi.

Ei minun tuosta pitänyt kirjoittaa. Vaan siitä riittääkö seurusteluun se että toinen on rikas ja komea tai ei käy baareissa ja harrastaa vaikka sienestystä tai urheilee samalla tavalla kuin itsekin. Onko se järkevämpi tapa valita kumppani kuin päätön ihastuminen? Pystyykö rakastumaan jos haluaa?



Olisi myös mukavaa jos tunteet olisivat selkeitä ja helposti tulkittavia ja tunnistettavia. Minulla on ollut helppoa joskus, tunsin lähinnä ahdistusta ja onnea, tai minulla oli paha tai hyvä olla. Nyt olen monimutkaisempi. On vaikeaa olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Tekemättömät työtkin kiusaavat.


Olin äitini luona viikon, siellä oli hauskaa. Minulla ei ollut muuta vastuuta kuin astianpesukoneen täyttäminen. Tunsin olevani taas lapsi. Kotiin palattuani aikuisuusstressi iskikin kunnolla.

Olen kateellinen tämän syksyn uusille opiskelijoille. Minäkin haluan muuttaa uudelle paikkakunnalle, uuteen asuntoon ja aloittaa uudessa koulussa. En halua valmistua ensi vuonna.

Minulla ei ole muita mahdollisuuksia kuin yrittää löytää oikeita töitä ensi vuonna. Haluaisin jatkaa opiskelua mutta samalla alalla en voi tehdä oikeastaan mitään. Voisin hakea Taideteolliseen korkeakouluun, minulla olisi mahdollisuus tehdä maisterintutkinto kahdessa vuodessa kun alempi korkeakoulututkinto löytyy. Se kiinnostaa mutta en halua muuttaa Helsinkiin, Taikiin pääseminenkin saattaisi olla vaikeaa. Aion kuitenkin yrittää jos ensi keväänä tuntuu olevan pulaa tekemisestä.
Kulttuurialalla ei ole amk-jatkotutkintoja, ja vaikka olisikin niin ne vaativat työkokemusta. Olen harkinnut ammatilliseksi opettajaksi kouluttautumista mutta sekin vaatii työkokemusta enkä muutenkaan tunne olevani vielä kypsä opettajaksi, olen liian nuori. Mutta tulevaisuudessa se kiinnostaa. Samoin taiteen perusopetuksen pedagogiset opinnot, sain itse niin paljon irti kuvataidekoulusta että haluaisin tarjota sen kokemuksen muillekin. Kuvittelen etten olisin aivan huono opettaja mutta voin olla väärässäkin.

Laskuri sanoo että viimeisen vuorokauden aikana täällä on käynyt 136 vierasta. Jos edes puolet heistä on lukenut tekstejä olen tyytyväinen ja yllättynyt. (täytyy tunnustaa että eilisen seurasin laskuria koko päivän ja jännitin saanko 60 kävijää) En kirjoita (pelkästään) itseäni varten.
Hakusanat joilla tänne on päädytty taitavat kertoa aika paljon elämästäni:
protu
arne jacobsen kopio (löytyy tuuletin-kuvasta, tai saattaa se olla aitokin, joka tapauksessa hieno. Ja hyvä työtuoli, yllättävää kyllä)
näkymätön tyttö
tyttö
tyttö
ensimmäiset rintaliivini
vyötärö laihaksi

Aika tyttömäinen olen.

Olen oikeastaan onnellinen. Kaikesta stressistä huolimatta ja siitä että onnistuin lihomaan ulkomailla viisi kiloa ja typerää kyllä minulla on ulkonäkökriisi.

Jääkaapissa odottaa viisi rasiallista mansikkasurvosta pakkasta ja tapasin tänään ystäväni. Huomenna nettituttuja, sään salliessa rannalla. Ja sain postipaketin, Hollannista lähettämiäni kirjoja kymmenen kiloa.

Kunhan vain saisi ensi yönä nukuttua.

On suuri ilo pystyä laulamaan, huonosti, musiikin mukana. Tuuletinkin pitää niin kovaa meteliä ettei lauluni kuulu naapuriin.
Minua kiinnostaisi tietää olenko oikeasti huono laulaja, kuvittelen etten ole mutta en ikinä kehtaa laulaa julkisesti, yhteislaulujakaan.

Minun tekisi mieleni mennä johonkin äänen ja ruumiin vapautus -kurssille.



En osaa huutaa.

Minulla on uusi ystävä, nimeltään Rowenta VA360. Nyt voin ainakin kuvitella että täällä on viileämpää.


Uskaltaako tuulettimen kanssa nukkua?
(olisin hyvin kiitollinen vastauksesta, en tiedä uskallanko pitää sitä päällä yöllä kun sitä eniten tarvitsisi)


Tässä ystäväni on. Kummasti se viilentää vaikka onkin pelottava kapistus.
Kun nyt siirsin kuvia kameralta koneelle niin voin laittaa useammankin nettiin. Ei ole omakuva mutta ehkä se on Näkymättömän tytön sielu. Ja todennäköisesti paras maalaukseni ikinä.

Pienessäkin asunnossa on puolensa. "Keittiön" lattian pesemiseen menee alle minuutti.
Tuulentin on kyllä pakko hankkia, ei täällä pysty muuten nukkumaan. Varsinkaan kun äitini tulee kylään ensi viikolla.


Laitoin tuollaisen kävijälaskurin ja yllätyin. Kolmetoista vierailijaa tunnissa on minusta paljon, tai siis minulle todella paljon. Kiitos.

