Valmistuminen huolestuttaa minua. Töiden saaminen tuntuu tällä hetkellä kaukaiselta, enemmän hermostuttaa se saanko kaiken tarvittavan tehtyä. Aikaa on toukokuun alkuun ja suoritettavana vielä 26 opintoviikkoa, joista suurin osa täytyy suorittaa tunti kerrallaan (muilla kursseilla opintoviikkoja saattaa saada helpommin). Voisin valmistua vasta ensi syksynä ja tehdä kesällä harjoittelua, siitä saisi rahaa ja voisin edelleen asua tässä asunnossa, harjoitteluakin varmasti riittää. Keväällä voisi ottaa vähän rennommin ja keskittyä kunnolla töihin, nyt tuntuu ettei mihinkään ole aikaa. Eikä tarvitsisi vielä joutua aikuisten maailmaan. Opintotukikuukausiakin on jäljellä.
Se vain tuntuisi epäonnistumiselta. Kyse ei olisi kuin valmistumisen myöhästymisellä parilla kuukaudella mutta olen aina tehnyt kaiken ajoissa.
Ajatus kuitenkin houkuttelee. Se tuntuu nyt todella hyvältä ajatukselta.
30.11.2005
Tänään on ollut yllättävän hyvä päivä.
Välillä kyllä ahdistaa vähän, kaikki ne tekemättömät työt ja leuan kipeytyminen, en haluaisi mennä taas hammaslääkäriin (ehkä se johtuu vain flunssasta).
Hyvää on enemmän, talvinen sää ja se että työt ovat edistyneet vähän. Löysin koulun kirjastosta juuri sellaisen kirjan kuin etsin ja netin kautta tulostuttamani valokuvat olivat parempia kuin uskalsin odottaakaan (siis tulostusjäljeltään, taiteellisesta laadusta en niin tiedä). Ei tarvitse joululahjoja miettiä enää, valokuvien antaminen ei tunnu edes kovin pahalta, tavaroiden ostaminen on tylsää. Jos olisi aikaa ja rahaa kävisin kysymässä tutussa kehystämössä (aika paljon tullut käytyä ostamassa koulua varten taiteilijatarvikkeita tänä syksynä) paljon niiden kehystäminen maksaisi. Voi olla ettei siihen ole varaa. Ja ehkä parempi että saajat saavat kehystyttää oman makunsa mukaan.
Vielä pitäisi viimeistellä yhtä oikeaa työtä, jatkaa maalaamista ja saattaa käsikirjoitusyritelmäni luettavaan muotoon ja maalata yksi joulukortti, isäni tilauksesta. Ja ehtiä vesijumppaan. Onhan tässä vielä kolme tuntia sitä ennen.
Välillä kyllä ahdistaa vähän, kaikki ne tekemättömät työt ja leuan kipeytyminen, en haluaisi mennä taas hammaslääkäriin (ehkä se johtuu vain flunssasta).
Hyvää on enemmän, talvinen sää ja se että työt ovat edistyneet vähän. Löysin koulun kirjastosta juuri sellaisen kirjan kuin etsin ja netin kautta tulostuttamani valokuvat olivat parempia kuin uskalsin odottaakaan (siis tulostusjäljeltään, taiteellisesta laadusta en niin tiedä). Ei tarvitse joululahjoja miettiä enää, valokuvien antaminen ei tunnu edes kovin pahalta, tavaroiden ostaminen on tylsää. Jos olisi aikaa ja rahaa kävisin kysymässä tutussa kehystämössä (aika paljon tullut käytyä ostamassa koulua varten taiteilijatarvikkeita tänä syksynä) paljon niiden kehystäminen maksaisi. Voi olla ettei siihen ole varaa. Ja ehkä parempi että saajat saavat kehystyttää oman makunsa mukaan.
Vielä pitäisi viimeistellä yhtä oikeaa työtä, jatkaa maalaamista ja saattaa käsikirjoitusyritelmäni luettavaan muotoon ja maalata yksi joulukortti, isäni tilauksesta. Ja ehtiä vesijumppaan. Onhan tässä vielä kolme tuntia sitä ennen.
Olen aina ihmetellyt miten ihmiset pystyvät olemaan välittämättä herätyskellosta ja jatkamaan uniaan. Nyt tiedän miten helppoa se on, viime päivinä olen herännyt tuntia myöhemmin kuin olisi pitänyt. Onneksi ei tarvitse mennä koululle ennen kymmentä.
Ei pitäisi valvoa puoleen yöhön.
Minun piti tehdä vaikka mitä hyödyllistä aamulla, taitaa jäädä tekemättä.
Ei pitäisi valvoa puoleen yöhön.
Minun piti tehdä vaikka mitä hyödyllistä aamulla, taitaa jäädä tekemättä.
29.11.2005
"Fiktiot eivät innosta"
Lykätessäni kauppaanlähtöä luin Rauhantervehdyksestä Ilkka Remeksen uuden kirjan arvostelun (tuon lauseen outoudessaan voittaisi vain lause jossa olisin lukenut Ilkka Remestä). Rauhantervehdys jaetaan mainos- ja ilmaisjakelukiellosta huolimatta, pitäisi varmaan lisätä postilaatikkoon "Koskee myös Rauhantervehdystä" mutta välillä on hauskaa lukea vähän oudompiakin juttuja.
Viime viikon numerossa oli arvosteltu Remeksen lestadiolais-, islamilais- ja israelilaispiireihin sijoittuva trilleri tai joku vastaava jännityskirja, joka ei vaikuttanut minua kiinnostavalta ja joka ei taatusti tule päätymään meidän perheemme joululahjalistoille. Kiinnostavinta arvostelussa oli se miten arvostelijan piti aluksi tehdä selväksi ettei hän harrasta dekkareita, ei ainakaan sellaisia jotka ovat epärealistisia. Erityisesti häntä eivät innosta kevyet psykologisoinnit eivätkä fiktiot.
Kirjoittaja oli saattanut käsittää fiktiivisyyden hiukan väärin mutta asenne on tuttu. Kirjallisuudessa ja muussakin kulttuurissa arvokasta on vain vakavuus ja vakavan täytyy olla totta, tapahtunutta tai ainakin sellaista, joka voisi tapahtua naapurissa, jos siellä harrastettaisiin jatkuvasti insestiä, syömishäiriöitä, väkivaltaa ja vastavaa. Kauniit asiat eivät ole yhtään niin todellisia.
Olen kohdannut ihmisiä, jotka ylpeilevät sillä ettei heillä ole mielikuvitusta. "En minä pystyisi mistään lohikäärmeistä lukemaan, eihän niitä pysty edes kuvittelemaan", ihan kuin se olisi hyvääkin asia. Yhtä paljon mielikuvitusta siihen perhehelvetinkin kuvittelemiseen tarvitsee, tai ehkä heillä on siitä omaa kokemusta ja he eivät voi lukea kuin asioista joista heillä on omaa kokemusta.
Olen aina vierastanut kirjoja, jotka perustuvat tositarinoihin. Voi sellaisenkin kirjan lukea mutta se on vaikeaa. Entinen kämppikseni pystyi nauttimaan vain tositarinoista, en tiedä miten se lisää nautintoa jos tietää, että joskus eli Nancy, jolla oli aika kurjaa ja joka kuoli. Ilmeisesti se on kuitenkin aika yleistä, kun kerran elokuviakin mainostetaan jatkuvasti tositapahtumiin perustumisella.
Voisin kirjoittaa vielä siitä, miten hölmöä on ajatella että aikuisten pitää lukea vain aikuisten kirjoja, niitä ankeita joissa käsitellään vain aikuisten asioita ja joissa on paljon rujoa seksiä. Mutta en taida, meni jo vähän liian fanaattiseksi tämäkin.
Viime viikon numerossa oli arvosteltu Remeksen lestadiolais-, islamilais- ja israelilaispiireihin sijoittuva trilleri tai joku vastaava jännityskirja, joka ei vaikuttanut minua kiinnostavalta ja joka ei taatusti tule päätymään meidän perheemme joululahjalistoille. Kiinnostavinta arvostelussa oli se miten arvostelijan piti aluksi tehdä selväksi ettei hän harrasta dekkareita, ei ainakaan sellaisia jotka ovat epärealistisia. Erityisesti häntä eivät innosta kevyet psykologisoinnit eivätkä fiktiot.
Kirjoittaja oli saattanut käsittää fiktiivisyyden hiukan väärin mutta asenne on tuttu. Kirjallisuudessa ja muussakin kulttuurissa arvokasta on vain vakavuus ja vakavan täytyy olla totta, tapahtunutta tai ainakin sellaista, joka voisi tapahtua naapurissa, jos siellä harrastettaisiin jatkuvasti insestiä, syömishäiriöitä, väkivaltaa ja vastavaa. Kauniit asiat eivät ole yhtään niin todellisia.
Olen kohdannut ihmisiä, jotka ylpeilevät sillä ettei heillä ole mielikuvitusta. "En minä pystyisi mistään lohikäärmeistä lukemaan, eihän niitä pysty edes kuvittelemaan", ihan kuin se olisi hyvääkin asia. Yhtä paljon mielikuvitusta siihen perhehelvetinkin kuvittelemiseen tarvitsee, tai ehkä heillä on siitä omaa kokemusta ja he eivät voi lukea kuin asioista joista heillä on omaa kokemusta.
Olen aina vierastanut kirjoja, jotka perustuvat tositarinoihin. Voi sellaisenkin kirjan lukea mutta se on vaikeaa. Entinen kämppikseni pystyi nauttimaan vain tositarinoista, en tiedä miten se lisää nautintoa jos tietää, että joskus eli Nancy, jolla oli aika kurjaa ja joka kuoli. Ilmeisesti se on kuitenkin aika yleistä, kun kerran elokuviakin mainostetaan jatkuvasti tositapahtumiin perustumisella.
Voisin kirjoittaa vielä siitä, miten hölmöä on ajatella että aikuisten pitää lukea vain aikuisten kirjoja, niitä ankeita joissa käsitellään vain aikuisten asioita ja joissa on paljon rujoa seksiä. Mutta en taida, meni jo vähän liian fanaattiseksi tämäkin.
Karjalankielisten tiernapoikien (tai tyttöjen) innostamana lainasin kirjastosta Santtu Karhu ja Talvisovat -yhtyeen (en osaa tuota taivuttaa) levyn Hyvästit Karjala.
Joskus muutama vuosi sitten tapasin isäni kautta erään karjalaisen muusikon. En muista mitä hän oikeastaan sanoi, ainoastaan sen että Santtu Karhuun pitäisi suhtautua negatiivisesti. Minä tein työtä käskettyä. Kyse taisi kyllä olla siitä että muiden on vaikeaa päästä julkisuuteen tai jostain vastaavasta. Minulla on tuon kyseisen muusikko-runoilijan oman bändin levy, se ei ole kovin hyvä, toisin kuin Hyvästi Karjala. Onneksi pääsin eroon epämääräisestä ennakkoluulostani.
Karjalan kieli kuulostaa myös komealta.
Löysin myös sattumalta kiinnostavan oloisen levyn, johon törmäsin tänään sattumanvaraisella retkellä bogista toiseen.
(tämä on kirjoitettu eilen mutta säästetty tälle päivälle, ettei tulee liikaa tekstiä yhdelle päivälle).
Joskus muutama vuosi sitten tapasin isäni kautta erään karjalaisen muusikon. En muista mitä hän oikeastaan sanoi, ainoastaan sen että Santtu Karhuun pitäisi suhtautua negatiivisesti. Minä tein työtä käskettyä. Kyse taisi kyllä olla siitä että muiden on vaikeaa päästä julkisuuteen tai jostain vastaavasta. Minulla on tuon kyseisen muusikko-runoilijan oman bändin levy, se ei ole kovin hyvä, toisin kuin Hyvästi Karjala. Onneksi pääsin eroon epämääräisestä ennakkoluulostani.
Karjalan kieli kuulostaa myös komealta.
Löysin myös sattumalta kiinnostavan oloisen levyn, johon törmäsin tänään sattumanvaraisella retkellä bogista toiseen.
(tämä on kirjoitettu eilen mutta säästetty tälle päivälle, ettei tulee liikaa tekstiä yhdelle päivälle).
28.11.2005
Tyttökirjoista
Iltalumisenani viime aikoina on ollut Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, naisten (ja yhden miehen) kokemuksia L. M. Montgomeryn tyttökirjoista ja niiden vaikutuksesta heidän myöhempään elämäänsä. Kirja sopii erityisen hyvin illalla luettavaksi, ihmisten kokemukset ovat sen verran samantyyppisiä ettei niitä jaksaisi lukea putkeen.
Itseäni en löytänyt. Välillä ärsyynnyn sitä miten ihmiset voivatkaan lukea ja tajuta niin väärin (!), välillä kummastelen kirjoista löytyneitä elämänohjeita, välillä olen kateellinen.
Luin lapsena paljon. Äitini vaikutti lukutottumuksiini eniten, hänen ansiostaan luin dekkareita (aloitin ruotsalaisella Maria Langilla, siirryin Agatha Christieen ja myöhemmin ihastuin Dorothy L. Sayersiin, joka on edelleen suosikkini), fantasiaa (alussa iltasatuina olivat Narniat ja muumit, sitten aloin lukemaan itse kaikenlaista lastenfantasiaa, Susan Cooperia, Prydainin kronikoita...) ja hänen lapsuutensa suosikkeja (luin muutaman kirjan Jack Londonia ja tietysti Viimeisen mohikaanin ja paljon Zane Grayn lännenkirjoja mutta muuten äitini lapsuudessaan lukemat poikakirjat jäivät väliin). En ole varma miten äitini suositteli kirjoja, mutta ainakin tyttökirjat tulivat tutuiksi. Luulen lukeneeni kaikki tyttökirjat kirjastostamme. En muista että L. M. Montgomery olisi ollut mitenkäään ylivoimainen. Anna tuli tutuksi televisiostakin ja oli ehkä vähän ärsyttävä. Pieni runotyttö oli suosikkini, ehkä tuossa kirjassakin mainituista syistä. Emiliasta kertovat kirjat olivat jännittävämpiä, romanttisempia ja mielikuvituksekkaampia.
Luin muutakin. Alcottilta Pikku naisia ja kaikki sen jatko-osat, siinä alkoi myöhemmin ärsyttää hyveellisyys. Saman kirjailijan taisi olla Tytöistä parhain ja pari sen kopiota, joissa köyhä mutta hyveellinen ja siveä ja vakavamielinen orpotyttö kohtaa rikkaat ja paheelliset serkkunsa, jotka jossain vaiheessa köyhtyvät ja oppivat köyhältä serkultaan miten ollaan hyviä jaa hurskaita. Pidin paljon Coolidgen Katy-sarjasta, vaikka siinäkin oltiin kilttejä ja hurskaita. Niissä oli paljon muutakin ja pidin erityisesti Katyn sisäoppilasvuosista kertovasta kirjasta. Kilttinä tyttönä nautin myös siitä kun hän nappasi komean upseerin pyntätyn serkkunsa nenän edestä. Pikku prinsessa ja Salainen puutarha tuntuivat enemmän lasten kirjoilta, mutta taisin pitää niistäkin. Pidin myös Laura Ingalls Wilderin kirjoista, erityisesti Pienestä talosta suuressa metsässä, sen kuvauksesta talvivarastjen hankkimisesta, vaahterasokerista ja lumisista talvista. Tv-sarja taisi olla vähän tylsä ja olen edelleen katkera Maija Vilkkumaan parin vuoden takaisesta hitistä, jossa hän laulaa ettei halua olla kiltti ja tottelevainen kuin Ingalssin Laura. Ei Laura ollut tottelevainen, hän oli hurja ja villi ja mieheensäkin ihastui tämän nopeiden hevosten takia. Niissä kirjoissa en pitänyt kurjuudesta ja siitä että uusi katastrofi iski aina kun edellisestä oli toivuttu mutta niin se kai on oikeassa elämässä.
Pidin minä kotimaisistakin. Maailmankuvaani taisi eniten muokata Mary Marckin Eeva-kirjat, ne meiltä löytyi kotoakin. Eeva asui Suomessa, joka ei tainnut olla edes itsenäistynyt mutta oli itse aika itsenäinen. Hänellä oli ihania ystäviä ja intresantti luokka, yhteiskoulussa tuntui tapahtuvan aika paljon kaikenlaista. Kaikista hienointa oli kun Eeva pääsi ylioppilaaksi, pitkään minunkin tavoitteenani oli ylioppiluuteen liittyvät hienot tunnelmat (harmi vain että se instituution oli kokenut kovan inflaation Eevan aikojen jälkeen). Helsinkikin oli hieno paikka, Fazerin kahviloineen (kun yhdessä sellaisessa pääsin käymään petyin kovasti, siellä oli ankeaa), vielä hienompaa oli kun Eeva ystävineen pääsi viimeisessä kirjassa ulkomaille ja ilmassa oli vähän romantiikkaakin. Jotenkin samaistin oman luokkani Eevan luokkaan, en kyllä ise tainnut kokea olevani Eeva. Välillä pelkäsin olevani Saara Turunen, luokan ikävin tyttö, joka ei lue kuin koulukirjoja ja on yrmeä. Eräs Marckin muista kuin Eeva-kirjoista taisi olla tuon niminenkin. Sen nimihenkilö luki romanttista viihdettä, menestyi koulussa ja oli kaikkien inhoama. Onneksi hänkin lopussa pääsi suosittujen tyttöjen joukkoon.
