Opiskelijaterveysasemalta tuli kirje, säikähdin että se oli lasku polvilääkäristä mutta se olikin papa-kokeen tulos. Teitä varmasti kiinnostaa tietää että kaikki oli kunnossa.

Animaatiokurssilla on hauskaa. Piirsimme tänään lyijykynällä lyhyen kuvarajan, joka animoitiin, minun sekunnin mittaisessa pätkässäni peni tyttö pomppaa korkealle ilmaan ja räpyttelee käsiään. Saparotkin heiluvat. Se oli oikeastaan aika hauska.
On hauskaa olla aloittelijana, uskaltaa tehdä virheitä ja olla tyhmä. Ehkä olen oikeasti muuttunut, ennen inhosin sitä.

Uudet opiskelijat ovat todella nuoren näköisiä.

Ikkunastani näkyy komeasti taivasta. Nyt siellä on hieno sateenkaari.


(kuvittelin että kirjoittelu olisi vähentynyt koulun alkamisen myötä)


20.50: Auringonlaskukin on komea.

Minä menen yrityshautomoon. Pelottaa.
Osallistun vain ensimmäiseen vaiheeseen, siinä ei vielä perusteta omaa yritystä, minä en ole siihen kypsä vielä pariin vuoteen. Minusta on alkanut tuntua että yritysideani on heppoinen mutta ei kai sillä ole niin väliä.

Minulla ei mitään erityistä hinkua yrittäjäksi, mutta olen huomannut, että nautin freelancer-töistä eniten. Siinä tarvitsee yrittäjän taitoja ja töitäkin saa helpommin jos on oma yritys, se on toimeksiantajalle helpompaa.
En tiedä oppisinko markkinoimaan itseäni. Puhelinkammosta ainakin pitää päästä eroon mutta voi olla sse on jo hävinnyt. Ja minä kyllä osaan kehua itseäni tarvittaessa. Töideni suhteen en kärsi turhasta vaatimattomuudesta.

Koulussa olen niin sosiaalinen että että on mukavaa olla kotona yksin hiljaisuudessa. Minulla on noin neljä parempaa koulututtua ja noin kahdeksan sellaista joiden kanssa voi istua samaan pöytään ruokalassa ja jutella muutenkin ja melkein kaikki ovat kyselleet kuulumisiani ja sitä miten Hollannin reissu meni.
Siinä on oikeastaan aivan tarpeeksi tuttuja.

Animaatiokurssin opettaja oli entisellään, myöhässä ja paperit hukassa. Se ei olisi ongelma ellei hän koko ajan puhuisi järjestelmättömyydestään, se alkaa ärsyttämään muitakin kuin minua. Muuten kurssi saattaa olla ihan kiinnostava mutta aika rankka, kolme viikkoa melkein täysiä päiviä. Väsyttää.

Asun Oulu-hallin vieressä, siellä on nyt Aikamatka Oulu -tapahtuma (vai mikä sen nimi olikaan). Minun piti mennä sinne viikonloppuna mutta sairaus esti. Nyt törmäsin kotimatkalla koulututtuun ja kävin siellä hänen kanssaan. Pitä mennä uudestaan, nyt aika meni tuon tytön kanssa jutellessa. Hän oli edellisenä vuotena Hollannissa samassa koulussa ja on nykyään töissä vanhassa harjoittelupaikassani, oikein mukava ja teeskentelemätön, en oikein parempaakaan sanaa keksinyt.

Nyt pitäisi syödä jotain. Jossain välissä pitäisi tehdä kutsu mummoni 80-vuotisjuhliin mutta se voi odottaa vaikka huomiseen, ei tiedä vaikka olisin pirteämpi silloin.

Edelliseen viestiin liittyen, ei niin ole aina.


Flunssa ei vain mene pois.

Paha ihminen

Minä yritän vakuuttaa itseni siitä ettei minulla ole huonoa itsetuntoa, että olen joillain tavoilla itsevarma ja etten vertaa itseäni muihin. Ei se taida olla totta.

Olen pitänyt itseäni aika kateellisena enkä ole kehdannut tunnustaa sitä. Tunnen itseni pahaksi ihmiseksi kun nähdessäni harrastelijan työn, varsinkin minua nuoremman, etsin siitä virheitä, vertaan sitä omiin töihini.
(inhoan myös sitä miten muiden saadessa idean minä heti keksin miksi sitä ei voi toteuttaa).
Haluaisin olla vilpitön arvioinneissani.

Minusta tuntuu etten tiedä mitä kateellisuus on. En tiedä olenko kateellinen vai tunnenko itseni riittämättömäksi vai ovatko ne sama asia. Kun joku muu on minua taitavampi tarkoittaa se tietysti sitä että minä olen huono. En halua hänen lahjojaan tai ulkonäköään tai elämäänsä (toisten elämät saavat usein minut tuntemaan itseni riittämättömäksi). Haluaisin vain ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni niin huonoksi.

Siihen ehkä auttaa paremmin se että muutan itseäni kuin että muut muuttuisivat.
Tehoavatkohan sellaiset positiiviset hokemat? Jos sanon joka aamu itselleni, että olen tarpeeksi, niin uskonko sen jossain vaiheessa? Ja pystynkö olemaan lisäämättä: vaikka muut ovatkin parempia.

Päässä tuntuu ilkeältä kun kumartuu.
Mutta ei kai kuitenkaan poskionteloiden kohdalla.


Lapsuuden ystävä / entinen vihamies voitti. Hänkin on lähdössä Hollantiin, huomenna. Välillä ystävyytemme hiipui, nyt emme näe paljon toisiamme mutta kuitenkin mielellämme. Hänen kanssaan riittää helposti puhuttavaa.

Sain taas tänään kuulla olevani tunnollinen opiskelija. Olen sitä kiltteyttä vatvonut liikaa mielessäni ja heti ajattelin että taas olen kiltti tyttö joka haluaa miellyttää muita ja aiheuttaa mahdollisimman vähän työtä muille. Oikeasti kyse on kai siitä että minusta parempi suorittaa kurssit ajallaan ja tehdä työni ja kaikki suunnitelmat ajallaan ja niin hyvin kuin mahdollista. Tunnen ihmisiä joilta on kursseja suorittamatta ensimmäiseltä vuodelta, niitä ei enää edes järjestetä sellaisina. Helpompi on tehdä ne ajallaan. Enkä minä oikeastaan niin kiltti ole.

Odotin että ensimmäinen koulupäivä olisi tuntunut jotenkin erikoiselta, että tuttujen tapaaminen olii ollut outoa. Ei se ollut. Alan luopua toivosta, että tuntisin mitään tuollaista, Suomeen paluukaan ei oikein tuntunut miltään. Minulla on mukavia koulututtuja. Vietn paljon aikaa tänään toisen Hollannin veteraanin kanssa, oli hauskaa vertailla kokemuksia jatkuvasta flunssasta ja kaasuhelloista.
Minun kouluni toimii tekniikan yksikön vieressä, tilat ovat yhteydessä toisiinsa. Ennen matkalle lähtöä minua ahdistivat tekniikan opiskelijat, heillä ei ole kai tarpeeksi naisia ja he tulevat meidän ruokalaamme ja ulko-oven eteen tuijottamaan. Nyt se tuntuu lähinnä huvittavalta, tuijottakoot jos elämänsä on niin köyhää (en usko että tuo kyyläys on hyvä taktiikka tutustua tyttöihin, ehkä he eivät sitä edes halua). Eivätkä he varmaan edes minua katso. Ennen en uskonut stereotypioihin, ällistyin kun suurin osa tekniikan opiskelijoista oli aivan samannäköisiä, naispuolisetkin. En ole ennen nähnyt niin paljon tummansinistä ja harmaata. Koulujen yhteistyöstä pitäisi kuulemma syntyä jotain hienoa mutta epäilen. Tilanne on kyllä aika hauska AMK-insinöörit ja viestinnän, tanssin ja musiikin opiskelijat vierekkäin (musiikin opiskelijatkin ovat aika samannäköisiä, kirkkomuusikoita).

Siitä ahkeruudestani ja tunnollisuudestani kuulin koulutusohjelman johtajalta (koulussa titteleitä vaihdetaan joka vuosi, viime vuonna johtaja oli pelottavampi), hyväksilukemissuunnitelmani oli hyvä ja minun pitäisi sittenkin pystyä valmistumaan ensi keväänä. Vaihdon takia jäi suorittamatta vain yksi kurssi, siinä oli kaksi luentosarjaa jonka ensimmäisen tenttiin en ehtinyt, luennoilla kyllä kävin. Ne olivat aika puuduttavia, ei innosta käydä niitä uudestaan. Ja sitten projektiopintoja mutta ne kuulemma pystyy tekemään nytkin loppuun. Muuten minulta puuttuu kolme kurssia, harjoittelua ja päättötyö. Ehkä jotain muutakin.
Olen innostunut taas opiskelusta, se tuntuu oudolta. Haluan päästä mukaan koululla järjestettävään yrityshautomotoimintaan, sekin halu tuntuu kummalliselta.

Huomenna alkaa animaatio & visualisointi. Se voisi olla kiinnostava, mutta opettajan tuntien todennäköisesti ei ole. Hän ei oikein ollut mistään perillä aiemmilla kursseilla (kyllä minusta voisi vaatia että opettaja oikeasti hallitsisi opettamansa ohjelman).

Sain myös muita asioita hoidettua, kirjastosta haettua viimeistä päivää säilössä olleen kirjan, varattua hammaslääkäriajan ja käytyä KELAssa. Ja nyt tietenkin pelkään että tuollainen ahkerointi ja ympäri kaupunkia pyöräily aiheuttaa jonkun kammottavan jälkitaudin (niitä olen pelännyt siitä saakka kun yläasteen opettaja kuoli kesken hiihtolenkin, lähti liian nopeasti liikkeelle flunssan jälkeen).

Door II
Originally uploaded by Ereine.

Higher
Originally uploaded by Ereine.

Ulkopuolella

On aika paljon asioita joita olen tehnyt ja jotka yleensä määrittävät niihin osallistujien identiteettiä voimakkaasti ja minä olen tuntenut itseni vain aika ulkopuoliseksi. (Flunssa on melkein parantunut, ajatus ei oikein vielä kulje mutta ideoita syntyy, tuloksena tavallistakin kömpelömpiä lauseita).

Olin protulainen. Prometheus-leirin käyneet yleensä kokevat kääntymyksen ja heistä tulee halailevia ja sosiaalisia ihmisiä, joiden lempihuvi on yhteissaunominen (tai noin kävi tutulle epäsosiaaliselle pojalle). Leiri ainakin menee euforian vallassa ja viimeinen ilta itkiessä. Muita leiriläisiä rakastaa vaikkei heistä elinikäisiä ystäviä tulisikaan.
Minä aloin inhoamaan ainakin yhtä tyttöä leirillä ja välillä siellä ei ollut mitenkään hauskaa. Yhteissauna pelotti ja hyvä protulainen ei olisi ollut niin estynyt toisten koskettamisen suhteen (aivan vain ystävällisessä mielessä tietenkin). Myöhemmin protulaisista on tullut "heitä" eikä "meitä". Minusta piti tulla aktiivinen protulainen, ei tullut.

Larppasin. Ehkä viitisen kertaa. Larppaajaa minusta ei tullut, vaikka se olikin hauskaa, välillä. Larppaajatkin ovat heitä, kovaäänisiä yhteissaunojia jotka pystyvät eläytymään kurtisaanista kuningattareksi ilman ongelmia. Minä olin yleensä palvelija, enkä osannut eläytyä. Rohkeasta esittämisestä puhumattakaan.