Aamiaiseni oli outo (ohrarieskaa, nektariinin paloja mansikkahillon kanssa) mutta onneksi tunnen oloni hieman inhimillisemmäksi. Pitäisi alkaa siivoamaan, nelostieltä kulkeutuu paljon pölyä ja minua inhottaa kävellä täällä paljain jaloin.

Viime aikoina minusta on alkanut tuntua että ehkä minä sittenkin olen kypsä seurustelemaan, jos sen pystyisi aloittamaan hitaasti. Ja että ehkä minä voisin haluta seksiä. Ja edelleen minua ärsyttää se etten tiedä mitä oikein tunnen. Mutta ainakin ajattelen epäselvien tunteideni kohdetta jatkuvasti, se kai tarkoittaa jotain. Minä taidan olla todella hidas, sellainen enttimäinen. Minulla on mennyt vuosi tottua ajatukseen että ainakin teoriassa minäkin voisin joskus seurustella. Mutta se pelottaa. Katson siskoani ja olen iloinen hänen onnelliselta vaikuttavasta suhteestaan mutta minä en haluaisi olla niin kotirouvamainen.
Minulla oli eilen matkalukemisena Kodin kuvalehti, yleensä paras naistenlehti. Yksi artikkeli ärsytti minua, miesten muuttamisesta. Voi olla että jotkut miehet mielellään antavat vaimojensa ostaa vaatteensa ja opettaa heidät syömään kunnon ruokaa ja sisustamaan tyylikkäästi mutta minua ärsyttää tuollaisen suhteen roolijako. Nainen on miehen äiti joka tietää parhaiten miten miehen pitäisi pukeutua ja käyttäytyä. Hän hoitaa kodin (mies saattaa laittaa ruokaa viikonloppuisin, silloin kyse on juhlasta mutta nainen on vastuussa arjesta). Nainen kasvattaa sekä lapsensa että miehensä. En minä halua miestä jota pitää kasvattaa. Olen aivan liian laiska ottaakseni vastuun arjen sujumisesta. Olen kaiken lisäksi aika huono ruuanlaittaja (tai en huono mutta huonosti motivoitunut). En tiedä onko tasa-arvoinen suhde mahdollinen?

Ollessani äitini luona luin ehkä kiinnostavimman rakkaustarinan jonka tiedän. Dorothy Sayers on suosikkidekkarikirjailijani monesta syystä mutta hänen päähenkilöidensä suhde tekee hänen kirjoistaan vielä kiinnostavampia. Hänen etsivänsä on aatelinen ja rikas ja äärettömän älykäs ja sivistynyt. Hän on myös ensimmäisen maailmansodan veteraani, hermoraunio ja liian herkkä. Hän puhuu paljon ja järjettömiä ja häntä ei oteta vakavasti. Hän ratkaisee rikoksia oikeudentajunsa vuoksi ja saadakseen jotain tekemistä. Lordi Peter Wimsey on suuri kirjallinen ihastukseni. Ilmeisesti kirjailijakin ihastui häneen, kirjassa Myrkkyä kuvaan ilmestyi salapoliisikirjailija Harriet Vane, nainen jota syytettiin rakastajansa murhasta (30-luvulla suuri skandaali). Hän oli ahdistunut ja vihainen ja tunsi syyllisyyttä ja jostain syystä Peter Wimsey rakastui häneen. Heidän suhteensa kattaa neljä kirjaa ja on vaikea mutta välillä todella kaunis ja oikeastaan eroottinen. En minä sellaista suhdetta itselleni halua (vaatii enemmän sivistystä kuin minulla on) mutta minua viehättää heidän suhteensa tasa-arvoisuus.
Luin muutakin klassista romantiikkaa, L.M. Montgameryn Sinisen linnan (ujo ja alistettu nainen vapautuu) ja nuorten kirjan nimeltä Dear Enemy, jatkoa Setä Pitkäsäärelle. Dear Enemyssä nuori ja huikentelevainen seurapiirityttö päätyy ystävänsä painostuksesta orpokodin johtajaksi ja kohtaa ärtyisä skottilääkärin. Voi arvata mitä tapahtuu mutta kirja on hauska.
Pitää varmaan lukea Setä Pitkäsäärikin uudestaan. Joskus ärsyynnyin lukiessani siitä ja sen pohjalta tehdystä elokuvasta kirjoitettuja arvioita, sitä pidettiin melkein alaikäiseen sekaantumisesta. Päähenkilö on kuitenkin orpotyttö joka on päässyt collegeen, siis melkein aikuinen. Rikas sankari on kyllä häntä vanhempi muttei tarpeeksi vanha ollakseen hänen isänsä (vaikka kyllähän joskus kuulee 13-vuotiaista jotka saavat lapsia).

Minut on kasvatettu dekkareilla, fantasiakirjallisuudella ja vanhoilla tyttökirjoilla. Ehkä se selittää jotain.

Olen väsynyt ja sekava. Inhoan kuumuutta ja nelostietä ja pientä asuntoani. Ja sitä etten jaksa kirjoittaa aiheista joista minun on pitänyt kirjoittaa.
Pitää varmaan miettiä tuulettimen hankkimista, jos se auttaisi.

Täytyy sanoa etten ole ikinä lukenut supersankarisarjakuvia ja että läheisyys erääseen supersankarielokuvaan on sattumaa.