Luin myös Anni Swania. Jotkut hänen kirjoistaan olivat liian melodramaattisia ja opettavaisia, ehkä myös suosikkini Iris rukka. Siinä toistetaan vanhaa kaavaa, jossa köyhä orpo (isä kyllä on olemassa mutta ulkomailla ja kovasti huikentelevainen) joutuu rikkaiden sukulaisten hoiviin, jotka vuorollaan köyhtyivät. Iris rikkoi sääntöä olemalla kaikkea muuta kuin hurskas ja hyvä, hän oli loppuun asti kapinallinen kömpelö ja taiteellinen. Ja lopussa tietysti kaikki kävi hyvin. Pidin myös Sarasta ja Sarrista ja sen jatko-osasta, jossa he matkustavat. Niistäkin löytyy orpolapsia ja köyhtymistä mutta myös sitä hurskautta.
Onneli ja Anneli oli enemmän lasten kirja mutta kyllä minä sitä (tai niitä) edelleen luen, siitä tulee turvallinen olo. Rauha S. Virtasta en ole lukenut pitkään aikaan, Seljan tyttöjen lisäksi mieleen on jäänyt Kiurut laulavat. Siitä en musta kuin joitain maisemia, peltoa ja synkkää kuusikkoa ja upean mielikuvitusmaailman ja sen henkilöt paperinukkeina.
Tyttökirjoja lukemalla pitäisi tulla todellisuuspakoiseksi ja romanttiseksi, odottaa vain eteerisenä sitä oikeaa. Tai niin tyttökirjoja lukemattomat kuvittelevat. Minusta ei tullut millään tavalla eteeristä, todellisuuspakoinen olin jo sitä ennen ja rakkauteen en uskonut pitkään aikaan. Ajattelin että vain kirjoissa rakastutaan oikeasti, eivät fantasiakirjatkaan saaneet minua odottamaan seikkailuja ja lohikäärmeitä. Luen romantiikkaa koska en odota löytäväni sitä muualta kuin kirjoista (voi tietysti olla että jos lopettaisin lukemisen saattaisin sitä muualtakin löytää).
Vielä Montgomerysta. En kokenut Annaa tai Emiliaa roolimalleikseni mutta sellaisenkin kirjailijalta löysin. Joskus aika nuorena uskaltauduin kirjastossa aikuisten osastolle ja vähän salaa lainasin Sinisen linnan. Se on siitä lähtien ollut suuri suosikkini ja tottelevainen Valancy, joka lopettaa muiden mielipiteistä välittämisen ja seura sydäntään on loistava roolimalli kilteille tytöille. Hänen avioelämänsäkin kaupungin hyljeksityimmän miehen (varmasti vähintään murhaaja) vaimona vaikuttaa aika ihanalta.
Itseäni en löytänyt. Välillä ärsyynnyn sitä miten ihmiset voivatkaan lukea ja tajuta niin väärin (!), välillä kummastelen kirjoista löytyneitä elämänohjeita, välillä olen kateellinen.
Luin lapsena paljon. Äitini vaikutti lukutottumuksiini eniten, hänen ansiostaan luin dekkareita (aloitin ruotsalaisella Maria Langilla, siirryin Agatha Christieen ja myöhemmin ihastuin Dorothy L. Sayersiin, joka on edelleen suosikkini), fantasiaa (alussa iltasatuina olivat Narniat ja muumit, sitten aloin lukemaan itse kaikenlaista lastenfantasiaa, Susan Cooperia, Prydainin kronikoita...) ja hänen lapsuutensa suosikkeja (luin muutaman kirjan Jack Londonia ja tietysti Viimeisen mohikaanin ja paljon Zane Grayn lännenkirjoja mutta muuten äitini lapsuudessaan lukemat poikakirjat jäivät väliin). En ole varma miten äitini suositteli kirjoja, mutta ainakin tyttökirjat tulivat tutuiksi. Luulen lukeneeni kaikki tyttökirjat kirjastostamme. En muista että L. M. Montgomery olisi ollut mitenkäään ylivoimainen. Anna tuli tutuksi televisiostakin ja oli ehkä vähän ärsyttävä. Pieni runotyttö oli suosikkini, ehkä tuossa kirjassakin mainituista syistä. Emiliasta kertovat kirjat olivat jännittävämpiä, romanttisempia ja mielikuvituksekkaampia.
Luin muutakin. Alcottilta Pikku naisia ja kaikki sen jatko-osat, siinä alkoi myöhemmin ärsyttää hyveellisyys. Saman kirjailijan taisi olla Tytöistä parhain ja pari sen kopiota, joissa köyhä mutta hyveellinen ja siveä ja vakavamielinen orpotyttö kohtaa rikkaat ja paheelliset serkkunsa, jotka jossain vaiheessa köyhtyvät ja oppivat köyhältä serkultaan miten ollaan hyviä jaa hurskaita. Pidin paljon Coolidgen Katy-sarjasta, vaikka siinäkin oltiin kilttejä ja hurskaita. Niissä oli paljon muutakin ja pidin erityisesti Katyn sisäoppilasvuosista kertovasta kirjasta. Kilttinä tyttönä nautin myös siitä kun hän nappasi komean upseerin pyntätyn serkkunsa nenän edestä. Pikku prinsessa ja Salainen puutarha tuntuivat enemmän lasten kirjoilta, mutta taisin pitää niistäkin. Pidin myös Laura Ingalls Wilderin kirjoista, erityisesti Pienestä talosta suuressa metsässä, sen kuvauksesta talvivarastjen hankkimisesta, vaahterasokerista ja lumisista talvista. Tv-sarja taisi olla vähän tylsä ja olen edelleen katkera Maija Vilkkumaan parin vuoden takaisesta hitistä, jossa hän laulaa ettei halua olla kiltti ja tottelevainen kuin Ingalssin Laura. Ei Laura ollut tottelevainen, hän oli hurja ja villi ja mieheensäkin ihastui tämän nopeiden hevosten takia. Niissä kirjoissa en pitänyt kurjuudesta ja siitä että uusi katastrofi iski aina kun edellisestä oli toivuttu mutta niin se kai on oikeassa elämässä.
Pidin minä kotimaisistakin. Maailmankuvaani taisi eniten muokata Mary Marckin Eeva-kirjat, ne meiltä löytyi kotoakin. Eeva asui Suomessa, joka ei tainnut olla edes itsenäistynyt mutta oli itse aika itsenäinen. Hänellä oli ihania ystäviä ja intresantti luokka, yhteiskoulussa tuntui tapahtuvan aika paljon kaikenlaista. Kaikista hienointa oli kun Eeva pääsi ylioppilaaksi, pitkään minunkin tavoitteenani oli ylioppiluuteen liittyvät hienot tunnelmat (harmi vain että se instituution oli kokenut kovan inflaation Eevan aikojen jälkeen). Helsinkikin oli hieno paikka, Fazerin kahviloineen (kun yhdessä sellaisessa pääsin käymään petyin kovasti, siellä oli ankeaa), vielä hienompaa oli kun Eeva ystävineen pääsi viimeisessä kirjassa ulkomaille ja ilmassa oli vähän romantiikkaakin. Jotenkin samaistin oman luokkani Eevan luokkaan, en kyllä ise tainnut kokea olevani Eeva. Välillä pelkäsin olevani Saara Turunen, luokan ikävin tyttö, joka ei lue kuin koulukirjoja ja on yrmeä. Eräs Marckin muista kuin Eeva-kirjoista taisi olla tuon niminenkin. Sen nimihenkilö luki romanttista viihdettä, menestyi koulussa ja oli kaikkien inhoama. Onneksi hänkin lopussa pääsi suosittujen tyttöjen joukkoon.
Luin myös Anni Swania. Jotkut hänen kirjoistaan olivat liian melodramaattisia ja opettavaisia, ehkä myös suosikkini Iris rukka. Siinä toistetaan vanhaa kaavaa, jossa köyhä orpo (isä kyllä on olemassa mutta ulkomailla ja kovasti huikentelevainen) joutuu rikkaiden sukulaisten hoiviin, jotka vuorollaan köyhtyivät. Iris rikkoi sääntöä olemalla kaikkea muuta kuin hurskas ja hyvä, hän oli loppuun asti kapinallinen kömpelö ja taiteellinen. Ja lopussa tietysti kaikki kävi hyvin. Pidin myös Sarasta ja Sarrista ja sen jatko-osasta, jossa he matkustavat. Niistäkin löytyy orpolapsia ja köyhtymistä mutta myös sitä hurskautta.
Onneli ja Anneli oli enemmän lasten kirja mutta kyllä minä sitä (tai niitä) edelleen luen, siitä tulee turvallinen olo. Rauha S. Virtasta en ole lukenut pitkään aikaan, Seljan tyttöjen lisäksi mieleen on jäänyt Kiurut laulavat. Siitä en musta kuin joitain maisemia, peltoa ja synkkää kuusikkoa ja upean mielikuvitusmaailman ja sen henkilöt paperinukkeina.
Tyttökirjoja lukemalla pitäisi tulla todellisuuspakoiseksi ja romanttiseksi, odottaa vain eteerisenä sitä oikeaa. Tai niin tyttökirjoja lukemattomat kuvittelevat. Minusta ei tullut millään tavalla eteeristä, todellisuuspakoinen olin jo sitä ennen ja rakkauteen en uskonut pitkään aikaan. Ajattelin että vain kirjoissa rakastutaan oikeasti, eivät fantasiakirjatkaan saaneet minua odottamaan seikkailuja ja lohikäärmeitä. Luen romantiikkaa koska en odota löytäväni sitä muualta kuin kirjoista (voi tietysti olla että jos lopettaisin lukemisen saattaisin sitä muualtakin löytää).
Vielä Montgomerysta. En kokenut Annaa tai Emiliaa roolimalleikseni mutta sellaisenkin kirjailijalta löysin. Joskus aika nuorena uskaltauduin kirjastossa aikuisten osastolle ja vähän salaa lainasin Sinisen linnan. Se on siitä lähtien ollut suuri suosikkini ja tottelevainen Valancy, joka lopettaa muiden mielipiteistä välittämisen ja seura sydäntään on loistava roolimalli kilteille tytöille. Hänen avioelämänsäkin kaupungin hyljeksityimmän miehen (varmasti vähintään murhaaja) vaimona vaikuttaa aika ihanalta.
27.11.2005
Lisää nostalgiaa
Jotkut noista tuntuvat aivan vierailta ihmisiltä.Taisin tuntea itseni vanhemmaksi 12-vuotiaana kuin 15-vuotiaana.
Nostalgiaa
En ole vielä päässyt siihen vaiheeseen että olisin alkanut pitämään teiniajan kuvistani mutta sen näen etten ollut niin kammottava kuin kuvittelin. Enemmän kyllä pidän itsestäni nykyään.Rakastin noita kenkiä.
Vieressä parhaan lukioystävän jalka.
Minä olen tainnut luopua korvakorujen käytöstä.
Joskus ne edustivat minulle suurta (tai edes pientä) kapinallisuuttani, äitini kammoksuu kaikenlaisia lävistyksiä (häntä kuulemma inhottaa ajatus siitä että ihon läpi tungetaan jotain) ja siksi kolme korus yhdessä korvassa oli aivan tarpeeksi kapinallista. En ole koskaan ollut koruihminen ja käytin vuosikausia yksiä ja samoja koruja. Jos olisin ottanut ne joskus pois olisin varmasti unohtanut laittaa ne takaisin korviin. Nyt kun olen alkanut käyttämään uimalakkia olen huomannut ettei se oikein sovi korujen kanssa yhteen ja huonomuistisuuteni vuoksi olen ollut ilman koruja viikon. Ei kai se mikään suuri menetys olisi vaikka lopettaisin niiden käytön kokonaan.
Joskus olin ylpeä siitä että minulla oli kolme reikää toisessa korvassa ja toisessa ei yhtään. Se oli osa taisteluani kiltin tytön stereotyyppiä vastaan. Ajattelin että kilteillä tytöillä olisi ollut ehkä yksi eikä kummassakin korvassa ja jotkut hillityt korut, epäsymmetrinen korvarei'itykseni todisti että olin edes vähän erilainen.
Muutenkin kapinani oli pientä. 12-vuotiaana aloitin kasvattamaan hiuksiani kun tajusin ettei äitini tarvitse määrätä kampauksestani. Lukioikäisenä kävin paljon kirpputoreilla ja käytin äitini inhoamia 70-luvun tekokuituvaatteita (hän oli saanut niistä tarpeekseen 70-luvulla). Suurempaan kapinaan ei ollut tarvetta, tai sitten en kyennyt siihen.
Joskus ne edustivat minulle suurta (tai edes pientä) kapinallisuuttani, äitini kammoksuu kaikenlaisia lävistyksiä (häntä kuulemma inhottaa ajatus siitä että ihon läpi tungetaan jotain) ja siksi kolme korus yhdessä korvassa oli aivan tarpeeksi kapinallista. En ole koskaan ollut koruihminen ja käytin vuosikausia yksiä ja samoja koruja. Jos olisin ottanut ne joskus pois olisin varmasti unohtanut laittaa ne takaisin korviin. Nyt kun olen alkanut käyttämään uimalakkia olen huomannut ettei se oikein sovi korujen kanssa yhteen ja huonomuistisuuteni vuoksi olen ollut ilman koruja viikon. Ei kai se mikään suuri menetys olisi vaikka lopettaisin niiden käytön kokonaan.
Joskus olin ylpeä siitä että minulla oli kolme reikää toisessa korvassa ja toisessa ei yhtään. Se oli osa taisteluani kiltin tytön stereotyyppiä vastaan. Ajattelin että kilteillä tytöillä olisi ollut ehkä yksi eikä kummassakin korvassa ja jotkut hillityt korut, epäsymmetrinen korvarei'itykseni todisti että olin edes vähän erilainen.
Muutenkin kapinani oli pientä. 12-vuotiaana aloitin kasvattamaan hiuksiani kun tajusin ettei äitini tarvitse määrätä kampauksestani. Lukioikäisenä kävin paljon kirpputoreilla ja käytin äitini inhoamia 70-luvun tekokuituvaatteita (hän oli saanut niistä tarpeekseen 70-luvulla). Suurempaan kapinaan ei ollut tarvetta, tai sitten en kyennyt siihen.
Tiernapoikakilpailu 5
Originally uploaded by Ereine.
Vasemmalta: paras Murjaani, paras Herodes, paras Knihti ja paras (ja nuorin) Mänkki.
Tiernapoikakilpailu 2
Originally uploaded by Ereine.
Yleisen sarjan voittajat, liikuttavan nuoret ja melkein korviaraastavan kovaääniset.
Vielä tiernapojista
Tiernapoikakilpailun finaali voitti tänään vesijumpan, sinne ehtii muulloinkin. Hauskempaahan se on seisoa kolmisen tuntia ulkona ja kuunnella lähes sama esitys seitsemän kertaa.
En ehtinyt näkemään perinnesarjaa, mutta se ei niin haitannut, joukkueet joihin otetaan vain äänenmurroksettomia poikia vaikuttavat minusta vähän persoonattomilta. Yleinen sarja olikin kiinnostavampi, joukkueissa saa olla tyttöjäkin eikä iällä ole niin väliä. Finaaliin oli päässyt kolme joukkuetta. Suosikkini koostui veteraanitiernapojista, jotka lauloivat komeasti. Heidän lisäkseen oli ihan hyvä ryhmä Etelä-Suomesta ja hauska ja suunnattoman kovaääninen lapsiryhmä, jonka vanhin oli 9-vuotias. Mukaelmissa pakollista oli kai vain tiernapoikatunnelma. Viime vuonna näin vain tämän sarjan ja tänä vuonna joukkueet olivat mielestäni parempia, viime vuonna oli vähän kökköä huumoria ja outo flamenco-esitys, jossa joka välissä huudettiin "Ole!". Tänä vuonna mukana oli tasokas kehitysvammaisten joukkue (mielestäni paras Herodes), huumoriesitys savon murteella (murre sopi hyvin esitykseen mutta minua ärsytti yleisöä kosiskeleva huumori) ja liikuttava ruotsinsuomalaisten pikkutyttöjen lyhennetty versio. Minun suosikkini oli nurmeslainen ryhmä, joka lauloi ilmeisesti karjalan kielelä, se kuulosti hienolta. Heillä oli myös loistava puvustus, oljesta punotut kruunut ja olkilyhdetähti.
Perinnesarjan voitti jonkun koulun joukkue, yleisen sarjan kilpailun kuopukset ja mukaelmat minun suosikkini. Perinne sarjan voittajat pääsevät edustamaan Oulun Brysseliin joulumarkkinoille (minäkin lähtisin mielelläni sinne).
Ostin tiernapoika-cd:n, kai joidenkin legendaaristen tiernapoikien esityksen 50-luvulta. iTunes kuvittelee sen olevan nimeltään Masturbatorium, allmusic.comin mukaan aika kummallinen taideteos.
En ehtinyt näkemään perinnesarjaa, mutta se ei niin haitannut, joukkueet joihin otetaan vain äänenmurroksettomia poikia vaikuttavat minusta vähän persoonattomilta. Yleinen sarja olikin kiinnostavampi, joukkueissa saa olla tyttöjäkin eikä iällä ole niin väliä. Finaaliin oli päässyt kolme joukkuetta. Suosikkini koostui veteraanitiernapojista, jotka lauloivat komeasti. Heidän lisäkseen oli ihan hyvä ryhmä Etelä-Suomesta ja hauska ja suunnattoman kovaääninen lapsiryhmä, jonka vanhin oli 9-vuotias. Mukaelmissa pakollista oli kai vain tiernapoikatunnelma. Viime vuonna näin vain tämän sarjan ja tänä vuonna joukkueet olivat mielestäni parempia, viime vuonna oli vähän kökköä huumoria ja outo flamenco-esitys, jossa joka välissä huudettiin "Ole!". Tänä vuonna mukana oli tasokas kehitysvammaisten joukkue (mielestäni paras Herodes), huumoriesitys savon murteella (murre sopi hyvin esitykseen mutta minua ärsytti yleisöä kosiskeleva huumori) ja liikuttava ruotsinsuomalaisten pikkutyttöjen lyhennetty versio. Minun suosikkini oli nurmeslainen ryhmä, joka lauloi ilmeisesti karjalan kielelä, se kuulosti hienolta. Heillä oli myös loistava puvustus, oljesta punotut kruunut ja olkilyhdetähti.