Minä ratsastin. Oikeat hevostytöt kävivät säännöllisillä tunneilla ja heillä oli hoitohevonen. He olivat myös oppineet alkeet kunnolla. Minä kävin epäsäännöllisesti ratsastamassa useammallakin tallilla, aika huonosti ja niin harvoin ettei siitä ollut oikein hyötyä. En ollut erityisen innostunut hevosten hoitamisesta, myöhempinä aikoina aloin vähän pelkäämäänkin niitä.

Minä joogasin, tavallaan. Henkinen puoli ei juuri kiinnostanut. En vieläkään ymmärrä mitä haittaa siitä voi olla jos joogaa pitää vain tehokkaana venyttelymuotona? (vasen polveni voisi ehkä vastata tuohon kysymykseen)

Kuvataidekoulu on vähän vaikeampi. Sielläkin olin ulkopuolinen mutta eivät toisetkaan miltään erityiseltä ryhmältä tuntuneet. Eivät ainakaan olleet äärettömän taiteellisia tai taitavia.

Olen Tolkien-fani ja tunnen itseni epäonnistuneeksi. En ole lukenut Tarua sormusten herrasta noin viiteen vuoteen, en osaa mitään ulkoa. Toisaalta en ollut innostunut niistä elokuvistakaan. Vähän tylsiä.

Kolmella fantasiafoorumilla olin pitkään ulkopuolinen. Siihen auttoi aika, ylläpitäjiin tutustuminen valvojaksi pääsy (eivät kaikki kaikissa paikoissa).

Olin epäsosiaalinen vaihto-opiskelija. En bailannut enkä saanut ystäviä, en oikeastaan edes yrittänyt. Sain kyllä ihan hyviä arvosanoja ja suunnitelman mukaan opintopisteitä, mutta se taitaa jo tehdä erilaiseksi. Ja matkustelin paljon.

Kaikissa ryhmissä muut tuntuvat olevan enemmän tai parempia kuin minä.

Vika taisi olla minussa eikä muissa.


Outoa kyllä bloginpitäjänä en tunne itseäni kovin ulkopuoliseksi vaikka tiedostonkin sisäpiirin olemassaolon. Voisin olla tietysti parempikin kirjoittajana, mutten niin kauheasti vertaa itseäni muihin (ainakaan tällä hetkellä, huonosta muistista on joskus hyötyä).

Turussa

Windows
Originally uploaded by Ereine.

Ovi

Door
Originally uploaded by Ereine.

Minä taisin olla aika sietämätön teini. Tuli tuo mieleen kun eräällä foorumilla (ei tällä kertaa Suomi24, josta olen onneksi saanut vieroitettua itseni pois) törmäsin ihmiseen joka tuntuu toimivan vain korostaakseen omaa erikoisuuttaan ja erinomaisuuttaan. Koulukaverit ovat massaa, heihin ei kannata tuhlata aikaa, kaikki amislaiset ovat typeriä, itse asiassa suurin osa ihmisistä on suunnattoman typeriä (poikkeuksena tietysti ko. henkilö). Minä en ollut erityisen älyllinen (tai ainakaan vakuttunut omasta älyllisestä ylemmyydestäni) teini, erilaisuutta minulle toi lähinnä mahdollinen taiteellisuuteni ja mielikuvitukseni. Pidin kyllä useimpia luokkalaisiani idiootteina (tai ainakin niitä kirottuja uusnatseja ja tyttöjä jotka ryyppäsivät kaikki viikonloput). Enkä ollut täysin vakuuttunut omasta erinomaisuudestani, halveksuin kyllä kaikkia alkoholia käyttäviä ja ehkä meikkaaviakin (onko muuten muualla sellaisia kanamaisia tyttöjä kutsuttu peippareiksi?). Ja selvästikin erilaisuuteni oli minulle tärkeää, olisin aivan hyvin pystynyt sulautumaan massaan.
Tiedän ettei teineille pitäisi nauraa, eivät he itselleen mitään mahda, mutta joskus erilaiset nuoret ovat aika huvittavia. Se tuli mieleen niissä 20-vuotisjuhlissa, vanhat ystäväni ja heidän ystävänsä olivat edelleen erilaisia nuoria. Rastat tietysti tekevät erilaiseksi, ja lävistykset ja tatuoinnit vasta persoonallisia ovatkin. Fantasiapiireissä olen tavannut goottiklooneja, ikinä ei voi olla varma onko tavannut jonkun ihmisen vai oliko se sittenkin joku aivan toinen pieni ja laiha mustamekkoinen tai -hiuksinen tyttö.
Ei siinä tietenkään mitään pahaa ole jos tuollaisesta tykkää mutta jos ainoa motiivi on erottautua massasta tuntuu se ajan ja vaivan hukalta. Erilaisen nuoren rooli on kyllä hyvä naamio.
Minä en ollut tarpeeksi erilainen erilaiseksi nuoreksi, olin vain vähän outo.

Ihanaa olla melkein terve. Kiltti tyttö parantuu sopivasti ennen ensimmäistä koulupäivää (ja tietysti sairastaa lomilla).
Koko ajan ei tarvitse aivastella eikä keuhkoihin satu ja ajatukset kulkevat yhtä huonosti kuin ennenkin.
Aamulla ahdisti, minusta tuntui siltä etten hallitse elämääni, että hukun töiden alle. tai siis niiden kahden lomakkeen jotka pitää huomenna palauttaa. KELA haluaa tietää olenko vielä ulkomailla ja koululta pitää anoa vaihto-opintojen hyväksilukua, oli aika vaikeaa päättää mitä haluan korvatuiksi. Luulen että täysin sen väärin, minulle tulisi puolen opintopisteen suorituksia jos suunnitelmani hyväksytään. Mutta ei se minun vikani ole että loput kurssini ovat 4,5 pistettä ja Hollannissa suoritin viittä ja neljää. Onneksi noita asioita hoitaa mukava ja rento savolaisnainen, jotkut opettajistani ovat pelottavia.

Minusta tuntuu kummalliselta että huomisesta lähtien olen neljännen vuoden opiskelija.

Tauti on tainnut tehdä minusta tavallistakin kömpelömmän. Ensin iskin nenäni liesituulettimen kuvun reunaan niin että sattu ja äsken istuin aivan tuoliin viereen. Yleensä vain lyön pääni avonaisiin kaapioviin.

Aina vain valitusta

Tauti on parempi muttei poissa.
Pitää tänäänkin raahautua kauppaan, unohdin eilen ostaa nenäliinoja. Olivat listalla mutta lista oli hukassa.
Voisin uskaltautua keskustaankin ja ostaa Finrexiniä, se auttaa. Ärsyttää se että Raksilan apteekki muutti.

En tiedä onko äitini jotenkin outo. Aikaisemmin hän soitti ja kysyi onko jotakin termiä cosplayn harrastajalle (en minä vain tiedä), muisti sentään kysyä vointiakin. Nyt tuli tekstiviesti jossa kysyttiin Malesian pääkaupunkia. On oluella työkavereiden kanssa.


Minulla ei yleensä ikinä ole kuumetta, normaali ruumiinlämpökin joskus alle 36 astetta. Nyt minulla on lämpöä melkein niin että se Hollannissakin laskettaisiin kuumeeksi (onkohan muissakin maissa raja erilainen, siellä vain 38 astetta kelpasi oikeaksi kuumeeksi. Hollantilainen kuumemittari näytti vaihtelevasti 35 ja 39 astetta).

Itsesääliä & flunssaa

Yksin sairastaminen on tylsää. Varsinkin kun loman jäljiltä jääkaapissa on ruokaöljyä ja puoli pussillista porkkanoita. Pitää raahautua tänään kauppaan.
Flunssan ikävä sivuoire on se että minulta tulee todella helposti verta nenästä. Lisää jännitystä elämään kun ei ikinä tiedä milloin se alkaa.
Yritän olla ajattelematta stressaavia asioita mutta sille ei mahda mitään. Pää ei toimi.

Joskus lapsena toivoin sairastuvani. Ei pahasti, niin että pystyisi nauttimaan kotona olosta, katsomaan telkkaria ja juomaan lämmintä mehua.
Nyt joudun olemaan sotkuisessa asunnossa ja huolehtimaan itse ruuista. Sairaana tarvitsee äitiä.

–Saisin pitää vähän enemmän huolta itsestäni, sillä minulla ei ole velvollisuutta revetä mihin tahansa. Mutta se vaatii voimaa ja energiaa. Kiltin ei tarvitse tehdä muuta kuin alistua.
Kiltteys ja hyvyys sekoitetaan usein keskenään, vaikka ne eivät ole sama asia, Seela pohtii.
Hän haluaisi olla hyvä mutta ei kiltti. Kiltteys saa hänet jopa raivostumaan.
–En haluaisi aina olla se joka ottaa muut huomioon. Haluaisin, että muut ottaisivat minut huomioon. Mutta ei se mihinkään muutu enää. Ehkä minulla olisi pitänyt olla se murrosikä joskus.
Seela Sellan haastattelu kodin kuvalehdessä 15/05

Tuota yritin joskus silloin sanoa. Minäkin olisin mieluummin hyvä kuin kiltti.


Hieno oranssi puolikuu.

Inhoan tätä flunssaa tai mitä se onkaan. Piti mennä nukkumaan ja koneenkin kertaalleen suljin, Seela Sellan haastattelu pysäytti niin että se piti laittaa takaisin päälle. Ja kirjoittaa.

Joka toinen päivä näyttää menvän hyvin.

Flunssa tai joku vastaava on iskenyt minuun, tämä kurkkukipu ja epämääräinen huono olo ei ole allergiaa (ehkä). Viikonloppuna on sitten aikaa sairastaa, ensi viikolla alkaa koulu ja pitää käydä siellä vesijumpassakin.
Mutta ainakin ahdistunut ja stressi ovat kadonneet. Sain työt tehtyä ja lähetettyä pelottavalle opettajalle postia. Tai ei se nyt niin pelottavaa ollut, en vain saanut tehtyä.
Olisinkohan muuttunut niin rohkeaksi että uskaltaisin huomenna soittaa hammaslääkäriin sen sijaan että kävisin paikan päällä? Joskus sekin onnistui. Saattaa riippua siitä pystynkö puhumaan kunnolla huomenna.

Tänään ohjelmassa on Kupittaan aseman etsimistä, kuulemma se löytyy tämän kadun päästä. Ja seitsemän tuntia (tai melkein) junassa. Seinäjoella tuntee olevansa jo melkein kotona.
Hollannista kaipaan vain lyhyitä välimatkoja. Ja hyviä pyöräteitä ja kohteliaita autoilijoita.
Goudaa en kaipaa, sitä olen syönyt niin ettei kymmeneen vuoteen varmaan tee mieli.
(Hollannilla on maine hyvänä juustomaana, kyllähän se sitä onkin jos pitää goudasta tai edamista, muuta ei juuri saa)

Palaan huomenna Ouluun ja päätin olla moderni junalipun kanssa, ajattelin että ostamalla sen netistä säästäisin aikaa ja vaivaa. Turha luulo.
Palvelu toimi huonosti, se voi tietysti johtua myös ikivanhasta Internet Explorerista (on se kuitenkin uudempi kuin heidän suosituksensa joten ei se minun vikani ole). Kolmannella kerralla pääsin maksamaan lipun, rahat lähtivät tililtä mutta luvattu vahvistussivu ei ikinä ilmestynyt.
Ärsyyntyminen antoi rohkeutta, sain soitettua asiakaspalveluun. Saan kolmekymppiäni takaisin kolmen viiva viiden pankkipäivän kuluessa, onneksi ne eivät olleet viimeiset rahani. Ilmeisesti Sammon kanssa on ollut ennenkin ongelmia. En taida kokeilla VR:n verkkokauppaa ihan heti uudestaan. Huomenna kävelen keskustaan Kupittaan aseman kautta ja ostan lipun vanhanaikaisesti.