Sen verran olen kyllä harrastanut tuota kulttuuria että kävin äitini kanssa katsomassa sen uuden Batmanin. Ihan hyvä mutta ei tajuntaa räjäyttävä. Ja onneksi Bruce Wayne on rikas, on varaa korvata aiheuttamansa vahingot.

Minun sarjakuvamakuni muuttui lapsellisesta (Aku Ankka ja Asterix ja muut) melkein olemattomaksi, supersankarivaihe jäi käymättä. Joskus teininä löysin Sandmanin, viime aikoina olen innostunut uusista arkipäiväisistä ranskalaisista (Jussi Jänis & Jeanin elämää). Luen aivan liian vähän sarjakuvia.


Olen huomannut että minua kiinnostavat lähinnä suomalaiset ja suomenkieliset blogit ja sellaiset joissa käsitellään oma elämää eikä niinkään yhteiskunnallisia tai tieteellisiä asioita. Se on aika outoa, kirjamakuni on päinvastainen, luen lähinnä englanniksi ja kartan realismia, varsinkin elämäkertoja.

Pitäisi mennä nukkumaan. Huomenna pitää siivota ja purkaa matkalaukut ja käydä ostamassa mansikoita. Ja ehkä tavata yksi ystävä.
Asuntoni tuntuu pieneltä ja epämääräiseltä ja tunkkaiselta. Tällä hetkellä koko elämäni tuntuu siltä. En tiedä miksi minulle tulee sellainen olo usein Jyväskylä-Oulu -bussimatkan jälkeen. Voi olla ruuanpuutettakin.

Kotona

Paljon kaikenlaista kirjoitettavaa mutta tänään ei jaksa.

Pitää vain sanoa etten taida olla niin ujo kuin kuvittelen. Viimeisen parin viikon aikana olen selvinnyt lentomatkaan liittyneestä kriisistä ja sitä selvittäessäni juttelin avoimesti ja ilman mitään ongelmia viiden tavallisen hollantilaisen ja kahden taksikuskin kanssa. Koneessa onnistuin keskustelemaan vieressäni istuneiden kanssa ja jopa aloittamaan keskustelun. Olen puhunut satunnaisen koiranulkoiluttajan kanssa (saimme toisistamme turvaa kulkiessamma juoppojengin ohi), oudon vanhan miehen ja taas yhden taksikuskin kanssa. Ongelmana ovat edelleenkin miehet, etenkin nuoret. Taksikuskeja ei lasketa.


Outoa olla kotona.
Minulla on aivan liian paljon tavaraa.

Kotiin

Huomenna lähden Suomeen, sitten pari viikkoa lomalla ilman konetta.
Tänään en taida saada kirjoitettua mitään järkevää.

Helpottavaa muistaa asia jonka on unohtanut.
Yhtäkkiä muistin että minun piti ottaa selvää bookcrossingista, minulla on yksi kirja jota en halua ottaa mukaani enkä edes lukea ja haluaisin päästä siitä eroon. Bookcrossing ei kuitenkaan ole hyvä ratkaisu, lähinnä koska minulla ei ole kirjaa mukanani täällä, en muista sen nimeä enkä kirjoittajaa. Joku nainen se oli. Kirja pitäisi rekisteröidä aika monimutkaisesti, en oikein saa tehtyä sitä ennen huomista junamatkaa joka olisi ollut sopiva kirjan vapauttamiseen.
Täytyy varmaan yrittää myydä se takaisin divariin josta sen ostin. Muuten voisin jättää sen tavaroihin jotka menevät asunnon varastohuoneeseen odottamaan sopivaa tarvetta mutta en halua muiden näkevän millaisia kirjoja luen.

Kirjan alku ei ollut lupaava. Eräs nainen opetteli ajamaan autoa, hänen poikaystävänsä opetti ja oli aika kauhea diktaattori. Lopussa he huomasivat sittenkin rakastavansa toisiaan, tai ainakin yhdessäolon olevan ihan hyvä ratkaisu. Välissä oli pari sataa sivua kaikenlaisia suhdesotkuja heidän ystäväpiirissään eikä kukaan tuntunut olevan onnellinen lopussa. En pidä tuollaisista kirjoista, eivät ne ole romantiikkaa. Minua hämäsi kannessa olevat sydämet mutta toisaalta yhdessäkään hyvässä rakkausromaanissa ei ole sydäntä kannessa.
Tunnustan lukeneeni viimeisen sivun, teen niin usein enkä häpeä.


Olen lukenut vähän laadukkaampaakin romantiikkaa tällä viikolla. Tai oikeastaan rakkautta käsittelevän jonkinlaisen klassikon, E. M. Forsterin A Room with a View'n. Tämä oli ehkä kolmas kerta ja minusta tuntuu että osaan arvostaa sitä nyt vielä paremmin. Siinä on paljon minun ajatusmaailmaani sopivaa, tai sellaista millaista haluaisin elämän olevan (sellaista Totuudelle ja Kauneudelle ja Rakkaudelle omistautumista, Totuus taitaa olla tärkein).
Tunnen itseni taas riittämättömäksi, en saa luettua kuin tuon kaltaisia kevyitä klassikoita, Jane Austenia ja Oscar Wilden komedioita.
En ole kunnon ihminen jos en jaksa lukea traagisia venäläisiä romaaneja.