Perinnesarjan voitti jonkun koulun joukkue, yleisen sarjan kilpailun kuopukset ja mukaelmat minun suosikkini. Perinne sarjan voittajat pääsevät edustamaan Oulun Brysseliin joulumarkkinoille (minäkin lähtisin mielelläni sinne).
Ostin tiernapoika-cd:n, kai joidenkin legendaaristen tiernapoikien esityksen 50-luvulta. iTunes kuvittelee sen olevan nimeltään Masturbatorium, allmusic.comin mukaan aika kummallinen taideteos.
26.11.2005
Eilen oli hyvä päivä, niin myös tänään.
En saanut tehtyä juurikaan töitä eilen mutta sentään hoidettua pari pitkään tekeillä ollutta asiaa (kuten vietyä maksuvaatimuksen koulun toimistoon koulutöihin liittyvistä bussilipuista, seitsemän ja puoli euroa on paljon rahaa) ja ostettua maaleja ja paperia opinnäytetyötäni varten. Minut yllätti puhelu, asiasta jonka suhteen olin jo luopunut toivosta. Illalla söin liikaa jäätelöä ja katsoin siirappisen satuelokuvan, joka oli liian siirappinen jopa minulle (täydellien päähenkilö sai lopussa täydellisen hurmaavan prinssin ja välissä oli paljon noloja kohtauksia).
Tänä aamuna uppouiduin oikeisiin töihin pariksi tunniksi, pelkoni työmotivaation puutteesta oli ollut turhaa. Lähdin kauppaan vähän liian myöhään ja ilman tarkkaa käsitystä päivän ruuasta. Syön liian vähän kalaa, kalatiskillä edelläni ollut vanha rouva sai minut muistamaan kalakeiton (osaan tehdä aika hyvää lohikeittoa). Minun piti olla kaupungissa kahdelta, keitto ehti valmistua juuri ja juuri. Se oli todellaa hyvää ja ruokaa jäi pakastettavaksikin.
Sitten kävelin kaupunkiin.
Minä pidän tiernapojista. Lapsuudessani heitä ei juuri näkynyt, muuta kuin äitini vanhassa laulukirjassa. Muistan meidän joskus laulaneen niitä lauluja yhdessä, minä halusin olla Murjaanien kuningas (hän on edelleen suosikkini). Tai voi olla että kuvittelin koko jutun.
Olin viime vuonna katsomassa tiernapoikakilpailujen finaalia ja alkukarsinnat tuntuivat sopivalta ohjelmalta tälle päivälle.
Odottaessani seuraani näin kaksi julkkista. He olivat kumman pienen näköisiä ja iloisia.
Minulle ei ole mitenkään helppoa tavata nettituttuja kahden kerran, varsinkaan miespuolisia ja vältän sitä jos pystyn (ja sitten tunnen itseni tekosyitä keksiväksi pelkuriksi). Nyt minusta tuntui että on velvollisuuteni tavata espanjalaisrukka (vaikka hän olisi tullut hyvin toimeen ilman minunkin tapaamistani). Väsymykseni vuoksi en ollut erityisen innokas, pelkäsin ettei meillä olisi mitään puhuttavaa. Turha pelko. En tiedä mitä mieltä hän oli tiernapojista, mutta siitä ainakin sai puheenaihetta. Istuimme pari tuntia kahvilla, puhuimme kaikenlaisesta, Suomesta, Espanjasta, ulkomaalaisena elämisestä, säästä. Meillä oli aika paljon samantyyppisiä kokemuksia ja tuntemuksia (Espanjastakin löytyy miehiä jotka eivät käytä alkoholia, ovat ujoja ja kilttejä ja joilla on vaikeuksia tutustua naisiin). Luulen että toisenlaisissa olosuhteissa minun olisi helppo ihastua häneen.
Kotimatkalla näin taas normaalia elämää. Hilpeitä urheilufaneja jäähallin lähellä. Heidän kielensä tuntui koostuvan erilaisista huudoista: Tampere! Tampere! Ilves! Kärpät! Ensin he hieman pelottivat minua, sitten huomasin että he olivat turvallisen häkin sisällä.
En saanut tehtyä juurikaan töitä eilen mutta sentään hoidettua pari pitkään tekeillä ollutta asiaa (kuten vietyä maksuvaatimuksen koulun toimistoon koulutöihin liittyvistä bussilipuista, seitsemän ja puoli euroa on paljon rahaa) ja ostettua maaleja ja paperia opinnäytetyötäni varten. Minut yllätti puhelu, asiasta jonka suhteen olin jo luopunut toivosta. Illalla söin liikaa jäätelöä ja katsoin siirappisen satuelokuvan, joka oli liian siirappinen jopa minulle (täydellien päähenkilö sai lopussa täydellisen hurmaavan prinssin ja välissä oli paljon noloja kohtauksia).
Tänä aamuna uppouiduin oikeisiin töihin pariksi tunniksi, pelkoni työmotivaation puutteesta oli ollut turhaa. Lähdin kauppaan vähän liian myöhään ja ilman tarkkaa käsitystä päivän ruuasta. Syön liian vähän kalaa, kalatiskillä edelläni ollut vanha rouva sai minut muistamaan kalakeiton (osaan tehdä aika hyvää lohikeittoa). Minun piti olla kaupungissa kahdelta, keitto ehti valmistua juuri ja juuri. Se oli todellaa hyvää ja ruokaa jäi pakastettavaksikin.
Sitten kävelin kaupunkiin.
Minä pidän tiernapojista. Lapsuudessani heitä ei juuri näkynyt, muuta kuin äitini vanhassa laulukirjassa. Muistan meidän joskus laulaneen niitä lauluja yhdessä, minä halusin olla Murjaanien kuningas (hän on edelleen suosikkini). Tai voi olla että kuvittelin koko jutun.
Olin viime vuonna katsomassa tiernapoikakilpailujen finaalia ja alkukarsinnat tuntuivat sopivalta ohjelmalta tälle päivälle.
Odottaessani seuraani näin kaksi julkkista. He olivat kumman pienen näköisiä ja iloisia.
Minulle ei ole mitenkään helppoa tavata nettituttuja kahden kerran, varsinkaan miespuolisia ja vältän sitä jos pystyn (ja sitten tunnen itseni tekosyitä keksiväksi pelkuriksi). Nyt minusta tuntui että on velvollisuuteni tavata espanjalaisrukka (vaikka hän olisi tullut hyvin toimeen ilman minunkin tapaamistani). Väsymykseni vuoksi en ollut erityisen innokas, pelkäsin ettei meillä olisi mitään puhuttavaa. Turha pelko. En tiedä mitä mieltä hän oli tiernapojista, mutta siitä ainakin sai puheenaihetta. Istuimme pari tuntia kahvilla, puhuimme kaikenlaisesta, Suomesta, Espanjasta, ulkomaalaisena elämisestä, säästä. Meillä oli aika paljon samantyyppisiä kokemuksia ja tuntemuksia (Espanjastakin löytyy miehiä jotka eivät käytä alkoholia, ovat ujoja ja kilttejä ja joilla on vaikeuksia tutustua naisiin). Luulen että toisenlaisissa olosuhteissa minun olisi helppo ihastua häneen.
Kotimatkalla näin taas normaalia elämää. Hilpeitä urheilufaneja jäähallin lähellä. Heidän kielensä tuntui koostuvan erilaisista huudoista: Tampere! Tampere! Ilves! Kärpät! Ensin he hieman pelottivat minua, sitten huomasin että he olivat turvallisen häkin sisällä.
25.11.2005
Minulla on tänään kaksi pulmaa, molemmat onneksi aika pieniä.
Toinen liittyy opinnäytteeseeni (joka etenee jotenin, jotenkin en saa itseäni ahdistumaan laiskuudestani). Minun pitäisi ostaa nyt maaleja ja paperia ja kaikkea sellaista. Saan koululta rahaa ja minulla on tililläni sponsoreiden antamaa. Jos käytän koulun rahoja täytyy minun ensin kävellä taiteilijatarvikeliikkeeseen, katsoa tavaroiden hinnat, kirjoittaa ne kahtena kappaleena tilauslomakkeeseen, etsiä osastonjohtaja ja hankkia hänen allekirjoituksensa papereihin. Sitten toinen paperi viedään koulun taloustoimistoon ja toisen kanssa voi palata liikkeeseen. Sponsorirahojen kanssa vain menen kauppaan ja ostan tavarat. En tiedä mikä suuri ongelmani on, samaan tarkoitukseen rahat on kuitenkin tarkoitettu.
Toinen ongelmani liittyy huomiseen. Kukaan ei varmaan tiedä mihin aikaan Rotuaarilla järjestetään tiernapoikakilpailut? Minun pitäisi viedä espanjalainen tuttuni sinne mutta en ole varma ajasta, netistä löytyi vain päivämäärä.
Toinen liittyy opinnäytteeseeni (joka etenee jotenin, jotenkin en saa itseäni ahdistumaan laiskuudestani). Minun pitäisi ostaa nyt maaleja ja paperia ja kaikkea sellaista. Saan koululta rahaa ja minulla on tililläni sponsoreiden antamaa. Jos käytän koulun rahoja täytyy minun ensin kävellä taiteilijatarvikeliikkeeseen, katsoa tavaroiden hinnat, kirjoittaa ne kahtena kappaleena tilauslomakkeeseen, etsiä osastonjohtaja ja hankkia hänen allekirjoituksensa papereihin. Sitten toinen paperi viedään koulun taloustoimistoon ja toisen kanssa voi palata liikkeeseen. Sponsorirahojen kanssa vain menen kauppaan ja ostan tavarat. En tiedä mikä suuri ongelmani on, samaan tarkoitukseen rahat on kuitenkin tarkoitettu.
Toinen ongelmani liittyy huomiseen. Kukaan ei varmaan tiedä mihin aikaan Rotuaarilla järjestetään tiernapoikakilpailut? Minun pitäisi viedä espanjalainen tuttuni sinne mutta en ole varma ajasta, netistä löytyi vain päivämäärä.
En tiedä miten yleistä nimipäivien viettäminen on nykyään mutta meillä ne ovat tärkeitä, toisenkin nimen kohdalla. Jos olisin kotona meillä saattaisi olla jotain juhlatarjoilua (perinteiset nimipäiväkahvit, vieraita luultavasti tätini miehineen). Kun nimipäiväni on tähän aikaan vuodesta saattaa olla jo pipareitakin. Jonkun pienen lahjankin saa yleensä (tänä vuonna etukäteen, turkoosit sukkahousut mummoni juhliin ja muovisen paistinlastan). Eilen postissa tuli kortti, pieni joulukalenteri.
Minä pidän nimestäni (myös siitä toisesta vaikka se tuntuu vieraammalta, olen tuntenut niin paljon sen nimisiä ihmisiä ettei se tunnu ihan omalta). Olen iloinen siitä ettei äitini tehnyt minusta Marjaa tai en syntynyt poikana, en haluaisi olla Matti. Marjana olisin ehkä aivan erilainen, sen kohtalon vältin saman nimisen serkun synnyttyä pari kuukautta minua ennen. Suuri syy nykyiseen nimeeni taisi olla syntymäpäiväni juhannuksen liepeillä, äitini halusi jonkun juhlapäivän talveenkin.
Mielestäni äitini valitsi hyvin. Nimeni ei ole liian yleinen, se ei ole koskaan ollut muotinimi, sillä on historiaa (ja vaikka onkin kristillinen nimi sillä on kreikkalaiset juuret ja kai se käytössä muillakin, toinenkin nimeni on kreikkalaista juurta), se on sen verran tavallinen ettei joudu ikinä tavaamaan sitä (paitsi Hollannissa jossa nimeni perään ilmestyi usein ylimääräinen N). Ja minusta se on kaunis nimi.
En haluaisi olla Kaija tai Katja tai Kati, Kaarinasta puhumattakaan. Kaisa ja Kaisu ovat vähän hankalia (jos häpesi liikaa teininä eikä ikinä hoidattanut s-vikaansa kuntoon), Katariina ja Katriina liian pitkiä.
Minulle ei ole elossa olevia täyskaimoja, toinen samanniminen oli isoisoisäni veljentytär.
Minä pidän nimestäni (myös siitä toisesta vaikka se tuntuu vieraammalta, olen tuntenut niin paljon sen nimisiä ihmisiä ettei se tunnu ihan omalta). Olen iloinen siitä ettei äitini tehnyt minusta Marjaa tai en syntynyt poikana, en haluaisi olla Matti. Marjana olisin ehkä aivan erilainen, sen kohtalon vältin saman nimisen serkun synnyttyä pari kuukautta minua ennen. Suuri syy nykyiseen nimeeni taisi olla syntymäpäiväni juhannuksen liepeillä, äitini halusi jonkun juhlapäivän talveenkin.
Mielestäni äitini valitsi hyvin. Nimeni ei ole liian yleinen, se ei ole koskaan ollut muotinimi, sillä on historiaa (ja vaikka onkin kristillinen nimi sillä on kreikkalaiset juuret ja kai se käytössä muillakin, toinenkin nimeni on kreikkalaista juurta), se on sen verran tavallinen ettei joudu ikinä tavaamaan sitä (paitsi Hollannissa jossa nimeni perään ilmestyi usein ylimääräinen N). Ja minusta se on kaunis nimi.
En haluaisi olla Kaija tai Katja tai Kati, Kaarinasta puhumattakaan. Kaisa ja Kaisu ovat vähän hankalia (jos häpesi liikaa teininä eikä ikinä hoidattanut s-vikaansa kuntoon), Katariina ja Katriina liian pitkiä.
Minulle ei ole elossa olevia täyskaimoja, toinen samanniminen oli isoisoisäni veljentytär.
24.11.2005
Minä pidän leipomisesta. Joskus olin siinä aika hyvä, viime vuosina taitoni tuntuvat ruostuneen harjoituksen puutteessa. Nykyisessä asunnossani on puolikas uuni ja työskentelytilaa yhden laatikoston päällyksen verran, kyllä siinä pystyy leipomaan piparkakkujakin mutta vähän hankalasti. Yhdelle ihmiselle ei ole myöskään erityisen terveellistä leipoa, minä olin hyvä kaikenlaisissa rasvaa sisältävissä jutuissa.
Aloitin leipomisen ala-asteen lopulla, sokerikakuilla. Sen jälkeen olen leiponut lukemattoman määrän kahvikakkuja, täytekakkuja, pikkuleipiä ja piirakoita. Pullia ja sämpylöitäkin olen yrittänyt mutta ne eivät ikinä onnistu täysin. Bravuurini on yksinkertaistettu prinsessakakku, joka sisälle tulee sitruunankuorella maustettua kermavaahtoa ja vadelmahilloa ja päälle vihreää marsipaania ja vaaleanpunaisia marsipaaniruusuja. Se tekee yleensä ulkonäöllään jonkinlaisen vaikutuksen. Täytekakkujen suunnitteleminen on hauskaa.
Harkitsin joskus vakavasti kondiittoriksi opiskelemista kun en päässyt sinne minne halusin, se ei olisi kyllä sopinut allergian vuoksi (yksi hyvä syy vähentää leipomista).
Parin viime viikon aikana olen innostunut taas leipomaan, melkein useamman kerran viikossa jotain pientä (ei aina epäterveellistä), normaalin kerran kuukaudessa sijaan. Voi olla että harjoittelen joulua varten. Meillä on parhammillaan ollut neljää lajia pikkuleipiä, pipareiden lisäksi, pullaa, joulutorttuja, kakkua, ehkä jotain muuta. Koko leivonta ei ole minun vastuullani, äitini tekee aina pullat ja muutakin. Minä teen jotain pikkuleipiä ja pari erää pipareita. Koko lapsuuteni ajan vastuu piparkakkutalosta oli äidilläni, sitten se siirtyi minulle. Se on pieni stressinaiheuttaja, haluaisin tehdä jotain kokeellista, äitini perinteistä. Talon seinät vääntyilevät kummallisesti ja niiden väliin jää aina rakoja (täytyy vain laittaa enemmän sokerikuorrutusta). Pari vuotta sitten tein auklaa-appelsiini-alkoholikakkua, äitini oli skeptinen, mutta se on hyvää. Konjakki sopi siihen paremmin kuin viime vuonna kokeiltu rommi. Toinen uusi tulokas on mukaelma jouluhalosta, sisällä appelsiinituorejuustoa ja konjakkia tai rommia (viime vuonna olin aika stressaantunut jouluna ja koin itseni aliarvostetuksi. Jouluhalon tekeminen ja täytteen maistelu piristivät kummasti. Minulla taitaa olla aika huono viinapää). Lihottavaahan se on mutta minulle jouluun kuuluu äidin vanhat lasipurkit täynnä pikkuleipiä.
En tiedä miksi eksyin jouluun, piti vain kirjoittaa leipomisesta muuten (eilen en illalla halunnut aloittaa enää uutta kirjaa joten iltalukemisena oli ruotsalainen leivontakirja, muutamia aika houkuttelevia juttuja).
Aloitin leipomisen ala-asteen lopulla, sokerikakuilla. Sen jälkeen olen leiponut lukemattoman määrän kahvikakkuja, täytekakkuja, pikkuleipiä ja piirakoita. Pullia ja sämpylöitäkin olen yrittänyt mutta ne eivät ikinä onnistu täysin. Bravuurini on yksinkertaistettu prinsessakakku, joka sisälle tulee sitruunankuorella maustettua kermavaahtoa ja vadelmahilloa ja päälle vihreää marsipaania ja vaaleanpunaisia marsipaaniruusuja. Se tekee yleensä ulkonäöllään jonkinlaisen vaikutuksen. Täytekakkujen suunnitteleminen on hauskaa.