(isäni pyysi mainitsemaan Hesarin kulttuuri- ja sunnuntaisivuista, jotka eivät ole kahden puhelinsoiton ja useamman päivän odottamisen jälkeen vieläkään ilmestyneet).

Varoitus: ahdistusta

Tänään vihaan itseäni.

Minun pitäisi tehdä töitä, piti aloittaa kolme tuntia sitten. Ja pitäisi lähettää sähköpostia yhdelle opettajalle.
En jaksa mitään ja ahdistaa.
Tekisi mieli huutaa, ehkä sillä pääsisi eroon turhautumisesta.
Ylipainoangstikin on palannut.

Huominen päivää menee junassa istuessa. Silloin ainakaan ei tarvitse olla tehokas. Tai pitäisi lukea kehittävää kirjaa mutta taidan noudattaa sen kirjoittajan neuvoa ja lääkitä ahdistusta hauskalla ja viihdyttävällä kirjalla. Kun nyt on kerta vähän ylimääräistä rahaakin.

Että olen kamala.

Kansalaisjournalismia huonoimmillaan

Ikkunasta näkyy savua. Se kai tulee jostain yliopiston tienoilta tai sieltä päin. Mustaa on ja paksua, nyt vähän vähentynyt.
Kuvan laittaisin, jos jaksaisin.

Lisäys 20.13: ovat kuulemma Raunistolan siiloja. Joku kertoi tutulle. Pakkohan sen on olla totta.

20.16: tai siis Raunistulan. En oikein tunne Turkua.

Tänään on hyvä päivä

Minun piti tehdä tänään töitä ja stressata siitä etten ole päässyt eroon Hollannissa hankkimistani kiloista. Työt kaatuivat usb-muititikun ja vanhan iMacin yhteensopimattomuuteen. Päätin pitää tämän päivän kunnollista lomaa.

En ole varma olenko kertonut että isäni asuu Turussa. Turku on mukava kaupunki, paitsi loskasäällä kun tuulee ja kesällä se on erityisen mukava (jouluinen lumipeitteinen Turku saattaa voittaa sen, mutta on kovin harvinainen). Välillä on hauskaa lomailla vähän isommassa kaupungissa.
Tänään olin turistina (Turussa on helpompi käydä museoissa kuin Oulussa, se on liian tuttu kaupunki). Kävin Luostarinmäen käsityöläismuseon käsityöläispäivillä eläkeläisten ja koululaisryhmien seassa (pelottavia blondattuja teinityttöjä) ja otin kuvia ovista ja seinistä. Tuonne haluaisin mennä joskus lapsen/lasten kanssa, jos sellaisia joskus saan (vaikka lainattuakin). Pidän museon vanhoista puutaloista ja tavaroista, käsityöläiset olivat vähän pelottavia vaikka uskalsinkin puhua kirjapainonpitäjän kanssa. Vanhat kirjapainoesineet ovat kiinnostavia (unelmoin kaapista jossa irtokirjasimia on säilytetty). Aurinkokin paistoi.
Minun ei pitänyt mennä keskustaan mutta muistitikulta piti saada tiedostot nettiin ja matkan varrella isän konttorille oli paljon kiinnostavaa.
Olen kulkenut Qwenselin talon apteekkimuseon ohi monta kertaa, se on yksi Turun kauneimmista taloista, puinen ja 1700-luvulta. Se on vaikuttanut kiinnostavalta museolta mutta aina on ollut jotain muuta tekemistä tai joku kiinnostavampi museo. Käsitöläismuseon jälkeen se tuntui aivan pakolliselta ja olikin hieno. Vanhoihin kirjapainoesineisiin minulla on jotain ammatillista kiinnostusta, vanhat apteekkiesineet ovat vain hienoja. Museo on todella hieno, helppo kuvitella apteekkari työssään. Ensimmäisen huoneen komeat kalusteet olivat kotoisin Oulusta, ovat kuulemma olleet kauneimmat aikoinaan koko maassa.
Vanhojen asioiden teema jatkui. Yksi suosikkiliikkeistäni Turussa on Arin irtaimisto, sopivan sekalainen vanhan tavaran kauppa. Tällä kertaa löytyi paljon täydennystä valokuvakokoelmaani, ainakin yksi lukeva nainen, Lahden linja-autoasema (aivan liian tuttu paikka Hollolan ajoilta) ja koira. Kerään kuvia hyvin sekalaisin perustein, riittää kun ne miellyttävät minua. Lukevat naiset ovat uusi kiinnostava kohde, voi olla että jatkossa ostan niitä jos löydän vaikkeivat ne muuten töyttäisikään kriteereitäni. En yleensä osta 1960-lukua nuorempia kuvia, eniten pidän vuosisadan vaihteesta 20-luvulle asti. Ja ostan mieluiten epämuodollisia kuvia, harrastelijoitten ottamia. Virheet kuvassa ovat lisäetu.
Minun piti syödä tänään kotona mutta olin päässyt niin sisälle turistin rooliin että kävin Stockmannin Buffet-kahvilassa. Sen seisovapöytätyyppinen systeemi oli samanlainen kuin hollantilaisissa tavarataloissa, olisin melkein voinut taas olla De Bijenkorf -tavaratalossa Eindhovenissa (paitsi että Suomessa leivonnaiset ovat parempia ja ruoka kalliimpaa). Olin painostressinkin unohtanut, jälkiruoka oli hyvää.
Olin niin itsevarma ja vapautunut että uskalsin käydä suutarilla vaikka siellä oli nuori ja hyvännäköinen mies töissä. Nyt ei lompakosta enää tipu kolikoita.
Isän konttorilla käynnin jälkeen en ollut harrastanut vielä tarpeeksi turismia, matkalla Kupittaalle (tai jossain siellä päin isäni asuu) oli Turun tuomiokirkko, se on vakiokohteeni. Istuin penkillä ja kuuntelin urkujen pauhua ja kuvasin kattoholveja. Kirkossa ei voi jättää väliin melkein kaimani Kaarina Maununtyttären hautaa. Se on hyvin kuninkaallinen ja ei-keskiaikainen.

Sain ostettua viimein uimalakinkin (kaikissa kaupoissa myytiin yhtä merkkiä, Sokoksella se oli halvin). Nyt olen sitoutunut käymään vesijumpassa.

(tämä kirjoitus on hyvä esimerkki minusta onnellisena. Tai iloisena, jos niillä jotain eroa on)

Lomalla on hauskaa. Olen unohtanut stressin ja ahdistuksen, ainakin osittain. Eniten ahdisti rahanpuute joka ratkesi yllättävästi, kaikille koulumme vaihto-opiskelijoille annettiin satanen lisärahaa.
Tapasin yhden vanhan ystävän, toinenkin piti tavata.


Ja niissä juhlissakin oli ihan hauskaa.
Minulla oli oikeastaan hyvä lapsuus. Pihamme oli turvallinen, ystäviä löytyi ja minulla on hyvät vanhemmat.
Muutimme 20 vuotta sitten asuinyhteisöön, yhteen ensimmäisistä Suomessa. Tai ainakin se oli ensimmäinen ARAVA-rahoitettu. Se oli myös yksi Jyväskylän asuntomessujen kohteista ja herätti paljon huomiota. Ja ihmisillä oli todella outoja käsityksiä. Me emme kaikki asuneet yhdessä talossa, emme laittaneet ruokaa aina yhdessä, eikä kylässä ollut mitään vaimonvaihtoviikkoja. Minusta yhteisö tuntuu hyvin arkipäiväiseltä, erikoista oli lähinnä aluaikojen yhdessätekeminen (yhteisruokailut lauantaisin, juhlat, kirpputorit), päiväkoti omassa pihassa, kiertävä talonmiesvuoro ja yhteishenki. Ja se, että ihmiset määrittelevät itseään pihassa asumisella. En tiedä ovatko ihmiset yleensä ylpeitä siitä, että ovat asuneet tietyssä taloyhtiössä. Yhteistoiminta laantui vuosien myötä ja muualla otettiin käyttöön samoja keinoja. Kun muutin pois vuonna 2000 se tuntui aika tavalliselta paikalta.
Lauantain juhlassa muistin että on se oikeastaan aika erityinen paikka. Jotain kertoo ehkä se että alkuaikojen aikuisista 80 prosenttia oli akateemisia, lapset taas ovat päätyneet paljon taidealoille. Suurin osa lapsuuden ystävistäni on artesaaneja, tai siltä ainakin tuntuu.
Juhlissa oli näytelmä ja parkouria ja aika pahaa ruokaa ja paljon ihmisiä, outoa nähdä muistikuvieni pikkulapsia aikuisina. Vielä oudompaa oli tavata vanha päiväkodin täti joka tunnisti minut. Sain selittää elämästäni monta kertaa, sain kannustavia kommentteja ja ihmiset olivat ystävällisiä.
Minulla oli hauskaa.

Oli juhlassa negatiivistakin. Vanhat ystävät olivat muuttuneet vanhoiksi tutuiksi, meillä ei ole oikein mitään yhteistä ja puheenaiheet ovat yleisiä tai nostalgisia. Pelkäämäni tapaaminen lapsuuden tärkeimmän ystävän kanssa meni odotetusti ja yllättävän hyvin. Yksi ystävä jäi näkemättä, se harmittaa (ja tunsin syyllisyyttä siitä että lähdin pois ennen hänen tuloaan, en vain pysynyt valveilla).
Tunsin itseni todella ulkopuoliseksi. Osa vanhasta porukasta on yhteydessä toisiinsa, heillä on yhteisiä ystäviä ja enemmän puhuttavaa. Heillä on myös yhteisiä muistoja hauskoista jutuista joita he tekivät yhdessä teineinä. Kun minä olin silloin heidän kanssaan oli yleensä aika tylsää, huippuna oli suurena viihteenä pidetty toisten tietokonpelaamisen katsominen. Ilmeisesti he pitivät hauskaa silloin kun minä en ollut paikalla. Tai silloin kun he eivät suostuneet puhumaan minulle. Toisaalta lapsuudenmuistotkin kuulostivat vierailta, ehkä minä en silloinkaan ollut heidän kanssaan. En minä muista kiivenneeni puihin tai karanneeni päiväkodista. Tai että yksi ystäväni olisi ollut meillä aina syömässä. Ei sitä äitinikään muistanut.
Ehkä en ollut mukana heidän lapsuudessaan. En kyllä muistanut vanhoja päiävkodin työntekijöitäkään, kaverini tunnistivat heidät heti. Minä muistan nykyään niin huonosti.