Toisaalta saan suunnattomasti nautintoa Oscar Wildesta. Dorian Graykin oli loistava mutta sen verran raskas lukukokemus ettei se varmaan toistu. Ideal Husbandin voin ehkä lukea vielä monta kertaa.
(Importance of Being Earnest ei innosta minua, liikaa väärinkäsityksiä).

Minä en taida ymmärtää kirjallisuuden tyylejä ja syvempiä merkityksiä enkä oikeastaan haluakaan, siis lukea tutkijana, mieluummin nautin. Minulle kuitenkin heräsi kysymys, onko Forsterissa ja Wildessa jotain samaa vai yhdistääkö heitä vain minä lukijana ja homoseksuaalisuus (ainakin teemana)?
(Vakava ajatus!)

Huonomuistisuus ärsyttää ja pelottaa. Minun piti tulla tarkistaman vielä jotain tärkeää netistä mutta kun pääsin koneelle oli se kadonnut mielestä. Jotakin se oli mitä piti ennen huomista tarkistaa, olen yrittänyt miettiä mitä minun pitää tehdä huomenna mutta siihen liittyen kaiken pitäisi olla kunnossa. Outoa.




Lontoon räjähdykset eivät mahdu päähäni. Olen seurannut täällä lähinnä BBC:n uutisia ja mielessäni on vielä eilinen juhlinta.
Kamalaa, sen sentään tajuan.
(ja tiedä että kamalia asioita tapahtuu koko ajan ympäri maailmaa mutta tunnen minä niistäkin surua, joskus. Minä en millään pysty ymmärtämään eräitä puolituttuja jotka juhlivat New Yorkin iskuja, jos ihmisiä kuolee ei se ikinä ole hyvä juttu)

Tänään on vaikeaa kirjoittaa.
Olen kolme kertaa aloittanut kirjoituksen siitä miten minulla oli oikeastaan ihan hyvä kasvatus enkä ole päässyt ensimmäistä lausetta pidemmälle. Olkoon.

Minun ihmisarvoni ei riipu miesten huomiosta ja se taitaa olla hyvä asia. Olen viime päivinä törmännyt netissä ja muualla pettävien naisien kertomuksiin ja tärkein syy tuntui olevan se että pääsee flirttailemaan ja saa todistettua olevansa viehättävä. Minä uskon että minun pitää itse hyväksyä itseni. Tietenkin se auttaa jos muut kehuvat mutta ei sillä ole niin väliä. Itseluottamuksen pitäisi tulla sisältä eikä olla riippuvainen toisten kommenteista.
En tiedä pääsenkö tuohon koskaan.

Minun on vaikea pyytää apua, ainakin muilta kuin äidiltäni. En tiedä onko se pohjimmiltaan itsekeskeistä, haluan näyttää tulevani toimeen yksinkin ja sitä etten halua joutua kiitollisuuden velkaan vai ajattelenko toisen vaivoja. Eräs ystäväni on auttanut minua ulkomailla oloni ajan, kastellut kukkia ja pitänyt kotiani silmällä, nyt hän suostui hakemaan postista paketin tavaroita jotka eivät mahdu matkalaukkuihin. Olisin lähettänyt sen mieluummin äidilleni, se tuntui pienemmältä pahalta. Toisaalta on kätevämpää jos paketti on jo valmiiksi Oulussa eikä minun tarvitse kuljettaa sitä bussilla muiden tavaroiden lisäksi, ja ystäväni suostui mielellään. Tuntuu todella oudolta että on ystävä jonka apuun voi luottaa. Suuri kiitos siitä hänelle.
Nyt minusta tuntuu että minun pitää maksaa velkani takaisin ja stressaan sitä ettei minulla ole hänelle mitään todella kivaa tuotavaa. Lopulta ostan varmaan karkkia lentokentältä.

Minun on myös vaikea ottaa lahjoja vastaan. Jos minulle tarjotaan jotain yleensä kieltäydyn automaattisesti, oli kyse mitä tahansa. En halua olla toisista riippuvainen millään tavalla.

Itse kyllä autan jos minua pyydetään, ilman että vaadin mitään vastineeksi (jo ajatuskin siitä tuntuu törkeältä) ja annan lahjoja mielelläni.
Luulen että tuossa kaikessa on kyse itsekkyydestä. Haluan että muut näkevät minut anteliaana ja auttavaisena enkä halua olla heikko vastaanottaja. Pitää harjoitella hyvää avun vastaanottamista.



Eilen tunsin itseni todella ankeaksi ja tylsäksi ja nuhjuiseksi. Tapasin yllättäen vuokraemäntäni, joka on mukava tyttö. Ongelma on vain se että hän on jotenkin niin elävä ja voimakas. Hän ei ole varsinaisesti kaunis mutta säteilee tietynlaista villiä energiaa, hän on jotenkin kuriton ja saa minut tuntemaan itseni todella surkeaksi ja aika lapselliseksi, huolimatta siitä että olen neljä vuotta häntä vanhempi. Hän on vain niin voimakas persoona. Hän saa minut tuntemaan itseni alemmaksi olennoksi paljon tehokkaammin kuin trendikkäät ja laitetut naiset. Mutta mukava tyttö.

Että inhoan tätä kirjaston konetta (ja kiroan tottumusta jonka takia aina sen valitsen).