Harkitsin joskus vakavasti kondiittoriksi opiskelemista kun en päässyt sinne minne halusin, se ei olisi kyllä sopinut allergian vuoksi (yksi hyvä syy vähentää leipomista).
Parin viime viikon aikana olen innostunut taas leipomaan, melkein useamman kerran viikossa jotain pientä (ei aina epäterveellistä), normaalin kerran kuukaudessa sijaan. Voi olla että harjoittelen joulua varten. Meillä on parhammillaan ollut neljää lajia pikkuleipiä, pipareiden lisäksi, pullaa, joulutorttuja, kakkua, ehkä jotain muuta. Koko leivonta ei ole minun vastuullani, äitini tekee aina pullat ja muutakin. Minä teen jotain pikkuleipiä ja pari erää pipareita. Koko lapsuuteni ajan vastuu piparkakkutalosta oli äidilläni, sitten se siirtyi minulle. Se on pieni stressinaiheuttaja, haluaisin tehdä jotain kokeellista, äitini perinteistä. Talon seinät vääntyilevät kummallisesti ja niiden väliin jää aina rakoja (täytyy vain laittaa enemmän sokerikuorrutusta). Pari vuotta sitten tein auklaa-appelsiini-alkoholikakkua, äitini oli skeptinen, mutta se on hyvää. Konjakki sopi siihen paremmin kuin viime vuonna kokeiltu rommi. Toinen uusi tulokas on mukaelma jouluhalosta, sisällä appelsiinituorejuustoa ja konjakkia tai rommia (viime vuonna olin aika stressaantunut jouluna ja koin itseni aliarvostetuksi. Jouluhalon tekeminen ja täytteen maistelu piristivät kummasti. Minulla taitaa olla aika huono viinapää). Lihottavaahan se on mutta minulle jouluun kuuluu äidin vanhat lasipurkit täynnä pikkuleipiä.
En tiedä miksi eksyin jouluun, piti vain kirjoittaa leipomisesta muuten (eilen en illalla halunnut aloittaa enää uutta kirjaa joten iltalukemisena oli ruotsalainen leivontakirja, muutamia aika houkuttelevia juttuja).
23.11.2005
Vielä vähän uskonnosta
Pitäisi mennä nukkumaan mutta kokeilinkin Hesarin vaalikonetta. Sain vastattua aina jotain, vähän epämääräisesti kunnes minut pysäytti kysymys numero 22 "Tulisiko tasavallan presidentin kuulua kirkkoon? Kyllä / Asialla ei ole merkitystä". Mutta kun asialla on merkitystä. Minä ottaisin mieluiten uskonnottoman presidentin, sellaisen joka erottaisi valtiota ja kirkkoa toisistaan (ei minulla ole mitään uskontokuntia vastaan mutta tulevansa mahdollisena yrittäjänä en haluaisi maksaa veroa niiden ylläpitämiseksi. Vai onko sitä veroa enää?). Asialla on suuri merkitys, ehkä muillekin uskonnottoman vähemmistön jäsenille. Kyselyssä on otettu huomioon sekin vähemmistö, joka haluaa itseään teititeltävän, miksi ei meitä?
Minun tekisi mieleni kirjoittaa palautetta.
En ole ollut näin vakaumuksellinen kymmeneen vuoteen. Tai kaltoin kohdeltu uskonnollisen vakaumuksettomuuteni vuoksi (kuin silloin yläasteella kun ET:n lukijat joutuivat vahtimaan uskonnon lukijoiden pyöriä koulunaloituskirkon ajan, rehtori opetti ET:tä eikä millään voinut järjestää korvaavaa toimintaa. Äitini oli vihainen että suostuin sellaiseen, olisi pitänyt uskaltaa lintsata. Vieläkin hävettää).
Ehkä pitäisi vielä korostaa että joskus vähän kärjistän asioita.
Minun tekisi mieleni kirjoittaa palautetta.
En ole ollut näin vakaumuksellinen kymmeneen vuoteen. Tai kaltoin kohdeltu uskonnollisen vakaumuksettomuuteni vuoksi (kuin silloin yläasteella kun ET:n lukijat joutuivat vahtimaan uskonnon lukijoiden pyöriä koulunaloituskirkon ajan, rehtori opetti ET:tä eikä millään voinut järjestää korvaavaa toimintaa. Äitini oli vihainen että suostuin sellaiseen, olisi pitänyt uskaltaa lintsata. Vieläkin hävettää).
Ehkä pitäisi vielä korostaa että joskus vähän kärjistän asioita.
22.11.2005
Sekava tarina uskovaisista opiskelijoista
Kun tulin kotiin evankeliset opiskelijat olivat odottamassa oven takana. Asennettani epäilleet huojentuvat ehkä siitä tiedosta että olin kohtelias ja vastasin kysymyksiin asiallisesti. Sain samalla tilaisuuden tarkkailla kristittyjä, harvemmin heitä näkee (sellaisia, joista tietää varmasti, koulun kirkkomusiikin opiskelijoistakaan ei aina tiedä). He olivat aika pieniä ja pukeutuneet maanläheisesti. Tytöllä oli risti kaulassa, ehkä pojallakin. He eivät näyttäneet siltä miltä kuvittelen kristittyjen näyttävän (mielikuvani perustuu lähinnä autuaan näköisiin kanttoriopiskelijoihin ja muutamaan ärsyttävään lukion aikaiseen tyttöön. Ja entiseen hyvään ystävääni joka ei kai halua olla tekemisissä kanssani uskomattomuuteni vuoksi). Olivat vielä huumorintajuisen oloisiakin (niinpä uskalsin kertoa heille tarinan kiihkeän ateistisista lapsuusvuosistani, hurjasta ET:n opettajasta ja uskonnon opettajista, joilla oli Jeesus-t-paidat). Koko tilanne oli aika huvittava, riisuin ulkovaatteita ja laitoin ruokaa jääkaappiin samalla. Kysymykset olivat aika hölmöjä (minusta tuntui että olin vastaamassa uskonnon kokeeseen ensimmäistä kertaa elämässäni ja en kehdannut sanoa "en tiedä") ja johdattelevia ja toinen kyselijä ilmeisesti järkyttyi kovasti siitä, että mielestäni kuolemanjälkeinen elämä on ajatuksena kauhea. Hän myös katseli ympärilleen uteliaasti, ruokakaappiani ja jääkaapin ovea (vanhoja valokuvia, Postcrossing-kortteja, muistoja Hollannista, ruokahyllyllä näkyy jauhoja ja kahta lajia reilun kaupan kaakaojauhetta).
(Jos olisin kehdannut olisin voinut kaivaa kaapista ainoan uskonnollisen käytökseni ja sanoa olevani puita palvova pakana. Ikävä kyllä kysyttiin vain uskontokuntiin kuulumisesta.)
Olisin tietysti voinut tiskata aamulla.
Olen joskus miettinyt olisiko elämäni helpompaa kristittynä. Saattaisin kyllä olla aika ankea, sellainen, joka vain odottaa tuomiopäivää, ahdistuu helvetistä ja tuomitsee muita. Toisaalta niissä piireissä luulisi olevan raittiita/kilttejä ihmisiä ja ehkä uskonnollisesta opiskelijatoiminnasta olisi löytänyt ystäviä.
Netti ja spekulatiiviseen fiktioon keskittyneet foorumit kyllä ajoivat saman asian. Aika raittiita ihmisiä ja ehkä hauskempia (kristittyjen hauskuudesta en osaa sanoa mitään).
(Jos olisin kehdannut olisin voinut kaivaa kaapista ainoan uskonnollisen käytökseni ja sanoa olevani puita palvova pakana. Ikävä kyllä kysyttiin vain uskontokuntiin kuulumisesta.)
Olisin tietysti voinut tiskata aamulla.
Olen joskus miettinyt olisiko elämäni helpompaa kristittynä. Saattaisin kyllä olla aika ankea, sellainen, joka vain odottaa tuomiopäivää, ahdistuu helvetistä ja tuomitsee muita. Toisaalta niissä piireissä luulisi olevan raittiita/kilttejä ihmisiä ja ehkä uskonnollisesta opiskelijatoiminnasta olisi löytänyt ystäviä.
Netti ja spekulatiiviseen fiktioon keskittyneet foorumit kyllä ajoivat saman asian. Aika raittiita ihmisiä ja ehkä hauskempia (kristittyjen hauskuudesta en osaa sanoa mitään).
21.11.2005
Ei tänään ole huono päivä. Minua ei ahdista, pysyn hereillä ihan hyvin ja ulkonakin on kaunista. Olen vain päättämätön, tehoton, sekava ja minusta tuntuu että voisin helposti alkaa itkemään, ilman mitään syytä.
Olin huono ihminen ja jätin iltapäivän tylsän ja ahdistavan seminaarin väliin. Lupasin itselleni, että saan mennä kotiin jos tiskaan, vien roskat ja teen ahkerasti töitä.
Voisin ensin levätä vähän.
Olin huono ihminen ja jätin iltapäivän tylsän ja ahdistavan seminaarin väliin. Lupasin itselleni, että saan mennä kotiin jos tiskaan, vien roskat ja teen ahkerasti töitä.
Voisin ensin levätä vähän.
20.11.2005
Taas vesijumppaa
Lapsena rakastin vettä. Opin uimaan helposti, sitä ennenkin olisi voinut olla vedessä koko päivän. En välittänyt kylmästä säästä tai sateesta. Minä olin iloinen lapsi, vedessä erityisen iloinen.
Sitten alkoi koulu. Ensin taisi tulla häpeä siitä etten osannutkaan uida teknisesti oikein, sitten häpeä sitä että olin ensimmäinen, jolla alkoi murrosikä. Inhosin uimista.
En käynyt uimahallissa ainakaan kymmeneen vuoteen, en uinut kesällä. Häpesin rumuuttani, taidottomuuttani. Pysyin pinnalla mutta uiminen tuntui tylsältä, vähän niin kuin juokseminen.
Vesijumpassa palaan lapsuuteeni. Olen taas elementissäni, osaan ja hallitsen kehoni. Hypin ja pompin muistamatta että oikeasti olen vakava ihminen, sellainen joka ei ikinä kehtaa tehdä mitään. Ja vain tehokas jumppa on tarpeeksi tehokas, minulle joka olenaina ollut huono liikunnasta. Ehkä olen lopulta löytänyt oman lajini.
Tänään olin jumppaamassa ensimmäistä kertaa yksin, eikä se ollutkaan yhtään pelottavaa. Huononäköisyyttäni päädyin kyllä ensin altaan väärään päähän, kiersin sen kerran vesikävelijöiden joukossa. Jumppa oli ehkä hauskin tähän mennessä, juoksemista ja pomppimista edestakaisin. Ja paljon käsiliikkeitä.
Kaverin kanssa on kyllä hauskempaa mutta en ole enää liikuntaseurasta riippuvainen. Kohta sitä voi pitää jo harrastuksena.
Kotimatkalla kävin kaupassa. Ostin ehkä ensimmäistä kertaa pakastepizzan. Se mahtui juuri ja juuri pieneen uuniini.
Sitten alkoi koulu. Ensin taisi tulla häpeä siitä etten osannutkaan uida teknisesti oikein, sitten häpeä sitä että olin ensimmäinen, jolla alkoi murrosikä. Inhosin uimista.
En käynyt uimahallissa ainakaan kymmeneen vuoteen, en uinut kesällä. Häpesin rumuuttani, taidottomuuttani. Pysyin pinnalla mutta uiminen tuntui tylsältä, vähän niin kuin juokseminen.
Vesijumpassa palaan lapsuuteeni. Olen taas elementissäni, osaan ja hallitsen kehoni. Hypin ja pompin muistamatta että oikeasti olen vakava ihminen, sellainen joka ei ikinä kehtaa tehdä mitään. Ja vain tehokas jumppa on tarpeeksi tehokas, minulle joka olenaina ollut huono liikunnasta. Ehkä olen lopulta löytänyt oman lajini.
Tänään olin jumppaamassa ensimmäistä kertaa yksin, eikä se ollutkaan yhtään pelottavaa. Huononäköisyyttäni päädyin kyllä ensin altaan väärään päähän, kiersin sen kerran vesikävelijöiden joukossa. Jumppa oli ehkä hauskin tähän mennessä, juoksemista ja pomppimista edestakaisin. Ja paljon käsiliikkeitä.
Kaverin kanssa on kyllä hauskempaa mutta en ole enää liikuntaseurasta riippuvainen. Kohta sitä voi pitää jo harrastuksena.
Kotimatkalla kävin kaupassa. Ostin ehkä ensimmäistä kertaa pakastepizzan. Se mahtui juuri ja juuri pieneen uuniini.
Minun piti kirjoittaa siitä miten minulla ei ole unen kanssa ongelmia (muuta kuin viimeaikoina säännöllisesti tuntunut ahdistuksen pistos, kun tajuan kuolevani, joskus. Liian todellista minulle). Viime yönä heräsin sitten levottomien unien jälkeen kolmelta siihen että käsiäni ja olkapäitäni särki. Otin voimakkaan särkylääkkeen ja jumppasin kymmenisen minuuttia, pelasin koneella vähän pasianssiakin rauhoittuakseni. Seuraavan kerran heräsin yhdeksältä. En muista pystyneeni nukkumaan täällä niin pitkään.
Kannattaisi jumpata.
Kannattaisi jumpata.
19.11.2005
Olipa hauska päivä.
Meitä oli yhteensä seitsemän, kaksi vanhaa tuttua ja neljä uutta. Minä olin vanhin, nuorin 15-vuotias. Melkein menimme minun luokseni mutta eräällä toisella oli vähän isompi yksiö ja siellä oli enemmän tekemistäkin. Katsoimme nostalgista lastenohjelmaa ja pelasimme tietokilpailupeliä, jonka voitin ylivoimaisesti (ehkä tuurilla). Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, seurakin oli hyvää.
Kukaan ei varmasti arvannut että oikeasti olen ujo ja epäsosiaalinen. Toisaalta tuollaien illan jälkeen pelkään aina puhuneeni liikaa.
Olisin voinut kävellä kotiin, jos en olisi ollut väsynyt, jos ei olisi ollut pimeää ja kylmää ja vähän pelottavaa, Oulujoki olisi saattanut olla kaunis. Tulin kuitenkin bussilla. Huomasin asuvani paikassa jonne pääsee viiden minuutin välein, se oli yllätys. Bussi oli täynnä naisia, joilla oli paljon hajuvettä ja pöyheä tukka lakan peitossa, ehkä heilläkin oli hauskaa. Ja ilta vasta aluillaan.
Bussin ikkunasta näin uuden suositun baarin. Jono oli pitkä. Kai se on sitä oikeaa hauskanpitoa, jonotus pakkasessa, savuinen baari, kauhea tungos.
Minä voin onneksi mennä jo nukkumaan ja olla huomenna pirteähkö.
Meitä oli yhteensä seitsemän, kaksi vanhaa tuttua ja neljä uutta. Minä olin vanhin, nuorin 15-vuotias. Melkein menimme minun luokseni mutta eräällä toisella oli vähän isompi yksiö ja siellä oli enemmän tekemistäkin. Katsoimme nostalgista lastenohjelmaa ja pelasimme tietokilpailupeliä, jonka voitin ylivoimaisesti (ehkä tuurilla). Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, seurakin oli hyvää.
Kukaan ei varmasti arvannut että oikeasti olen ujo ja epäsosiaalinen. Toisaalta tuollaien illan jälkeen pelkään aina puhuneeni liikaa.
Olisin voinut kävellä kotiin, jos en olisi ollut väsynyt, jos ei olisi ollut pimeää ja kylmää ja vähän pelottavaa, Oulujoki olisi saattanut olla kaunis. Tulin kuitenkin bussilla. Huomasin asuvani paikassa jonne pääsee viiden minuutin välein, se oli yllätys. Bussi oli täynnä naisia, joilla oli paljon hajuvettä ja pöyheä tukka lakan peitossa, ehkä heilläkin oli hauskaa. Ja ilta vasta aluillaan.
Bussin ikkunasta näin uuden suositun baarin. Jono oli pitkä. Kai se on sitä oikeaa hauskanpitoa, jonotus pakkasessa, savuinen baari, kauhea tungos.
Minä voin onneksi mennä jo nukkumaan ja olla huomenna pirteähkö.
Olin järjestelmällinen ja tein hienon Excel-taulukon joulukuun tuloista ja menoista. Lopputulos näytti niin hyvältä että luulen että minulla on varaa askelmittariin. Se jotenkin tuntuu minun liikuntatapaani sopivalta apuvälineeltä. Sain yhden lehden tilauslahjana halvan askelmittarin mutta tuo olisi paljon kätevämpi, sitä voisi pitää vaikka taskussa.
Tänään tapaan netistä tuttuja Tolkien-faneja. Se on yleensä hauskaa.
Ilmakin on edelleen kaunis.
Tänään tapaan netistä tuttuja Tolkien-faneja. Se on yleensä hauskaa.
Ilmakin on edelleen kaunis.
18.11.2005
Rakastan talven tuoksua ja valoa ja lunta. Stressikin on helpottanut valon myötä.
Vastaiskuna viime aikojen ylipainoajatuksilleni tämän päivän lounas oli amerikkalaisia mustikkalettuja. Aika hyviä. Ja nopeampia valmistaa kuin suomalaiset letut, jollain tavalla jopa parempia (toisaalta ne muistuttavat enemmän mustikkapiirakkaa kuin lettuja).
Jäiset mustikatkin ovat hyviä, varsinkin kun niiden päälle on pakastettaessa laitettu reippaasti sokeria.
Kyllä kannatti kesällä pakastaa marjoja.
Vastaiskuna viime aikojen ylipainoajatuksilleni tämän päivän lounas oli amerikkalaisia mustikkalettuja. Aika hyviä. Ja nopeampia valmistaa kuin suomalaiset letut, jollain tavalla jopa parempia (toisaalta ne muistuttavat enemmän mustikkapiirakkaa kuin lettuja).