Tunsin myös itseni riittämättömäksi. Ei oikea yhteisön kasvatti ole lihava ja ruma ja finninaamainen ja epäsosiaalinen. Hän opiskelee muinaiskäsitöitä tai asuu Pariisissa tai Lontoossa ja hänellä on rastat. Tai sitten hän harrastaa outoa lajia ja kuuluu Suomen parhammistoon. Hän asuu kommuunissa ja hänellä on lauma samannäköisiä ystäviä joilla kaikilla on mustat hiukset ja huivi päässö. Ja ehkä rastat. Hän asuu Etelä-Suomessa ja kuuntelee suomenkielistä rockia. Kesällä hän käy festareilla. Eikä hän ajattele rahaa valitessaan opisakelupaikkansa.
Vanhat ystäväni ovat kaikki kauniita.

Kaipasin sitä miten helppoa puhuminen on uusien ystävieni kanssa, miten sanomista riittää. Ja sitä ettei tarvitse elää menneessä. Ei minulla ollut niin idyllinen nuoruus, ei varmaan heilläkään. Ja kadotetun nuoruuden kaipaaminen vähän päälle kaksikymppisenä tuntuu jotenkin säälittävältä. Minusta olisi kauheaa ajatella että olen ohittanut elämäni parhaat hetket.

Mutta juhlat olivat hauskat. Ja vanhat ystäväni oikeasti mukavia ihmisiä ja oli hauskaa olla aikuisena aikuisten joukossa.

Lomalla

From my window
Originally uploaded by Ereine.

Lähden huomenna matkalle, taisin tulen ehkä 25. päivä. En tunne lomaa ansainneeni mutta sitä tarvitsen. Jos vaikka löytäisin puuttuvan työmotivaation ja saisin luettua jotain, ehkä kehittävääkin.
En oikein tajua että minun pitäisi pakata ja muuta, väsyttääkin (pitää varmaan taas alkaa syömään rautaa). Lomalla ohjelmassa on käynti äidin luona, lapsuuden pihan 20-vuotisjuhlat ja sieltä isän luo. Nettiin saatan päästä isän luota, mutta yritän sitä välttää.
Tietokone syö aivan liian paljon ajastani.

Haluan vain levätä ja rentoutua. Ja syödä toisten ostamia ruokia.

Minulla on aika vilkas mielikuvitus. Minusta tuntuu että sse on vilkkaampi kuin ihmisillä keskimäärin mutta voi olla että haluan vain kuvitella olevani muita parempi.
Mielikuvitus on vähän niin kuin kiltteyskin, se ei ole pelkästään hyvä tai huono ominaisuus.

Suurelta osin mielikuvituksesta on hyötyä. Se ettei minulla ole yleensä tylsää johtuu kai mielikuvituksesta, muistan miten lapsena leikin ruohonkorsilla ja se oli hauskaa. Leikkeihin ei tarvinnut oikeastaan mitään välineitä, tikut ja kivet kelpasivat hyvin esittämään vaikka mitä. Luulen että leikkini olivat aika saippuaoopperamaisia. Päässäni on tarinoita, saan ideoita jatkuvasti. Ehkä ne eivät ole hyviä mutta saan viihdytettyä itseäni tarinoillani. Minua ihmetyttää se kun kirjailijoilta kysytään mitä he saavat ideansa. Minulle niitä ainakin tulee jatkuvasti.
Töissäkin siitä on hyötyä. Mikä tahansa vähän taiteellisempi ala edellyttää mielikuvitusta ja sitä voi kutsua vaikka ideoimiskyvyksi, kuulostaa virallisemmalta. Parhaimmillaan en tiedä miten olen idean kehittänyt. Se vain ilmestyy, mieleni yhdistelee työhön liittyviä asioita ja lopputuloksesta löytyy yllättäviäkin asioita. Joskus ideat ovat hyviä.
En tiedä onko tuo tavallista. Minun on vaikeaa kuvitella että se olisi jotenkin harvinaista mutta lukemani perusteella suurimmalla osalla ihmisistä on sekä tylsää että pulaa ideoista. Kykyni ei ole mitenkään täydellinen mutta aina olen ideoita saanut kun olen tarvinnut. Saattaa olla että näkee jotain tai lukee, joku yksittäinen sana tai tunnelma voi aiheuttaa ketjureaktion. Lopputulos ei juurikaan muistuta lähteitään.

Huonojakin puolia on. Se että nettituttu ei käy tutulla keskustelualueella viikkoon tarkoittaa sitä että hänet on murhattu tai vähintään pidetään vankina pimeässä kellariloukossa. Kurkkukipu on aivokalvon tulehdusta ja pieni polvikipu muuttuu liikuntakyvyttömyydeksi. Mielikuvitusta ei voi laittaa pois päältä. Luulen että ahdistuksenikin liittyy siihen pitkälti. Kun lähdin Hollantiin minusta tuntui aivan järkevältä pelätä sitä että kämppikseni murhaavat minut.
Joskus aikoinaan kun asuin vielä kotona asui samassa pihassa taiteellinen ja huomattavasti mielikuvituksekkaampi ihminen. Kun eräs naapurinpoika oli pihalla leluaseen kanssa me taisimme olla ainoita oikeasti säikähtäneitä. Siitä saa kuulla vieläkin. Ainoa perusteeni on että poika oli aina vaikuttanut vähän oudolta. Tai siis kuvittelin että hän oli outo. Tuntui aivan mahdolliselta että hän oli murhaaja.
Tuota haluaisin rajoittaa mutta se ei taida onnistua ilman että rajoittaa hyviäkin puolia.

Minä en katso kauhuelokuvia. Elämäni on aivan tarpeeksi jännittävää muutenkin.

Kiltti ihminen ei välttämättä ole hyvä ihminen.
Kiltti ihminen välttää yhteenottoja viimeiseen saakka, ehkä hän on vain mukavuuden haluinen. Kiltti ihminen haluaa että muut pitävät hänestä, hän ei halua tuottaa muille pettymystä. Kiltti ihminen teeskentelee että kaikki on hyvin, säästääkseen toisten tunteita.

Ei ujokaan ole välttämättä empaattinen eikä hyvä kuuntelija.


Haluan olla itsekkäämpi. Joku ääni päässäni sanoo minun olevan jo aivan tarpeeksi itsekäs. Se voi olla kiltin ihmisen epäilystä omasta kiltteydestään tai totuus.
Ainakin haluan olla rehellinen, tunteissani ja käytöksessäni.

(kiltti ihminen myös rekisteröityy sivustolle josssa voi tutustua ihmisiin ja tehdä testejä ja käy siellä harvakseen, lähinnä niiden testien vuoksi. Sitten joku kirjoittaa muuttavansa kiltin ihmisen kotikaupunkiin ja kysyy neuvoja, kiltti ihminen ei jaksaisi vastata mutta pakkohan se on. Kiltti ihminen pelkää että joutuu tapaamaan tuon ihmisen, muuten tuntee huonoa omaatuntoa siitä, että on hylännyt ulkomaalaisraukan pohjoisen talveen. Jos ulkomaalaisraukka haluaa tavata vetoaa kiltti ihminen siihen ettei tapaa nettituttuja, yleensä. Ja tuntee huonoa omaatuntoa. Se ettei halua ja jaksa ei ole mikään oikea syy)

Tänään on ollut hauska ja sosiaalinen ja aika outo päivä, sellainen karkottaa yleensä ahdistuksenkin. Tai ainakin sitä ei muista jos on tekemistä. Ei sillä että olisin ystävieni kanssa ahdistusta karkottaakeni, se on lisäetu.

Olin muutaman tunnin vieressä asuvan ystävän kanssa kaupungilla, sorruin ostamaan kai hyvän elokuvan (samalla dvd-kokoelmani kolminkertaistui), kävimme muissakin kaupoissa ja syömässä salaattia. Oli hauskaa.

Sitten minulla oli tunti aikaa ja pii pyöräillä toisen ystävän luo Puolivälinkankaalle. Sieltä jatkoimme tilaisuuteen jossa sci-fi ihmiset katsoivat outoja elokuvia. Toinen oli minulle liian pelottava vaikka komedia olikin (zombeista), toinen oli outo ja verinen animaatio. Kolmaskin elokuva siellä olisi ollut mutta kymmeneltä alkoi tuntua siltä että olisi hyvä lähteä kotiin.

Minulla oli kartta mukanani, en ole juuri tuolla päin kaupunkia liikkunut. Kartalla reitti näytti kuitenkin monimutkaiselta ja lähdin vain ajamaan suunnilleen oikeaan suuntaan. Se oli vähän väärä suunta, päädyin Tuiraan (ei-oululaisille pahoittelut runsaista paikannimistä). Tai päädyin tienristeykseen ja minulla ei ollut aavistustakaan siitä missä olin. Kun yritin tulkita karttaa paikalle ilmestyi trendikkäästi pukeutunut nuori mieshenkilö, joka valaisi minua sijainnistani. Hän oletti minun olevan ensimmäisen vuoden opiskelija tai juuri pyörän hankkinut, ehkä kolmessa vuodessa pitäisi oppia tuntemaan kaupunkia sen verran että tietäisi milloin on Tuirassa eikä vaikka Toppilassa tai Alppilassa. Ajoimme samaa matkaa kaupunkiin päin, hän taisi tuntea itsensä vastuulliseksi minusta. Erosin hänestä aika pian kun päätin ajaa Oulujoen vartta pitkin, olisi varmaan pitänyt kiittää eikä vain ajaa kovaa toiseen suuntaan. Hän oli sitä mieltä että Raksilaan pääsee parhaiten ydinkeskustan kautta Tuirasta. Voi olla mutta mieluummin ajan joen rantaa, siellä on kaunista ja rauhallista.
Kaiken sosiaalisen auskuuden lisäksi tuli ihan hyvä pyörälenkkikin, yhteensä 15 kilometriä ihan huomaamatta.

Tapasin tänään kaksi kissanpentuakin.

Aina vain valitusta

Ahdistukseni ärsyttää. Ei minulla ole mitään syytä olla ahdistunut, elämäni on hyvää ja helppoa. Se kuitenkin täyttää ajatukseni ja vaikka pystynkin toimimaan normaalisti tuntuu koko ajan siltä kuin ylävartalo olisi puristuksissa enkä pysty rentoutumaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, että valitan, muilla asiat ovat niin paljon huonommin.
Pitää varmaan yrittää tehdä tänäänkin vähän töitä, niiden huono eteneminen ainakin pahentaa ahdistusta ellei aiheuta sitä.
Ja niin tyhmää kuin se onkin, niin blogin tilaajien katoaminen ei auta. Mietin vain mitä minun olisi pitänyt tehdä paremmin. Ärsyttää tämä kilttiys kun kaikkia pitäisi miellyttää.



Radiosta tulee kuunnelmana yksi lapsuuden suosikkikirjoistani, Onnelin ja Annelin talo. Se piristää vähän. Se talo on ihana.

Tänään aion laiskotella. En ajattele tekemättömiä ja huonosti edistyviä töitä, tai ainakin yritän olla ajattelematta. Enkä siivoa, en edes harkitse varaston järjestelemistä.

Iltapäivällä pitää pyöräillä ystävän luokse, illaksi on ohjelmaa. Se on aika outoa.

Tavallistakin kauheampi väsymys. Onneksi huomenna voi nukkua pitkään.
Tai ainakin yrittää, yleensä herään seitsemältä viimeistään.

Hautausmaalla tuoksui mukavasti syksyltä. Pieni tihkusadekaan ei haitannut.
Mäntyä on parempi halata kuin haapaa.

Musiikillinen kokeilukauteni jatkuu. Nancy Sinatralle useita lauluja tehnyt Lee Hazlewood on hauska. These Boots Are Meant for Walkin' toimii miehenkin laulamana.

Frank Sinatraa ei sentään taida alkaa kuuntelemaan.