Kirjoitin pitkän tekstin itseni hyväksymisestä ja se katosi jonnekin, ehkä siinä vaiheessa kun kone päätti sulkea selaimen toisen kerran. Tai sitten se on Blogger.
Joka tapauksessa minusta on alkanut tuntua siltä etten ehkä häpeä itseäni ja seurustelemattomuuttani, yhtään enempää kuin vaikka sitä että kenkäni ovat kokoa 40 tai 41 ja etten ole ihan laiha. Toisin sanoen välillä se vaivaa mutta ei varsinaisesti haittaa elämääni. Ja on oikeastaan aika törkeää että olen ajatellut että jos koulukaverini saavat selville etten olekaan normaali he hylkäävät minut. Eivät he ole sellaisia.


Eilen vahvistui se käsitykseni etten ole ihan sosiaalisesti kyvytön. Kävin kylässä puolitutun (tai oikeastaan tuntemattoman, olen tavannut hänet pari kertaa koulussa) tytön luona ja pystyin keskustelemaan hänen ja kämppiksensä kanssa kaikesta mahdollisesta ja unohdin että minun pitäisi olla ujo. Jos pääsen tuollaiseen tilanteeseen on puhuminen helppoa, se vain se aloittaminen ja tutustuminen on vaikeaa.
Minulle tuli kyllä vähän olenkohan minä normaali -tunne. Yleensä ihmisten kanssa oltuani käyn ylikierroksilla, kun tulen kotiin kaverin luota ja vaikka miitistä ja minulla on ollut hauskaa on minun vaikeaa rauhoittua ja päässäni pyörii asioita. Käykö noin muille?


(ei se edellinen kirjoitus ollut mihinkään kadonnut, olin vain valinnut väärin ja se oli tallentunut luonnoksena. Mutta uudelleenkirjoitettuna se on ehkä parempi).

Ja minun elämäni on oikeastaan äärettömän helppoa.

Helvetti

Minusta on tullut täällä The Timesin lukija. Muutama muukin englanninkielinen sanomalehti löytyy kirjastosta mutta minä pidän Timesin kuivasta huumorista ja tietystä vanhanaikaisuudesta (erityisesti pidän mielipidkirjoituksista jotka aina alkavat "Sir,..."). Tänään luin turistikohteesta jossain Kreikassa, jota paikalliset viranomaiset yrittävät pelastaa brittilaumoilta. Eniten taitavat kärsiä saaren harvinaiset kilpikonnat. Turisteille tuo on tyypillinen lomaparatiisi, siellä he voivat ryypätä viikon verran ja nauttia auringosta. Lomakadulla on baareja ja englantilaisia pubeja. Täydellinen loma on kuin olisi kotona mutta vähän paremmalla ilmastolla. Minusta tuo kuulostaa helvetiltä. Saari itsessään on varmasti kiinnostava kuten turistikohteetkin saattavat olla mutta tuo kammottava ryyppäyskulttuuri inhottaa minua. Saarella on ollut jo satapäisen turistilauman joukkotappelu ja useampia joukkoraiskauksia ja se on ollut vasta pari vuotta muodissa. Ja ihmiset maksavat että pääsevät sinne.
Minä en nauti turistina olosta, tunnen itseni aina vähän hölmöksi ja tunnen alistavani paikallisia (se että tarjoilija hymyilee ei tarkoita että hän on onnellinen). Ehkä tunnen ylemmyyttä pakettimatkalaisia kohtaan, en halu olla tyypillinen turisti. Tyypillinen en olekaan, siitä yksinkertaisesta syystä etten ole matkustanut paljon. Meillä ei todellakaan käyty etelässä joka vuosi. Rannalla makaaminen vaikuttaa aika tylsältä ja en kestä hellettä, varsinaiset rantalomakohteet eivät ole minua varten. Inhoan sitä miten loma muka antaa luvan käyttäytyä huonosti. Minä en edes nauttisi jatkuvasta ryyppäämisestä ja rannalla makaamisesta. Toisaalta en ole sitä toistakaan turistityyppiä, minusta ei ole matkaamaan Aasian halki rinkka selässä. Ja se aitouden etsiminen vaikuttaa jotenkin epäaidolta. En myöskään pidä matkoista sademetsiin, parempi käydä vanhoissa lomakohteissa joihin ei tarvitse rakentaa mitään ja jotka ehkä kestävät turismin. Ulkomaan matkailun ympäristövaikutukset ovat yksi syy miksi en siitä pidä, tunnen syyllisyyttä siitä että nautin lentämisestä tänne saapuessani (toisaalta kun se kerran tapahtui niin ehkä on hyvä että sain siitä edes jotain nautintoa). Minä en ole innostunut paikallisuuteen tutustumisesta, lähinnä koska olen liian ujo. Toisaalta inhoan turistilaumoja ja heille rakennettuja sieluttomia palveluita (kuten mielipiteeni Amsterdamista ehkä kertoo).
Risteilytkin ovat pelottavia. Luokkaretkellä Tukholmaan en pystynyt nukkumaan kun pelkäsin laivan uppoavan ja humalaisten hyökkäävän hyttiimme.


Minä koin unelmaloman tänä keväänä. Matkustin junalla ja lautalla pienelle pohjois-hollantilaiselle saarelle joka on lähinnä paikallisten ja saksalisten suosiossa. Kesällä sekin on täynnä turisteja ja baareja mutta toukokuussa oli ihanan tyhjää. Saarella on upea ranta ja dyynejä ja lampaita. Meri oli pelottava eikä kukaan ottanut aurinkoa. Kävelin paljon ja pyöräilin enkä puhunut oikeastaan kenenkään kanssa. Täytyy sanoa että yksi loman parhaista puolista oli hotellissa suminen, oli ihanaa nukkua hyvässä sängyssä. Vielä parempaa oli se ettei tarvinnut jakaa kylpyhuonetta neljän ihmisen kanssa.