Jäiset mustikatkin ovat hyviä, varsinkin kun niiden päälle on pakastettaessa laitettu reippaasti sokeria.
Kyllä kannatti kesällä pakastaa marjoja.
Miesten tarpeellisuus
Minä pystyisin elämään ihan hyvin ilman miehiäkin. Lapsettomuuteenkin varmasti sopeutuisi. Miehet pärjäävät myös varmasti ilman minua tai naisia yleensä, jos hekään eivät lapsia halua. Se että ei tarvitse ei tarkoita että vihaisi tai haluaisi tuhota toiset, välttämättä. Minusta tarpeellisuus ei ole mikään miellyttävä omaisuus, en minä halua että minun kanssani ollaan vain koska minua tarvitaan. Ja jotenkin minusta tuntuu epäilyttävältä että tarvitsee toista ollakseen onnellinen.
Mietin tätä aihetta eilen, olen tutustunut naimattomaksi jääneen isotätini hyvin värikkääseen elämään, ehkä se vaikutti asiaan. Ja törmäsin sattumalta aiheeseen eräässä blogissakin. Käytännön elämässäni en ole tarvinnut miehiä (jos jätetään isäni huomioimatta jota olen tarvinnut syntymäni lisäksi muuttoavuksi ja polkupyörää korjaamaan, mutta en pidä niitäkään mitenkään sukupuolisidonnaisina tarpeina. Jos äidilläni olisi ajokortti ja joustavat työajat olisi hän varmasti auttanut muutoissa) sukupuolesa takia. Heteroseksiin kyllä tietysti tarvitsee mutta ihan hyvin olisin voinut olla ilmankin vähiä seksikokemuksiani.
Minulla ei ole autoa mutta polkupyörän huoltoon en tarvitse miestä, maksan siitä korjaamolle (jossa on kyllä lähinnä miehiä mutta sukupuoli ei ole siihen mikään välttämättömyys). Voisin opetella huollon itsekin, jos jaksaisin. En pidä sitä mitenkään miehen työnä.
Suurin hyöty miehistä on painavien matkalaukkujen nostelussa junassa mutta siihen käy kyllä nainenkin.
Tai oikeastaan kerran olisin tarvinnut miestä. Edellisen asuntoni kattolamppu oli muovinen kupu, joka oli niin korkealla, että yletyin korkeimman tuolin päältä juuri ja juuri koskettamaan sitä mutta en saanut sitä auki. Siihenkin olisi riittänyt kymmenisen senttiä pidempi nainen. Tai tikapuut. Ilman kattolamppuakin selvisi hyvin.
Minä en tunne mitään suurta tarvetta seurustella miesten/miehen kanssa tai harrastaa heidän kanssaan seksiä. Se ei tarkoita etten haluaisi tehdä niin, joskus.
Luulen että minua pelottaa riippuvaisuus toisesta. Oikeastaan inhoan pyytää toisilta apua ja olla velkaa heille.
Mietin tätä aihetta eilen, olen tutustunut naimattomaksi jääneen isotätini hyvin värikkääseen elämään, ehkä se vaikutti asiaan. Ja törmäsin sattumalta aiheeseen eräässä blogissakin. Käytännön elämässäni en ole tarvinnut miehiä (jos jätetään isäni huomioimatta jota olen tarvinnut syntymäni lisäksi muuttoavuksi ja polkupyörää korjaamaan, mutta en pidä niitäkään mitenkään sukupuolisidonnaisina tarpeina. Jos äidilläni olisi ajokortti ja joustavat työajat olisi hän varmasti auttanut muutoissa) sukupuolesa takia. Heteroseksiin kyllä tietysti tarvitsee mutta ihan hyvin olisin voinut olla ilmankin vähiä seksikokemuksiani.
Minulla ei ole autoa mutta polkupyörän huoltoon en tarvitse miestä, maksan siitä korjaamolle (jossa on kyllä lähinnä miehiä mutta sukupuoli ei ole siihen mikään välttämättömyys). Voisin opetella huollon itsekin, jos jaksaisin. En pidä sitä mitenkään miehen työnä.
Suurin hyöty miehistä on painavien matkalaukkujen nostelussa junassa mutta siihen käy kyllä nainenkin.
Tai oikeastaan kerran olisin tarvinnut miestä. Edellisen asuntoni kattolamppu oli muovinen kupu, joka oli niin korkealla, että yletyin korkeimman tuolin päältä juuri ja juuri koskettamaan sitä mutta en saanut sitä auki. Siihenkin olisi riittänyt kymmenisen senttiä pidempi nainen. Tai tikapuut. Ilman kattolamppuakin selvisi hyvin.
Minä en tunne mitään suurta tarvetta seurustella miesten/miehen kanssa tai harrastaa heidän kanssaan seksiä. Se ei tarkoita etten haluaisi tehdä niin, joskus.
Luulen että minua pelottaa riippuvaisuus toisesta. Oikeastaan inhoan pyytää toisilta apua ja olla velkaa heille.
17.11.2005
Minä haluan laihtua.
En halua olla laiha, sen olen tajunnut äskettäin. Olen oikeastaan tyytyväinen vartalooni. Tai ainakaan en vihaa sitä. Välillä rakastan. Minusta tuntuu että minun kuuluukin olla tälläinen vähän muodokkaampi, laihuus ei vaikuta tavoiteltavalta.
Haluaisin vain palata normaalipainoisten joukkoon.
Ja lopettaa ylimääräisen makean syömisen.
En halua olla laiha, sen olen tajunnut äskettäin. Olen oikeastaan tyytyväinen vartalooni. Tai ainakaan en vihaa sitä. Välillä rakastan. Minusta tuntuu että minun kuuluukin olla tälläinen vähän muodokkaampi, laihuus ei vaikuta tavoiteltavalta.
Haluaisin vain palata normaalipainoisten joukkoon.
Ja lopettaa ylimääräisen makean syömisen.
16.11.2005
Ilonaiheita tänään
Lumi
Postcrossing-kortti Saksasta, sumua ja synkkiä puita. Juuri minulle sopiva.
Helisevä tilhiparvi.
Valo.
Illalla vesijumppa.
Työt ovat edistyneet.
Postcrossing-kortti Saksasta, sumua ja synkkiä puita. Juuri minulle sopiva.
Helisevä tilhiparvi.
Valo.
Illalla vesijumppa.
Työt ovat edistyneet.
Toisessa maailmassa
Minulla on ainakin kaksi mielikuvituselämää, haaveita, joita en edes halua toteuttaa. Nuo elämät perustuvat ajatukseen siitä jos olisin toisenlainen ihminen, niin tekisin niin mutta tänä minänä en edes halua.
Toiseen viittasin kirjoituksessa toiveammateista, oikeastaan siihen toiseenkin.
Ensimmäinen mielikuvituselämäni on luonnonläheistä. Kasvatan niitä lampaita, asun ehkä jossain saaressa (luin joskus lammastarhuripariskunnasta, joka asui jossain Turun saaristossa vai oliko se sittenkin Helsingin lähellä), vanhassa talossa, ei liian hienossa. Tuohon voisi liittyä käsitöitä, langan kehräämistä ja värjäämistä. Minulla olisi koira. En oikeasti halua koiraa mutta olen pitkään ajatellut että jos haluaisin niin se olisi joku lammaskoira, tuollainen olisi söpö. Tuossa elämässä sillä olisi paremmat olosuhteet kuin tässä. Tähän elämään voisi yhdistää erään teini-ikäni toisen elämän. Silloin olin varma etten koskaan päädy naimisiin mutta silti kuvittelin toista elämää, jossa minulla oli puolalainen (vai oliko se tsekkilänen mies, älkää kysykö mistä tuo kansallisuus tuli, en tiedä). Joten lisätään tähän elämään yksi tsekki, vaikka kuvanveistäjä ja puuseppä (sellaista tarvitaan kun asutaan vanhassa talossa). Toisaalta tuo elämä voisi olla miehetöntä. Hyvin rauhallista ja tyyntä ja yhtä luonnon kanssa. Luulen että tuon elämän minä olisi vanhempi, keski-ikäinen. Ehkä hänellä olisi aikuisia lapsia. Mökissä voisi viettää idyllisiä jouluja ja syödä lammasta.
Toinen rinnakkaiselämä olisi aivan erilainen. Asuisin Helsingissä, ehkä jopa jossain kommuunissa (tähän elämään kuuluu kaikenlaista pikkukaupunkilaisen silmiin urbaania). Opiskelin teollista muotoilua tai ehkä sisustusarkkitehtuuria. Ostaisin vaatteeni oudoista pikku liikkeistä (tienaisin rahaa jostain) tai saisin mallikappaleita suunnittelijaystäviltäni. En olisi liian trendikäs mutta uutta luova ja rohkea. Minua pidettäisiin tulevaisuuden lupauksena.
Kumpikaan noista elämistä ei houkuttele minua, olen tyytyväinen näinkin. Silti välillä on hauskaa ajatella millainen olisi, jos olisi vähän erilainen.
Toiseen viittasin kirjoituksessa toiveammateista, oikeastaan siihen toiseenkin.
Ensimmäinen mielikuvituselämäni on luonnonläheistä. Kasvatan niitä lampaita, asun ehkä jossain saaressa (luin joskus lammastarhuripariskunnasta, joka asui jossain Turun saaristossa vai oliko se sittenkin Helsingin lähellä), vanhassa talossa, ei liian hienossa. Tuohon voisi liittyä käsitöitä, langan kehräämistä ja värjäämistä. Minulla olisi koira. En oikeasti halua koiraa mutta olen pitkään ajatellut että jos haluaisin niin se olisi joku lammaskoira, tuollainen olisi söpö. Tuossa elämässä sillä olisi paremmat olosuhteet kuin tässä. Tähän elämään voisi yhdistää erään teini-ikäni toisen elämän. Silloin olin varma etten koskaan päädy naimisiin mutta silti kuvittelin toista elämää, jossa minulla oli puolalainen (vai oliko se tsekkilänen mies, älkää kysykö mistä tuo kansallisuus tuli, en tiedä). Joten lisätään tähän elämään yksi tsekki, vaikka kuvanveistäjä ja puuseppä (sellaista tarvitaan kun asutaan vanhassa talossa). Toisaalta tuo elämä voisi olla miehetöntä. Hyvin rauhallista ja tyyntä ja yhtä luonnon kanssa. Luulen että tuon elämän minä olisi vanhempi, keski-ikäinen. Ehkä hänellä olisi aikuisia lapsia. Mökissä voisi viettää idyllisiä jouluja ja syödä lammasta.
Toinen rinnakkaiselämä olisi aivan erilainen. Asuisin Helsingissä, ehkä jopa jossain kommuunissa (tähän elämään kuuluu kaikenlaista pikkukaupunkilaisen silmiin urbaania). Opiskelin teollista muotoilua tai ehkä sisustusarkkitehtuuria. Ostaisin vaatteeni oudoista pikku liikkeistä (tienaisin rahaa jostain) tai saisin mallikappaleita suunnittelijaystäviltäni. En olisi liian trendikäs mutta uutta luova ja rohkea. Minua pidettäisiin tulevaisuuden lupauksena.
Kumpikaan noista elämistä ei houkuttele minua, olen tyytyväinen näinkin. Silti välillä on hauskaa ajatella millainen olisi, jos olisi vähän erilainen.
15.11.2005
Camasunary
sijaitsi Skyen saarella, vuorten ympäröimän merenlahden rannalla. Hotellin vieraat viettivät näköjään huolettomia lomapäiviä retkeillen ja kalastellen, mutta he kaihtoivat puhumasta uudelle tulokkaalle Blavenista, Sinisestä vuoresta.
Gianetta Fox
oli juhlittu mannekiini, joka saapui Camasunaryyn lepäämään Lontoon hälinästä – aavistamatta, että lähivuorilla liikkui murhaaja.
Nicholas Drury
kuului jo menneisyyteen – niin Gianetta uskoi, kunnes tapasi hänet hotellissa ja yllätti hänet suutelemasta Marcia Malingia, kaunista ja kevytmielistä näyttelijätärtä.
Tulenloimu keskiyöllä
merkitsi uutta murhenäytelmää, jonka selvittäminen piti hotellin asukkaita sietämättömässä jännityksessä ja jonka ratkaisuvaiheessa Gianetta joutui kasvotuksin murhaajan kanssa yksinäisellä vuorella.
(Lainasin kirjastosta hauskan oloisen kirjan. Pidän viattomista romanttisista seikkailukirjoista, Mary Stewartin lisäksi hyvä on esim. M.M. Kaye)
sijaitsi Skyen saarella, vuorten ympäröimän merenlahden rannalla. Hotellin vieraat viettivät näköjään huolettomia lomapäiviä retkeillen ja kalastellen, mutta he kaihtoivat puhumasta uudelle tulokkaalle Blavenista, Sinisestä vuoresta.
Gianetta Fox
oli juhlittu mannekiini, joka saapui Camasunaryyn lepäämään Lontoon hälinästä – aavistamatta, että lähivuorilla liikkui murhaaja.
Nicholas Drury
kuului jo menneisyyteen – niin Gianetta uskoi, kunnes tapasi hänet hotellissa ja yllätti hänet suutelemasta Marcia Malingia, kaunista ja kevytmielistä näyttelijätärtä.
Tulenloimu keskiyöllä
merkitsi uutta murhenäytelmää, jonka selvittäminen piti hotellin asukkaita sietämättömässä jännityksessä ja jonka ratkaisuvaiheessa Gianetta joutui kasvotuksin murhaajan kanssa yksinäisellä vuorella.
(Lainasin kirjastosta hauskan oloisen kirjan. Pidän viattomista romanttisista seikkailukirjoista, Mary Stewartin lisäksi hyvä on esim. M.M. Kaye)
Toiveammatti
Tajusin vasta lukiossa että halusin graafikoksi (sitä ennen olin aivan varma että halusin arkkitehdiksi, lähinnä koska pidin kauniista rakennuksista). Oikeastaan vasta silloin tajusin että sellainenkin ammatti on olemassa. En tiedä miksi se oli jäänyt tajuamatta.
Oikeasti kuitenkin se oli toiveammattini lapsesta asti, en vain tajunnut sitä. Muistan miten hämmästynyt olin kun ymmärsin että jotkut saavat rahaa kirjojen suunnittelusta, minä olisin tehnyt sitä ilmaiseksikin (nytkin tekisin sitä huonommallakin palkalla). Teininä luin englantilaisia nuortenlehtiä, maailman paras ammatti oli suunnitella niiden välissä olevia lauluvihkosia, jokainen laulu oli vähän erityylinen. Minä kirjoittelin sanoja ruutuvihkoon, aina vähän eri tavalla, lauluun sopien. Yläasteen lopulla äidinkielen opettajani antoi miinusta liian tyylikkäästä aineesta (se tuntuu edelleen epäreilulta, kiinnitin yhtä paljon huomiota sisältöön kuin ulkoasuunkin, joka syntyi aika helposti). Harjoittelin taitto-ohjelman käyttöä esitelmiä tehdessäni.
Kuvittelen mielelläni että tätä minun on tarkoituskin tehdä.
Nyt olen melkein valmis melkein graafikko (en tiedä mitä olen kolmen ja puolen vuoden hyvin sekalaisten opintojen jälkeen). Työ on edelleen hauskaa mutta olen onnistunut rutinoitumaan näinkin vähäisellä kokemuksella. Pelkään että yhtäkkiä huomaankin etten halua tehdä tätä.
Ehkä minä haluaisinkin asua jossain pienessä saaressa ja kasvattaa lampaita.
Ja tottai kai tunnen syyllisyyttä siitä etten ole tarpeeksi, tarpeeksi innovatiivinen, asioista perillä oleva tai trendikäs.
Oikeasti kuitenkin se oli toiveammattini lapsesta asti, en vain tajunnut sitä. Muistan miten hämmästynyt olin kun ymmärsin että jotkut saavat rahaa kirjojen suunnittelusta, minä olisin tehnyt sitä ilmaiseksikin (nytkin tekisin sitä huonommallakin palkalla). Teininä luin englantilaisia nuortenlehtiä, maailman paras ammatti oli suunnitella niiden välissä olevia lauluvihkosia, jokainen laulu oli vähän erityylinen. Minä kirjoittelin sanoja ruutuvihkoon, aina vähän eri tavalla, lauluun sopien. Yläasteen lopulla äidinkielen opettajani antoi miinusta liian tyylikkäästä aineesta (se tuntuu edelleen epäreilulta, kiinnitin yhtä paljon huomiota sisältöön kuin ulkoasuunkin, joka syntyi aika helposti). Harjoittelin taitto-ohjelman käyttöä esitelmiä tehdessäni.
Kuvittelen mielelläni että tätä minun on tarkoituskin tehdä.
Nyt olen melkein valmis melkein graafikko (en tiedä mitä olen kolmen ja puolen vuoden hyvin sekalaisten opintojen jälkeen). Työ on edelleen hauskaa mutta olen onnistunut rutinoitumaan näinkin vähäisellä kokemuksella. Pelkään että yhtäkkiä huomaankin etten halua tehdä tätä.
Ehkä minä haluaisinkin asua jossain pienessä saaressa ja kasvattaa lampaita.
Ja tottai kai tunnen syyllisyyttä siitä etten ole tarpeeksi, tarpeeksi innovatiivinen, asioista perillä oleva tai trendikäs.
Ahdistuin hirveästä tekemisen määrästä ja kirjoitin listan siitä mitä pitäisi tehdä. Se toimisi hyvin jos koulun skanneri toimisi (se yksi ainoa jolla pystyy skannaamaan A4 suurempia kuvia) ja jos voisin lähteä kotiin tekemään muita hommia (kuten tiskaamaan, vastaamaan sponsoreiden sähköposteihin ja käymään suihkussa). Olen täällä kuitenkin jumissa, en voi lähteä pois ennen kuin tapaan kaverini, joka ei vastaa puhelimeensa ja saattaa olla tunnilla joka päättyy kahden aikoihin. Ärsyttää lievästi.