Vasen polveni on poikkeava.
En ole sitä itse huomannut mutta lääkärin mukaan se on vähän vino johonkin suuntaan ja alttiimpi vahingoille vaikkei varsinaisesti vinous haittaakaan. Oli huojentavaa tietää että polvi on oikesti vähän outo mutta ettei se ole vaarallista.
Oli hauskaa käydä lääkärissä.

Vasen kylki on kipeä. Säikähdin tietysti (luulotauti, huono anatomian tuntemus ja vilkas mielikuvitus ovat huono yhdistelmä), kun en ollut mitään outoakaan tehnyt niin se on totta kai joku tauti. Sitten muistin. Kai se on hyvä merkki että lihaksissa tuntuu siltä että jotakin olisi tehty.

Ostin mustikoita, vaikka se tuntuukin aika nololta. En vain tiedä mustikkapaikkoja Oulussa ja en ole koskaan erityisesti pitänyt niiden poimimisesta (niitä kerätän leivonnaisiin ja paremman puutteessa). Eivät olleet aivan priimaa ja ovat kotoisin jostain Pohjois-Karjalasta mutta kaipa niitä paremman puutteessa syö, vaikka muussattuina. Nyt pakkasessa on viisi rasiaa mansikoita ja neljä mustikoita. Puolukoitakin voisi pakastaa ja omenasosetta, se on melkein parasta.
Minä olen varautunut talveen.

Tällä hetkellä olen oikeastaan onnellinen.

Olen ollut viimeksi uimahallissa joskus lukiossa, olisiko ollut vuonna 1997. Järvessä olen uinut sen jälkeenkin, muutaman kerran. Uimapukuni on kymmenen vuotta vanha.
Lapsena rakastin vettä ja opin helposti uimaan. Koulu-uinnit tappoivat innon ja tietysti uimapuvussa esiintymiseen liittyy kaikki se epävarmuus oma ulkonäöstä ja pelko siitä että muut tuijottavat.
Olen asunut kolme vuotta uimahallin vieressä.


Vesijumppa oli hauskaa. Aika vaikeaa mutta kai epämääräisestä hyppimisestäkin on apua. Uimahallikaan ei ollut niin pelottava paikka vaikka siellä oli muitakin kuin mummoja. Auttoi paljon kun pystyi pitämään laseja päässä, ilman on jotenkin todella turvaton olo. Tarkoitus olisi käydä jatkossakin, ennen kouluun menoa ehtii hyvin käymään.

Nyt olen ylpeä itsestäni. Sain osallistuttua liikuntaan ja voitin uimahallipelkoni. seuraava askel olisi varmaan aikuisten uimatekniikkakurssi. Haluaisin oppia uimaan kunnolla.

Hiukset ovat kyllä ongelma. Vapaina ollessaan ne kietoutuivat käsien ympärille ja kuivuminenkin kestää aika kauan. En tiedä kehtaisiko käyttää uimalakkia.

Pienen sadekuuron jälkeen sisälläkin tuoksuu hyvältä.

Uusi elämä

Hollannissa päätin että Suomessa aloitan uuden elämän, ryhdyn sosiaalisemmaksi. Huomasin että minun on aivan liian helppo viettää illat yksin kotona ja olla koulussakin ilman läheisempiä ystäviä. Se tuntui pelottavalta.
Yllättävää on ollut se että olen oikeasti ollut sosiaalisempi ja minulla on ollut hauskaa (toivottavasti muillakin). Olen tavannut ystäviäni ja olen tehnyt aloitteita ja saanut vastavuoroisesti kutsuja. Aika outoa.
Tänään olin käymässä yhden ystävän luona ja minut houkuteltiin vesijumppaan huomisaamuksi. Yllättäen se vaikutti hyvältä idealta, olen huono tekemään mitään noin lyhyellä varoitusajalla. Toivon että vesijumppa olisi hauskaa, sitä voisin harrastaa jatkossakin. Se olisi helppoa, asun uimahallin vieressä. Ensimmäinen jumppa on puoli seitsemältä, siellä ehtisi hyvin käydä ennen koulun alkamista. Illalla en yleensä jaksa tehdä mitään.

Toivottavasti tämä sosiaalisuus jatkuu (ja toivottavasti ystäväni eivät kyllästy minuun).

Olen tainnut kirjoittaa siitä, etten ole erityisen innokas ruuanlaittaja. En varsinaisesti inhoa sitä, inhoan enemmän köyhyyttäni ja huonoja ruuanlaittotiloja ja sitä että joutuu keksimään mitä ruokaa laittaa.

Yksi ruoka (tai on niitä ehkä muitakin) kuitenkin on, jonka tekemisestä oikeasti pidän. Inhosin ennen kesäkurpitsaa kunnes saavutin siitä voiton, tajusin että kunnolla maustettuna se on hyvää. Paras ja ehkä ainoa kesäkurpitsaruokani on paistos tomaatin kanssa, niin yksinkertainen että minäkin pidän siitä. Kesäkurpitsa- ja tomaattiviipaleita ladotaan kerroksittain uunivuokaan, kerrosten väliin homejuustoa ja mausteita (paljon yrttimaustetta), ylimmäiseksi juustoraastetta. Paistetaan noin puoli tuntia. Hyvää joskaan ei ehkä kauhean terveellistä. Ja aika kallista minun budjettiini.

Pidän hautausmaista ja pukeudun mustaan.
Ja kuuntelen kevyttä musiikkia.

Kukaan ei minulta kysynyt olenko saatananpalvoja tai edes sitä miksi melkein kaikki vaatteeni ovat mustia. Vastaus siihen on ehkä sama kuin kysymykseen siitä miksi en ole seurustellut: niin vain kävi. On noille muutakin yhteistä, taustalla epävarmuuteni ja muu. Musta on turvallinen väri.

On minulta kysytty onko musta lempivärini. On melkein yhtä vaikeaa sanoa lempiväriä kuin lempikirjaa tai -laulua. Yleensä valitsen vihreän, sen eri sävyistä pidän eniten.


Hautausmaiden melkein paras puoli on ahdistuksen poistaminen. Ehkä se on se kuoleman läheisyys, oma angsti tuntuu aika turhalta.

Oulu on kaunis kaupunki.
Tietysti silloin kun jättää kameran kotiin olisi vaikka mitä kuvattavaa mutta onnistuin nauttimaan ihan hyvin tyynestä vedestä ja linnuista ja veneistä. Ja reippaasta pyörälenkistä.
Sekin on todennäköistä kun tuolla reippaalla pyöräretkellä poikkeaa ostamaan leipää ja kesäkurpitsaa ja juustoa niin kassalla on trendikäs tutuntuttu. Ja itsellä on naama punainen ja hiukset hiestä märkinä. Mutta eipä tuolla ole väliä. Eikä se Prisman univormukaan niin tyylikäs ole.

Hauskaa välillä vähän liikkua. Ja tulee olo ettei ole hukannut koko päivää vaikkei mitään hyödyllistä saanutkaan aikaan (muuta kuin lääkäriajan varaamisen ja ystäviin ylläpitoa ja sain vähän töitäkin tehtyä mutta totta kai pitäisi tehdä vielä enemmän...)

Yläasteella tyttöjä kiusattiin eri tavoilla. Kiusaajat olivat aina poikia, luokkani tytöt olivat pahimmillaankin ihan mukavia ja oikeastaan ystävällisiä. Eikä kiusaajapoikiakaan ollut montaa mutta he olivat äänekkäitä. Kiltit pojat eivät ikinä sanoneet mitään. Häpeäkseni täytyy tunnustaa etten kiinnittänyt heihin juuri huomiota, he olivat huomaamattomia tai outoja. Yhteen kilttiin poikaan olin puolittain ihastunut, myöhemmin kuulin hänen tappaneen itsensä.
Kiusaajapojat kiusasivat melkein kaikkia tyttöjä. Oli yksi sievä tyttö, joka kerran erehtyi saamaan kokeesta kasin. Totta kai häntä kiusattiin siitä. Oli kaunis ystäväni jota haukuttiin saatananpalvojaksi. Nuo olivat sellaista kiusaamista johon liittyi ajatus seksistä, vähän sellaista "rakkaudesta se hevonenkin potkii" -tyyliä.
En pidä itseäni koulukiusattuna, totta kai minuakin vähän haukuttiin siinä sivussa mutta siitä tuli kuva etten minä ollut oikea tyttö, että olin jotenkin niin vähäarvoinen ettei minua viitsi edes oikeasti kiusata. Jos teinityttöfasistit ovat pilanneet monen seurustelemattoman nuoren miehen seksuaalisen itsevarmuuden niin yhtä pahoja olivat nuokin. Ja vielä oikeita fasisteja. Jälkeenpäin ajateltuna olisi jo silloin pitänyt tajuta ettei uusnatsien mielipiteillä ole niin väliä.
Saa olla kiitollinen ettei minua oikeasti kiusattu.

Nukuin viime yönä noin seitsemän tuntia. Joillekin, tai ehkä suurimmalle osalle ihmisistä, se on aivan tarpeeksi. Minulle ei, pitäisi nukkua yhdeksän tuntia tai enemmän. Ja nyt pää ei toimi, ahdistun enkä saa mitään tehtyä.
Säädin tietokoneen sammumaan automaattisesti yhdeksältä, jos sitten saisin nukuttua. Tai vaikka luettua. Satunnaisten blogien ja Suomi24:n lukeminen puoleenyöhön ei tee hyvää mielenterveydelleni.


Olen jotain saanut tänään aikaankin. Kävin terveyskeskuksessa (tai kaupungin opiskelijaterveydenhoidossa) valittamassa e-pillerireseptistäni ja polvestani ja sain taas ajan lääkärille torstaiksi. Tuolla on aina kivaa käydä, henkilökunta on ystävällistä ja yleensä ottaa minut vakavasti. Se on tärkeää, tunnen itseni yleensä luulosairaaksi (olen tuntenut voitonriemua kun minulla havaittiin korvatulehdus, kerrankin oli oikea tauti). Terveyskeskusavustaja oli samaa mieltä siitä, että polviin liittyvät oireet ovat pelottavia ja on hyvä yrittää selvittää niitä. Kerrankin tiedän tarkalleen missä tuntuu ja miltä, yleensä minun on vaikeaa kuvailla kipua ja sitä milloin se tulee, puhumattakaan siitä että muistaisi milloin se alkoi. Ehkä pitäisi alkaa pitämään päiväkirjaa kaikista vaivoista.
En tiedä pitäisikö minun puhua lääkärille ahdistuksestanikin, ehkä pitäisi. Hän on vain vähän liian reipas. Ehkä ahdistuskin helpottaa kun saan nukuttua.


Täytyy sanoa että on se Belle & Sebastiankin hyvää musiikkia. Vaikkei sitä niin ymmärtäisikään.

Näkymätön tyttö, n. 15 v., naamioituneena vaihtoehtonuoreksi.


Minulla oli ystävä.

En ole tavannut häntä noin viiteen vuoteen mutta en vieläkään tiedä mitä mieltä hänestä olen, olenko antanut anteeksi ja onko minulla edes mitään anteeksiannettavaa. Varmasti minussa itsessänikin oli vikaa.