Haluaisin käydä Firenzessä ja Barcelonassa ja Walesissa ja Färsaarilla. Rahan puute ja omatunto kai sen estävät.

Varoitus: sekavia ajatuksia, mahdollisesti ei aivan loppuun mietittyjä

Näin unta siitä että isäni oli vuokrannut minulle sarvikuonon viikoksi. Se oli aika pieni ja vahva ja sillä oli todella inhimilliset kasvot. Ja siitä huolehtiminen oli vaikeaa, sain annettua kaksi kertaa vettä mutta raukka ei saanut ruokaa kertaakaan.
Tuo varmaan kertoo minulle jotain merkittävää, ehkä siitä että minulla on ollut aika ritiriitaisia tunteita isääni kohtaan. Olen kyllä tajunnut ettei hän ole täydellinen, lähellekään, mutta ilmeisesti minun pitää vielä tajuta jotain lisää. Tai sitten olen vain ärsyyntynyt tilanteesta jossa en saanut sanottua mitä oikeasti halusin ja jossa minä vaikutin syylliseltä.

Minua ihmetyttävät ihmiset jotka ovat ylpeitä siitä etteivät pidä lapsista ja erityisesti vauvoista. Ei niistä tarvitse pitää mutta mikä ylpeydenaihe se on? Se tuntuu minusta sivistymättömältä ja alentuvalta, ihmiset jotka pitävät lapsista/koirista/kissoista/rakkausromaaneista ovat älyllisesti alempia, jotenkin alkukantaisempia, tavallisia kun taas niitä vihaavat ovat sivistyneitä ja porvarillisen todellisuuden taakseen jättäneitä (muistan miten loukkaantunut olin kun eräs kaverini piti kotiani porvarillisena, minusta meidän kotimme oli ollut vähän erilainen. Mutta meillä oli jonkinlainen nahkasohva). Tai siltä se vaikuttaa.
Minusta ylpeytta voi tuntea saavutuksistaan. Ulkonäköön liittyvä ylpeyskin on outoa, yleensä ihminen ei ole tehnyt itse mitään vaikka luustonsa eteen. Voi olla tyytyväinen itseensä ja pitää ulkonäöstään mutta ylpeys tuntuu kyseenalaiselta. Tai ehkä tuo on vain luterilaista aivopesua (ärsyttävää yrittää olla uskonnoton niinkin uskonnollisessa maassa).

Minä yritän olla vihaamatta sellaisia jotka sitä eivät ole ansainneet ja vauvat minusta tuntuvat aika viattomilta. Syyt liittyvät usein niiden ulkonäköön (aivan eri asia tietysti olisi vihata vaikka kaikkia gootteja sen taki että he ovat rumia, mitä he eivät tietystikään ole), ja ruumiintoimintoihin, eivät vauvat pysty niitä hallitsemaan. Entä jos viha onkin syyllisyyttä siitä ettei tunne niin kuin naisten oletetaan tuntevan. Naisten pitäisi rakastaa kaikkia vauvoja ja jos ei niin tee on syy tietysti vauvassa.
Sama se on minulle jos ei lapsista pidä enkä minä itsekään ole äärettömän lapsirakas mutta se että on ylpeä ennakkoluulostaan tuntuu aika vaaralliselta. Uusnatsitkin taitavat olla. Onneksi lastenvihaajat useimmiten taitavat vihata ilman tekoja.

Kyllä minäkin siihen syyllistyn. Saippuasarjoja katsovat ja outoja posliinieläimiä keräilevät tuntuvat ainakin oudoilta elleivät älyllisesti alemmilta.

(Oikeastaan minun piti vain sanoa että vauvojen vihaaminen tuntuu jotenkin naurettavalta)



Katsoin lauantaina Live8-konsertin. Musiikillisesti se oli yllättävän hyvä tosin välillä nolostuttavan tunteellinen (minäkin itkin). Parhaiten mieleen taisivat jäädä 20 vuoden takaiset kuvat Etiopiasta. Kamalia ne tietysti olivat ja ymmärrän miksi sellaisia kuvia on pitänyt näyttää, passiivinen länsimaalainen pitää järkyttää toimimaan mutta minua inhotti tapa jolla nälkiintyneitä ihmisiä oli kuvattu. Heiltä oli otettu pois ihmisarvo, he olivat kuin kuolevia eläimiä, joita voi kuvata välittämättä heidän yksityisyydensuojastaan. Nainen imetti lastaan ja yritti peittää itseään, kuva tuntui tunkeilevalta. Ehkä tuollaisen alentuvan kuvaustavan sijaan pitää näyttää kuvia afrikkalaisista jotka toimivat ja ovat yksilöitä. Ei kai nälkään kuoleminenkaan lopeta yksilöyttä, vai lopettaako?
Hyväntekeväisyyden kohde taitaa aina olla itseä alempi ja hänen pitäisi olla tyytyväinen asemaansa.


Brian Wilson ei ollut ihan terveen näköinen.