Sain sentään palautettua oman projektini sopimuksen, sen kolmannen version.
Illalla aion vain lukea jotain niistä kolmesta kirjasta, joista oli tullut noutoilmoitus ja yrittää olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä etten saanut kuvia skannattua (ei se kai ole minun vikani jos skanneri on rikki?)
Sain sentään palautettua oman projektini sopimuksen, sen kolmannen version.
Illalla aion vain lukea jotain niistä kolmesta kirjasta, joista oli tullut noutoilmoitus ja yrittää olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä etten saanut kuvia skannattua (ei se kai ole minun vikani jos skanneri on rikki?)
14.11.2005
Siellä sataa jotain lumen kaltaista!
Saattaa olla räntää, mutta sekin riittää minulle.
Ja minulla on kolme sponsoria. Sellaiselta sukulaiseltakin, jota en ole ikinä tavannut tuli hyvin asiallinen viesti. Täytyy varmaan jossain vaiheessa (huomenna) kirjoittaa heille takaisin.
Nyt pitäisi lukea kirjaa, joka on täydellinen minun työhöni, dokumenttielokuvien käsikirjoittamisesta ja tarinankerronnasta aloittelijoille.
Työ on alkanut tuntua todelliselta, pelkään että petän muiden odotukset, en minä osaa tehdä tälläistä. Miksi edes kuvittelin.
Toisaalta, on hyvä vähän rikkoa rajojaan ja kokeilla, asettaa tavoitteet korkealle.
Iltapäivällä on yrityshautomon yhteistapaaminen. Meille kerrotaan starttirahasta ja kai on tarkoitus verkostoitua. Toivottavasti lumisade ei ole loppunut siihen mennessä. Vaikka se olisi räntääkin, ei haittaa.
Saattaa olla räntää, mutta sekin riittää minulle.
Ja minulla on kolme sponsoria. Sellaiselta sukulaiseltakin, jota en ole ikinä tavannut tuli hyvin asiallinen viesti. Täytyy varmaan jossain vaiheessa (huomenna) kirjoittaa heille takaisin.
Nyt pitäisi lukea kirjaa, joka on täydellinen minun työhöni, dokumenttielokuvien käsikirjoittamisesta ja tarinankerronnasta aloittelijoille.
Työ on alkanut tuntua todelliselta, pelkään että petän muiden odotukset, en minä osaa tehdä tälläistä. Miksi edes kuvittelin.
Toisaalta, on hyvä vähän rikkoa rajojaan ja kokeilla, asettaa tavoitteet korkealle.
Iltapäivällä on yrityshautomon yhteistapaaminen. Meille kerrotaan starttirahasta ja kai on tarkoitus verkostoitua. Toivottavasti lumisade ei ole loppunut siihen mennessä. Vaikka se olisi räntääkin, ei haittaa.
Minun pitäisi alkaa tekemään opinnäytetyötäni kunnolla.
Pelottaa.
Pitäisi vielä lähettää rahananomiskirje ihmisille, joita en ole koskaan tavannut. En tiedä kehtaanko. Toisaalta, mitä voin menettää. Tuskin he voivat pahempaa tehdä kuin haukkua ja solvata.
Oikeastaan vaikeinta on keksiä sähköpostille hyvä otsikko.
Nyt kirje on lähtenyt maailmalle, tyhmine otsikoineen. Hermostuttaa.
Huomasin myös olevani kaksi viikkoa aikataulustani jäljessä. En kyllä tiedä miten kuvittelin pystyväni tekemään toista projektia täysipäiväisesti ja iltaisin käsikirjoittamaan omaa työtäni. Hyvä että olen nytkään selvinnyt.
Pelottaa.
Pitäisi vielä lähettää rahananomiskirje ihmisille, joita en ole koskaan tavannut. En tiedä kehtaanko. Toisaalta, mitä voin menettää. Tuskin he voivat pahempaa tehdä kuin haukkua ja solvata.
Oikeastaan vaikeinta on keksiä sähköpostille hyvä otsikko.
Nyt kirje on lähtenyt maailmalle, tyhmine otsikoineen. Hermostuttaa.
Huomasin myös olevani kaksi viikkoa aikataulustani jäljessä. En kyllä tiedä miten kuvittelin pystyväni tekemään toista projektia täysipäiväisesti ja iltaisin käsikirjoittamaan omaa työtäni. Hyvä että olen nytkään selvinnyt.
13.11.2005
On jollain tavalla huvittavaa kun kaksi tuntematonta matkaa hissillä neljänteen kerrokseen, kulkee peräkkäin käytävää pitkin ja avaa ovensa yhtä aikaa, kaikki tuo sanomatta sanaakaan.
On se myös tietysti surullistakin.
(minusta on alkanut tuntua siltä, että suurin osa tämän talon asukkaista asuu neljännessä kerroksessa. Muiden kanssa en ikinä osu hissiin samaan aikaan)
On se myös tietysti surullistakin.
(minusta on alkanut tuntua siltä, että suurin osa tämän talon asukkaista asuu neljännessä kerroksessa. Muiden kanssa en ikinä osu hissiin samaan aikaan)
Tunsin huonoa omaatuntoa siitä ettei minulla ollut energiaa soittaa isälleni vaan lähetin tekstiviestin (ja isänpäiväkortin sähköpostilla). Ei hänen kanssaan puhuminen ole rasittavaa, minulla ei vain nyt ole energiaa oikein mihinkään, ruuanlaittoonkaan (se ei vaadi paljon työtä, ruokalistalla on neljän viljan puuroa ja puolukka-banaanirahkaa).
Isäni olikin sitten ulkomailla, Brysselissä. Kun asuin sielläpäin kävin Brysselissäkin, kaksi kertaa. Se oli mukava kaupunki.
En ole Suomeen paluun jälkeen kaivannut Hollantia vaan Belgiaa. Siellä kävin vain lomalla (vain kolmessa kaupungissa), sinne ei liity mitään ahdistavaa. Voisin hyvin lähteä sinne lomalle. Ja kyllä Hollantiinkin. Texeliin.
Isäni olikin sitten ulkomailla, Brysselissä. Kun asuin sielläpäin kävin Brysselissäkin, kaksi kertaa. Se oli mukava kaupunki.
En ole Suomeen paluun jälkeen kaivannut Hollantia vaan Belgiaa. Siellä kävin vain lomalla (vain kolmessa kaupungissa), sinne ei liity mitään ahdistavaa. Voisin hyvin lähteä sinne lomalle. Ja kyllä Hollantiinkin. Texeliin.
12.11.2005
Tästä päivästä muodostui lopulta yllättävän mukava ja pääsin eroon aamun sekopäisyydestäni (ilmeisesti kaikki ne ahdistuksen tunteet, joiden tuntemiseen ei ole ollut viimeaikoina aikaa, päättivät tulla kylään yhtä aikaa. Verenpunainen auringonnousu ei yhtään parantanut olotilaa).
Aamulla kävelin kaupunkiin ja paikallistin ystäväni erääseen eläinliikkeeseen. Muutamien kauppojen jälkeen hajaannuimme, yksi jatkoi ostoksia ja kaksi jatkoi matkaa. Päädyimme mielenkiintoiseen pelitapahtumaan, minulle kyse on uuteen kulttuuriin tutustumisesta, oppaana onneksi ihminen, joka tuntuu paikalliset tavat. Pelipaikan ovella tapasimme erään espanjalaisen, ihmisen joka otti minuun yhteyttä ennen muuttoaan Ouluun ja kysyi tuleeko lumi tosiaan syyskuun lopulla. Minun on itänyt tavata hänet pari kuukautta, mutta en ole ehtinyt. En ollut tiennytkään että hän oli roolipelaaja, hänen kutsumisensa mukaan oli hyvä idea, ei ehtinyt kauheasti jännittämään tapaamistakaan. Pelasimme outojen ihmisten (tai siis tuntemattomien) kanssa ensin Giljotiiniä, Carcassonnea ja lopulta Munchkinia, se peli kesti nelisen tuntia (vain, ensimmäisen kerran pelatessani meni noin seisemän tuntia ja olin kotona kahdelta yöllä). Englannin puhuminen muuttui niin automaattiseksi, että välillä oli vaikeaa vaihtaa suomeen (kun yritän päästä eroon turhasta vaatimattomuudesta niin sanon että puhun suhteellisen hyvää englantia). Kaikki pelit olivat hauskoja, tosin pärjäsin liian hyvin Munchkinissa ja loppupeli meni siihen, että muut yrittivät koko ajan sabotoida. Voitin kuitenkin, tai minulla oli eniten pisteitä pelin lopussa. Carcassonnea olen vähän harkinnut itselleni joululahjaksi, se voisi olla hauska peli perheenjäsenten kanssa.
Hauskaa oli.
Illalla yllätin itseni ostamalla grilliruokaa ehkä ensimmäisen kerran ikinä (huomasin ettei lounaaksi riitä voileipäkeksit ja Da Capon paloilla maustettu brownies).
Huomenna saatan mennä sinne vielä, mieleni tekisi kokeilla oikeaa roolipelaamista. Teinivuosina se jäi yhteen yritykseen todella monimutkaisessa pelissä. Yksi päivä meni hahmojen luomiseen ja sitten kyllästyimme. Kaikki lähipiirin pojat roolipelasivat eivätkä he olleet innokkaita lainaamaan pelejään tytöille.
Melkein parasta päivässä oli yliopiston roolipelikerhon jäsenten ystävällisyys ja rento pelitunnelma aivan tuntemattomien ihmisten kesken. Pystyi unohtamaan itsensä aika täysin.
Aamulla kävelin kaupunkiin ja paikallistin ystäväni erääseen eläinliikkeeseen. Muutamien kauppojen jälkeen hajaannuimme, yksi jatkoi ostoksia ja kaksi jatkoi matkaa. Päädyimme mielenkiintoiseen pelitapahtumaan, minulle kyse on uuteen kulttuuriin tutustumisesta, oppaana onneksi ihminen, joka tuntuu paikalliset tavat. Pelipaikan ovella tapasimme erään espanjalaisen, ihmisen joka otti minuun yhteyttä ennen muuttoaan Ouluun ja kysyi tuleeko lumi tosiaan syyskuun lopulla. Minun on itänyt tavata hänet pari kuukautta, mutta en ole ehtinyt. En ollut tiennytkään että hän oli roolipelaaja, hänen kutsumisensa mukaan oli hyvä idea, ei ehtinyt kauheasti jännittämään tapaamistakaan. Pelasimme outojen ihmisten (tai siis tuntemattomien) kanssa ensin Giljotiiniä, Carcassonnea ja lopulta Munchkinia, se peli kesti nelisen tuntia (vain, ensimmäisen kerran pelatessani meni noin seisemän tuntia ja olin kotona kahdelta yöllä). Englannin puhuminen muuttui niin automaattiseksi, että välillä oli vaikeaa vaihtaa suomeen (kun yritän päästä eroon turhasta vaatimattomuudesta niin sanon että puhun suhteellisen hyvää englantia). Kaikki pelit olivat hauskoja, tosin pärjäsin liian hyvin Munchkinissa ja loppupeli meni siihen, että muut yrittivät koko ajan sabotoida. Voitin kuitenkin, tai minulla oli eniten pisteitä pelin lopussa. Carcassonnea olen vähän harkinnut itselleni joululahjaksi, se voisi olla hauska peli perheenjäsenten kanssa.
Hauskaa oli.
Illalla yllätin itseni ostamalla grilliruokaa ehkä ensimmäisen kerran ikinä (huomasin ettei lounaaksi riitä voileipäkeksit ja Da Capon paloilla maustettu brownies).
Huomenna saatan mennä sinne vielä, mieleni tekisi kokeilla oikeaa roolipelaamista. Teinivuosina se jäi yhteen yritykseen todella monimutkaisessa pelissä. Yksi päivä meni hahmojen luomiseen ja sitten kyllästyimme. Kaikki lähipiirin pojat roolipelasivat eivätkä he olleet innokkaita lainaamaan pelejään tytöille.
Melkein parasta päivässä oli yliopiston roolipelikerhon jäsenten ystävällisyys ja rento pelitunnelma aivan tuntemattomien ihmisten kesken. Pystyi unohtamaan itsensä aika täysin.
11.11.2005
10.11.2005
Pelkään aina myöhästyväni, vaikken muista milloin niin olisi viimeksi käynyt, jos koskaan. Paljon todennäköisemmin olen paikalla puoli tuntia etuajassa.
Pidän sitä, että minulla on aamuisin aikaa. Jos tilaisin sanomalehteä voisin lukea sitä rauhassa, nyt aika menee blogeihin ja muuhun nettitoimintaan. Herätyskelloni on ollut viisitoista minuuttia etuajassa, se on tuntunut fiksulta, saan itseni huijattua uskomaan että heräsin kuudelta vaikka oikeastaan heräsinkin jo varttia vaille.
Se ei ole oikeasti fiksua, niin kuin ei ole kuudelta herääminenkään, ainakaan näin marraskuussa. Tällä viikolla herääminen on ollut tuskallista ja olen ollut horroksessa loppupäivän.
Tänään kello oli oikeassa ajassa ja soimassa seitsemältä. Heräsin ensimmäisen kerran viideltä, sitten kuudelta mutta ainakin olen paljon pirteämpi. Jos vielä saisin mentyä nukkumaan kymmeneltä.
Pidän sitä, että minulla on aamuisin aikaa. Jos tilaisin sanomalehteä voisin lukea sitä rauhassa, nyt aika menee blogeihin ja muuhun nettitoimintaan. Herätyskelloni on ollut viisitoista minuuttia etuajassa, se on tuntunut fiksulta, saan itseni huijattua uskomaan että heräsin kuudelta vaikka oikeastaan heräsinkin jo varttia vaille.
Se ei ole oikeasti fiksua, niin kuin ei ole kuudelta herääminenkään, ainakaan näin marraskuussa. Tällä viikolla herääminen on ollut tuskallista ja olen ollut horroksessa loppupäivän.
Tänään kello oli oikeassa ajassa ja soimassa seitsemältä. Heräsin ensimmäisen kerran viideltä, sitten kuudelta mutta ainakin olen paljon pirteämpi. Jos vielä saisin mentyä nukkumaan kymmeneltä.
9.11.2005
Joinain päivinä voisi kyllä ihan hyvin jäädä kotiin nukkumaan. Sain tänään kyllä maalattua pari vessanpönttöä ja hajuvesipulloa ja piirrettyä jotain. Ja lähetettyä kaksi kouluun liittyvää sähköpostia. Nyt olen ilmoittautunut yrittäjyysseminaariin. Ehkä olen oikeasti vakavissani sen yrittämisen kanssa.
Pitäisi leipoa teeleipiä tai jotain sellaista. Täällä ei ole oikein mitään ruokaa (voi kun olisi varaa ostaa juustoa, nyt tekisi mieli). Sitten voisi mennäkin jo nukkumaan.
Pitäisi leipoa teeleipiä tai jotain sellaista. Täällä ei ole oikein mitään ruokaa (voi kun olisi varaa ostaa juustoa, nyt tekisi mieli). Sitten voisi mennäkin jo nukkumaan.
8.11.2005
Ida Maria
Isoisäni isä kuoli vuonna 1918 vankileirillä. Hänen vaimonsa kasvatti kuusi lasta ja hoiti siinä sivussa muutamaa liikeyritystä. Hän oli voimakastahtoinen nainen, esti yhden tyttärensä unelman ja karkotti toiset kaksi maailmalle. Siltä se ainakin näin jälkikäteen näyttää, diktaattorimainen äiti alistaa ja musertaa tyttärensä ja estää avio-onnenkin.
Mutta matkustaako muserrettu tytär Pariisiin ja toinen ties minne? Ehkä he eivät menneet naimisiin, vaikka tilaisuuksia olisi varmasti ollut, koska heidän äitinsä oli näyttänyt että ilman miestäkin pärjää. Harvemmin kotityrannien tyttäristä taitaa tulla maistereita, sellaisia, joista äitikin tuntuu olevan ylpeä.
Toisaalta, ei hän tainnut aivan helppo ihminenkään olla.
Mutta matkustaako muserrettu tytär Pariisiin ja toinen ties minne? Ehkä he eivät menneet naimisiin, vaikka tilaisuuksia olisi varmasti ollut, koska heidän äitinsä oli näyttänyt että ilman miestäkin pärjää. Harvemmin kotityrannien tyttäristä taitaa tulla maistereita, sellaisia, joista äitikin tuntuu olevan ylpeä.
Toisaalta, ei hän tainnut aivan helppo ihminenkään olla.
Nettielämää
Olen tänä syksynä tavannut ainakin kahdeksan uutta ihmistä erilaisten nettipaikkojen miiteissä ja noin yksitoista aikaisemmin tapaamaani, miittejä on ollut viisi, kolmen foorumin ja blogi-ihmisten. Pari ihmistä olen tavannut miittien ulkopuolellakin. Ensi viikonloppuna pitäisi tavata yksi netin kautta tuntemani espanjalainen, joka on muuttanut Ouluun (jo syyskuussa ja olisi varmaan silloin pitänyt tavata, minusta olisi saattanut olla jotain hyötyäkin), sitä seuraavana viikonloppuna on yksi miitti ja joulukuussa yksi. Kaksi viikonloppua taitaa jäädä vapaiksi ja toisena lähden äitini luo. Sitten alkaakin jo joululoma.
Ja netti-ihmisillä ei pitäisi olla mitään elämää.
Käytän ehkä liikaa aikaa nettijuttuihin, mutta perustelen sitä televisiottomuudellani. Käytän blogeihin ja muuhun keskusteluun ehkä saman verran aikaa kuin joku muu passiiviseen katseluun. Minun harrastukseni kutenkin kehittää minua ja tekee sosiaalisemmaksi.