Joskus minusta tuntui että olin Tenavien Maisa, se Piparminttu-Pipsan ystävä. Minulla oli ystävä, joka oli kaunis ja kiinnostava ja suosittu, minä olin se tylsä varjo. olen taistellut Maisaa vastaan teini-iästä lähtien ja saavuttanut pisteen jossa koen olevani ainakin kiinnostava jos en kaunis (minusta tuntuu että jos olen kiinnostava johtuu se niistä vuosista jolloin minulla oli aikaa ajatella kaikenlaista ja joita en viettänyt kuin valtavirran teinit). Suosiota en kaipaa yhtään enempää, nytkään ei tahdo riittää aikaa sosiaalisuudelle. Minun ei pitäisi tuntea itseäni alemmaksi mutta tunnen, vaikka ulkoisesti elämäni on kuulemani perusteella parempaa. Ja ehkä sisäisestikin.

Oli hän oikea ystäväkin. Ainakin hän osasi antaa kunnollisia lahjoja, vieläkin tallella on mustavalkoinen Muumi-muki ja Irlannista tuotu käpy. Ja varmasti hänellä jotan hyviä puoliakin oli, en vain muista nyt mitä.

Vanha kotipihani täyttää kahden viikon kuluttua 20 vuotta. Juhlissa tapaan kai tuon ystävänkin. Tuntuu kuin olisin menossa luokkakokoukseen oltuani se surkein ja säälittävin nörtti.

(kuva on tulosta yhden ystävän luona porukalla vietetystä illasta. Minut nähtyään yksi porukan poika pyysi että hänetkin meikattaisiin "huoraksi".

Kun opiskelin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa oli luokallani Öykkäri. Silloin en tajunnut että hän oli varmasti juuri sellainen öykkäri joka saa kaikki naiset ja kunnolliset miehet eivät ketään, koska en ollut koko markkina-arvo/ATM/YTM -jutusta kuullut ennen tätä vuotta ja elin naiivissa maailmassa jossa olin kiinnostunut ihmisistä sen takia että he olivat kiinnostavia tai mukavia tai molempia enkä tajunnut että naisena minun olisi pitänyt ihastua Öykkäriin. Kuvittelin vain että hän oli vastenmielisin tapaamani ihminen.
Hän oli vanhempi kuin me muut, ehkä yli kolmekymppinen. Ensimmäisenä päivänä hän tuli kouluun salkun kanssa ja me muut kuvittelimme hänen olevan aikuinen ja vastuuntuntoinen ja nimitimme hänet luokkamme puheenjohtajaksi, pitämään yhteyttä opettajiin. Ikinä ei selvinnyt millainen pj hän oikeastaan oli, koulussa häntä ei juuri näkynyt. Hän ei ollut käynyt lukiota, yleensä sellaiset ihmiset eivät ole. Toisaalta se ettei ole ylioppilas ei tee öykkäriksi. Iästään huolimatta jopa 16-vuotias kämppikseni oli Öykkäriä aikuisempi (toisaalta hän oli joissain asioissa minuakin aikuisempi ja olin neljä vuotta vanhempi). Öykkäri näytti oikeastaan aivan tavalliselta, ehkä vähän rähjäiseltä mutta se taitaa kuulua tyyppiin. Oikeastaan Öykkäri oli suhteellisen harmiton, lähinnä sen takia että oli harvoin koulussa (hän teki oikeita töitä niin ahkerasti tai saattoi hän ryypätäkin vielä ahkerammin). Hänessä oli vain jotain todella vastenmielistä. Hänestä suorastaan huokui se ettei hän ollut juuri mistään kiinnostunut (oudoista rahantekokeinoista, ryyppäämisestä, ehkä naisista mutta hän ei siihen kauheasti viitannut eikä yrittänyt iskeä ketään luokaltamme. Tai minä en ainakaan huomannut). Voi olla että annan hänelle ominaisuuksia joita hänellä ei oikeasti ollut mutta tämä on vain minun vaikutelmani hänestä. En tiedä voisiko häntä kutsua varsinaiseksi rentuksi, ehkä hän oli matkalla siihen suuntaan. Ainakaan hän ei vaikuttanut luotettavalta tai rehelliseltä. Hän oli itsevarma ja voin kuvitella että uskaltaisi yrittää iskeä baarissa ketä tahansa naista. Hän vaikutti hieman tyhmältä, mutta se voi tietysti johtua ennakkoluuloistanikin. Hän kuvitteli olevansa hauska. Ja tupakoi. Eikä varmasti ollut kiltti.
Mikäli olen mitään ymmärtänyt (hyvin mahdollista etten ole) hänen pitäisi olla juuri sellainen mies johon naiset ihastuvat sen rikkaan filmitähden puutteessa.

Minusta tuntui että hänen seurassaan tuli jotenkin likaiseksi. En halua olla osa hänen maailmaansa.

Naisten vihaaminen tehokkaana naisten iskemiskeinona voisi perustua siihen että löytyy naisia jotka haluavat pelastaa miehen. Jotkut naiset kirjoittavat sarjamurhaajille koska ovat varmoja että juuri he rakkaudellaan voivat muuttaa miehen kunnolliseksi. Ehkä jotkut naiset kuvittelevat voivansa pelastaa miehen vihalta?

(aika kulunut aihe. Ei pitäisi lukea vanhoja juttuja netistä).

Voi vaikuttaa ouodolta että seitsemäntoista neliön yksiötä voi siivota kaksi päivää aamusta iltaan. Minua ainakin se kummeksuttaa.

Kuvittelin että siivouksen jälkeen minulla olisi vapautunut olo. Minusta tuntuu kuitenkin vain jotenkin oudolta. Heräsin tänään vakavana, minua ei kiinnosta oma elämäni. Ajattelen vain velvollisuuksia ja miten niiden täyttämisestä saa nautintoa. Jos olisin aktiivisempi ja olisi tilaisuus niin tälläisellä tuulella voisi uhrata itsensä isänmaan puolesta.
Toisaalta siihen ei liity mitään suurta innostuneisuutta, sitä kai tarvitsee uhrautuessaan.



Luulen (ja toivon) että huomenna tuntuu jo joltain muulta. Vaikkapa ahkeralta.
En minä yleensä ajattele isänmaata.
Ehkä olen vain niin vääsynyt etten enää tunne itseäni väsyneeksi.

O Rh (D) pos

Omat ongelmat tuntuvat aika turhilta.


En ole luovuttanut verta viiteen vuoteen ja häpeän sitä. Verenluovutus on minulle kansalaisvelvollisuus. En paheksu ihmisiä, jotka eivät luovuta verta vaikka pystyisivätkin mutta itseäni paheksun. Olin hyvä luovuttaja, en välittänyt neuloista ja verikin tuli nopeasti. Veriryhmänikin on se monelle sopiva. Hemoglobiinin kanssa oli välillä vaikeuksia mutta muuten kaikki sujui aina hyvin (paitsi sen kerran kun ensimmäinen yritys epäonnistui ja minulla oli reikä kummassakin kädessä ja niitä varoessani sain niskani täysin jumiin). Syksyllä tekee mieli muuttaa elämäänsä ja harrastaa ja käydä tapahtumissa. Tiedän etten mitään sellaista tee, mutta verenluovutus voisi olla mahdollinen. Tai pitäisi olla. Minulla on yksi ystävä joka käy luovuttamassa, pitää kysyä häntä seuraksi.
Tein elintenluovutustestamentin reippaasti alaikäisenä. Sekin tuntui velvollisuudelta. Ei velvollisuudelta siinä mielessä että se olisi tylsää ja pakollista vaan vähän kuin äänestäminen, tärkeää ja oikeastaan hauskaa. Sama se on minulle mitä ruumiilleni kuoleman jälkeen tehdään. Käyttäisivätkin mahdollisimman hyvin hyödyksi, kauheaa hyvien elinten haaskausta haudata ne.

Luuydinluovutus pelottaa ja tuntuu siltä kaikkein tärkeimmältä. Kyllä minä kai kipua kestän. Luin Veripalvelun kantasolujen siirto-oppaan, ilmeisesti kuka tahansa ei rekisteriin pääse ja koska luovutus tapahtuu Helsingissä ja koska heillä on liikaakin mahdollisia naisluovuttajia niin voi olla ettei heitä kiinnosta oululainen tyttö. Ja säännöllistä lääkitystäkään ei saisi olla. Syön kyllä säännöllisesti särkylääkkeitä kuukautiskipuihin, en tiedä onko se sen kaltaista. Tekosyitä nuo kai ovat.
Pitää varmaan kysyä samalla kun luovutan verta, jos sinne asti pääsen.

Siistiä on. Kymmenisen tuntia meni tällä kertaa.

Suursiivousta kaipaavat enää kylpyhuone ja varasto.

Kirjahyllyn laatikoita siivotessani huomasin että laatikon pohjaan oli leimattu teksti Häkli. Googlella selvisi että sen niminen huonekalutehdas on ollut olemassa ja huonekalutkin saman tyylisiä. Pitää varmaan joskus yrittää ottaa selvää tarkemmin.
Se on kyllä komea hylly, laatikoita ja vedettävä pöytälevy ja avohyllyjä. Ennakkoperintönä sain vaikkei se mikään perintökalleus olekaan.

En tiedä pääsenkö tänäänkään siivoamaan keittiötä. Makuuhuoneessa on vielä pari laatikkoa käymättä ja työ on hidasta. Onko minun ollut aivan pakko säästää kaikki koulusta saadut paperit. Joukosta löytyy ihan hauskojakin, kuten muistiinpano luentosarjalta, joka käsitteli mobiilia jotakin. Sen muistan etten mitään tajunnut tai oppinut, luennoilla oli kaupallisen ja teknisen alan opiskelijoita ja meitä vietinnän ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Ehkä aiheesta olisi tajunnut jotain, jos luennot olisivat olleet meille suunnatut, nyt oletettiin että kaikki olivat vähintään toisen vuoden tekulaisia tai tulevia tradenomeja.
Olin kirjoittanut ylös hauskimman ja oudoimman lauseen: "Olioiden kierrätys vähentää muistin kulutusta." Niin varmasti tekee.

Se jäi mieleen että luennoitsijat olettivat kaikilla olevan puhelimet joilla voi tehdä vaikka mitä (omallani sai kirjoitettua tekstiviestejä). Ja se että pakolliseen oppimispäiväkirjaan kirjoitin jokaiselle päivälle "En oikein ymmärtänyt". Ei kai kukaan muukaan.
Ja sen opin että teknisen alan ihmiset saattavat olla hyviä luennoimaan mutta yleensä eivät ole.

Jyväskylässä oli joskus tekstiilikeräys jonne otettiin myös rikkinäisiä ja epämääräisiä vaatteita, tekivät niistä jotain. Oulussa Pelastusarmeija ja SPR totta kai vaativat siistiä ja käyttökelpoista tavaraa. Rikkinäisille ei ole muuta paikkaa kuin sekajäte. Sen takia olen kai niitä säilyttänytkin.

Kahdestakymmenestäviidestä yleisimmästä hakusanasta joilla on sivuilleni päädytty yhdeksän liittyy seksiin (ja suurin osa tuntuu etsivän suomalaisia pornotähtiä), kuusi ulkonäköön ja pari kotiin ja sisustukseen. Hauskin on kuitenkin "Haluan laulaa karaokea netissä".


Taisin säikyttää pesutuvassa pojan. Hänen piti lähteä pois sieltä käytävään odottamaan että lähtisin pois. Ehkä hän oli vain ujo.


Minäkin onnistuin säikähtämään hakiessani pyykkiäni pois, melkein törmäsin pimeässä käytävässä toiseen asukkaaseen.