Minä haluaisin olla aktivisti. Suurin este taitaa olla se että pelkään mennä uusiin paikkoihin ja kansalaisjärjestöt ja vastaavat ovat erityisen pelottavia. Olen huonosti perillä merkittävistä asioista ja inhoan uusien asioiden aloittamista. Enkä edes tiedä mikä asia on sydäntäni lähinnä.
Protu-leirin jälkeen liityin sen tukiyhdistykseen, maksoin jäsenmaksua monta vuotta mutta en käynyt yhdessäkään tapaamisessa tai kokouksessa. Se oli liian pelottavaa. Ja olisi pitänyt mennä kaupungin toiselle puolelle. Protulaiset ovt kyllä erityisen pelottavia.
Minun ja kaverini piti liittyä Setaan, se jäi enkä tiedä oliko meillä edes hyvää syytä. Olisin saattanut harkita Vapaa-ajattelijoita ellei leirillä vieraillut yhdistyksen edustaja olisi ollut niin epämiellyttävä.

Olen ollut parissa mielenosoituksessa, toinen McDonaldsia vastaan, toinen minulle tärkeämpi erään nuorisolle tärkeän tilan säilyttämiseksi (nyt ehkä viisi vuotta myöhemmin se on pelastettu. Joskus kotikaupunkinikin tekee fiksuja päätöksiä).

Kuuluin vuoden verran Amnestyyn, siis maksoin jäsenmaksuja ja ahdistuin siitä etten uskaltanut tehdä muuta. Tällä hetkellä taidan kuulua vain Suomen Tolkien-seuraan joka ei taida tehdä mitään erityistä maailman pelastamiseksi.

Minusta tuntuu että minun pitäisi tehdä paljon enemmän mutta en saa aikaiseksi. Se on liian pelottavaa. Tarvitsen ystävän joka lähtisi mukaan, minulla on yksi sellainen mutta hän vaikuttaa liian kiireiseltä koirineen ja harrastuksineen. Minulle luonnollisin tapa olisi lahjoittaa työtäni mutta ei kai voi mennä vain kysymään yhdistyksiltä tarvitsevatko he graafikkoa? Toisaalta kukaan ei tule minua kysymään kotoakaan (itse asiassa minua on kerran kysytty, se johti parin vuoden jokakeväiseen angstiin ja opetti paljon aikatauluista: deadline ainakin kuukautta aikaisemmin kuin on oikeasti pakko).

Yritän luvata itselleni ryhdistäytyväni syksyllä mutta tuskin saan tehtyä mitään. Ehkä saisin käytyä edes yhdessä mielenosoituksessa.

(inspiraationa on tietysti Live8 ja G8-kokous ja Make Poverty History, joista on koko viikko puhuttu BBC:llä. Minä en tiedä mitä mieltä olen, avun lisääminen ja muu tuntuvat järkevältä, samoin se että Afrikan pitäisi itse ratkaista ongelmansa ja länsimaiden lopettaa hyväntekeväisyysimperialismi. Mutta ehkä on ymmärrettävää että olen hämmentynyt, jos noihin kysymyksiin olisi yksinkertainen vastaus ei niistä ehkä oltaisi niin montaa mieltä. Toisaalta kun ajattelee ilmastonmuutosta ja George Bushia niin tuntuu etteivät yksinkertaisetkaan ratkaiut joskus riitä).

Katsoin eilen taas vaihteeksi Dr. Philia ja ärsyynnyin. Ehkä se on samaa luokkaa vaikka Ilta-Sanomien keskustelualueen kanssa, ei kannata ärsyyntyä idioottien jutuista mutta olin silti ärsyyntynyt koko illan. Vieraina oli pariskunta, jolla oli ongelma avioliitossaan. Mies, lääkäri, oli ollut suhteessa sairaanhoitajaan ja tämä tullut raskaaksi. Varmasti jotain syytä ongelmiin oli vaimossakin mutta minua ärsytti suuresti itseään fiksuna ja sivistyneenä pitävän miehen käytös ja se että hän tuntui uskovan ettei hän vastuussa ongelmista.
1. hän tunsi olonsa kotona yksinäiseksi kun vaimokin keskitti kaiken huomionsa perheen kolmeen alle 9-vuotiaaseen poikaan.
2. hänellä oli töissä ystävä, nainen jolla oli poikaystävä.
3. he ihastuivat toisiinsa. Nyt mies sai huomiota eikä tarvinnut kilpailla lasten kanssa (jotenkin tulee mieleen että ehkä kannattaisi yrittää puhua vaimon kanssa ongelmista). Tarkoitus oli että suhde olisi ollut lyhyt, eikä siitä siis olisi ollut mitään haittaa.
4. mies huomasi että vaimo olikin oikeastaan aika surkea, älyllisesti alempi kun ei ollut terveydenhoitoalalla ja ettei hän oikeastaan ollut koskaan edes rakastaut häntä.
5. hän päätti erota. Vaimolle puhuminen olisi tietysti ollut aivan liian vaikeaa joten hän panosti enemmän salaiseen suhteeseensa ja tahallaan provosoi vaimoaan tappeluihin ja lopulta kysymään suhteesta. Tarkoitus oli että vaimo sitten hakisi avioeroa eikä miehen itse tarvitsisi tehdä mitään. Hän ei mitään päätöksiä tehnyt, meni vain virran mukana. Suhdettakaan ei voinut estää kun vaimo oli sellainen kuin oli.
6. vaimo päättikin pelastaa avioliiton. Mies vietti osan ajastaan kotona, osan aikaa toisen naisen luona. Toinen nainen ilmoitti olevansa raskaana. Ilmeisesti rakastavaiset olivat jossain vaiheessa luopuneet ehkäisystä. Tuo tuntuu minusta aika törkeältä varsinkin kun mies kai oli yhdynnässä vaimonsakin kanssa, minä en ottaisi tuossa tilanteessa riskiä tautien kanssa (toinen nainen harrasti seksiä ainakin poikaystävänsäkin kanssa). Mies päätti ymmärtää molempia osapuolia ja vaihtoi mielipidettään viikon välein. Kun hän oli poissa kotoa hän ei ollut missään yhteydessä lapsiinsa. Kotona he tappelivat lasten edessä. Miehen mielestä paras ratkaisu olisi ollut pitää molemmat naiset.