Silti välillä tuntuu nololta, että tunnen suurimman osan tutuistani vain nimimerkillä.
Ja netti-ihmisillä ei pitäisi olla mitään elämää.
Käytän ehkä liikaa aikaa nettijuttuihin, mutta perustelen sitä televisiottomuudellani. Käytän blogeihin ja muuhun keskusteluun ehkä saman verran aikaa kuin joku muu passiiviseen katseluun. Minun harrastukseni kutenkin kehittää minua ja tekee sosiaalisemmaksi.
Silti välillä tuntuu nololta, että tunnen suurimman osan tutuistani vain nimimerkillä.
7.11.2005
Uusimmassa Kodin kuvalehdessä (20/05) on juttu siitä miten paljon kotoa pois muuttaminen maksaa. Nykynuori ei tajua miten paljon tavarat maksavat, että wc-paperiakin pitäisi ostaa ja ilman mikroaaltouunia ja telkkaria ei voi tulla toimeen. Sinällään juttu on ihan hyvä mutta ei siitä olisi ollut minulle juurikaan hyötyä silloin viisi vuotta sitten kun muutin pois kotoa. Ehkä olin sen verran vanha että tajusin aika paljon tai sitten olen vain unohtanut suurimmat ongelmat.
Kaupassakäynti oli tuttu, mutta hinnat eivät, meillä ostettiin aina tilille. Toisen asteen opintotuella tuli kyllä ihan hyvin toimeen kun ei tarvinnut maksaa vuokraa tai sähkö- tai vesilaskua. Ensimmäisten viikkojen jälkeen luovuin kotona oppimistani ruokatavoista, lopetin appelsiinimehun juomisen ja aloin syödä aamupalalla näkkileipää. Jälkimmäiseen oli kyllä aika käytännöllinen syy, asuin kuuden kilometrin päässä kaupasta, bussilla sinne maksoi aika paljon ja pyöräreitin varrella oli paljon mäkiä. Kaupassa pystyi käymään kerran viikossa, samoin kirjastossa. Perjantaisin saatoin käydä lähimmässä kaupungissa mutta bussilippu sinne maksoi 20 markkaa, se tuntui kohtuuttomalta. Asuntola ei ollut erityisen aikuinen asuinpaikka, välillä ärsytti että täytyi merkitä nimensä listaan jos halusi jäädä viikonlopuksi. Jälkeenpäin en tiedä mitä tein vapaa-ajallani, luin paljon ainakin. Asunnossa ei ollut nettiyhteyttä eikä ensimmäisenä vuonna minulla ollut edes tietokonetta mukana. Kämppis oli onneksi mukava, muita ystäviä minulla ei ollut. Tai ei hänkään varsinainen ystävä ollut.
Minun piti kirjoittaa enemmän taloudellisesta puolesta. Sen jälkeen kun muutin oikeaan opiskelija-asuntoon (sellaiseen josta pitää maksaa vuokraa) olen selvinnyt opintotuella ja satunnaisilla töillä, minulle ei ollut mikään ongelma asua pienessä solussa ja nyt opiskeliasuntosäätiön yksiössä, neliöitä ei ole paljon (17) mutta vuokra on halpa (243) ja siihen sisältyy sähkö ja vesi ja netti. Lainaa olen ottanut yhtenä kesänä ja rahoittaakseni vaihto-opiskeluja (en kadu lainan ottamista lainkaan, se mahdollisti paljon kaikenlaista kivaa), muuten olen tullut ihan hyvin toimeen. Tietenkin auttaa ettei minulla ole kalliita paheita. Vanhempien luona käyminen maksaa eniten, isä onneksi vähän auttaa siinä. En tupakoi, en yleensä osta valmisruokaa ja syön koululla aina kuin mahdollista, se on halpaa (normaalisti alle kaksi euroa) ja aika monipuolista. Yritän ostaa laadukasta. Kävelen tai pyöräilen joka paikkaan (asuinpaikka on valittu niin, kauempana keskustasta saattaisi päästä halvemmalla mutta sitten joutuisi käyttämään bussia). Olen ollut aika hyvä elämään vähällä rahalla, kouluruuan lisäksi minulla on joskus mennyt 10 euroa viikossa ruokaan. Nykyään olen aika huono elämään opiskelijabudjetilla, mutta selviän suunnilleen.
Minulla on kyllä ollut hyvä tuuri. Pystyin hakemaan asuntoa todella aikaisin ja sain sen hyvältä paikalta. Olen saanut oman alan töitä välillä ja ihan kohtuullisen palkan yleensä. Minun ei ole tarvinnut ostaa uusia huonekaluja juurikaan, olen saanut isältäni kaikenlaisia ja vuokranantajani luopuessa kalustetuista asunnoista ostin oman huoneeni aika rumat mutta käyttökelpoiset huonekalut. Olen ostanut kaksi huonekalua, yhden tuolin ja yhden porrasjakkaran, halvalla ja käytettyinä. Ensimmäisen tietokoneeni sain lahjaksi, toisen käytettynä arvoaan halvemmalla. Vanhempani ovat myös pystyneet auttamaan tarvittaessa. Selviän hyvin ilman televisiota, mikroaaltouunia, kahvinkeitintä ja silitysrautaa. Sähkövatkaimen sain joululahjaksi, samoin pari kattilaa ja paistinpannun (välillä on ollut tylsää kun ei saa hauskoja lahjoja mutta puurokattilasta on ollut enemmän hyötyä kuin vaikka jostain kirjasta). Astiat olen saanut lahjaksi tai ostanut vanhoina, arkilautaseni ovat Arabiaa ajalta ennen toista maailmansotaa. Pölynimuri saattaa olla suurin hankinta kotiini eikä sekään ollut hirvittävän kallis.
Olen mielestäni aika hyvä raha-asioissa, välillä kyllä pidän itseäni holtittomana kuluttajana. Kuten viime viikonloppuna kun wc-paperi, shampoo, hamastahna, leivinpaperi ja muutama vastaava tavara loppui yhtäaikaa. Pakko niitä oli ostaa.
Kaupassakäynti oli tuttu, mutta hinnat eivät, meillä ostettiin aina tilille. Toisen asteen opintotuella tuli kyllä ihan hyvin toimeen kun ei tarvinnut maksaa vuokraa tai sähkö- tai vesilaskua. Ensimmäisten viikkojen jälkeen luovuin kotona oppimistani ruokatavoista, lopetin appelsiinimehun juomisen ja aloin syödä aamupalalla näkkileipää. Jälkimmäiseen oli kyllä aika käytännöllinen syy, asuin kuuden kilometrin päässä kaupasta, bussilla sinne maksoi aika paljon ja pyöräreitin varrella oli paljon mäkiä. Kaupassa pystyi käymään kerran viikossa, samoin kirjastossa. Perjantaisin saatoin käydä lähimmässä kaupungissa mutta bussilippu sinne maksoi 20 markkaa, se tuntui kohtuuttomalta. Asuntola ei ollut erityisen aikuinen asuinpaikka, välillä ärsytti että täytyi merkitä nimensä listaan jos halusi jäädä viikonlopuksi. Jälkeenpäin en tiedä mitä tein vapaa-ajallani, luin paljon ainakin. Asunnossa ei ollut nettiyhteyttä eikä ensimmäisenä vuonna minulla ollut edes tietokonetta mukana. Kämppis oli onneksi mukava, muita ystäviä minulla ei ollut. Tai ei hänkään varsinainen ystävä ollut.
Minun piti kirjoittaa enemmän taloudellisesta puolesta. Sen jälkeen kun muutin oikeaan opiskelija-asuntoon (sellaiseen josta pitää maksaa vuokraa) olen selvinnyt opintotuella ja satunnaisilla töillä, minulle ei ollut mikään ongelma asua pienessä solussa ja nyt opiskeliasuntosäätiön yksiössä, neliöitä ei ole paljon (17) mutta vuokra on halpa (243) ja siihen sisältyy sähkö ja vesi ja netti. Lainaa olen ottanut yhtenä kesänä ja rahoittaakseni vaihto-opiskeluja (en kadu lainan ottamista lainkaan, se mahdollisti paljon kaikenlaista kivaa), muuten olen tullut ihan hyvin toimeen. Tietenkin auttaa ettei minulla ole kalliita paheita. Vanhempien luona käyminen maksaa eniten, isä onneksi vähän auttaa siinä. En tupakoi, en yleensä osta valmisruokaa ja syön koululla aina kuin mahdollista, se on halpaa (normaalisti alle kaksi euroa) ja aika monipuolista. Yritän ostaa laadukasta. Kävelen tai pyöräilen joka paikkaan (asuinpaikka on valittu niin, kauempana keskustasta saattaisi päästä halvemmalla mutta sitten joutuisi käyttämään bussia). Olen ollut aika hyvä elämään vähällä rahalla, kouluruuan lisäksi minulla on joskus mennyt 10 euroa viikossa ruokaan. Nykyään olen aika huono elämään opiskelijabudjetilla, mutta selviän suunnilleen.
Minulla on kyllä ollut hyvä tuuri. Pystyin hakemaan asuntoa todella aikaisin ja sain sen hyvältä paikalta. Olen saanut oman alan töitä välillä ja ihan kohtuullisen palkan yleensä. Minun ei ole tarvinnut ostaa uusia huonekaluja juurikaan, olen saanut isältäni kaikenlaisia ja vuokranantajani luopuessa kalustetuista asunnoista ostin oman huoneeni aika rumat mutta käyttökelpoiset huonekalut. Olen ostanut kaksi huonekalua, yhden tuolin ja yhden porrasjakkaran, halvalla ja käytettyinä. Ensimmäisen tietokoneeni sain lahjaksi, toisen käytettynä arvoaan halvemmalla. Vanhempani ovat myös pystyneet auttamaan tarvittaessa. Selviän hyvin ilman televisiota, mikroaaltouunia, kahvinkeitintä ja silitysrautaa. Sähkövatkaimen sain joululahjaksi, samoin pari kattilaa ja paistinpannun (välillä on ollut tylsää kun ei saa hauskoja lahjoja mutta puurokattilasta on ollut enemmän hyötyä kuin vaikka jostain kirjasta). Astiat olen saanut lahjaksi tai ostanut vanhoina, arkilautaseni ovat Arabiaa ajalta ennen toista maailmansotaa. Pölynimuri saattaa olla suurin hankinta kotiini eikä sekään ollut hirvittävän kallis.
Olen mielestäni aika hyvä raha-asioissa, välillä kyllä pidän itseäni holtittomana kuluttajana. Kuten viime viikonloppuna kun wc-paperi, shampoo, hamastahna, leivinpaperi ja muutama vastaava tavara loppui yhtäaikaa. Pakko niitä oli ostaa.
6.11.2005
Perunarieskaa
Originally uploaded by Ereine.
Mitä voi tehdä kun unohtaa ostaa leipää ja pakastimesta on viimeiset leivät syöty alkuviikosta? Ja kun ilmankaan ei osaa olla.
Pitää tehdä reilu määrä perunamuussia lounaalle ja leipoa rieskoja. niitä tuli aika paljon ja suolaa niissä on vähän turhan paljon. En varmaan ikinä saa niitä syötyä, pakastaminenkaan ei taida onnistua. Mutta ainakin aamuksi on leipää, jonkinlaista.
Minä kertauksena
Näkymätön tyttö oli arvosteltu uudessa viihde/uutisblogissa Pommissa (graafikko minussa kavahtaa tuota tekstisekamelskaa enkä onnistunut saamaan selville voiko yksittäiseen viestiin linkata suoraan. Sieltä se jostain löytyy). Arvostelu oli muuten positiivinen mutta siinä puututtiin asiaan, joka minua ärsytti kun aloin blogeja lukemaan alkuvuodesta, teksti on kirjoitettu kavereille, sellaisille jotka ovat käyneet blogimiiteissä. Miiteissä käyminen tosin ei auta minuun tutustumisessani, tuo arvostelu on kirjoitettu ennen ensimmäistä blogimiittiäni. On kuitenkin aivan mahdollista, ja jopa todennäköistä, että ihmisiin tutustuessani olen alkanut kirjoittamaan heille, tai en aina jaksa muistaa, että pitäisi kirjoittaa niin että tuntematonkin tajuaa. Minulla ei ollut tarkoitusta tutustua ihmisiin tai tulla osaksi yhteisöä mutta niin kävi ihan vahingossa. Lukijatkin ilmestyivät jostakin, siitä olen tietysti kiitollinen mutta myös hämmentynyt. Uusi luetuimmat-lista huvittaa.
Johdannosta tuli vähän pitkä mutta mahdollisia uusia lukijoita silmälläpitäen, tälläinen minä olen:
25-vuotias, 166 cm pikä ja vähän liian painava. Hiukseni ovat ruskeat ja tällä hetkellä lyhyemmät kuin pitkään aikaan (pitkät hiukset ovat vasta vyötärömittaisina). Silmäni ovat määrittelemättömän väriset, joten kutsun niitä vihreiksi. Jos tuo nyt kiinnostaa ketään.
Asun Oulussa, olen kotoisin Jyväskylästä, missä äitini vieläkin asuu. Isäni asuu Turussa uuden vaimonsa kanssa. Minulla on yksi sisko, hänellä mies ja kissa. Sisko on taiteellinen ja kissa kaljuhko. Uusperheen kautta minulla siskopuoli ja hänen perheensä Ruotsissa. Tulen toimeen kaikkien kanssa ja puhun usein äitini kanssa puhelimessa. Minulla on jäljellä yksi isovanhempipari, alkavat olla vanhoja. Lapsuudessani asuin asuinyhteisökokeilussa ja minusta tuli vähän outo.
En omista televisiota, en juo kahvia, en tupakoi eikä alkoholi juuri kiinnosta (paitsi leivonnaisissa). Minulla ei ole myöskään mikroaaltouunia, ajokorttia tai uskontoa. Mihinkään puutteeseen ei ole mitään suurempaan vakaumusta. Paitsi uskontoon. Ja muihinkin. Katson kyllä televisiota vanhempien luona.
En ole koskaan seurustellut.
Nuorempana olin ujo ja alemmuudentuntoinen. Nykyään olen rohkeampi ja alkanut pitää itsestäni.
Opiskelen kuvallista viestintää ja mietin miten kestän työhön liittyvän stressin. Jos töitä edes löydän.
Välillä ahdistun pahasti.
Viihdyn yksin ja minulla on harvoin tylsää.
Luen aika paljon ja aika viihdepainotteisesti. Yritän olla ahdistumatta sivistymättömyydestäni.
Opiskelin keväällä ulkomailla. Kasvoin ihmisenä.
Minulla on nykyään ystäviä, ja suorastaan elämä.
En erityisesti pidä liikunnasta mutta vesijumppa on hauskaa.
Olen taiteellisesti lahjakas (ja opettelen välttämään itseni vähättelyä).
Minut tekee onnelliseksi se että pakastin on täynnä marjoja ja ne harvinaiset hetket jolloin olen tasapainossa ympäristöni kanssa. Oikeastaan olen onnellinen aika usein, silloin kun en ole ahdistunut tai stressaantunut tai molempia.
Minusta on hauskaa tavata nettituttuja mutta vain porukoissa.
Olen kiltti.
Johdannosta tuli vähän pitkä mutta mahdollisia uusia lukijoita silmälläpitäen, tälläinen minä olen:
25-vuotias, 166 cm pikä ja vähän liian painava. Hiukseni ovat ruskeat ja tällä hetkellä lyhyemmät kuin pitkään aikaan (pitkät hiukset ovat vasta vyötärömittaisina). Silmäni ovat määrittelemättömän väriset, joten kutsun niitä vihreiksi. Jos tuo nyt kiinnostaa ketään.
Asun Oulussa, olen kotoisin Jyväskylästä, missä äitini vieläkin asuu. Isäni asuu Turussa uuden vaimonsa kanssa. Minulla on yksi sisko, hänellä mies ja kissa. Sisko on taiteellinen ja kissa kaljuhko. Uusperheen kautta minulla siskopuoli ja hänen perheensä Ruotsissa. Tulen toimeen kaikkien kanssa ja puhun usein äitini kanssa puhelimessa. Minulla on jäljellä yksi isovanhempipari, alkavat olla vanhoja. Lapsuudessani asuin asuinyhteisökokeilussa ja minusta tuli vähän outo.
En omista televisiota, en juo kahvia, en tupakoi eikä alkoholi juuri kiinnosta (paitsi leivonnaisissa). Minulla ei ole myöskään mikroaaltouunia, ajokorttia tai uskontoa. Mihinkään puutteeseen ei ole mitään suurempaan vakaumusta. Paitsi uskontoon. Ja muihinkin. Katson kyllä televisiota vanhempien luona.
En ole koskaan seurustellut.
Nuorempana olin ujo ja alemmuudentuntoinen. Nykyään olen rohkeampi ja alkanut pitää itsestäni.
Opiskelen kuvallista viestintää ja mietin miten kestän työhön liittyvän stressin. Jos töitä edes löydän.
Välillä ahdistun pahasti.
Viihdyn yksin ja minulla on harvoin tylsää.
Luen aika paljon ja aika viihdepainotteisesti. Yritän olla ahdistumatta sivistymättömyydestäni.
Opiskelin keväällä ulkomailla. Kasvoin ihmisenä.
Minulla on nykyään ystäviä, ja suorastaan elämä.
En erityisesti pidä liikunnasta mutta vesijumppa on hauskaa.
Olen taiteellisesti lahjakas (ja opettelen välttämään itseni vähättelyä).
Minut tekee onnelliseksi se että pakastin on täynnä marjoja ja ne harvinaiset hetket jolloin olen tasapainossa ympäristöni kanssa. Oikeastaan olen onnellinen aika usein, silloin kun en ole ahdistunut tai stressaantunut tai molempia.
Minusta on hauskaa tavata nettituttuja mutta vain porukoissa.