Minulla on tälle päivälle suuria suunnitelmia. Olen pessyt kaksi koneellista pyykkiä, yksi on peseytymässä. Ehkä pääsen pian eroon poismenevistä vaatteista.
Päivän suurin tapahtuma on siivous. Jälleen kerran.


Elämäni voi vaikuttaa hieman oudolta kun vietän kaikki viikonloput siivoten.

Nyt on aikuinen olo. Ostin kodinkansion ja järjestelin kaikki tärkeät paperini, tähän asti ne ovat olleet sekaisin yhdessä laatikossa. Voisi niitä kyllä vähän karsia, kansio tuli aika täyteen. En tiedä onko vanhoilla opintotukipäätöksillä kauheasti käyttöä.


Taidan olla aika pinnallinen ihminen. Tasaisin väliajoin minulle tulee olo että pitäisi tutustua minulle uuteen musiikkiin ja yleensä listan kärjessä on herkkien ja tunteellisten ihmisten taiteellinen suosikki Belle & Sebastian (tai ainakin minun on annettu ymmärtää ettei voi olla kunnolla herkkä ja taitellinen jos ei Belle & Sebastiania ymmärrä). Minä pidän silti enemmän toisesta tämän viikon löydöstä. Nancy Sinatran mukana on hauska laulaa.

En haluaisi olla nyt Jyväskylässä. Äiti sanoi että helikoptereita riittää.


Olen lukenut taas nuorten naisten pahuudesta ja siitä miten sci-fiä ja fantasiaa lukevia tietokonepoikia aina sorretaan. Kyllä tytötkin lukevat fantasiaa ja jopa sci-fiä, ehkä enemmänkin kuin pojat, ainakin päätellen suosituimpien suomalaisten alan foorumeiden käyttäjistä. Jos on tuollaisesta yhtään kiinnostunut ja haluaa tutustua ihmisiin (tyttöjen iskeminen ei ol ehkä kuitenkään hyvä tavoite) kannattaa tutustua vaikkapa Risingshadow'hin, jos on sellainen vähän enemmän enemmän sci-fityyppi tai Konnun Vihreään lohikäärmeeseen, sitä pidetään vähän söpöilevämpänä paikkana.
Minä ainakin liittyisin, jos en olisi jo rekisteröitynyt kumpaankin.
(ja siinä oli tämänpäiväinen mainos)
Minä aloitin fantasianlukemisen silloin kun opin lukemaan eikä ikinä tullut mieleen ettei tyttöjen pitäisi olla kiinnostuneita siitä. Sci-fikin menee, tosin eivät teknisimmät ja huomattavasti enemmän olen fantasiaa lukenut.
Kaikki tuntemani fantasiatytöt seurustelevat vastaavien poikien kanssa, jos ollenkaan.


Ahdistus on kummallinen kun se tulee ja menee. Tänään siihen liittyi muun muassa polveni, joka on olla vähän kipeä toukokuusta, silloin kun polvea on kääntänyt tai istunut risti-istunnassa. Nyt se oli kipeä kävellessäkin. Ensi viikolla täytyy muutenkin käydä lääkärissä, e-pillerireseptistä puuttui diagnoosi, kuukautiskipuihin määrätyt saa halvemmalla kuin huvin vuoksi syödyt. Kipeästä polvesta mieleni keksi todelta tuntuvan tulevaisuuden jossa en pysty liikkumaan ja lihon muodottomaksi ja en uskalla liikkua ulkona. Se ei olisi kivaa.
Pitää varmaan käydä valittamassa lääkärillä.

Minusta on alkanut tuntua että jatkuva yksinolo ei ole minullekaan hyväksi. Viikko on ollut sekava ja kiireinen, olen vain tehnyt töitä ja stressannut ja ahdistunut. Toivon että ensi viikko olisi parempi, viikonloppuna olisi tarkoitus siivota loppuun ja olen saanut kiireisimmät työtkin tehtyä, ne kannet.
Ehkä se ahdistus helpottaa taas itsestään.

Tänään on hyvä tehdä töitä, aurinko ei paista ikkunoista sisään eikä täällä ole liian kuumaa, heti on tehokkaampi olo.

Olen tainnut viettää tällä viikolla liikaa aikaa yksin sisällä: kaupassa käynti tuntui suurelta seikkailulta. Yritän löytää pinaattilettuja, turhaan. Ennen niitä oli ainakin kolmea lajia, nyt oli yhden hintatiedot tyhjän hyllyn kohdalla. Ostin sitten pinaattikeittoa (Hollannissa oli ihanaa tuoretta pinaattia supermarketissa aina, sitä täällä kaipaan. Hollannissa olin sitä mieltä että kauppojen valikoimat olivat aivan surkeat mutta nyt lähikaupastani Raksilan Citymarketista puuttuu joka kerta jotain tärkeää ja oikeastaan kaipaan hollantilaista lähikauppaani jossa kasvikset ainakin olivat hyviä, muuten ruuan ostaminen oli vaikeaa).
Näin oudon naisen, hän näytti kuin olisi ollut viikon juhlimassa, tyylikäs mutta räjähtänyt. Joku mies katsoi minua. Tai minuun päin.
Siinä hyllynvälissä missä pinaattilettujen olisi pitänyt sijaita oli myös ruotsinkielinen pariskunta keskustelemassa lihapiirakoissa. Mies oli sen verran uhkaavan kuuloinen että piti lähteä karkuun, vaikkei ehtinytkään sanoa muuta kuin "Jag menade...", ehkä hän ei edes ollut uhkaava. Silti iski kauhu. En tiedä miksi se kuulosti niin tutulta, ei kai minun isäni käyttäytynyt niin.
Tilanteessani on paljon hyviä puolia, yksi on se ettei elämässäni ole tuollaista ihmissuhdetta. Tai sellaista kuin tuon kuvittelen olevan, mies pelottelee.

Asuu tässä talossa kohteliaitakin opiskelijoita. Olin tänään tarkistamassa toiveikkaana postilaatikkoani (ei taaskaan mitään), vieressä oli hissiä odottamassa nuori mieshenkilö. Ja kun hissi tuli hän kysyi tulenko minäkin hissillä (en, parempi kävellä neljänteen kerrokseen). Minä en saanut lisättyä kiitosta luontevasti vastaukseeni, olin ehkä vähän epäkohtelias kun sanoin vain "en".

Minusta on tullut viime aikoina rohkeampi, ainakin jollain tavalla. En ole yleensä pitänyt hiuksiani kiinni julkisesti, häpeän korviani (jotka eivät nyt niin erikoisen näköiset ole) ja en kehtaa näyttää niitä. Tai siis en ole kehdannut. Käytännöllisyys voitti, pitkät hiukset ja tuuli tai helle eivät sovi yhteen. Nyt olen rohkaistunut ja tänään oli helppoa mennä kauppaan hiukset letillä. Kaikki varmasti näkivät korvani eikä kukaan niitä tai minua solvannut.

Ei siitä mitenkään erityisen hienoa tullut. Mutta on sentään valmis, noin alustavasti. Merikapteeni oli tuossa vaiheessa niin hiprakassa ettei hänen kuvaansa voi näin julkisesti näyttää. Ja oli siinä jotain kalojakin ja muuta.

Löytyi se luovuuskin, ehkä. Säästin parhaan käsikirjoituksen viimeiseksi, tai en tiedä onko se paras mutta ainakin hauskin. Osittain hilpeän olutrunoilijan kirjan kanteen tulee merikapteeni, prinsessa ja mustekala juomassa olutta meren pohjassa, jos se kelpaa kustantajalle.

Lainasin eilen kirjastosta Nancy Sinatran levyn. Se oli hauska.

Lapsenusko

En muista uskoneeni lapsena Jumalaan. Lapsuuden uskonnolliset kokemukset rajoittuivat päiväkodin päääsiäisvirteen (enkelit vierittivät kiven Jeesuksen haudalta) ja yhteen uskonnontuntiin ensimmäiselä luokalla (ET:n opettaja oli estynyt ja olimme uteliaita). Kun isoisäni kuoli ollessani 8-vuotias kukaan ei sanonut hänen menneen taivaaseen (olinhan minä nähnyt että hän oli päätynyt ruumishuoneelle aivan keltaisena. Siskolle tuli traumoja, minulle ei). Muistan kyllä säikähtäneeni kun ystäväni pelotteli helvetillä (mutta ehkä hän oli vain kateellinen kun joutui uskonnontunneille).

Ala-asteen loppupuolella kiinnostuin ennustamisesta, ehkä kodissani vallinneen uskonnottoman huuhaanvastustushengen takia. Petyin kun kokenut mitään mystisiä juttuja. Parapsykologiahyllystä löysin kuitenkin itselleni sopivan uskon. Erich von Dänikenin teoriat muinaisista avaruusolennoista, jotka olivat vaikuttaneet ihmisten kehitykseen ja joihin löytyi viittauksia niin Raamatusta kuin kalliomaalauksistakin tuntuivat minusta aivan järkeviltä ja pari kuukautta kuljin autuaana, tiesin että oli avaruusolentoja ja että he olivat ystävällisiä.
Sitten jostain syystä menetin kiinnostukseni. (Ja toivottavasti tajusin teorioiden järjettömyyden)

Teini-iässä yritin innostua tarot-korteista. Ne olivat kiinnostavan näköisiä mutta en taaskaan kokenut mitään yliluonnollista ja tuntui liian vaivalloiselta opetella kaikkien korttien merkitykset oikein ja nurin päin ja sittenkin piti vielä tulkita niitä alitajuntansa perusteella.


Kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuus on tuntunut minusta aina jotenkin kammottavalta.

Olen alkanut nähdä pilvissä outoja hahmoja. Nyt siellä on pullea 1900-luvun alun lapsukainen joka puhaltaa saippukuplia, ehkä suustaan.




Olen kyllästynyt siihen että olen jumittunut tiettyyn kirjallisuuteen ja siihen että minuun iskee outo ahdistus klassikon läsnäollessa. Julkisessa projektissa on ehkä helpompi pysyä.

Yksi pahimmista tunteista on se kun työt eivät suju. Olen väsynyt, turhautunut, ahdistunut ja lahjaton, en pysty keskittymään, en saa mitään aikaan ja jos saankin en ole tyytyväinen.

Luin käsikirjoituksen, tein muistiinpanoja: arki, kun on ollut ulkopuolella ja sitten muuttuu tavalliseksi, onni, rakkaus, pohjimmaisena vanha tuska ja yksinäisyys. Ja sitten yritin tulkita noita kuvallisesti. Ei sujunut. Minulla ei ollut sopivia värejä eikä välineitä, eikä tietenkään varaa ostaa niitä enkä olisi kaupunkiin jaksanut lähteä. Jostain syystä pastelliliidut tuntuivat parhaalta vaihtoehdolta, minä en niitä oikein hallitse. Pari tuntia piirsin ruohoa ja taivasta ja punaisia kukkia ja viittausta alastomaan naiseen. Ei onnistunut. Toinen oli parempi ja nyt, edelleen ahdistuneena, ei näytä huonolta. Voi olla että joskus alan oikeasti pitää siitä.

Kaipaan luomisen iloa.