En sano että vaimo oli pyhimys ja minä en kyllä haluaisi olla missään tekemisissä tuon miehen kanssa mutta toivon että jos joskus olen parisuhteessa osaan hoitaa sitä paremmin ja että minulla on rohkeutta puhua ongelmista. Vanhempieni mallin perusteella se voi olla epätodennäköistä.

Dr. Philillä oli minusta aika hyvä neuvo. Ehkä miehen tylsistyminen ei johtunut vaimosta tai kodista vaan siitä että hän oli tylsä. Minusta tuntuu ettei voi sälyttää kaikkea vastuuta omasta onnellisuudestaan toisen vastuulle. Minut tekee onnelliseksi se että minusta pidetään mutta ei minulla ole mitään oikeutta vaatia toisia viihdyttämään itseäni. Voisi kuvitella että tuonkin miehen olisi kannattanut itse tehdä jotain sen sijaan että hän syyllisti vaimoaan siitä että heillä ei mennyt hyvin. Ei kai se vaimon vastuulla ollut (varsinkin kun hänen kuvauksensa mukaan illat menivät siihen että hän katsoi televisiota sohvalla ja vaimo oletettavasti teki jotain lasten kanssa).

Kai ihmiset tajuavat ettei koko ajan voi olla onnellinen?

Haluan ateljeen

Minä haluaisin asua kaksiossa. Toinen huone olisi nukkumiseen ja muuhun, toinen töihin. Haluaisin että tietokoneellani olisi oma huone ja että minulla olisi tarpeeksi tilaa muullekin, maalaustelineelle ja animaatioiin tarvittaville välineille.

Löysin animaation ja maalaaisen tänä keväänä.
Maalaaminen on kyllä vanha tuttu mutta ei ole ikinä tuntunut omaltani. En maalaajatyyppiä enkä kotona ole maalannut kuin ehkä vesiväreillä. Jossain vaiheessa tyylini muuttui herkäksi ja varovaiseksi, hukkasin värit. Olin piirtäjä. Rakastan kaunista viivaa ja tussin yllätyksellisyyttä.
Tänä keväänä maalasin alastonmallia, parikymmentä minuuttia tai vahemmän kerrallaan, joskus kauemmin. Löysin maalaamisen ilon. Pääsin tilaan jossa en suunnitellut maalausta, maalasin vain inspiraationi ohjaamana. En välittänyt lopputuloksesta, tärkeämpää oli vapautua ja maalata. Tuloksena oli ehkä paras ikinä maalaamani kuva. Ja muutama vähemmän hyvä.
Maalasin koulun jälkeenkin, kulutin maaleja suunnittelematta, käytin väriä paksusti. Löysin kyvyn maalata ilman aihetta.

Animaatio oli yllätys. Valmis työni ei ole juuri minkään näköinen, ei puoltakaan minuuttia ja juoneton ja sanaton. Yhdessä kohdassa kuitenkin hauska. Tajusin jotain animaation perusteista ja minulla oli hauskaa. Tajusin myös miten helppoa olisi tehdä animaatioita kotona, niitä minun tasoisiani. Ei tarvitse kuin kameran ja tietokoneen ja jonkun ohjelman. Ja vaikka muovailuvahaa.

Ateljeessani olisi myös mukava sohva ja kirjahylly.
Ja musiikkia.

Minä unelmoin täytekakusta jonka päällä on mustikoita ja metsävattuja. Kaipaan äitini makaronilaatikkoa ja graavilohta ja uusia perunoita. Ja mäkiä ja kuusia ja Jyväsjärveä. Ja oikeastaan Ouluakin.
Enää vajaat kaksi viikkoa. Minulla on koti-ikävä.

En tiedä olenko nyt suomalaisempi kuin ennen lähtöäni. Tiedän kyllä sen että en hlua maassa jonka kieltä en ymmärrä ja jonka kielellä en pysty ajattelemaan. Vielä pahemmalta tuntuisi muuttua hollantilaiseksi. Näen nyt Suomen viat ja hyvät puolet selvemmin. Hollannissa pidän paikallisten rentoudesta ja tietynlaisesta hilpeydestä, angsti ei tunnu kuuluvan kansanluonteeseen. Toisaalta hollantilaiset ovat äänekkäitä ja suuria, he hakevat huomiota. Kaipaan Suomen hiljaisuutta.
Olen huomannut ettei Suomi ole niin ainutlaatuinen kuin kuvittelee. Länsieurooppalaiset juomatavat eivät ole välttämättä yhtään parempia, täällä erona on vain se että 16-vuotiaat voivat mennä baareihin ryyppäämään, ei tarvitse olla kadulla.

Kaipaan mäkiä. Ja metsää.
Hollanti ei ole villi maa. Kaikki on siistiä ja järjestelmällistä ja sievää.
Hengetöntä.