Olen kiltti.
5.11.2005
Rauhallinen lauantai, melkein levollinen. Pesin pyykkiä, siivosin ja laitoin ruokaa kunnolla. Soitin äidilleni, sisko soitti minulle (hyvin harvinaista). Kävelin hautausmaalla pimeässä ja ihailin valoja. Leikin kameran kanssa pitkillä valotusajoilla.
Lomalla löytämäni männynkävyt ovat kuivuessaan avautuneet kauniisti. Niistä tulee jouluksi tonttuja. Pitää etsiä niitä lisää, vaikka huomenna.
Lomalla löytämäni männynkävyt ovat kuivuessaan avautuneet kauniisti. Niistä tulee jouluksi tonttuja. Pitää etsiä niitä lisää, vaikka huomenna.
4.11.2005
Miesseurassa
Oulun blogimiitti onnistui yli odotusten (tai ainakin yli minun odotusteni). Paikalla olivat Lord Boredom, Myrskymurmeli ja vieraileva tähtenä etelästä Aika ja minä (pahoittelut nimien epäloogisuudesta, väsyneenä en jaksa miettiä miten ihmisiä pitäisi kutsua). Paikka muuttui Milousta Bisketiksi, onneksi (jälkikäteen sain selville, että Miloussa olisi soittanut tänä iltana yksi koulututtu, hassua). Siellä oli hiljaisempaa ja savuttomampaa ja miellyttävämpää, kun se on kahvila eikä baari. Hauskaa oli. Puhuimme ainakin homofobiasta, blogeista ja kai matematiikastakin ja muustakin. Erään bloginpitäjän terveiset tekivät minut hyvin iloiseksi. Join vihreää teetä (nyt alkaa tuntua siltä että saatan olla liian väsynyt kirjoittamaan).
Vielä viisitoista minuuttia ennen miittiä harkitsin poisjäämistä, ajattelin että olin liian väsynyt sosiaalisuuteen ja ei siellä kuitenkaan olisi hauskaa, vain vaivautunutta hiljaisuutta. Onneksi olin väärässä, olin iloinen että uskalsin. Huomasin myös että olen oikeasti muuttunut, pari vuotta sitten ajatus illasta seurueessa, jossa muut ovat miespuolisia tuntui aivan mahdottomalta. Nyt se ei edes pelottanut.
Miitti loppuikin hyvään aikaan, minulla alkoi olla vaikeuksia pysyä hereillä (heräsin aammulla viiden jälkeen vähän huonosti nukutun yön jälkeen). Kävelin kotiin vesisateesta välittämättä. Kenkäni välittivät, kastuivat litimäriksi. Menomatkalla onnistuin kävelemään päin jotain metallijuttua, nyt jalassa on mukava ruhje ja se oli todella kipeäkin. Mikä lie ollut.
Pitäsi varmaan mennä nukkumaan.
Vielä viisitoista minuuttia ennen miittiä harkitsin poisjäämistä, ajattelin että olin liian väsynyt sosiaalisuuteen ja ei siellä kuitenkaan olisi hauskaa, vain vaivautunutta hiljaisuutta. Onneksi olin väärässä, olin iloinen että uskalsin. Huomasin myös että olen oikeasti muuttunut, pari vuotta sitten ajatus illasta seurueessa, jossa muut ovat miespuolisia tuntui aivan mahdottomalta. Nyt se ei edes pelottanut.
Miitti loppuikin hyvään aikaan, minulla alkoi olla vaikeuksia pysyä hereillä (heräsin aammulla viiden jälkeen vähän huonosti nukutun yön jälkeen). Kävelin kotiin vesisateesta välittämättä. Kenkäni välittivät, kastuivat litimäriksi. Menomatkalla onnistuin kävelemään päin jotain metallijuttua, nyt jalassa on mukava ruhje ja se oli todella kipeäkin. Mikä lie ollut.
Pitäsi varmaan mennä nukkumaan.
3.11.2005
On taas se aika kuukaudesta jolloin otsatukka nyrhitään kynsisaksilla.
Juuri sopivasti huomista blogi-miittiä varten.
Juuri sopivasti huomista blogi-miittiä varten.
Tänään on ollut aika hyvä päivä.
Aamulla uudistin addiktioni japanilaisiin ristikoihin tai kuvaristikoihin. Maalasin myös viimeistä kylpyhuonekuvaa. Kouluun menin kymmeneksi, piirtämään animaation välikuvia (pääanimaattori piirtää tärkeät kuvat ja minä yritän keksiä mitä niiden välillä tapahtuu). Se vaatii vähän tarkkuutta mutta ei ole erityisen vaikeaa. Tulin kuitenkin iloiseksi kun kynä ja käsi tottelivat minua ja jälki näyttää ihan hyvältä.
Ruokatunnilla kävin äänestämässä oppilaskunnan hallitukseen (tai miksi sitä amk:ssa kutsutaankaan). Kaikki yksikköni ehdokkaat olivat minulle vieraita eikä "aa bee cee kissa kävelee tikapuita pitkin taivaaseen..." ratkaissut mitään joten valitsin ehdokkaan, jolla oli hauskin nimi. Mitäs eivät ole tehneet vaalityötä.
Kouluun jälkeen kävelin kaupungille metsästämään lampaan jauhelihaa Pirkassa olleeseen reseptiin. Ei löytynyt Stockmannilta eikä hallista joten käytin viimeiset rahani (jotka kävin nostamassa pankista) kiloon perunoita, kahteen riisipiirakkaan, yhteen perunapiirakkaan, yhteen possumunkkiin ja sataan grammaan teetä, jossa on omenaa ja papaijaa ja punaviinimarjaa ja safloria (mitä se sitten onkaan) ja ruiskaunokkia. Tuoksuu ja maistuu aika erikoiselta mutta ei pahalta.
Kävin myös kirjastossa, kun olin kerran siellä päin liikkeellä. Kaupan päälle sain mukavan kävelylenkin, melkein kuusi kilometriä koululta kaupunkiin ja sieltä kotiin, siihen päälle pari kilometriä aamulla koululle.
Postilaatikossa odotti ensimmäinen saamani Postcrossing-kortti. Se tuli Englannista, siinä oli juuri sellainen maalaus jollaisista pidän, kauniin värinen.
Illalla tuli kaksi yllättävää puhelua. Siskoni oli saanut kaukolainana Oulusta Diana Wynne Jonesin Howl's Moving Castlen, jonka palautin maanantaina.
Toisessa puhelussa pääsin neuvomaan miten InDesignissa tehdään sivunumerot. Välillä näytti siltä ettei mikään onnistu ja onnistumisen riemu oli suuri. InDesign on ehkä lempiohjelmani (nautin tekstin taittamisesta, siitä kun saa kaiken sopimaan ja toimimaan ja julkaisussa on hyvä rakenne ja kappale- ja merkkityylejä kaikkiin tarkoituksiin. Olen ISTJ-graafikko!) mutta taitto-ohjelmia tuntemattomille asiat tehdään ehkä vähän oudolla tavalla.
Loppuillan voin rentoutua ja olla onnellinen.
Aamulla uudistin addiktioni japanilaisiin ristikoihin tai kuvaristikoihin. Maalasin myös viimeistä kylpyhuonekuvaa. Kouluun menin kymmeneksi, piirtämään animaation välikuvia (pääanimaattori piirtää tärkeät kuvat ja minä yritän keksiä mitä niiden välillä tapahtuu). Se vaatii vähän tarkkuutta mutta ei ole erityisen vaikeaa. Tulin kuitenkin iloiseksi kun kynä ja käsi tottelivat minua ja jälki näyttää ihan hyvältä.
Ruokatunnilla kävin äänestämässä oppilaskunnan hallitukseen (tai miksi sitä amk:ssa kutsutaankaan). Kaikki yksikköni ehdokkaat olivat minulle vieraita eikä "aa bee cee kissa kävelee tikapuita pitkin taivaaseen..." ratkaissut mitään joten valitsin ehdokkaan, jolla oli hauskin nimi. Mitäs eivät ole tehneet vaalityötä.
Kouluun jälkeen kävelin kaupungille metsästämään lampaan jauhelihaa Pirkassa olleeseen reseptiin. Ei löytynyt Stockmannilta eikä hallista joten käytin viimeiset rahani (jotka kävin nostamassa pankista) kiloon perunoita, kahteen riisipiirakkaan, yhteen perunapiirakkaan, yhteen possumunkkiin ja sataan grammaan teetä, jossa on omenaa ja papaijaa ja punaviinimarjaa ja safloria (mitä se sitten onkaan) ja ruiskaunokkia. Tuoksuu ja maistuu aika erikoiselta mutta ei pahalta.
Kävin myös kirjastossa, kun olin kerran siellä päin liikkeellä. Kaupan päälle sain mukavan kävelylenkin, melkein kuusi kilometriä koululta kaupunkiin ja sieltä kotiin, siihen päälle pari kilometriä aamulla koululle.
Postilaatikossa odotti ensimmäinen saamani Postcrossing-kortti. Se tuli Englannista, siinä oli juuri sellainen maalaus jollaisista pidän, kauniin värinen.
Illalla tuli kaksi yllättävää puhelua. Siskoni oli saanut kaukolainana Oulusta Diana Wynne Jonesin Howl's Moving Castlen, jonka palautin maanantaina.
Toisessa puhelussa pääsin neuvomaan miten InDesignissa tehdään sivunumerot. Välillä näytti siltä ettei mikään onnistu ja onnistumisen riemu oli suuri. InDesign on ehkä lempiohjelmani (nautin tekstin taittamisesta, siitä kun saa kaiken sopimaan ja toimimaan ja julkaisussa on hyvä rakenne ja kappale- ja merkkityylejä kaikkiin tarkoituksiin. Olen ISTJ-graafikko!) mutta taitto-ohjelmia tuntemattomille asiat tehdään ehkä vähän oudolla tavalla.
Loppuillan voin rentoutua ja olla onnellinen.
Hirviökaktus
Joskus viisitoista vuotta sitten mummoni osti minulle ja siskolleni lahjaksi kaktukset. Siskoni kaktus ei kestänyt kovin kauaa (täytyy tunnustaa että murhasin sen kynsiviilalla, vieläkin hävettää. En tiedä häpeääkö siskoni sitä että hän yritti kerran heittää minua saksilla), minun saattaa vieläkin olla hengissä. En ole aivan varma siitä, sitä on kasteltu viimeksi ehkä tammikuussa, mutta se yhtä eloisan näköinen kuin aikaisemminkin.
Minä en ole hyvä kasvien kanssa (ja niiden kuoltua tunnen itseni murhaajaksi), tuo hirviö on pisimpään hengissä säilynyt. Sitä ei pysty tappamaan. Ellei se ole jo kuollut ja vain näyttää elävältä, zombie-kaktus.
Se herättää lonkeroineen minussa melkein kammoa.
Se on odottanut pari kuukautta kuolleeksi julistamista, en raaski heittää sitä pois jos se sattuisikin olemaan hengissä (ja olen myös todella saamaton tuollaisissa asioissa).
En ole pystynyt luopumaan siitä inhostani huolimatta, ei hyvää kasvia voi niin vain tuhota ja kukaan ei halua sitä (paitsi siskoni mies mutta siskoni ei antanut).
Jotkut kaktukset ovat kauniita, hirviö ei. Se on epämiellyttävän kellanvihreä ja suorastaan pelottava.
Pienenä se oli aika soma.
Minä en ole hyvä kasvien kanssa (ja niiden kuoltua tunnen itseni murhaajaksi), tuo hirviö on pisimpään hengissä säilynyt. Sitä ei pysty tappamaan. Ellei se ole jo kuollut ja vain näyttää elävältä, zombie-kaktus.
Se herättää lonkeroineen minussa melkein kammoa.
Se on odottanut pari kuukautta kuolleeksi julistamista, en raaski heittää sitä pois jos se sattuisikin olemaan hengissä (ja olen myös todella saamaton tuollaisissa asioissa).
En ole pystynyt luopumaan siitä inhostani huolimatta, ei hyvää kasvia voi niin vain tuhota ja kukaan ei halua sitä (paitsi siskoni mies mutta siskoni ei antanut).
Jotkut kaktukset ovat kauniita, hirviö ei. Se on epämiellyttävän kellanvihreä ja suorastaan pelottava.
Pienenä se oli aika soma.
2.11.2005
Kolme hylättyä aihetta lyhennelminä
1. Korkeampi voima ei halua minun syövän karkkia
Estääkseen sen otti tililtäni viisi euroa niin etten voinut maksaa kortilla ja jätti juri ja juuri niin paljon rahaa lompakkoon että pystyin ostamaan leipää ja banaania. Jugurtti, kompostipussit ja karkit jäivät kauppaan.
2. Sänkyjuttuja
Peittoni on sekä liian pieni että yrittää ärsyttävästi tulla ulos pussilakanasta. Kammoan pussilakanan aukkoa enkä pysty nukkumaan jos se on pääpuolessa.
3. Yöväen presidentti
Aina ei kuule oikein kun on pesemässä hampaita ja äiti huutaa olohuoneesta jotain. Hampaiden pesun ajan mietin loistava idea se oli ja miten Sauli Niinistö oikeastaan voisikin olla vampyyri. Pettymys oli suuri kun kuulin oikean uutisen.
+ 1 bonusteksti
Vesijumpassa oli kivaa ja saunassa.
Estääkseen sen otti tililtäni viisi euroa niin etten voinut maksaa kortilla ja jätti juri ja juuri niin paljon rahaa lompakkoon että pystyin ostamaan leipää ja banaania. Jugurtti, kompostipussit ja karkit jäivät kauppaan.
2. Sänkyjuttuja
Peittoni on sekä liian pieni että yrittää ärsyttävästi tulla ulos pussilakanasta. Kammoan pussilakanan aukkoa enkä pysty nukkumaan jos se on pääpuolessa.
3. Yöväen presidentti
Aina ei kuule oikein kun on pesemässä hampaita ja äiti huutaa olohuoneesta jotain. Hampaiden pesun ajan mietin loistava idea se oli ja miten Sauli Niinistö oikeastaan voisikin olla vampyyri. Pettymys oli suuri kun kuulin oikean uutisen.
+ 1 bonusteksti
Vesijumpassa oli kivaa ja saunassa.
En pysty jatkamaan sitä raskasta kouluprojektia tänään, minun pitäisi maalata vielä yksi kuva mutta siihen tarvitsisin mallia aikaisemmista, jotka olen antanut jo pois.
Silti tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten tee töitä.
Ainakin yrityshautomoa varten pitäisi tehdä pari tehtävää. kun ei joutenkaan voi olla.
Silti tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten tee töitä.
Ainakin yrityshautomoa varten pitäisi tehdä pari tehtävää. kun ei joutenkaan voi olla.
En jaksaisi tehdä mitään.
Näin unta, jossa kaikki vanhat tuttuni olivat lähettäneet sähköpostia ja kaikille piti heti vastata (oikeasti sähköpostissani taitaa olla jotain vikaa mutta en jaksa käydä valittamassa koulun tietokoneihmisille).
Vastaamattomat sähköpostit ahdistavat. Ne väijyvät minua.
Voi olla, että niihin vastaaminen veisi sittenkin vähemmän energiaa kuin niistä ahdistuminen.
Näin unta, jossa kaikki vanhat tuttuni olivat lähettäneet sähköpostia ja kaikille piti heti vastata (oikeasti sähköpostissani taitaa olla jotain vikaa mutta en jaksa käydä valittamassa koulun tietokoneihmisille).
Vastaamattomat sähköpostit ahdistavat. Ne väijyvät minua.
Voi olla, että niihin vastaaminen veisi sittenkin vähemmän energiaa kuin niistä ahdistuminen.
1.11.2005
Olen vapautunut pahimmasta stressistä (ja toivottavasti myös sydämeni pari viikkoa jatkunut epämääräinen käytös on myös loppunut pysyvästi).
Eilen terveydenhoitaja sanoi että minun pitää varata aikaa jota ei käytetä mihinkään hyödylliseen vaan laiskotteluun ja elämästä nauttimiseen. Tiesin sen itsekin mutta on helpompi toimia kun joku käskee. Yritän pitää ensi viikonlopun ilman tarkempaa ohjelmaa tai jännityksen aiheita, voisin suursiivota ja käydä hautausmaalla ihastelemassa valoa.
Koulutyötkään eivät tunnu niin pahoilta, saan lisäaikaa töiden tekemiseen.
Sain neulottua loppuun kaulaliinan joka on outo mutta lämmin.
Koulussa oli ruokana riisipuuroa ja kiisseliä.
Ulkona on ihana harmaa ja sumuinen sää.
Eikä minun tarvitse olla huolestunut siitä että verenpaineeni olisi noussut (e-pillerit eivät oikein sovi kaltaiselleni luulotautiselle, avaavat aivan uusia tautimahdollisuuksia), se oli ihanteellinen.
Eilen terveydenhoitaja sanoi että minun pitää varata aikaa jota ei käytetä mihinkään hyödylliseen vaan laiskotteluun ja elämästä nauttimiseen. Tiesin sen itsekin mutta on helpompi toimia kun joku käskee. Yritän pitää ensi viikonlopun ilman tarkempaa ohjelmaa tai jännityksen aiheita, voisin suursiivota ja käydä hautausmaalla ihastelemassa valoa.
Koulutyötkään eivät tunnu niin pahoilta, saan lisäaikaa töiden tekemiseen.
Sain neulottua loppuun kaulaliinan joka on outo mutta lämmin.
Koulussa oli ruokana riisipuuroa ja kiisseliä.
Ulkona on ihana harmaa ja sumuinen sää.
Eikä minun tarvitse olla huolestunut siitä että verenpaineeni olisi noussut (e-pillerit eivät oikein sovi kaltaiselleni luulotautiselle, avaavat aivan uusia tautimahdollisuuksia), se oli ihanteellinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