(työskentelyä ei auttanut se että olin lainannut skannerini pois ennen ulkomaille lähtöä ja minun piti yrittää ottaa valokuvia töistä, eivät oikein onnistuneet. Ja huomenna vielä yksi)

Minä olen ollut kiinnostunut tähtitieteestä aika etäisesti, vähän samaan tapaan kuin kulttuurihistoriasta. Kiinnostavaa mutta jotenkin ei ole tullut tutustuttua, muuta kuin yläasteen tähtitieteen kurssilla (jonka kesken opettajamme kuoli). Tunnistan ehkä kaksi tähtikuvota eikä minulla ole mitään erityistä kunnianhimoa, tähtiä olisi vain hauska katsoa. Kävimme tuolla kurssilla tähtitornissa, se oli hauskaa. Tänään kuuntelin radiota ja sivistyin, kuulin että tavalliseen kameranjalustaan voisi kiinnittää kiikarin jollain konstilla. Minulla on jalusta ja äidillä kai ihan hyvä kiikari. Pystyykö ne liittämään yhteen vai tarvitseeko siihen jonkut erikoisemmat välineet? Ja mistä niitä liittämisosia saa?

Varoitus: naisen elämää

Kävin tänään elämäni ensimmäisessä papa-kokeessa. En ole koskaan käynyt gynekologilla ja siitä tietysti tuntenut syyllisyyttä, kuuluuhan se naisen velvollisuuksiin. Olen käyttänyt e-pillereitä vuoden koviin kuukautiskipuihin ja ensimmäisessä tarkastuksessa papa-koekin olisi pitänyt ottaa, minä sain sen vältettyä seksielämän puutteeni vuoksi. Olisin siltä nytkin välttynyt mutta ajattelin sen olevan hyödyllinen testi ja koska olin kokemukseen valmistautunut henkisesti. Minua pelotti, ainahan minua pelottaa. Lääkäri oli sama kuin vuosi sitten, reipas ja ystävällinen ja nuori. Ja toimenpide sinällään ei ollut paha, selvästikään en ole niin estoinen etten pystyisi lääkärin läsnäollessa riisuutumaan. Ja näytteenotto ei tuntunut miltään, se voi johtua tietysti siitä että lääkärin mikälie metalli-insturumentti aiheutti niin hirvittävän kivun ettei siitä oikein pystynyt tuntemaan. Muu tutkimus ei tuntunutkaan niin pahalta. Ja nyt ainakin tiedän että kaikki näyttää olevan kunnossa, kohtu ja muut, se on tietysti huojentavaa.

Ja luulen että ensimmäisten kertojeni kamala kivuliaisuus johtui siitä etten pystynyt rentoutumaan. Pitää varmaan taas alkaa harrastaa joogaa.


Nyt kun en ole enää täysin nimetön tälläisen tekstin kirjoittaminen tuntuu oudolta, toisaalta olisin sen hyvin voinut kirjoittaa vakiokeskustelualueellani jossa minut tunnetaan ja jossa nimeni ei ole salaisuus ja jonka ihmisiä olen tavannut oikeassakin elämässä. Ja ihan luonnollinen asiahan tuo.

Kahden vuoden päästä sitten uudestaan, jos siinä näytteessä ei ilmene mitään outoa. En tiedä pitäisikö toivoa että siihen mennessä olisi harrastanut seksiä taas niin ettei se olisi yhtä kivuliasta (toisaalta sama kivuliaisuus saattaisi liittyä seksiinkin mutta sen kyllä ehkä kestäisi. On muuten outoa miten kirjallisuudessa neitsyyden menetys kuvataan ohimeneväksi kivuksi tai ei mitään kipua olekaan, ne kaksi kertaa kun seksiä harrastin oli kipu jatkuva ja ikävä, ja olen kuullut muilta että kipu saattaa esiintyä useamman kuukaudenkin, siis yhdynnöissä pidempänä aikana).

Joskus kaipaan kohteliaisuutta.

Säilytän pyörääni kellarissa pyörävarastossa, päästäkseen sinne pitää ensin selvitä lukitsemattomasta ulko-ovesta, todella jyrkästä rampista joka päättyy alatasanteelle jossa pyörä mahtuu juuri ja juuri olemaan. Ehkä metrin tai puolen korkeudella maasta on "hylly" jolle pyörä pitää jättää seisomaan. Sitten avataan lukittu ovi, laitetaan puupalikka väliin jottei se sulkeudu ja nostetaan pyörä alas ja yritetään kääntää sitä niin että sen saa ovesta sisään. En osaa kuvailla operaatiota täydellisesti mutta se on hankala ja koska pyöräni painaa lähemmäs 17 kiloa en nostele sitä ilokseni.
Tänään kaupasta tullessani näin jonkun muunkin olevan menossa ovesta sisään. Odottelin vähän aikaa että hän ehtisi kulkea portaita alas, joskus pyörän kanssa kulkeminen on vähän vauhdikasta. Kun tulin yläovesta sisään hän oli juuri avannut alaoven, meni sisään ja sulki oven. Ja minä suoritin edellisessä kappaleessa kuvatun operaation. Ei tuo päivääni pilannut mutta ei kai se olisi häneltä vaatinut suurta ponnistusta pitää ovea auki vähän aikaa.

Itse olisin auttanut, jos se toinen ei olisi aivan pelottava. Ehkä siitä oli nytkin kyse. Hän oli vähän kiltin ja nörtin näköinen. Ehkä hän pelkäsi nuoria naisia? Tai ehkä on aivan turhaa vaatia tuollaista auttavaisuutta muilta.

Hämmensin erästä miespuolista henkilökunnan jäsentä Hollannissa pitämällä hänelle ovea auki. Minulle se on automaattista mutta ilmeisesti naiset eivät niin tee Hollannissa.

Jos kävijälaskuri sanoo että suurin osa (enemmän kuin muita yhteensä) käyttää Netscape seiskaa eikä kukaan Firefoxia niin voisiko kuvitella Firefoxin tulleen lasketuksi tuohon? Vai onko laskurissa jotain vikaa? Tai minun lukijani outoja?

Tällä viikolla pitäisi tehdä kolme kantta runokirjoihin: olutrunoilijalle, nuorelle vihaiselle miehelle ja arkirunoilijalle, jonka edellinen kokoelma oli vähän ahdistava.


Minä en oikeastaan ymmärrä runoutta, tai ainakin niin kuvittelen. Kannen tekeminen on joka kerta haaste, tähän asti olen onnistunut. Tai ainakin niistä on pidetty. Ja joitain kirjoja ostettukin (jos omakustannekirjailijalla on vaikeaa niin ei pienkustantajallakaan helppoa ole).

Minulla on oikeastaan seesteinen olo. Työt sujuvat eikä asunnon tilapäinen kaaoskaan enää haittaa niin paljon.

Suhteellisen hyvät yöunet ja klassinen musiikki saattavat oikeasti tehota ahdistukseen.

Minä pidän leipomisesta ja minä pidän Iloisesta Leipurista.
Pidän myös Lilasta ja Ryytimaasta ja monista muistakin. Nuo ovat sellaisia joihin olen törmännyt vasta viime aikoina ja jotka eivät edusta aivan omaa elämäntilannettani ja ehkä sen takia ovat niin kiinnostavia.


Suomi24 on välillä myös huvittava, surullisella tavalla, olettaen että keskustelun aloittaja on tosissaan. Tatuoitu nainen on vähintään ruma ellei suorastaan huora. Tuollainen kirjoitus saa melkein minutkin harkitsemaan tatuoinnin ottamista.
Minä en elä suhteellisen siveellistä elämääni kelvatakseni avioliittoon, ainakaan tuollaisen miehen kanssa.


En tiedä onko minusta tullut aikuinen mutta yhtäkkiä tunsin tarvetta kuunnella Ylen Ykköstä. Tänään pitäisi tulla ohjelma monoteismin synnystä, kiinnostavaa.

Pidän kyllä vielä musiikista jota kuuntelin teininä. Ja nykyään myös Beatlesista. Ja Simon & Garfunkelista ja The Animalsista.

Minusta tuntuu että minulla on aina ollut hyvä tuuri. On minullekin tapahtunut kaikenlaista ikävää mutta yleensä kriisin jälkeen asiat ovat olleet paremmin kuin ennen. Ahdistukseni jälkeen minusta on tullut rohkeampi ja vanhempieni avioeron jälkeen suhteeni isääni on parantunut ja elämääni on tullut uusia mahdollisuuksia. Eipä niitä muita pahoja juttuja ole tainnut tapahtua.

Olen jonkun kriisin onnistunut kehittämään siitä että elämäni on niin helppoa ja hyvää, pakkohan minun on siitä tuntea syyllisyyttä.

Pahinta syyllisyyttä tunnen siitä että olen sattunut kiinnostumaan alasta jolle minulla on suhteita. Eivät ne niin merkittäviä ole mutta yksikin pienkustantamo suvussa antaa minulle vähän eri aseman kuin koulukavereilleni.
Kaikki työni ovat vain ilmestyneet jostakin.

Mutta ei kai se ole minun vikani?

Nyt ärsyttää.

Olen pitänyt itseäni suhteellisen laiskana ihmisenä ja olen onnitellut itseäni siitä että ymmärrän levon ja kaiken hauskan olevan myös hyödyllistä tekemistä. Minä pystyn olemaan hyvällä omallatunnolla tekemättämitään.

Tai niin kuvittelin. Minulla ei ole nyt aivan hirveäti tekemistä, siivouksellakaan ei ole mitään kauheaa kiirettä. Ja minulla on nyt inhottava päänsärkykin. Silti minusta tuntuu että minun pitäisi käydä kaappeja läpi tai ainakin lähteä ulos, vaikka en jaksa tehdä mitään enkä pysty keskittymään. Ja kävelin aamulla pienen lenkin terveyskeskukseen ja kauppaan, siinä tuli vähän liikuntaa.

Yleensä ärsyynnyn helpommin omista tekemisistäni ja ominaisuuksistani kuin muiden.

Kotona on kivaa tehdä töitä, ainakin kun ei ole väsynyt ja jaksaa keskittyä töihin. Mutta ainakaan ei tarvitse olla sosiaalinen.

Minä haluaisin olla sellainen ihminen joka kulkee muisti- tai luonnoskirjan kanssa ja kirjaa ylös ideoita ja huomioita ja luonnostelee. Olen yrittänyt kovasti, minulla on aina muistikirja mukana mutta harvemmin siihen tulee mitään merkittyä. Luonnostelukin tuntuu liian vaivalloiselta.

Siitäkin tunnen syyllisyyttä.



Minulla on todella harvoin tylsää. Tällä hetkellä tuntuu siltä ettei vuorokaudessa ole tarpeeksi tunteja kaiken tekemiseen, luulen että minun pitää yrittää vähän rauhoittua. Tänään väsyttää, en jaksa keskittyä töihini. Onneksi se on hyvin mekaanista.

Tänään menen nukkumaan ennen kymmentä, aivan varmasti.
Ja lopetan työt neljältä ja voin vähän siivota, jos jaksan. Ehkä en, nytkin voisin hyvin mennä nukkumaan.
Toivon että pystyisin nukkumaan päivällä mutta se ei ole onnistunut sen jälkeen kun olin parivuotias, ellen ole pahassa flunssassa. Muuten tulen vain sekavaksi ja huonovointiseksi. Päiväkodin pakkonukutuksista saattoi jäädä traumoja.

Minusta tuntuu etten pysty rentoutumaan ja rauhoittumaan ennen kuin asunto on kokonaan siivottu ja järjestelty.


On minulla kyllä muitakin stressin aiheita. Ehkä olen innostunut tuosta siivouksesta koska siihen ainakin pystyn vaikuttamaan?

(vähän kyllä tunnen itseni oudoksi, tuntuu etten viime aikoina ole tehnyt muuta kuin siivonnut)